Stressi.

Joskus elämässä on sellaisia virtauksia. Trendejä. Sitä törmää samoihin asioihin jotka kimpoavat pintaan eri suunnista. En tiedä mistä se johtuu, mutta välillä on se fiilis, että sulle (mulle) halutaan sanoa jotakin.

Nyt eteen kimpoaa jatkuvasti eteen se, että osa ihmisistä tekee töitä henkensä kaupalla stressaten ja osalla ei ole töitä lainkaan tai ainakin niistä on jatkuva huoli.

Viime viikolla törmäsin useampaan ihmiseen, joille kysymykseen ”mitä sulle kuuluu” ei voinut vastata, että ihan hyvää. Heidän katseensa kertoo jo kysymyksen kaikuessa ilmassa, että älä puhu mulle paskaa, vaan kerro oikeasti, miten menee.

Tilanne on aseistariisuvan kiusallinen ja samalla tärkeä. Arvostan rehellisyyttä ja aitoutta eniten ihmisissä. Se on harvinaista herkkua. Kun sen äärellä sitten on, ei voi muuta tehdä, kuin vastata rehellisesti.

Kun sitten sattuukin olemaan niin, että kaikki ei ole ihan satakympillä kivasti, niin siinä sitten jossain valaisin pressissä kerrot, että äidin kuolema painaa vieläkin joka päivä ja vit***aa, että kuoleman taakka painaa selkää, eikä jaksais millään sitä taakkaa kantaa. Muitakin sukulaisia on lähtenyt. Hyvä ystävä kuoli kans just täysin yllättäen eikä ollut kuin vasta 52 ja hänen vaimonsa on mielessä joka päivä ja mietin, että miten se voi edes hengittää. Ja että just tajusin miksi mun sydän on hakannut pari kuukautta, niin että iltaisin on vaikea saada unta, kun jyskyttää niin pirusti. Siks, kun on stressi. Siis oikea stressi, eikä vaan se juttu, että fak mua stressaa iik.

Kysyin pumpusta sydänlääkäriltä ja hän sanoi, että on se vaarallista, jos se on pitkäkestoista. Kestää esmes vuoden ni ei o hyvä juttu. No mullahan ei siis hätää koska on kestänyt vasta reilut pari kuukautta.

No sitten mietin realiteetteja. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän joutuu vilkuttamaan tuonilmasiin. Mutta onneksi ystäväpiiriin kuulu myös paljon itseä nuorempia ihmisiä. Ja he ja heidän ajatuksensa kiinnostavat mua.

Kun sydän oli pomppinut pari kuukautta, viimein pysähdyin asian äärelle. On sekin ihme, ettei siihen herää heti. Se vaan menee niin, että asian työntää mielestään, koska se häiritsee ja on tehtävä asioita. Keskityttävä muihin juttuihin. Kun aloin ajatella asiaa, tajusin että sen on oltava stressi, koska lääkäri oli vähän aiemmin kuunnellut sydäntäni ja todennut että ookoo on.

 

Havahduin tähän kokoasiaan tietenkin yöllä, sudenhetkellä. Aamulla sitten netistä tutkimaan stressinoireita ja diagnoosi oli oikea. Vaikka ei sitä olisi edes tarvinnut katsoa mistään. Asia oli päivänselvä.

Mietin mitä teen. Päätin katsoa telkkaria. Katsoin neljä tuntia Kotiin takaisin –sarjaa. Sitten istuin neljän tunnin palaverin ja palasin katsomaan vielä neljä tuntia samaa sarjaa. Keskellä viikkoa, kun olisi ollut töitäkin tehtävänä.

Katsoin ja mietin mitä voin tehdä toisin, että stressi helpottaa. Huomasin että ajattelussani oli iso ongelma. Koetin tehdä loppuun kaikki työt. Se on mahdottomuus. Onneksi, koska jos pystyisin se tarkoittaisi, että työt loppuisivat ja tulisi vielä pahempi stressi.

Aloin ajatella vain seuraavaa tehtävääni, enkä kaikkia edellä olevia juttuja. Rauha tuli oitis. Sydän ottaa nyt iisisti, mutta heti kun alan ajatella läähättäen ensi viikkoa ja sitä seuraavaa ja joulukin tulee ja sen ja tuon olisi voinut tehdä paremmin – entäpä jos vähän hioisin sitä… sydän alkaa hakata ja on kuin se haluaisi tulla ulos rinnasta. Kiva herkkä sydän. Kiitän sitä. Pitää huolta, että otan iisisti.

