Hanna liikenteessä – ja muut teillä liikkujat

Heipparallaa!
Mitä on tapahtunut, kun en ole kirjoittanut mitään melkein viikkoon? Vaikka mitä!

Ensin hajosi auto. Se oli kiinnostava keissi. Olin liikennevaloissa tässä aivan lähellä kotia ja odotin, että valot vaihtuvat vihreiksi. Sitten ne vaihtuivat. Ja sitten ei tapahtunut mitään. Tai itse asiassa tapahtui. Kaikki auton valot alkoivat hulluna vilkkua, etenkin STOP ja jakoavaimen kuva. Lisäksi näyttöön ilmestyi teksti: Vaihdelaatikko on vaarassa rikkoontua.

A vot – siinäpä hauska tilanne kerrassaan. Mietin tovin. Koetin käynnistää auton. Nada! Ei mitään. Mietin uudelleen torvien soittaessa vaativaa konserttiaan takanani. Laiton sitten hätävilkut päälle, nousin autosta ja viittilöin muita ajamaan ohitseni samalla kun etsin käsiini varoituskolmion, jonka vein ihan asiallisesti jonnekin kauas. Satoi vettä ja oli sikamaisen kylmä.

Ajan usein kauppaan aamuisin pyjamassa, jos vaikka kahvi on loppu ja lapset vein kouluun aina pyjama päälläni. (Esikuvani oli omassa lapsuudessani, jolloin yhden Niinan äiti ajoi Niinan ja joskus minutkin kouluun pikkuisella kirkkaanpunaisella Minillä päällään yöpaita ja minkkiturkki! Se oli minusta tavattoman tyylikästä ja rebeliä!) Mutta periaatteessa otan aina autoon mukaan vaatteet, joissa tarkenee vallitsevassa säässä, koska ikinä ei voi tietää. Tällä kertaa en ollut kuitenkaan tehnyt niin. Tietenkään.

No menin autoon, jota en siis saanut käyntiin, joten se oli nopeasti aika viileä, olematta pätkääkään cool. Soitin 24h palveluun ja sain hinauksen, joka luvattiin tulevaksi tunnin päästä. Ei vetele! Sanoin etten voi odottaa, koska jäädyn kuoliaaksi tuota pikaa. Ja ajatelkaa kuinka ihanaa – hinauspalvelu lupasi tulla hakemaan autonavaimen kotoani, joka oli kahden kilometrin päässä. Soitin armaalleni, joka haki minut pois palelemasta.

Kaikki siis järjestyi mainiosti, mutta merkillepantavaa oli, että kolme ihmistä, kaksi nuorta miestä ja yksi nuori nainen, pysähtyivät ja tulivat kysymään, tarvitsenko apua. Se tuntui hienolta ja ihanalta. Typerää oli se, että keskustellessani autopalvelun kanssa puhelimessa, en voinut vastata avun tarjoajille kunnolla. Puistelin vain tarmokkaasti päätäni ja kumartelin kiitokseksi.

Mutta siis – avuliaisuus ei ole kuollut, vaikka autoni kuolikin siihen toviksi. Nyt se on jo taas hyvässä hapessa ja eilen ajoin sillä asioilleni. Matkalla näin autoilijan, joka tarvitsi apua. Auttamassa oli neljä paloautoa, poliisi ja ambulanssi. Kaikkien autojen vauhti rauhoittui.

Aina kun näen onnettomuuden, sydämeni kutistuu rusinaksi. En voi olla ajattelematta, miten joidenkin ihmisten elämä on juuri muuttunut. Vaikka onnettomuus olisi aivan pienikin, kuljettaja pelästyy, autot hajoavat, tulee kustannuksia ja vaivaa, se kaikki on vielä pientä. Mutta sitten kun tulee vammoja ja vielä pahempaa. Nytkin palomies käveli pitkäteräinen moottorisaha kädessään. Auto oli ylösalaisin pientareella kehätien liittymän kaarteessa.

En voi tietää mitä on tapahtunut, mutta sen tiedän, kuinka hulluina ihmiset liikenteessä ajavat. Röyhkeitä kuljettajia, perässä roikkujia, kiilaajia, minä minä minä –ajajia. Kuljettajilla on mahtava osaamisen tunne, joka kuitenkin voi pirstaloitua tuhansiksi palasiksi muutamassa sekunnissa.

Moottoriteiden ja muidenkin teiden työmaiden kohdalla nopeuksia on rajoitettu tuntuvasti, mutta ani harva piittaa niistä pätkääkään. Minusta se on härskiä ja itsekästä. Rajoituksiin on aina syy. Itsekäs kuljettaja on kuitenkin sitä mieltä, ettei se koske häntä. Ällöä.

Kaikki myös tunnistavat kiilaajat, jotka ajavat täytä vauhtia jonojen ohi ja kiilaavat viime hetkellä jonoon sivusta. Miksi? Koska heillä on kiire. Ei jaksa jonottaa. Aha.

Ajakaa varovasti ystävät, pysähtykää tarjoamaan apua ja toivotaan, ettei eilinen onnettomuus tuottanut mitään peruuttamatonta ihmisille.

Suukkoja

Hanna