Mikä on eläimellistä menoa?

Hanna silittää hevosta
Minusta on hälyttävää, kun korvat on noin taakse kääntyneet. Onneksi mulla on silmät kiinni, etten näe sitä.

Joskus teini-ikäisenää kuului asiaan harrastaa ratsastusta. Niin sitten menin minäkin alkeiskurssille Tapiolan ratsastuskouluun. Hevoset olivat kauniita ja aavistuksen pelottavia. Kerran ratsuni lähti yllättäen laukkaan, vaikka olimme vasta harjoitelleet oikeastaan vain hevosen selässä istumista. Mätkähdin selälleni tantereeseen ja niinhän siinä käy, että keuhkot tyhjenee, eikä voi hengittää. Siinä sitten koetin pelosta puolikuolleena kiskoa ilmaa sisuksiini. Sen jälkeen sain aina ratsastaa laiskan pulskeilla poneilla, jotka eivät keksineet mitään omapäisiä kepposia. Jolkottelivat vain kaviouraa pitkin, kuin unessa. Harrastus jäi alkeiskurssiin ja minulle kasvoi pelko hevosia kohtaan. Ne ovat arvaamattomia. Ja sitä paitsi aivan sairaan korkeita. Eikä satula ole mikään nojatuoli. Eikä suitsista saa mitään tukea. Kaiken kaikkiaan siis kiikkerä mesta, joka voi lähteä yhtäkkiä juoksemaan ja heittää ratsastajan selästään.

Koska olen esteetikko, tietenkin rakastan katsella hevosia ja mieleni on aina tehnyt myös osata ratsastaa ja ylittää tämä pelko. Mielikuvissani saattaisin ratsastaa huimaa laukkaa syksyn kuulaassa auringonpaisteessa, vanhassa tammimetsässä kuivuneiden lehtien kahistessa laukkaavien kavioiden alla. Minulla ei olisi kypärää, vaan pitkät punertavat kiharani hulmuaisivat laukatessani ja päälläni olisi vihreä samettiviitta, jossa olisi punainen vuori. Minä ja hevoseni olisimme yhtä.

Todellisuudessa uskallan juuri ja juuri syöttää sähköaidan takana seisovaa hevosta ja painaa huuleni vasten sen maailman pehmeintä turpaa. Siitä on kuvakin, koska se on suuri rohkeuden osoitus (ja se tuntui ihanalta). Kova hinku olisi olla kaveri hevosen kanssa.

Saarenmaalla otettu kuva, jossa heppa on turvallisesti sähköaidan takana
Saarenmaalla otettu kuva, jossa heppa on turvallisesti sähköaidan takana

Sitten kävi niin, että vanha koulukaverini Sari, kutsui minut ratsastamaan. Sanoin no way. Hän sanoi, että Hanna, minulla on terapiahevonen täällä. Sitä ei oikeasti tarvitse pelätä. Ja niinpä minä yhtenä kuulaana syyspäivänä ajoin hänen luokseen ja tutustuin Hurmuriin.

Ensin talutin sitä ja lopulta nousin sen selkään. Ja juuri, kuten muistinkin, hevonen on korkea otus. Pelotti. Sari talutti ja minä istuin selässä jäykkänä kuin sahapukki. Kaikki mikä vähänkään heilutti eläintä ja sen myötä minua, sai minut vain entistä jäykemmäksi.

Hanna taluttaa hevosta
Hurmuri ja minä
Ei näytä että pelkäisin. En pelännytkää juuri tuolla hetkellä. Johtuu ihansta hevosesta joku huokui rauhaa
Ei näytä että pelkäisin. En pelännytkää juuri tuolla hetkellä. Johtuu ihansta hevosesta joku huokui rauhaa

Olimme niityllä ja pusikosta lehahti lentoon suuri lintu. Hurmuri nytkähti. Muutuin kivipaadeksi. Sari jutteli niitä näitä ja kävelimme edelleen. Pikkuhiljaa aloin sulaa. Oikeasti tuntuu naurettavalta mitä kaikkea pelkäsin, kuten sitä, kun Hurmuri värisytti nahkaansa, hätistelläkseen paarmoja. Alamäen kävely oli aivan järkyttävän pelottavaa. Ja yhtäkkiä Hurmuri pysähtyi. Taas kivipaatena selässä. Sari kertoo, että hevonen, tuo viisas ja ihana itse rauhallisuus, oli huomannut, että selässä istuvalla on ongelma ja kertoi siitä nyt Sarille. No taas rauhoituin ja niin me mentiin pitkät matkat ihanissa maisemissa ja minä keikuin selässä ja Sari puhui. Siinä oli ymmärtäväinen kaksikko. Puhe rauhoitti ja unohdin pelätä.

Voisin kyllä alkaa ratsastusharrastuksen, mutta niin pienin askelin, että en tiedä oliko kenelläkään hermoja niin hitaaseen tutustumiseen lajiin. Mutta ymmärrän hyvin rakkauden tuollaiseen suureen eläimeen. Retkemme lopuksi istuin sellaisella lavalla, joka oli tehty helpottamaan hevosen selkään nousemista (hevosen selkään ei ole tottumattoman ihan helppoa nousta) Lava oli suurin piirtein hevosen selän korkeudella.  Hurmuri painoi päänsä syliini ja se oli ihanaa. Siinä me juttelimme retkestä. Se oli kovain tunteikasta.

Kyllä tässä Hurmuri puhuu minulle ♥️
Kyllä tässä Hurmuri puhuu minulle ♥️
Hanna ja hevonen
Onhan tää nyt ihanaa!

Iso hellä eläin, joka kuulee enemmän kuin ihminen. Se on ihmeellistä. Kuulee sydämellään ja vaistoillaan. Olen viime päivinä itsekin terästänyt kuuloani ja ajatellut paljon sitä, kuinka kylmä tämä maailma monesti on. Emme ehdi suorittamiselta nähdä ja kuulla miten läheiset voivat ja mitä he oikeasti tarvitsevat. Kauhealla kiireellä laukataan eteenpäin ja suoritetaan kaikki se mitä tehdään. Nauttiminen jää vähälle ja nimenomaan se kuunteleminen ja vaistojen käyttäminen hyvään. Eräs ihminen sanoi viime viikolla, että kouluissa opetetaan kaikkea muuta paisti sitä miten kuuluisi elää ja tuntea. Tottahan se on.

Sain eilen puhelun ystävältäni, joka oli saanut yt-neuvotteluissa pitää työpaikkansa. Hän itki, koska töissä on niin hirveää. Uusi esimies on ilmoittanut, ettei keskustele ystäväni kanssa, vaan kaikki yhteydenpito käydään kolmannen henkilön välityksellä. Kaunista vai mitä? Ajatuksena jo täysin kammottava. Ymmärrän ihmisiä, jotka viihtyvät paremmin eläinten, kuin ihmisten seurassa, vaikka minusta ei ratsastajaa tulekaan.

Lempeää pyhäinpäivää. Osa kaupoista on kiinni. Jospa tämä olisi kiireetön päivä.

♥️

Hanna

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

2 kommenttia

  1. Annu Burton 04.11.2017

    Sehän on työpaikkakiusaamista! Paha esimies. No cookie.

    Vastaa
  2. Hanna Sumari 05.11.2017

    Se on juuri niin. Ja tosi ahdistavaa. Ja surullista

    Hanna

    Vastaa