Kun sitten kerroin aidosti kiinnostuneille, miten menee ja mikä meininki, sain kuulla vähän samat stoorit kysyjiltä. Tilanne on aika karmea. Ja niiden joilla tällaista tilannetta ei ole, on kovin helppoa sanoa, että lopeta. Ota iisisti. Toinen ei voi kuitenkaan tietää niitä syitä, miksi tilanteet ovat syntyneet. Ei tarvitse olla työaddikti tai elämän niin tyhjää, että täyttää sen työllä. Tai ylivilkas tai jotenkin sairaasti nauttia kiireestä. Tilanteiden takana voi olla monia asioita, joita muut eivät voi tietää ja nähdä. Työt, niiden sykli, elämäntilanteet ovat monenlaisia, jokaisella on omansa.

Jotkut ihmiset myös tekevät ylipäätään enemmän kuin toiset. Se on ookoo. Eivät kaikki ole tässäkään asiassa samanlaisia. Mulla on aina ollut paljon energiaa ja pidän sykkeestä, rakastan elämää. Ongelma ei ole kohdallani niinkään tekemisestä, kuin ajattelutavasta.

Olen kuunnellut kirjaa ”kuinka olla piittamatta paskaakaan” se on hyvä kirja. Ihan kaikista jutuista ei tosiaan kannata välittää ja kannattaa valita taistelunsa.

Facebookissa ystävä kysyi loppuunpalamisesta ja kuinka siitä kukin selviää. Pian kysymyksen alla oli yi 60 kommenttia. Toinen freelanceri on vetänyt kalenteriin kolme kuukautta viivaa. Ei ota töitä vastaan.

Mitä sulle kuuluu?  Kysymys on niin kovin tärkeä ja myös se, että vastaa siihen aidosti. Mieluiten ei vain äänettömästi itselleen vaan myös ääneen. Sillä me olemme niin samanlaisia kaikki. Samat on murheet ja helpottaa kuulla ettei ole yksin. Ja se että sanoo asioita ääneen, herättää omatkin ajatukset.

Olen nyt ymmärtänyt sen, että äidin menetys on eri juttu. Se on kova paikka, vaikka se tapahtuisi kuinka myöhään. Moni on sanonut. Helpottaahan se, että tietää niin olevan. Mutta ei se kevennä surua. Mutta odotan vuoden ja katson tilanteen sitten. En vaan tykkää niin kovin hitaasta edistyksestä. Mutta ei kai tätä asiaa voi nopeuttaa. Joenkin vaan mietin, et olis ollut kiva tietää tää etukäteen. Olisin ehkä tehnyt jotain tosin kuitenkin. Vai olisinko, en kai.

 

Ei mulle paljon muuta kuulu, entä mites sulla menee?

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

10 kommenttia

  1. Anna Aalto 27.10.2018

    Mulla meni kolme vuotta, et pystyin hyväksymään isän kuoleman. Tai siis niin, et niistä muistoista tulikin hyviä eikä itkuja. Kaikki on niin omakohtaista! Mulla leikattiin rintasyöpä kolme viikkoa sitten. Säästävä leikkaus, silti äsken katselin outoa rintaani itku kurkussa. Kun pitäisi olla kiitollinen, että se säästyi! Ja ettei ole levinnyt kainaloita edemmäksi. Silti katsoin tissiäni ja itketti.

    Vastaa
    • hannasumari 27.10.2018

      Hei Anna,
      Mä en enää muista kuinka kauan meni selvitä isän kuolemasta. Nyt ne on rakkaita muistoja mutta siitä kaikesta on jo tosi kauan. Saa nähdä kauanko äiti vielä itkettää…
      Mutta kuule, kyllä ihan varmasti saa parkua ja olla vihainen siitä että on joutunut kokemaan rintasyövän. Se kamalan pelottavaa ja jokainen haluaa olla ehjä.
      Äidillä oli tapana aina verrata kaikkea ikävää niin, että huonomminkin voisi olla. Mä vihasin sitä! Mutta siitä kehittyi mun mielestä mun positiivinen asenne elämään. Eli mitä äiti nyt sanois? Just sen, että ole onnellinen, että sulla on tissi, vaikka outokin. Parempi se kuin ei mitään.
      Mutta kyllä se ensin on surtavakin. Tsemppiä Anna – pysy terveenä ja ota iloa joistain kivoista asioista.
      Kiitos kun kerroit kaiken tämän
      ♥️
      Hanna

