Rakkaat pionini – rakkaat ihmiseni

Pioniaidanne! Mitä sanoit? Voinko saada pioniaidanteen? Siis kokonainen aita pioneista?

Suurin piirtein näin keskustelu kävi keväällä 2010 mutta pionien ja minun yhteinen tarina alkaa paljon kauempaa.

Kun olin pieni tyttö, asuimme isäni rakentamassa rintamamiestalossa Jollaksessa. Etelään antava piha ei ollut piha, vaan puutarha, jonne isäni istutti ihania asioita, sellaisiakin kasveja, joita ei muilla pihoilla ollut. Hän rakensi kivipenkereen ja täytti sen kivikkokasveilla, rakensi pergolan, jossa kiipesi villiviini. Hän istutti oven viereen ruusuorapihlajan, jonka yhden hennon oksan hän katkaisi ja siinä, lehvästön ja kukkien suojassa, oli kotiavaimen piilo.

Puutarhassa kasvoi kolme kirsikkapuuta ja sadon varmistamiseksi isä pölytti kirsikankukkia pienellä pensselillä. (Kolmen sisareni tehtävänä oli kitkeä kirsikkapuiden alustat – minä olin vauva-sisko ja sain vain popsia kypsät kirsikat suuhuni) Ihanimmat asiat pihalla olivat rhododenronit, pihajasmike, ruusukvitteni, päärynäpuu, syyshortensia ja uskomattomat, tuoksuvat, suurikukkaiset pionit, joiden kukissa oli aina muurahaisia. Kolme pionipuskaamme kasvoivat kaivonkannen vieressä ja ne oli tuettu vahvan neljän puukepin kautta kulkevalla nauhalla. Minusta on kaitafilmi, jossa seison pionien vieressä ja ne ovat melkein yhtä pitkiä kuin minä. Vilkutan kameralle. Olen ehkä neljän vuoden ikäinen.

Muutimme oman perheeni kanssa viikkoa ennen vuosituhannen vaihdetta vanhaan keltaiseen puuhuvilaan, jota ympäröi kiinnostava, osittain hoidettu, osittain metsäinen puutarha. Remontoimme talon, mutta puutarhaan emme juuri koskeneet.

Talo seisoi tontillaan vähän yksin. Naapurissa oli taloja, mutta ei asukkaita. Vanhat huvilat rapistuivat hiljalleen. Yksi tyhjistä taloista oli poikkeus.

Aution talon ovet ja ikkunat olivat kiinni ja ehjät, mutta talossa ei koskaan käynyt kukaan. Mutta puutarha! Se oli ihmeellinen.

Keskellä pihaa oli suuri omenatarha, taloa reunustivat kukkapenkit ja pihaa halkovat hiekkakäytävät kivettyine reunoineen pystyi vielä juuri ja juuri erottamaan koko puutarhaa peittävän, rintaan asti ulottuvan heinän ja vuohenputkien seasta. Keväällä, ennen kuin heinä kasvoi pitkäksi, kukkivien omenapuiden alla loisti keltaisenaan hohtava narsissimeri. Kun kesä eteni, nousivat pionit. Kuinka uskomaton näky se olikaan. Alas ojentuneet tuoksuvat kukat, kuin ballerinojen tyllipuvut.

 

Kerran viikossa talon eteen tuli taksi josta nousi ulos vanha hauras rouva. Hän käveli puutarhaan kahden kolmijalkaisen kävelykepin tukemana, viipyi tunnin ja lähti jälleen taksin kyydissä pois. Hän jätti kivisen portinpylväämme päälle aina kimpun kukkia. Rouva kävi kitkemässä kukkapenkkejä. Näky oli uskomaton. Koko villiintynyt puutarha, jonka heinäviidakon keskellä kasvoi ihania kukkia, ja hiljaisuuden keskellä kisailivat perhoset. Linnut lensivät äänettöminä omenapuiden oksilta pionien varsien suojaan. Kaiken villiintyneen keskellä, taloa kiertävät kukkapenkit, olivat täysin hoidetut.

Rakastin tuota puutarhaa, jossa siis vierailin salaa sillä varjolla, että vartioin taloa. Kerran kohtasin rouvan. Hän sanoi minulle, että voisin käydä ottamassa puutarhasta kukkia maljakkoon, jos halusin. Rouvan portinpieleemme jättämät kimput olivat kauniita. Niissä oli ehkä kolme kukkaa. Päätin, että haen vain kerran kesässä. Pioniaikaan. Ja otan niitä sylillisen! Niin tein!

