Sain tunnustusta liikunnan alueelta – en olisi ikinä uskonut tätä mahdolliseksi

Mä en oikein tiedä kuinka mä nyt kertoisin tämän asian ja mistä aloittaisin mutta siis tekisi mieli nyt hulluna tuulettaa ja tuuletankin ja heittelen mielikuvituskärrynpyöriä ja kuperkeikkoja täällä!

MINUT ON NIMETTY VUODEN FUSTRA-PERSOONAKSI 2015

Booom! Fustra-Oskari!

Perusteissa sanotaan mm. ”Hanna on ihastuttava ja valloittava persoona ja on sen johdosta mitä hienoin Fustra-lähettiläs.” Aikamoista. Pökrään.

Sain kunniataulun ja pullon samppanjaa viime viikolla ja aloin miettiä miten nämä kolme vuotta ovat menneet, kun olen lajia harrastanut.

Puhelimestani löytyy yhä ensimmäinen kirjoittamani ruokapäiväkirjan sivu. Olen kirjoittanut sen 12.2.2013. Edelleen jos paino alkaa nousta alan kirjoittaa ylös mitä syön. Usein yhden päivän menu riittää että näkee mikä on pielessä. Minulla vika on yleensä liian pitkät ateriavälit ja lisäksi mussutan helposti liikaa pähkinöitä.

Muistan myös kuinka …

… itkin vessassa ensimmäisen treenin jälkeen, koska koin olevani maailman paskin liikkuja

… jännetuppitulehdukset lähtivät kolmen viikon harrastamisen jälkeen

… yhtenä aamuna huomasin, että sängystä noustessani mihinkään ei sattunut

… kipitin alas Messukeskuksen portaita ja yhtäkkiä tajusin, että se ei satu ja että astun niitä alas kuten muutkin, enkä kuten lapset siirtämällä jalan aina toisen viereen samalle rapulle.

… jokaviikkoiset migreenit katosivat elämästäni

… aloin nauttia treenistä enkä enää vaan selviytynyt siitä

… niska ja hartiakivut katosivat

… minua pyydettiin alusvaatemalliksi ollessani 57-vuotias ja suostuin

Kolme hienoa vuotta on kulunut ihanan lajin ja ihanien ihmisten parissa. Harjoittelen ohjaajani kanssa useilla eri saleilla ja melkein joka kerta luokseni tulee joku joka kiittää, että olen innostanut häntä lajin pariin. Se tuntuu tosi hienolta. Eikä sitä tapahdu vain kuntosaleilla, vaan myös ravintoloissa, messuilla, kadulla. Sanna Kiiski kertoo asiasta omassa blogissaan täällä. On hienoa, kun voi auttaa ihmisiä pääsemään irti kivusta ja voimaan hyvin. Kipu on käynyt vuosien varrella niin tutuksi, eikä se tosiaankaan ole kiva kaveri.

Aikanaan Fustra ohjaajani Juho Lahti sanoi minulle, että hän tulee aina löytämään treenissäni korjattavaa. Miten pirullista! Mutta se on totta. Ja juuri se tekee treenaamisesta niin kivaa ja mielenkiintoista. Se ei toista itseään ja kroppaa kanittaa milloin mistäkin. Kysmys ei siis ole taidoista tai niiden puutteesta vaan siitä miten keho voi.

Fustrassa on kolme tasoa ja minä treenaan nykyään tasolla kolme. Liikkeet ovat haastavia ja viimeviikon treenin jälkeen lihakseni olivat kipeinä neljä päivää. Oikeasti rakastan sitä. Tietää että on tehnyt jotain. Välillä ei jaksa olla hyvä. Stressi verottaa voimia, mutta liikunta tuo niitä takaisin.

Äiti täytti juuri 90 vuotta ja häntä sattuu kaikki liikkuminen eikä hänellä oikeastaan ole lainkaan lihaksia. Se on aika pelottava ajatus. Mummini eli melkein yhtä vanhaksi ja oli sitkeä ja vetreä. Hän käveli joka päivä. Liikunta ja omasta terveydestä huolehtiminen on tosi tärkeää ja panostan siihen paljon aikaa ja rahaa. Niillä rahoilla olisi voinut tehdä paljon asioita, mutta mitä iloa on mistään, jos on kipuja, jotka voisi välttää tai on liian väsynyt nauttimaan elämästä.

Jännää on, että edelleen tuo jalka, jonka polven vammasta kaikki alkoi, kehittyy paremmaksi. Muutama viikko sitten hypin vahingossa portaat alas, kun olin juontamassa Pytinkimessuja Seinäjoella. Siitä pitäen olen pomppinut portaissa iloisesti. Voisi luulla, että näin pitkän ajan jälkeen koipi olisi jo siinä kunnossa mihin se voi tulla. Hienoa, ettei niin ole. Kohta lähden treeneihin, niin nastaa!

Iloa pävään toivoo Fustra-persoona Hanna!

P.S. Yhtäkkiä tajusin, että minut on siis jotenkin palkittu liikunnan alueella, kun olen ollut esimerkkinä muille. Onhan se mieletöntä! Aika pitkät piuhat mulla. Mutta täysin kyvyttömänä esimerkiksi kilpailemaan urheilussa on tää melkomoinen juttu! Olen kyllä hirveän iloinen. Onnellinen. Kiitos!