Lähdin käymään Jyväskylässä junalla. Istun kuumassa junavaunussa. Kaikki muut matkustavat yksin paitsi kolmen hengen seurue, jonka paikat ovat niillä paikoilla joissa istutaan vastakkain. Kaksi istuu käytävän toisella ja yksi toisella puolella. He juttelevat kokoajan. Kaksi naista ja yksi mies. He ovat ehkä jonkin sortin mediaväkeä. Mies kiroilee kokoajan. Hän käyttää nimenomaan vee sanaa. Olen kova kiroilemaan, mutta jotenkin yleisessä tilassa junavaunussa se särähtää korvaan, kun noin nelikymppinen mies puhuu sillä lailla. Minusta tuntuu, että hän pitää herättämästään lievästä huomiosta. Muut henkilöt vaunussa ovat liikemiesmäisiä. Ja sitten olen minä.
Yhtäkkiä kuulen, että seurueen nainen, joka istuu minuun selin, puhuu jotain siskostani. Noloa. He jäävät pois junasta samalla asemalla kanssani. Nainen huomaa minut pois lähdettäessä. Tunnistaa. Erittäin noloa. Vaivautuneisuus vallitsee. Sisäisesti minua naurattaa aivan hulluna.
Kävellessäni mietin, että jotenkin sitä tunnistaa vaistollaan teennäiset ihmiset. Istuessani junassa ajattelin etten pidä tuosta ryhmästä ja pohdiskelin, että miksi. Ei ollut oikein syytä. Mutta syy oli siinä, että aikuisilla ihmisillä oli kova esittäminen päällä.
Paluujunassa samassa vaunussa istuu hiljainen mies, kun etsiydyn paikalleni. Konnari tulee. Kuinka ne ovatkaan aina niin ihmeellisen leppoista ja mukavaa väkeä? Hän pyytää matkalippua mieheltä. Sitä ei löydy. Löytyy useita vanhoja. Konnari pyytää maksua. Kortissa ei ole katetta. Mies kysyy saako sakot. Ei me sellaisia voida kirjoittaa, mutta mites nyt ilman lippua tuli lähdettyä? Konnari kysyy. No humalassa lähdin, kuuluu vastaus. Konnari pyytää häntä keräämään tavaransa ja mies poistuu junasta.
Tilanne oli jotenkin masentava. Mietin kuinka mies pääsee Tampereelle. Ajattelen maksaa lipun, mutta en kuitenkaan tee sitä.
Olen yksin junavaunussa ja asemalta tulee kyytiin nainen. Hän istuu jonnekin taakseni. Alkaa kuulua tuttua naksuntaa. Ajattelen ettei se voi olla niin. En voi olla kääntymättä ja penkkien välissä olevasta raosta näen, että on se. Nainen leikkaa kynsiään kynsileikkurilla junan lattialle. En voi välttyä ajatukselta, että hän myös heittää vessapaperit vessan lattialle, eikä vedä vessaa jäljestään. Koska jotkuthan tekevät niin! Yleiset WC:t ovat siivottomia. Kotien vessat eivät yleensä ole. En oikein tajua. Joidenkin mielestä meikkaaminen junassa on häpeällistä. Minä meikkaan usein. Mutta ei juolahtaisi mieleenikään leikata kynsiä. Huh huh.
Kun viimeksi matkustin junalla sattui muuan hauska tapaus, joka riemastuttaa minua edelleen.
Olin tyttäreni kanssa tulossa Seinäjoelta ja olimme jäämässä junasta pois Tikkurilan asemalla. Seisoimme sinä oven edessä ja juna kulki vielä. Mies tuli viereeni. Hän oli hilpeässä humalassa ja sammalsi: nyt she kuule kävi mulle thaas! –No mikä?
Mä nukuin asheman ohi. –No voi voi, ehkä kannattaisi ajaa Helsinkiin asti?
