Tämä kirjoitus paljastaa minusta asian, jota en oikeastaan haluaisi kenenkään tietävän. Se on jotenkin häpeällinen luonteenpiirre. Minusta tuntuu, että tällainen ihminen on epäkelpoinen ja nolo. Mutta tänne sen nyt kirjoitin!
Facebook feedissäni näkyi heinäkuun viimeisenä päivänä ystävän päivitys, jossa luki:
30/100 juostu!
SADAN PÄIVÄN JUOKSUHAASTE
Juoksulenkki jokaisena päivänä 100 päivän ajan.
Ei selityksiä. Ei perusteluja. Ei tekosyitä.
Mietin että aikamoista, kyllä munkin täytyis tehdä toi. Mutta ei siitä kyllä mitään tulis. Aina on joku ongelma, etten kuitenkaan pääsisi joka päivä…
Asia kuitenkin kiinnosti niin paljon, että kysyin kuinka pitkä lenkki on.
”Vartti ja reilu kaksi kilometriä” oli vastaus ja perustelu sen lisäksi, ettei lenkki voi olla kovin pitkä, koska lepopäiviä ei ole ollenkaan.
Hämmennyin. Vartti! Kaksi kilometriä! Jäin miettimään asiaa ja totesin mielessäni, että vartti! Sellaista päivää ei olekaan, etten ehtisi vartin lenkille! Ja otin haasteen vastaan ja nyt olen käynyt lenkillä joka päivä 21 päivänä. Ja oppinut itsestäni kiinnostavana asian.
Minähän en oikein tykkää tavoitteista. Kun jo viisi vuotta minua valmentanut Fustra-ohjaajani Juho Lahti kysyy minulta mitä otetaan tavoitteeksi, vastaan aina, että ei kuulu mulle! Sinä päätät tavoitteet, et kerro niitä minulle, vaan pidät ihan keskenäsi huolen siitä, että saavutamme ne. Minä teen mitä sinä käsket. Joka kerran saan vastaani yhtä hölmistyneen ja epäuskoisen katseen. Sitten me hiukan kinataan aiheesta ja voi olla, että määrittelemme jonkun tavoitteen, mutta hautaan sen niin syvälle pimeään osaan itseäni, ettei se takuulla pulpahda minään heikkona hetkenä esiin minua kiusaamaan. Jo pelkkä sana tavoite aiheuttaa minulle hengenahdistusta ja varmuuden siitä, etten mitenkään yllä siihen. Häviän siis jo ennen kuin asettaudun kalkkiviivoille.
Kuulostaa varmaan aivan sairaan typerältä suurimmasta osasta lukijoitani. Mutta osalle syy tähän saattaa olla tuttu. Olen aina asettanut tavoitteet liian korkealle, mahdottomuuksiin.
Alan nyt nostaa kuntoani, vedän kymmenen kilsan lenkin kolme kertaa viikossa
Tästä lähtien käyn salilla viitenä päivän viikossa.
Teen joka päivä kotitreenin
Välillä olen ryhtynyt innokkaana puuhaan ja hajottanut itseni – tietenkin. Sitä en onneksi enää tee. Mutta periaatteessa olen aina asettanut tavoitteet taivaisiin. Olen ehkä sekoittanut tavoitteet ja unelmat! Kun tavoite on oikealla kohdalla, voi ehkä joskus saavuttaa unelmankin. Tämä on superoivallukseni.
Kuinka nämä jokapäiväiset lenkit sitten sujuvat? Vallattomasti. On ollut superkivaa. Ja siinähän käy niin, että kun on pakko lähteä, niin lähtee ja sittenhän se on nastaa ja lopulta olen joka kerran tehnyt pidemmän lenkin kuin sen vartin, koska on niin nastaa. Muutaman kerran on ollut huono energia ja silloin en ole pitänyt niin kovaa vauhtia yllä, mutta yhdestä asiasta en luovu – ylämäet on mentävä niin kovaa kuin pääsen. On pakko hengästyä. Koska olen aamuihminen, teen lenkit aamulla. Kun palaan, syön aamiaisen, joka on päivän ihanin ateria. Eli aamut ovat yhtä juhlaa.
Kun kerroin tästä miehelleni, tavoilleni uskollisena vähättelin asiaa. Se on nyt vaan se vartti, eihän se paljon mitään ole….Vähän nolo matka vaan. Mutta onhan se mitään, se on joka päivä enemmän kuin ei mitään. Suosittelen tätä tavoitetta jokaiselle, joka haikailee parempaa vointia ja haluaa ennaltaehkäistä esimerkiksi syöpää. Juuri tänään Ylen aamu-tv:ssä kerrottiin kuinka jokapäiväinen liikunta vähentää syöpäriskiä. Vartti päivässä, se on kuin laittaisi rahaa pankkiin kuulkaa!
Oma ongelmani on ollut se, että käyn kyllä harrastamassa liikuntaa, mutta jokapäiväiväinen liikunta jää vähiin. Minä istun ja kirjoitan. Kesken kirjoittamisen pitäisi lähteä liikkeelle, mutta minun on äärimmäisen vaikeaa jättää työtä kesken, joten se jää tekemättä. Mutta vartti! Minähän hillun helposti vartin netissä… Kengät jalkaan ja ulos. Tää on niin hyvä juttu.
♥️
Hanna
