Yhtäkkiä eilen rakastin koko maailmaa. Vihdoinkin. Kirjoitin joskus keväällä jotain onnesta ja onnellisuudesta tänne. Ystäväni kommentoi tekstiä kertomalla, kuinka hän välillä aivan yhtäkkiä ikään kuin hukkuu onneen. Onnen huppu humahtaa hänen ylleen. Luin kommentin moneen kertaan ja ihmettelin mitä minulle oikein on tapahtunut. Kommentti olisi voinut tulla omasta kynästäni, mutta tajusin, etten ollut enää pitkään aikaan kokenut noita hassuja onnentulvahduksia. Työnsin asian mielestäni. Syiden pohtiminen pelotti.
Pian huomasin kertovani toiselle ystävälleni, että elämäni tuntuu tylsältä, olen kuin joku juna. Teen vain töitä, pusken eteenpäin enkä oikein iloitse mistään. Huomasin, etten kuule mitä ihmiset puhuvat, vaikka olen paikalla. En ollut läsnä ollenkaan. En uskaltanut edelleenkään alkaa kaivaa asiaa syvemmältä, takaraivossa takoi ajatus liian pelottavasta vastauksesta.
Sitten tuli kesä. Ja ensimmäinen oikea pitkä kesäloma viiteen vuoteen. Lähdin Saarenmaalle mökille. Juhannuksena oli vieraita ja meillä oli valtavan hauskaa. Ajoimme fillareilla tuntikausia upeissa maisemissa, söimme hyvin, pälpätimme ja aurinko paistoi.
Viikot kuluivat ja lopulta olin mökillä yksin. Siivosin kuin mielipuoli sitä taloa. Kun ei ole viiteen vuoteen ehtinyt olla paikassa kunnolla, ei pese patjan päällisiä, tyynyjä ja peittoja, kuuraa nurkkia ja rakenna pioneille tukipuita. Kaiken touhun välissä makasin auringossa ja luin ihania kirjoja. Ahmin niitä. En olisi millään halunnut lähteä mökiltä pois, mutta perhe kutsui jo kotiin. Ei sekään ollut huono homma! Jos joku kaipaa, se on onnellista.
En ole huomannut huonoja säitä. Saarenmaalla paistoi koko ajan eikä täällä Espoossakaan ole ollut kylmä.
Lauantaina tapahtui ihme. Nukuin 9,5 tuntia. Sellaista ei tapahdu. Nukun viisi tai kuusi tuntia yössä. Aamu oli ihana ja käsitin, etten stressannut mistään. Viikko on kulunut leppoisasti ja sama tahti jatkui, vaikka tein töitä koko ajan. Olen myös alkanut nähdä unia, myös muita kuin niitä jotka toteutuvat. (Niin – mä näen toteutuvia unia)
Ja sitten yhtäkkiä eilen se huppu putosi niskaani – onni! Onni palasi! Pää suhisee uusia suunnitelmia, mutta ei ole kiirettä toteuttaa mitään. Se on ehkä juuri parasta – rakastan sitä, kun päässä suhisee suunnitelmia. On myös se hullu fiilis, että voin tehdä mitä vain eikä mikään unelma ole liian suuri. Huh – olin kaivannut tätä. En tiennyt, että tarvitsen pitkän loman. Mutta joku tiesi, koska tuohon se tupsahti! Kiitos!
Hei hulinaa – elämä on ihanaa! Rakkautta ja onnea kaikille!
Ihana kirjoitus! Melkein tunnen konkreettisesti kuvaamasi onnen tunteen ja suhinan. Meidät on taidettu rakentaa niin, että elimistö pistää lukot päälle, ellemme itse tajua tehdä sitä.