Vuodet kuluivat ja koitti kesä, jolloin rouva ei enää tullut. Tuli kauhakuormaaja ja uudet tontin omistajat. Tulisi uusi talo… Surin pioneja ja salaisen puutarhan häviämistä. Vanhaa haurasta rouvaa.

Sanoin miehelleni, että menen hakemaan ne pionit meidän pihalle. Ei kukaan niitä ehdi pelastaa. Talon rakentajat eivät ehdi ajatella pioneja! Mieheni sanoi: Niin, sille on nimikin… sitä kutsutaan varastamiseksi. Huoh.

Yhtenä kesäsunnuntaina mieheni kertoi, että talonrakentajaperhe oli ollut piknikillä puutarhassa ja olivat juuri lähteneet, koska alkoi vähän sataa ripotella. Heillä oli kuulemma kolme lasta, joista yksi oli pieni vauva. Samalla mieheni kysyi minulta, lähtisinkö mukaan lenkittämään saksanpaimekoiraamme Klaaraa. Tajusin, että hetkeni oli koittanut. Sanoin etten halua, koska päätä särkee niin kovin. Lepäisin mieluummin hetken.

Kun portti sulkeutui Klaaran ja Jarin perässä hyppäsin sängystä, vedin suhinapuvun (kirkkaan punainen Adidaksen tuulipuku) päälleni, työnsin jalkani kumisaappaisiin ja säntäsin ulos. Otin kottikärryt ja tempaisin mukaani lapion. Juoksin naapurin tontille ja iskin lapion pionipuskan juurelle kovaa ja tarmokkaasti. Penkistä nousi valtava pionipehko. Sen juurakko oli jättiläismäinen, vaikkei se ollut todellakaan kokonaan mukana. Sitten toinen pioni. Ja kolmas. Olin paniikissa! Entä, jos se vauvanaapuri on pudottanut tuttinsa ja perhe palaa takaisin? Minulla on kottikärryt kukkuroillaan pioneja! Päätin etten mene ulos portista, vaan yritän kiviaidan yli! Juoksin! Ei mitään mahdollisuutta! Takasin portille. Juoksin kottikärryt kolisten alas mäkeä omalle portille, revin sen auki. Kuulin kuinka mieheni huutaa kovaa KLAARAAA! Koira haukkuu. Juoksen leikkimökin taakse. Jätän kärryt siihen. Juoksen sisään. Kiskon suhinapuvun pois. Juoksen sänkyyn ja otan käteeni lehden, jota alan lukea näennäisen tyynenä. Todellisuudessa sydämeni hakkaa hulluna kiinnijäämisenpelosta ja jännityksestä. Kuulen kuinka Jari huutaa Klaaraa uudelleen ja uudelleen. Nyt kuuluu kova kolina! Äänen täytyy tulla kaatuvista kottikärryistä! Kiivasta tassujen rapinaa ja Klaara ryntää viereeni, nuuhkaisee ja lähtee pois. Rauha.

Jari tulee sisään: Et ikinä arvaa mitä ihmettä Klaara teki äsken!

– No?

– Se repäisi itsensä hihnasta puistossa ja ryntäsi tonne naapurin tontille, juoksi sieltä alas meidän pihaan leikkimökin taakse, kaatoi kottikärryt, juoksi sisään ja juuri kun olin meidän pihassa, se vasta palasi mun viereen!

– Ai! Onpa jännää…!

Kämmeneni hikosivat. Pionivarkaan kämmenet hikosivat. Syyllisyys istui olkapäälleni pilkkaamaan minua. Pidin suuni kiinni. Päivän. Sitten tunnustin. Ei tullut moitteita, mutta ihmettelimme ihanan Klaaran käytöstä.

Ystävämme on kouluttanut rauniokoiria ja hän kertoi meille myöhemmin, että Klaara haistoi pelkoni. Se oli kuulemma tullut jalkapohjistani saappaan läpi maahan ja niitä jälkiäni pitkin Klaara kävi tarkistamassa, ettei minulla ole hätää.

Pionit istutettiin ja vastoin niiden yleistä tapaa ne kukkivat jumalaisesti heti seuraavan kesänä. Eivät ottaneet nokkiinsa lainkaan.