Ei –khyllä mä kuule jään täshä! Mutta hei sähän olet kuule julkisuuden ihminen! –Enkä ole! Sekoitat johonkuhun.
Eikä olet khyllä!
Nyt miehen ystävä, myös pienessä sievässä, tulee myös ovelle. Ensimmäinen mies sanoo kaverilleen: Kuule kato, toi tossa on kuule julkishuuden ihminen. Sano nyt kuka she on. Kaveri katsoo pitkään ja on ihan hiljaa. Rukoilen mielessäni että juna pysähtyisi jo. Ja sitten se tulee. Ongelman ratkaisu tulee ystävän suusta kirkkaalla ja kuuluvalla äänellä: Nyt mä thiedän, she on she Sssshh SUKULA! Kaksi onnellista hymyä kahdella kaveruksella. Minä pötkin tieheni lujaa ennen kuin repeän hulluun nauruun.
Junassa sattuu ja tapahtuu.
terv.
Sukula
Junassa on tunnelmaa! Kuulokkeet korvilla suojas häiriöiltä. Laput vielä silmille. Wc:t ovat uskomattoman yököttäviä. Kuitenkin junamatkustus on kivaa! Interraillaamisesta jäänyt kaipuu puksutukseen. Terkuin Tuija
Joo, laitoin luurit korvin ja nukuin tunnin. Ja nyt kirjoitin blogin. Ei se autossa onnistuisi – eikä olis näitä kokemuksia. Kohta kotona!
Hanna – eik Shukula!
Parhaat junakokemukset ovat ehdottomasti pohjoisen junista – siinä yhdentoista tunnin matkan aikana kohti Kolaria ihmisetkin jotenkin asemoituvat siihen Lappi-moodiin, jossa toisia tervehditään ja vastaantulijoille hymyillään. Viimeksi edessäni torkkui jonkin sortin merisotilaspoika Kemiin saakka ja intialaisiin perinnevaatteisiin pukeutunut jostakin siltä suunnalta tullut pariskunta jäi keskellä yötä ja helmikuun pakkasia pois Pännäisissä kaikista maailman paikoista. Aamulla kuuntelin suomenruotsalaista vaaria kertomassa juttuja lapsenlapselleen ja jännitin, kuinka kuuma tuleekaan, kun konnari meni korjaamaan yöllä katkennutta lämmitystä. Kerrottakoon, että tarkeni. Ja se ravintolavaunun aamuhämärän meininki, se se on eniten matkustamista. Kolarin junassa on vielä sekin hyvä puoli, että se on se vanha sininen, jossa kaltaisellani metrikuuskyt sulka päässä on hyvä istua (ja vessa toimii kuin junan vessa). 🙂
Joillain ihmisillä on tarve puhua kovaäänisesti ja esittää jotain mitä he eivät ole. Nämä ihmiset tunnistaa usein jo päiväkoti-iässä. Toiset näistä ihmisistä osaavat hyödyntää tätä ominaisuutta ja hakeutuvat alalle, missä voi olla esillä ja puhua paljon ja joku vielä maksaakin siitä. Toiset eivät ole yhtä onnekkaita tai suunnitelmallisia ja purkavat tätä tarvettaan kaikille, jotka ovat jossain lähellä.
Itse pidän nykyisin työmatkalla aina vastamelukuullokkeita päässä ja kuulen juuri sitä mitä haluan kuulla. Onneksi tekniikka on kehittynyt.
Olen muuten siitä samaa mieltä, että muutamassa sekunnissa yleensä huomaa ihmisestä onko hän sellainen, johon haluaisin tutustua. En muista, että tuo ennakkoaavistus olisi mennyt koskaan väärin.
Tuo on muuten totta, aika äkkiä ihmisestä tunnistaa, onko hän ”minun ihmiseni” vai ei. Usein on töissäkin tullut todettua, etten olisi työkavereihini vapaaehtoisesti tutustunut.