Tunnetteko yhtään ihmistä joka ei osaa tehdä kuperkeikkaa?
Ehkä tunnette, sillä minä en osaa. En ollut ennen elokuun puolta väliä tehnyt ainuttakaan, paitsi sen yhden joskus ekalla luokalla, jolloin nokastani alkoi tulla verta. Nyt olen tehnyt 20 joista ehkä viisi on mennyt suoraan. Ja joka kerta hirvittää niin vietävästi.
Miksi sitten on tehtävä kuperkeikkoja? En minä tiedä, mutta haluan, koska lapsetkin sen osaavat. Lisäksi olen Fustrassa tasolla neljä ja siinä harjoitellaan päälläseisontaa ja ehkäpä kävelen käsilläni tulevaisuudessa. On vain yksi ongelma, joka on ratkaistava. Minun pakko lakata pelkäämästä ylösalaisin olemista. Ja pelko on lievä ilmaus. Olen paniikissa, hädissäni, kauhuissani.
Pienenä tyttönä en koskaan kieppunut missään tangoissa, renkaissa tai kiivennyt puissa. Kävin alakoulua parakkikoulussa, jossa ei ollut liikuntasalia. Leikimme hippaa ulkona jumppatunneilla.
Kun Fustra ohjaajani Juho Lahti kirjaimellisesti nosti minut seinää vasten seisomaan päälläni, minuun iski paniikki välittömästi. Kerroin hänelle, etten osaa edes kuperkeikkaa. No sitähän alettiin sitten harjoitella. Näin siitä öisin unta. Heräsin keskellä yötä ja ajattelin kuperkeikan tekoa. Otin puhelimeni ja kaivoin You Tubesta kuperkeikkavideoita. Tuijotin niitä kello kolme yöllä ja koetin ymmärtää kuperkeikan mekaniikkaa. En ymmärtänyt sitä. Eli kuperkeikasta oli tullut issue.
Sitten tapahtui eilinen! Boom!
Tapasin ihanan Oona Kivelän Habitaressa. (Niille jotka eivät tiedä, Oona on tankotanssin nelinkertainen maailmanmestari, katso hänen upea esityksensä täältä) Olen tuntenut hänet kolmevuotiaasta asti. Jo silloin hän oli erityisen jäntevä ja alati liikkeessä. Oona aloitti telinevoimistelun yhdeksänvuotiaana ja osallistui kilpavoimisteluun 24-vuotiaaksi saakka. Kerroin hänelle kuperkeikkaongelmastani ja Oona kehotti minua tulemaan hänen vetämälleen aikuisten tunnille Gymiin – lasten ja nuorten kuntoklubille, jonka osakas ja ohjaaja hän on.
Niinpä tiistai-iltana seisoin Niittykummussa Gymin ikkunan takana vatsa täynnä perhosia. Sisällä oli sali täynnä energisiä poikia, jotka tekivät jos jotakin temppua, jotka kaikki hirvittivät minua. Menin sisään, Oona katsoi epäuskoisena minua ja huusi iloisena: Sä tulit!
Ja sitten aloitettiin aikuisten tunti. Alkulämmittelyn jälkeen Oona teki meille radan jossa tehtiin tasapainoharjoituksia, hyppyjä, pyörivässä tangossa roikkumista, rapukävelyä nojapuilla ja vaikka mitä. Se oli hirvittävän hauskaa! Muut olivat parikymppisiä, mutta ei se haitannut, ihania tyttöjä. Jokainen teki juttuja kykyjensä mukaan. Ja sitten se kuperkeikka. Harjoiteltiin sitä ja Oona selitti miten se tehdään, eli mitä kädet, lantio ja pää tekevät. Vielä se ei mene suoraan, mutta aikaa on. Pelko hälveni ja oli todellakin aivan huippukivaa. Ja rentoa. Vaikka hikistä. Vähän kuin joskus koulussa hauska ”joulumatkustus” joka oli tehty jumppasaliin. Ostin saman tien koko kevätkaudeksi kortin.