Tuli kevät 2010 puutarhamme alkoi hermostuttaa minua. Kukaan ei ehtinyt hoitaa sitä ja pihatie oli liian kapea. Etsin puutarhuria ja kuulin Juhasta. Hän tuli käymään, astui portista sisään kädessään yksi kukka rouvalle. Kuolanpioni. Olin myyty saman tien.

Pienestä pihan fiksauksesta tuli puutarhamme jättiremontti. Kaivinkoneita, tuhansia taimia, varaston purku, koko pihan profiilin muokkaus, kiviaidan rakentamien.

Mutta miten hän tiesi, mistä pidän?

Hän vei minut Helsingin yliopiston kasvitieteelliseen puutarhaan ja Kumpulan kasvitieteelliseen puutarhaan. Kävelimme siellä ja hän vain katsoi reaktioitani. Ja niin hän rakensi puolisonsa kanssa meille unelmien puutarhan. Niin kauniin ja ihmeellisen, ettei sitä voi edes käsittää. Annoin hänelle vapaat kädet. Ja millaiset ne kädet olivatkaan!

Yhtenä päivänä hän sanoi rakentavansa pioniaidannetta pihatiemme reunaan. Voiko sellaista edes olla! Onko olemassa asia, jonka nimi on pioniaidanne? Hän jakoi varastamani vanhan rouvan pionit ja istutti ne pihatien reunaan penkkiin, jonka reunana on vanha, pihan kivistä tehty penger. Herkät pionit eivät suuttuneet käsittelystä tälläkään kertaa. Pioniaidanne (kuinka rakastankaan tuota sanaa!) hehkui ja paisui painavista ruusukkeistaan ja läkähdyttävän makeasta, huumaavasta tuoksustaan. Ja minä kävelin pihatietä, jota pionit reunustavat.

Kaksi kesää sitten kodinhoitajamme Eija piilotti pihaan pionin siemeniä minulle kertomatta. Hän kertoi kyllä Juhalle, joka kävi silloin tällöin hoitamassa puutarhaa. Juha oli sanonut hänelle, että niitä emme näe elinaikanamme kukkimassa. Eija epäili toisin.

Hän oli kuullut jostain, että kun istuttaa pionin siemenet maahan saman syksynä, kun ottaa ne talteen pionin siemenkodasta, ne kukkivat seuraavana kesänä.

Se piti paikkansa. Viime kesänä pihalla kukki siis jälleen uusia pioneja.

En tiedä kävikö Juha meillä pioninen kukinnan aikaan. En tiedä saiko hän koskaan kuulla, että siemenet itivät ja tekivät upeat kukat.

Pääsiäisen aikaan, kun puutarhassamme ei kukkinut vielä mikään. Lähdimme Saarenmaalle. Puhelin soi. Se oli Juhan puoliso. Sain suruviestin, Juha oli lähtenyt pois. Hän jätti meille paratiisin.  Pioniaidanteen, omenatarhan, rhodometsän, kiviaidan, katsuran, tuhansia kukkivia kasveja, hän hautasi Klaaran tuhkan pionin ja ruusun väliin ja kielsi minua tuomasta Saarenmaalta sinivuokkoja juurineen. Ja minä en unohda häntä koskaan. Kuinka voisin?

Pioni on elämäni kukka, johon rakastuin ollessani ehkä neljän vanha. Pionit ilmaantuvat minulle erityisillä tavoilla. Eikä vain Espoossa. Saarenmaalla naapuri oli käynyt istuttamassa ilokseni puutarhaamme kaksi pionia. Eikö ole ihmeellistä! Toissa viikolla tein niille tuet vanhojen bambuisten aurinkotuolien osista.

Kaikki mitä kirjoitin tulee mieleeni aina, kun näen pioneja. Ne eivät ole ajatuksia, vaan kokonaisuus. Minulle pionit ovat kaikki tämä ja kaikki nämä ihmiset ja Klaara ja kaikki se mitä he ovat tehneet ja merkinneet minulle tässä elämässä. Joukkoon mahtuu vielä muutama muukin. Mummini, Äitini ja tyttäreni, koska kukkien saagat siirtyvät sukupolvilta toisille. Sekä myös he, joille olen saanut antaa pioneja puutarhastamme.

🌺

Hanna