      Vastaa
  2. Anita Salakka 27.10.2018

    Kiitos hienosta kirjoituksesta.
    Mitä minulle kuuluu? Rehellisesti sanoen välillä hyvin välillä huonosti. Ja jos ei aina ajattelis ikäviä asioita ja antais joidenkin asioiden ärsyttää ja alkais kaivella ongelmia niin sit menis ihan hyvin ja aurinko paistais mut eihän se aurinko aina voi paistaa.
    Itse olen kokenut isovanhempien kuoleman ja hyvän ystävän olin silloin vielä teini siitä selvittiin omalla tavalla. Oma avioero oli mulle pieni kuolema ja luulin etten selviä siitä koskaan. Teini-iässä olevan tyttären kanssa jatkettiin elämää ja selvisin siitä perheeni ja ystävieni avustuksella. Sillon ei paljon omasta voimisesta välitetty vaan siitä miten haavoittuvassa iässä oleva tytär jaksaa. Se oli rahkkaa, mulle on aina ollu tärkeetä et lapsella pitää olla kaikki hyvin, ei itsellä niin väliä kyllä mä jotenkin jaksan. Vuosina 2013 ja 2014 jouduimme lopettamaan kissa 21v ja koiran 12v se jos mikä oli kova paikka eikä siitä ole vieläkään selvitty. Olen tähän ikään 53 ehtinyt itkeä paljon ja kovin. Nykyään miesystävä tuottaa sydän suruja.
    Mutta elämä on kasvattanut ja kovettanu ja yritän selvitä niistä omalla tavalla, välillä räjäntäen välillä taas hiljaa olemalla.

    Vastaa
    • hannasumari 27.10.2018

      Anita,
      Voi Anita, paljon olet joutunut kokemaan. Ja ei se aurinko tosiaan aina jouda paistamaan. Mulla on ollut joskus tapana ajatella liikaa ikäviä asioita. Silloin rakas ystäväni Ritva opetti minulle kuinka niistä pääsee. Se on aluksi vaikeaa ja työlästä, mutta pian siitä tulee tapa ja toinen luonto ja elämä helpottuu.
      Kun vanhat ikkävät asiat tulevat mieleen opin pakottamaan ne pois. Etsin sellaisen asian, joka oli mielestäni oikein ihana. Ajattelin ja kuvittelin sen mielessäni tarkasti. Sitten painoin sen mieleeni. Aina kun ikävät asiat, jotka ei miettimisellä parane, tulivat mieleen, etsin aiemmin tallettamani ihanan asian mielstäni ja kiinnitin kakki ajatukseni siihen. Se toimii! Ehkä kokeilet? (ja hankit koiran…?)
      Kiitos kun kirjoitit tänne!
      Ihanaa viikonloppua ♥️

      Hanna

      Vastaa
  3. Jassu 27.10.2018

    Tämä toimii, jos sen vaan muistaisi käytännössä. Minulla on siihen vielä opittavaa.
    ”Yleispätevä viisaus. Erään itäisen maan hallitsija vaati kerran viisaita neuvonantajiaan keksimään hänelle lauseen, huoneentaulun, joka olisi totta ja hyödyllinen elämänohje kaikissa tilanteissa ja kaikkina aikoina. Lopulta pitkän pohdinnan jälkeen he toivat hänelle taulun, jossa luki: ”Kaikki päättyy aikanaan!”
    Tämä viisaus toimii aina: se pitää nöyränä menestyksen hetkinä ja lohduttaa rankkoina aikoina.#

    Vastaa
    • hannasumari 27.10.2018

      Jassu – niin totta, että naurattaa! hyvä!

      Hanna

      Vastaa
  4. Jassu 28.10.2018

    Jes! …toimii , kun naurattaa.

    Vastaa
    • hannasumari 29.10.2018

      Jooo!
      Hanna

      Vastaa
  5. Lenttiini 29.10.2018

    Hanna Dear,

    Olen koittanut elää siten, stressittömänä kahden lapsen äitylinä, ettei pitkiä viikkojen lomia tarvitsisi pitää ollenkaan. Ollut vaan kotona saatavilla lapsilleni.
    Olen kuullut 30 vuotta kohta valituksia esim., että miksi liikkeeni on avoinna vain 4-5h päivässä, vaikka päivystän 24/7.
    Olen yrittäjänä stressaantunut ilkeilystä, mitä somessa saa niskaan vuoroin kukin. Se uuvuttaa sydämet herkästi.
    Varjele sydäntäsi Hanna.
    Olisipa mukavaa, joskus saada somen täydeltä iloa ja taputuksia hyvin tehdyistä kokonaisuuksista.

    Vastaa
    • hannasumari 29.10.2018

      Lenttiini,
      Kiitos – mä yritän.
      Suukkoja
      Hanna

      Vastaa