Lomakauhuja

Matkalla kotiin Espooseen taas. Kolme kokonaista ja kaksi puolikasta päivää Saarenmaalla oli pieni irtiotto Suomen kauneimman kodin kuvausten loppuessa. Ajattelin vaan ottaa iisisti ja lukea. Ja hoitaa pari työasiaa. Nyt istun autossa ja ajamme inhottavassa, sateisessa ja myrskyisessä säässä Saarenmaalta kohti Tallinnaa. Mietin mitä tuli tehtyä pikku lomasella. Alkoi naurattaa! Loma totta tosiaan!

Perjantaina jäimme muutamaksi tunniksi Tallinnaan katsomaan tyttärellemme opiskelun ajaksi vuokra-asuntoa.

Matkalla omaan paikkaamme Saarenmaalla, pysähdyimme iltamyöhäisellä Muhulla leipomossa, jossa oli täysi tohina päällä ja ostimme ihanan lämpimän tumman leivän. Oli mukavaa juoda teetä ja syödä vastaleivottua leipää ennen kuin pistimme silmät kiinni mökillä.

Joka lauantai julkaisen toisessa blogissani reseptin ja päivä hurahti iloisesti omenakakun reseptin tekemisessä, leipomisessa ja kuvaamisessa. Vasta iltapäivällä homma oli tehty. Yksi työpäivä siinä vierähti, mutta kakusta tuli hyvää. Liiankin hyvää. Söimme molemmat siitä pienen palan ja sitten kipitin kiireen vilkkaa naapuriin ja annoin kakun heille, koska muuten se olisi kadonnut pikkuhiljaa omaan suuhun ja siitä on suora tie vyötärölle.

Kokkailu ei enää kiinnostanut, joten hyppäsimme autoon ja ajoimme Kuresaareen ja söimme pihvit La Perlassa. Mieheni ei kokkaa ollenkaan, joten hän hoitaa osuutensa siten että saan syödä usein ravintolassa, varsinkin lomilla.

Kuresaaressa oli viikonloppuna meripäivät joten ruuan jälkeen oli hyvä syy tehdä pieni kävelyretki. Siellä oli hullu tuuli ja sairaan kylmä joten retki oli lyhyt ja kylmä. Hitto että inhoan kylmää kesää. Ihan syksyltä tämä jo tuntuu. Pakenimme nopeasti kaupan kautta kotiin.

Kaupassa totesin taas kerran kiinnostavan jutun. Saarenmaalla saa aina loistavia hedelmiä. Kypsiä, meheviä ja makeita. Ja siis nimenomaan kypsiä! Esimerkiksi nektariinit, persikat, aprikoosit ja vastaavat ovat aina kypsiä ja suuria! Suomessa ne myydään muovikipoissa kombona päältä kivikova ja raaka, sisältä mätä! Kuinka sekin on mahdollista?

Herkuttelimme sunutaina aamupuurolla, johon pilkoin mehukkaita nektariineja ja punaisia viinimarjoja, jotka kävin nopsaan poimimassa yöpaidassani molemmat kourat täyteen. Ihanaa mökkielämää sellainen.

Sunnuntai oli muuten kauhun päivä. Oli otettava kuvia, joissa esiinnyn urheiluliiveissä. Kun olin kokeillut liivejä ja peilaillut niitä kotona olin todennut, että kyllä niistä hyviä saadaan. Sunnuntaina Saarenmaalla mietin olenko hullu. Otimme kuvat talomme yläkerrassa, suuressa valkoisessa tilassa, jossa on tilaa treenata. Kun sitten katsoin kuvat kylvin kylmässä hiessä. Valehteleeko valokuva vai silmät? Vaiko oma pää? Vai missä vika? Mieheni katsoi minua kuin hullua. Ei ymmärtänyt lainkaan mikä oli tuskani aihe. Poimin kuvista vähiten kamalat ja lähetin ne muutamalle ihmiselle, joiden sanaan luotan. Go for it oli lausunto. En pystynyt edes katsomaan kuvia, menin lukemaan kirjaa ja kiskoin samalla läskiä käsivarsista ja puristelin vatsamakkaroitani. Tein pientä kuolemaa. Aina se on sellaista. En osaa selittää, mutta ehkä joku tietää mistä puhun.

Maanantaina oli laitettava blogi ja kuvat ulos. (jos haluat lukea blogin se löytyy täältä)Katsoin kuvia aamulla ja totesin että voin elää asian kanssa. Puolet päivästä meni töissä, mutta iltapäivällä söimme taas muiden tekemää ruokaa ravintolassa ja illalla meille tuli hieroja mökille, mikä on luksusta! Tunnin hieronta maksaa 20€ eikä tarvitse kuin avata ovi. Hieronnan jälkeen on ihanaa, kun ei tarvitse lähteä mihinkään. Istua pehmeään kylpytakkiin kääriytyneenä ja juoda teetä, lukea kirjaa ja mennä nukkumaan.

Vaan mitä tapahtuikaan! Ei puhettakaan mistään hyvästä olosta, vaan aivan päinvastoin. Sain jonkun täysin käsittämättömän vatsakramppikohtauksen, joka kesti koko viime yön. Hirvittävät kouristukset seurasivat toinen toistaan ja nukuin vain silmän täyden silloin tällöin. Mikään asento ei tuntunut hyvältä vaan kouristukset raastoivat kehoa säälimättömästi. Aluksi viittasin asialle kintaalla ja ajattelin että pian se menee ohi, mutta lopulta pelkäsin kuolevani. Ei hajuakaan mistä oli kysymys. Mutta se oli hirveää. Vuoroin kylmä ja vuoroin hiki ja hirveä kipu joka ei hellittänyt. Tajusin hyvin selväsi, miksi sattui niin, että kaikki kolme lastani ovat syntyneet keisarinleikkauksella erilaisista syistä johtuen. En olisi ikinä kestänyt synnytyskipuja, jos niitä voi edes kaukaisesti verrata viimeöiseen.

Mutta nyt olen laivassa ja kohta kotona ja voin taas alkaa työt!

Iloa päivään

Hanna