Mitä sitä lopulta puhuu lastensa kanssa, se on aika mielenkiintoinen juttu. En nyt tarkoita pikkulapsia, vaan aikaa, kun lapset ovat aikuisia. Enimmäkseenhän sitä pysytään tässä päivässä ja hetkessä. Mietitään päivän tärkeitä asioita ja jutellaan opinnoista ja töistä. Ehkä on samoja kiinnostuksen kohteita ja niistä riittää puhuttavaa.
Kun muistellaan vanhoja, niin minä ainakin saan kuulla tarinan kahden ensimmäisen sanan jälkeen loput jutusta lapsiltani….Eli siis kerron samoja juttuja uudelleen ja uudelleen. Luultavasti kaikki tekevät niin. Ainakin omailla vanhemmillani sekä mummillani oli tämä tapa.
Kaksi tyttäristäni kuuluvat Musla-blogikollektiiviin, jossa on neljä hyvin erilaista kirjoittajaa. He ovat kaikki naisia ja kaksi heistä, Kirsikka ja Katri, ovat minun tyttäriäni. Naisten päivän kunniaksi kaikki neljä päättivät tehdä haastattelun omasta äidistään ja julkaista sen blogissa. Ja niin siis Kirsikka ja Katri tulivat yhtenä iltana kylään ja menimme rötköttämään meidän sängyn päälle ja pistimme oven kiinni. Oven ulkopuolelle jäivät minun ja Kirsikan puolisot.
Arvatkaa, oliko hauskaa? Siinä pehmeällä sängyllä pulistiin tunnin verran ja kuinka hyviä kysymyksiä minulta kysyttiinkään! Ei yksikään toimittaja koskaan ole kysynyt vastaavia. Tytöt saivat tietää yhtä ja toista lapsuudestani, nuoruudestani ja vakavista paikoista joista on täytynyt selvitä. He nauhoittivat koko haastattelun ja kirjoittivat osan siitä blogiin. Nyt sen voi lukea täältä.
Sain tekstin tarkistettavaksi etukäteen, mutta en kajonnut sisältöön lainkaan.
Haastattelutilanne oli lämmin ja hauska. Lähtökohtaisesti ihmiset pitävät siitä, että saavat kertoa elämästään ja itsestään niin, että joku kuuntelee kiinnostuneena. Kotioloissa, meillä ainakaan, ylipäätään kukaan ei koskaan saa sanoa asiaansa ihan häiriöttä loppuun asti, vaan aina tulee keskeytyksiä ja kaikki puhuvat yhtä aikaa. Sen tähden haastattelu oli tosi hauskaa ja tytöt sanoivatkin, että meidän täytyy joskus tehdä sama uudelleen, vaan aivan huvin vuoksi.
Se mitä he eivät tiedä on se, että olen pikkuhiljaa kirjoittanut heille elämästäni asioita pieneen kirjaan. Löysin siihen tarkoitetun valmiin muistikirjan kerran Floridan matkaltani ja ihastuin ideaan. Valmiisiin kysymyksiin on helppoa vastata – ainakin osaan niistä.
Kirjaa on tarkoitus täyttää sivu kerrallaan yhden vuoden ajan, mutta tyylilleni uskollisena olen täyttänyt sitä välillä kymmenien sivujen verran ja sitten unohtanut koko asian pitkäksi aikaa. Paljon puuttuu vielä.
Jokainenhan voi tehdä itse itselleen oman kirjan tai pyyttä että lapset tekevät sen. Kirjan voi tehdä tietysti myös isälle ja isoisälle ja isoäidille. Ehkä kummitädille tai -sedälle?
Mutta kirjaa parempi ratkaisu on kyllä livehaastattelu. Meillä oli siinä sängyn päällä valtavasti tyttöenergiaa ja oikein odotan seuraavaa kertaa. Silloin haluan tietysti, että kaikki kolme tytärtäni ovat mukana, nyt joukosta puuttui Carolina. Ja samanlaisen tilaisuuden haluaisin pitää myös omien siskojeni kanssa. Silloin ei kyllä kauaa pysyttäisi kurissa niin, että vain yksi vastaisi ja muut kuuntelisi! Se on takuuvarmaa! 😀
Onnellisia hetkiä – kyselkää menneitä!
♥️
Hanna
Itselläni on tekeillä ”Minun lapsuuteni”. Homma etenee niin, että aina kun muistan jonkun tapahtuman lapsuudestani, merkitsen sen muistikirjaan ja sieltä sitten nappaan aihe kerrallaan ja kirjoitan kaiken mitä asiasta muistan. Jossain vaiheessa kokoan kirjoitukset kronologiseen järjestykseen ja teen siitä valokuvilla höystetyn kirjan.
Ajatus tähän syntyi kun totesin, etten tiedä omien vanhempieni lapsuudesta muuta kuin, että oli köyhää ja piti pienestä saakka tehdä töitä. Eivätkä he ole enää kertomassa. Omille lapsille ja lastenlapsillekin on tietysti tullut kerrottua yhtä ja toista, mutta haluan jutut myös mustaa valkoiselle.
Loistava idea!!! Minusta ei olisi tuohon! En ehtisi ja sitten jotenkin sössisin sen. Olet upea! mahtavaa!
Hanna