Elämäni ei sittenkään ole ohi, enkä ole tarpeeton

Olin päättänyt viettää viikonlopun yksin kotona. Mieheni lähti omiin harrastuksiinsa ja ajattelin, etten sovi mitään tapaamisia tai touhuja. Olisin itsekseni. Kaipasin hiljaisuutta ja aikaa ajattelulle. Ei ollut mitään aihetta, joka olisi askarruttanut erityisesti, oli vain tunne.

Ei tarvinnut olla kauaa rauhassa, kun mieleni täytti ajatukset siitä, etten ole saanut elämässäni mitään tärkeää aikaiseksi. Tuli tosi synkät fiilikset. Mietin, kuinka elämäni on valunut hukkaan, en ole saavuttanut mitään, enkä tehnyt mitään merkittävää hyvääkään. En ole koskaan sinnikkäästi pyrkinyt mihinkään saavuttaakseni jotain todella hienoa ja arvokasta. Ajattelin myös, että olen melko tyhmä. Ihailen nopeaälyisiä tietolaari-ihmisiä. Tiedättekö, heitä jotka tuntuvat tietävän kaiken historiasta, politiikasta, maailmantilanteesta ja uskonnoista.

Itsestäni mietin, että olen vain TV-pelle, jolle on vähän vaikeaa päivittää elämäänsä nokkelanoloisesti Instagramiin ja Insta-liveen. Kuvat joita laitan sinne ovat keskinkertaisia ja usein niiden laittaminen saa minut miettimään ketä ne kiinnostavat? Onko minulla mitään oikeaa sanottavaa. Hirveästi en usko, että tulppaanikimppuni, puurolautaseni tai hangen kimallus ketään kiinnostaa. Olen jo jonkun aikaa ajatellut, että toden näköisesti olisi kiinnostavampaa laittaa sinne kuvia ryppyisestä ihostani. Näkyisi millainen ihminen oikeasti on. Tunsin, että elämä ei vain liu’u ohi, vaan on jo tehnyt sen. Good bye. Mitä tässä enää ehti touhuta. Aloin leipoa. Ja mitenkä muuten olisikaan asiain tila voinut olla, kuin että jauhot olivat loppu. Lähdin kauppaan.

Kun nostelin hihnalta jauhopusseja kassiin, alkoi mies viereisen hihnan ääreltä puhua minulle.

– Anteeksi, oletko sinä se, joka tekee niitä sisustusohjelmia televisioon? Nyökkäsin ja myönsin ja hän jatkoi kertomalla, että ohjelma (Suomen kaunein koti) on huippuhyvä ja hän on saanut siitä ja edellisistäkin ohjelmistani valtavasi iloa ja ideoita. Hän ilahtui suuresti, kun kuuli että ohjelma saa jatkoa. Kiva tyyppi, mietin. Spontaani palaute on kivaa, jaan sitä itsekin pitkin turuja ja toreja.

Kun purin ostoksia keittiössä puhelimeni piippasi. Sain viestin, jossa kiitettiin siitä, että olen saanut aikaan naurua, suorastaan hekotusta jutuillani. Itseänikin alkoi naurattaa. Siinä sitten leipoessani mietin elämän tarkoitusta. Ylivoimaisesti parasta mitä olen saanut aikaan, on kolme tytärtäni. Kolme loistavaa tähteäni. Saan heiltä viestejä, joissa he kiittävät saamastaan kasvatuksesta! How cool is that?

Mutta entä koko muu elämä? Minulla on monta ammattia, joita teen yhtä aikaa. Näkyvin niistä on TV-työ. Henkilökohtainen palaute, jota siitä saan, on lähes yksinomaan positiivista. Mutta yleisellä tasolla osa ihmisitä pitää TV-ohjelmien esiintyjiä vähän sellaisena turhana porukkana. Siellä ne hilluu, eikä niiden oikeasti tarvitse oikeasti osata mitään. Menevät sinne ja ovat olevinaan. Osaisin tuon itsekin. Diivailijoita. Ja tietysti siihen päälle lupa arvostella ulkonäköä sumeilematta.

No niinhän se ei ole. Kaikki eivät TV-työhön pysty. Siihen tarvitaan ominaisuuksia ja monenlaisia taitoja. Niitä voi opetella ja niihin voi harjaantua, mutta sekään ei aina takaa, että onnistuu. Kukaan ei tietenkään miellytä kaikkia, mutta jokaisella ohjelmalla ja sen esiintyjillä on arvonsa jollekin. Se on myös ihan oikeaa työtä eikä sen päämääränä ole tuoda esille itseään, vaan sen päämääränä on viihdyttää ihmisiä tavalla tai toisella.

Tunne että tarvitsin omaa hiljaista aikaa, kolkutteli alitajunnassa ja tiesi mitä teki. Olin valumassa synkkyyksien ja riittämättömyyden kuiluun. Pisteeksi iin päälle näin videon, jossa Isabelle Rosellini kertoo, että hänet on valittu uudelleen kosmetiikafirma Lancômen kasvoksi. Hän on nyt 65-vuotias ja sai potkut samasta työstä 42-vuotiaana, liian korkean ikänsä tähden. Facebookin ja Instagramin uutisvirrassa pyörii video, jossa 81-vuotias Seella huikeilee Stockwomannin videolla (Stockmannin ihana kampanja) ja kannustaa rohkeuteen. Olen pelastettu, elämäni ei ole ohi.

Kiitos kun luit

♥️

Hanna