1

Ajelin Kuressaaresta fillarilla kotimökille pitkin silkin sileää pyörätietä. Se on hidasta hommaa, koska vähän väliä täytyy pysähtyä kuvaamaan jotakin. Tienpientareet ovat täynnä ihania kukkia, taivaalla lentävät haukat ja kotkat, tien yli vilistää käärme, ei niiden voi antaa vaan olla. Pitää saada kuvia. Nyt olin kuitenkin päättänyt polkea pysähtymättä koko matkan, saadakseni selville kaunako matkaan kuluu aikaa. (Mikä on sinänsä aivan älytön juttu, koska siihenhän menee se mikä menee. Kuvaan kuitenkin aina. En tee mitään tiedolla kuinka nopeasti KYKENEN ajamaan sen matkan!)

Poljin siis päättäväisesti. Pian kuulin kuinka takaa lähestyi toinen pyörä. Mitäkö tein? No  lisäsin tietysti vauhtia! Hahahah! No eihän siinä mennyt kuin hetki, niin takaa tullut pyöräilijä tavoitti minut ja Joponi noin sata vaihteisella kilpurillaan. Hetkinen…Hän yrittää puhua minulle jotain. Pysähdyn ja näen että hän ojentaa minulle vyötärölaukkuani. O-ou!

Laukku oli pudonnut, kun ohitin hänen perheensä nurmikon kautta yhdessä risteyksessä. Siinä käveli kaksi lasta, yksi pyöräili ja äiti työnsi yhtä vaunuissa. Lapset ovat niin arvaamattomia liikkeissään, että kiersin heidät kaukaa, jotta saattoivat rauhassa kulkea ja ajoin jalkakäytävän reunan yli. Siinä se laukku oli pudonnut pyörän korista. (Vyötärölaukku! Miksi se oli korissa??)

Järkytyin. Laukussa oli käytännössä kaikki. Lompakko, jossa kaikki kortit ja vähän fyrkkaa, passi, avaimet ja puhelin. Amen. Sopersin kiitoksia, annoin rahaa palkkioksi ja kiittelin vielä. Sitten mies lähti. Ajattelin ajellessani, että niin – terve ihminen on rehellinen. Ja haluaa palauttaa jonkun hukkaamat tavarat. Niinhän minäkin tekisin.

2

Viikon kuluttua tapahtumasta ystäväni tulivat tänne oopperaan. Oopperaillan jälkeen he kävivät syömässä noin 500 metrin päässä hotellistaan. Tapasimme aamiaisella Kuressaaren ihanimmassa aamiaispaikassa, jonne olin aamulla ajellut vieraanani olleen Lotan kanssa herkuttelemaan.

Löysimme ystäväni sieltä onnettomina. Miehen lompakko oli kadonnut illalla sillä 500 metrin matkalla. Lompakkoa oli etsitty koko aamu, poliisille tehtiin ilmoitus, paikat pengottiin läpikotaisin. Olisiko se voitu varastaa? Tuskin. Olin varma, että lompakko tulee jotenkin takaisin.

Päätimme Lotan kanssa löytää sen, etsiä paremmin, olla supernokkelia! Lähdimme haravoimaan aluetta. Tietysti katsoimme pusikot, kurkimme autojen alle ja katsoimme katujen viemäriaukkoihin.

Aloimme miettiä asiaa psykologisesti. Jos joku löytää lompakon, hän katsoo tietysti heti sen sisään. Siellä ei ollut käteistä. Mitä kurja ihminen tekee silloin? Viskaa lompsan pois. Minne? Ehkä kuitenkin roskikseen! Mutta hitto, tekikö mieli tunkea käsi roskikseen ja kokeilla onko siellä lompakko? EI! Olisi pitänyt olla periskooppi, että sinne olisi nähnyt, roskiksien suut ovat kapeat aukot pönttöjen kyljissä. Ei sisään näe millään ilveellä. Sitten PAM! Neronleimaus! Kuvataan puhelimella roskikset sisältä. Hirmu hyvä idea, mutta pöllönä jotenkin käänsin kameran selfie moodiin….No Lotta ohjeisti ja saatiin kuvat. Kiinnostaako nähdä mitä on Kuresaaren puiston roskiksissa? Olkaa hyvä!

’

No lompakko ei löytynyt. Harmi. Tuntui tyhmältä. Luottokortit suljettiin ja tiemme erosivat kurjissa fiiliksissä.

Vaan elämäkö elämää ois, jos tyyni ois järven pinta? Pian soi puhelin ja kaksi iloista kaveria matkalla oopperareissulta kotiin, soittavat. LOMPAKKO LÖYTYI!!! Jessss! Uskoni ihmiskuntaan säilyi! Samoin kuin siihen että muisti saattaa tehdä pikkutepposia aina välillä. Lompakko oli ollut hotellihuoneen naulakon hattuhyllyllä rouvan lierihatun sisällä….

3

Täällä tarvitaan usein käteistä rahaa, joten sitä täytyy välillä nostaa automaatista. Otin rahaa minäkin ja tyytyväisenä tepastelin pitkin Kuressaaren katuja. Oli ihana ilma ja hyvää fiilis. Söin jäätelön ja ostin parit villasukat. Kävin lounaalla ja nautin elämästä ja kannoin harteillani lomalaisen viittaa. Sitten istuin autoon ja lähdin ajelemaan mökille. Menin kuitenkin vielä kaupan kautta vain todetakseni kassalla, että pankkikorttini ei ollut lomapakossani. Shokki. Sitten ymmärrys. Se jäi pankkiautomaattiin. Helvein helvetin helvetti! Täällä pankkiautomaatit antavat rahat ensin. Sitten se pöljä kone kysyy mitä haluat seuraavaksi tehdä. Jos haluat korttisi, painat QUIT-nappia. No en painanut. Niin iloiseksi tulin riihikuivasta, jota kone työnsi kouraani. Eipä muuta kuin renkaat ulvoen takaisin keskustaan ja automaatille, joka onnekseni oli pankin seinässä. Pankissa mitä suloisin lady hymyili leveintä hymyään ja sanoi – niin me kuulimme, kun kone piippasi ja piippasi, kun se jäi sinne. Mikä nimesi on? – Hanna Sumari. Tässä on korttisi. Iloista päivää!

Että näin täällä

😂

Hanna