On sunnuntai aamu. Istun mökin aamiaispaikassani aamuauringon paisteessa. Laventelit tuoksuvat vasemmalla, viinirypäleet kypsyvät takanani ja edessäni on kupillinen maitokahvia suuressa pilkullisessa kupissa. Luen kirjaa, enkä kuule muuta kuin linnunlaulua, tuulta ja puista putoavien omenien äänen, kun ne saavuttavat pehmeän nurmimaton. Väillä kuuluu pieni helähdys, kun ilmavirta kilauttaa naapurin tuulikelloa. Hiljaisuus on hyvää ja turvallista.
Olen niin kovin onnellinen ja ajattelen, kuinka tärkeää hiljaisuus minulle on ja kuinka me emme edes tajua, millaisessa äänten sekamelskassa elämme.
Sitten muistan uutiset ja tunnen syyllisyyttä. Monen ihmisen elämä on muutaman päivän sisällä päättynyt hirvittävällä tavalla ja vielä paljon suuremman joukon elämä on muuttunut dramaattisesti. Minun mielikuvitukseni tai ymmärrykseni ei riitä kuvittelemaan, miten tämä kaikki päättyy, vai päättykö se ikinä. Sen olen oppinut, että toisen asemaan asettautumalla ja kuuntelemalla voi auttaa. Vihapäissä se ei onnistu. Sydämen on oltava avoin eikä vihan rusinaksi kuristama.
Jään miettimään tätä kaikkea ja onko minulla joku mielipide asiasta, jossa olisi mitään lohduttavaa, rakentavaa tai viisasta. Äänettömyys viettelee minut ja ajatukset karkaavat tuulen huminan myötä omenapuiden raakileista notkuvien oksien luo.
En minä tiedä mitä pitää tehdä. Mutta älkää väittäkö, etteikö tämä vaikuttaisi tai sanoko, että se ei saa vaikuttaa. Sen pitää vaikuttaa, täytyy koettaa tehdä jotain, että kaikki maailman ihmiset saisivat äänensä kuuluviin vapaasti, jos on sanottavaa. Mutta kaikkien maailman ihmisten on myös osattava käyttäytyä ja kunnioittaa muita. Tarvitaan kompromisseja ja sopua, joustoa ja tietenkin rakkautta.
En halua mennä maailman metropoleihin, suuriin tapahtumiin ja vilkkaille kaduille. En nähtävyyksien äärelle. Haluan olla Saarenmaalla aamiaispaikassani ja kuulla naapurin tuulikellon kilahduksia, omenien kypsymisen ja haistaa laventelin tuoksun. Haluaisin, että kaikki voisivat tuntea tämän rauhan.
♥️
Hanna