Strasseja, silkkiä ja kultaa Saarenmaan oopperapäivillä

Olen kauhean huono suunnittelemaan mitään juttuja vuoden päähän tai edes ensi jouluun. On vaikeaa kuvitella, että juuri nyt ostaisin lippuja ensi kesän oopperajuhliin tai varasin kesälomamatkan. En muutenkaan suunnittele elämääni kauheasti eteenpäin. Olen heittäytyjä vailla tarkkoja suunnitelmia. Niin on ollut aina enkä kadu. Se tapa on tehnyt elämästäni hirveän hauskan ja olen saanut kokea mahtavia asioita. En ole koskaan pitänyt itseäni mitenkään rohkeana, mutta olen minä kyllä aika rohkea monissa asioissa. En uskalla seistä päälläni enkä roikkua ilmajoogan silkkiliinoissa pää alaspäin, mutta uskallan hypätä tuntemattomaan.

Osaan näköjään myös kirjoittaa varsin mahtipontisen alun blogille, jossa aion kertoa Kuressaaren oopperapäivistä! (Oikeasti ulvoin naurusta, kun tajusin, kuinka tämä homma lähti käsistä, mutta en kadu, sillä tässä on kyllä pointti!)

Kesällä, juuri kun jäin Saarenmaan taloomme yksin, maailman ihanin naapurini Sirje kysyi, tahtosinko lähteä hänen kanssaan oopperaan. Eipä tarvinnut miettiä sekuntiakaan, tietysti tahdoin. Ja niin me menimme Kuressaaren oopperapäivien viimeiseen iltaan, jonka ohjelmassa oli oopperagaala. Eri solistit esittivät aarioita eri oopperoista Krefeld-Mönchengladbachin sinfoniaorkesterin johdolla.

Oopperapäivien näyttämönä on upea Piispanlinna Saarenmaan ainossa kaupungissa, ihanassa Kuresaaressa. Linna on omalla saarellaan, paikka on upea. Itse esitykset ovat sitä varten rakennetussa teltassa.

Mökin vaatekaapissa minulla ei ole mukana kauhean hienoa asukokoelmaa, mutta oli siellä yksi sopiva mekko. Pitkä, kukikas Tara Jarmonin silkkisifonki mekko. Pelkäsin jäätyväni, eikä matkassa ollut yhtään suurta huivia, jonka olisin voinut ottaa mukaan, joten laiton koltun päälle farkkutakin. Eipä ollut juhlakenkiäkään, joten jalkaan sujahtivat ei niin juhlavat, mutta ah niin jaloissa hyvät Otzit. Kaikeksi onneksi ne olivat hopeiset. Katsaus peiliin ja joo – hyvin voin mennä.

Sirje oli jo Kuresaaressa, jonne meiltä on 20 minuutin ajomatka ja meillä oli treffit Kuresaaren Piispanlinnan portilla.

Olin ajoissa ja odotellessani Sirjeä olin pudottaa silmät päästäni – niin hienoissa asuissa paikallinen väki saapui iltaan. Suurimmalla osalla oli päällään pitkät iltapuvut tai vaihtoehtoisesti minimittaiset. Oli decolteeta, strasseja, silkkiä ja organzaa, huikean korkeita korkoja ja kauniita kampauksia. Miehillä oli puvut, joillain kolmiosaiset. Se oli ihanaa. Katselin lumoutuneena sitä pukukavalkadia. Olisin halunnut kuvata kaikki asut, mutta en tohtinut ottaa ainuttakaan kuvaa.

Mietin siinä sitten, miten Suomessa pukeudutaan oopperaan ja teatteriin. Aika arkisesti. Usein varsin arkisesti. Ja monesti on sekä arkista että juhlavampaa settiä. Vähän yllättävää on, että ensi-iltoihinkaan ei enää pukeuduta kuin juhlaan. Mutta toisaalta se on myös tasa-arvoista. Voit nauttia esityksestä, kuten haluat. Minä kuitenkin nautin suunnattomasti niistä upeista asuista, joita sain ihailla. Nautin myös musiikista, jota en voi käydä arvostelmaan, koska en ole oopperantuntija. Ystäväni, jotka kävivät katsomassa muutamia esityksiä, olivat hyvin vakuuttuneita tarjonnasta ja onhan oopperpäivillä Kuressaaressa jo pitkät perinteet ja Viro on laulumaa, joten huonoa siellä ei käy tarjoaminen.

Sain kuulla, että lippuja oli jäänyt jonkun verran myymättä, koska majapaikat olivat loppuneet kesken. Kuressaaressa on kuitenkin paljon majoitustilaa. Useita hotelleja, pieniä ja suuria. Ja koska kaupunki on pieni, on välimatka linnaan aina lyhyt. (Kannattaa muuten muistaa, että Virossa promilleraja auton ratissa on nolla)

Jos kiinnostaa tehdä elämyksellinen oopperamatka Saarenmaalle, niin liput ja majoituksen voi varata jo nyt. Jos nimittäin on sellaista sorttia, että voi tehdä pitemmän tähtäyksen suunnitelmia.

Minulla kävi sikäli hauska tuuri siellä, että katsomossa aivan siinä edessäni, normaaleilla paikoilla, istui Viron istuva presidentti Kersti Kaljulaid ja vähän kauempana takana Viron entinen presidentti Arnold Rüütel. He saapuivat paikalle ilman sen suurempaa kohinaa. Rüütel ilman minkäänlaista hovia ja Kaljulaidillakin oli vain yksi turvamies eikä mitään erikoiskohtelua. Olisi taas tehnyt mieleni käyttää kameraa, vaan enpä edelleenkään tohtinut.

Kun kävelimme pimenevässä illassa autolle, näytti liina niin kauniilta. Se oli ihana ilta ja ei niin juhlavat kenkäni olivat kyllä ihan parhaat siinä maastossa. Niilläkin kyllä meinasin lentää turvalleni varsin näyttäväsi, heti alkajaisiksi. Kuin ihmeen kaupalla pysyin pystyssä ja arvaatte tietysti nolouden määrän, varsinkin kun olin siinä hetkessä aivan yksin. Sellainen pyryharakan kolmiloikka…

Suunnittelit tai et – olkoon elämäsi ihanaa

♥

Hanna