Olen 58-vuotias ja alan harjoitella kokonaan uusia juttuja, joissa tarvitaan taitoja joita minulla ei koskaan ole ollut. Sen sijaan pelkoja on, vaikka muille jakaa. Minua on aina harmittanut, se etten osaa roikkua pää alaspäin ja tehdä kärrynpyörää. En tiedä opinko, mutta harjoittelen, sillä se on hauskaa, varsinkin kun koko sali on ihan pehmeä ja kaikki temput tehdään hyvässä ohjauksessa ja on turvallinen olo. Tää on aivan parasta vaihtelua kaikkeen tekemiseen, olen aivan fiiliksissä tästä! Ja tunnin jälkeen oli loistava olo, koko keho oli saanut uusia hommia tehdäkseen. Se tuntui hyvältä vielä aamullakin. Odotan ensi tiistaita innolla!
Mietin myös sitä, kuinka vähän lapset liikkuvat. Juuri uutisoitiin, että alle kahdeksanvuotiaiden tulisi liikkua vähintään kolme tuntia päivässä. Kaikkihan vain istuvat. Sekä aikuiset että lapset. Kun näin Oonan Habitaressa, hän oli siellä esittelemässä lasten kalusteita, jotka kutsuvat liikkumaan. Jos lasten huone olisikin noin ihana temppurata, ei varmaan se tietokone veisi niin paljon aikaa. Sitä paitsi puolapuut olisivat hyvä juttu aikuisillekin. Minä ainakin tahtoisin sellaiset. Ja jospa olisinkin lapsena oppinut näitä juttuja, olisi nyt helpompaa. Joten pistäkää ne tenavanne liikkumaan! Ja itsenne myös!
Mutta vähänkö on siistiä että on olemassa tämä mahdollisuus myös aikuisille.
Hanna
PS tein Fustrassa oppimani vaa’an nyt puomilla 😀 how cool is that?
Miten sä Hanna oot saanut jalat ilmaan? Olen nauranut monta kertaa kun olen koittanut hypätä ilmaan, että maan vetovoima on niin kova, että jalat nousee max 5 cm lattiasta 😉
Koska toi on trampoliini!!! Ja kato luin korkealle Oona hyppäs!
HEI Hanna.olen samaa ikäluokkaa kuin sinä ja en lapsena oppinut enkä uskaltanut tehdä kuperkeikkaa.Muistan kun ope kerran pukkas minut jotenkin ympäri.Siihen se jäi.Nyt niska on jo sen verran huono että ei sais tehdäkkään.Olet paljon esikuvani mutta tän jutun saat viedä loppuun ja en ota nyt oppia.Ole varovainen.
Heips, Hanna ja Maiju.
Ensin Maijulle – mieheni (entinen hyvä hiihtäjä ja nykyisin aika hyvä tenniksessä sekä muutenkin urheilee paljon) on minulle aina punttisalissa sanonut, että pitäisi hypätä ylös ilmaan. Koukistat ensin vähän polvista alas ja sitten vaan taivaaseen… Kuulemma erittäin hyvä liike, pitäisi tehdä aina silloin tällöin.
Hanna on ihailtava viiskymppinen ! Kuperkeikka on mulla kyllä sujunut, mutta muuten en ole ollut urheilua harrastava, enemmänkin taidetta jne. Jumppatunnilla oli yksi hirveä juttu, jota inhosin – sellainen metrin korkuinen nahkainen laite, jossa kahvat, ja siitä yli piti hypätä. Kerran satutin pahasti reiden ja pelkäsin sitä aina. No nyt kun ikää on tullut, pitäisi kuulemma hoitaa kuntoa, jotta pysyisi terveenä ainakin kauemmin. Eli jumppatunnit, kuntosali jne niin usein kuin eläkeläinen EHTII… Siitä sun Futrasta en tiedä mitään, mutta selvitän. Hyvää jatkoa ja kuperkeikkailua !