Nakkipaketti vs. lakupussi

Mulla on ongelma – en oikein osaa jaksottaa töitäni ja päivät ovat helposti kovin risaisia. Se ajaa tilanteeseen, jossa teen töitä viikonloppuisin ja iltaisin ja lopulta koko ajan ja tauotta. Siinä väsyy ja välillä työnteko on tehotonta vellomista, jossa edessäni kirjoitustyö, mutta selaan samalla jotain somekanavaa. Siitä taas seuraa stressi ja outo puutumus. Lisäksi ruokavalioni on tällä hetkellä ihan sekaisin, vaikka kuinka koetan pitää sitä kasassa.

Stressi ilmenee sydämen pamppailuna, unettomuutena ja välillä tuntuu, että aivot toimii viiveellä (jos ollenkaan.) On liikaa dataa päässä. Se ei ole ehtinyt vielä loksahtaa oikeisiin lokeroihin. Tieto pyörii sekasotkuna nupissani ja varmaan odottaa, että pääsen lepäämään, jotta kaikki tieto voisi mennä rauhassa paikoilleen.

Olen huomannut, että paras tapa päästä stressistä irti on liikunta. Käyn edelleen, nyt jo kuudetta vuotta, fustraamassa ja tapaan valmentajani Juho Lahden kaksi kertaa viikossa, keskellä päivää. Ja joka kerran tilanne on sama. Mua ei huvittaisi yhtään lähteä treenaamaan, koska työt keskeytyvät. Ja joka ikinen kerta lopputulos treenistä on aivan loistava. Treenatessa unohtaa kaiken muun. Pirulliset lantion nostot ja sietämättömät punnerrukset estävät minua stressaamasta mistään. Kun lähden tunnilta pois, on olo onnellinen ja velatkin muuttuneet saataviksi. Liikunnan jälkeen työ sujuu sutjakkaasti ja mieli on keveä.

Kaksi kivaa juttua on tapahtunut Fustraan liittyen. Kun treenaa valmentajan tai PT:n kanssa, juttuhan menee niin, että liikkeitä tehdään niin, että viimeiset toistot on todellista tuskaa. Ja niin sen pitää olla, että kehitystä tapahtuu. Mutta koska en näe itseäni ulkopuolisen silmin, en näe kehitystä. Ja lisäksi kun katsoo liikuntavideoita, huipputyypit tekevät kaiken niin, että se näyttää tosi sulavalta ja helpolta. Itse sen sijaan ähkii ja puhkii eikä olo ainakaan tunnu kovin sulavalta, vaan enemmänkin pullealta pökkelöltä.

Vähän aikaa sitten kävin tunnilla, jonka nimi oli mielestäni ihan pöllö. ”Viiniä ja venyttelyä” Tunnustan, olen varmaan nipo, mutta minusta ihmiset juovat ihan liikaa viiniä ja mietin kuinka nämä kaksi asiaa voivat sopia yhteen. Kuitenkin menin ystäväni Pekka Nikumatin vetämälle Viiniä ja venyttelyä –tunnille Allas Sea Pooliin tässä yhtenä perjantaina. Se oli silmiä(kin) avaava tunti.

Venyttelyt olivat tehokkaita ja maisema oli aivan ihana. (Maisemat merkitsevät minulle hyvin paljon. Erittäin paljon. Superpaljon). Siinä silmiemme edessä oli meri ja taivas. Salin ikkunat ulottuvat maahan saakka ja luonnon läheisyys keskellä kaupunkia tuntui rauhoittavalta ja hyvältä. Saliin laskeutuva valo oli sanomattoman kaunis.

Pidän itseäni jäykkänä ja huonona liikunnassa ylipäätään. Mutta kuinkas kävikään? Huomasin olevani notkea ja taitava enkä sittenkään pullea pökkelö. Aika riemuisaa! Ja tajusin, että mielessäni ovat oikeastaan vain ne Fustra-tuntien viimeiset toistot, jotka on jo aika kovia. Oli mahtavaa huomata olevansa ihan taipuisa ja jotenkin aika hyvä.

Viiniä ja venyttelyä –tunnin venyttelyn jälkeen tunsin itseni erittäin elinvoimaiseksi ja onnelliseksi. Olin siellä tyttäreni Carolinan kanssa ja se oli ihana tapa viettää yhteistä aikaa perjantaina työpäivän päätteeksi. Kun tunnin jälkeen ihmiset saivat lasin puna- tai valkoviiniä ja jäivät matoille juttelemaan ja siemailemaan viiniä auringon laskiessa ymmärsin, että tunnin idea on aivan loistava. Se oli ihana tapa laskeutua viikonloppuun. Ei mitään suorituspakkoja, vaan ihanaa venymistä ja sen jälkeen lasi viiniä. Olin onnellinen.

Viime perjantaina en päässyt venyttelemään. Olin Oulussa kertomassa sekä kuluttajille että ammattilaisille sisustuksen trendeistä. Kolme täysimittaista 60 minuutin luentoa ei ole ihan kevyt homma ja lauantaina olinkin aika väsynyt. Silti oli istuttava koneen ääreen ja alettava kirjoittaa. Aloitin heti aamusta ja puoli seitsemältä illalla huomasin istuvani pimeässä kodissa, edelleen yöpaita päälläni kirjoittamassa. Oli puettava ja lähdettävä kauppaan.

Kaupassa tuli tämä hullu himo saada nakkeja. Keitettyjä nakkeja. Tiedättehän sellaisia, jotka napsahtavat, kun niitä puraisee. Aloin lukea tuoteselosteita ja seisoin siinä nakkihyllyn äärellä varmaan 20 minuuttia, sillä nakkeja on varmasti 40 eri laatua. Ja niin se vain oli, että nakissa on vähintään viidesosa, yleensä neljäsosa, rasvaa. En voinut ostaa niitä. Ajatus siitä, että joka nakissa on kolmen sentin pätkä rasvaa ei vain käynyt laatuun. Nakkien sijaan sipaisin matkaani 250 gramman lakupussin juuri ennen kassalle menoa ja söin koko pussillisen alusta loppuun parkkipaikalla Instagramia selaten. Arvatkaa oliko sen jälkeen hyvä olo? Tunsinko itseni voittajaksi?

Sunnuntaina oli tehtävä jotain täysin jumittuneelle selälleni ja varasin hieronnan. Hieroja möyhi selkääni, joka oli kuin pottumaa. Yhtäkkiä hän kysyi, treenaanko paljon selkälihaksiani. No joo, vastasin, kai mä vähän treenaan.

– Joo sen kyllä huomaa. Sulla on täällä hyvin voimakkaat hienot lihakset. Naisilla ei yleensä ole hyviä keskivartalon lihaksia. Näitä on kyllä treenattu paljon.

Vitsi se tuntui hyvältä kommentilta! (Hieroja oli nainen, jos jotakuta kiinnostaa)

Lähdin himaan ja katsoin kaksi jaksoa Vain elämää ja ajattelin että kaikki tän kauden artistit on musta ihan huippuja. Mahtavia. Ja herkin heistä kaikista on Pepe Willberg. Ja uskomattomin ihmeellinen nuori Evelina, joka tietä mitä tahtoo.

Sen pituinen se. Aika pitkä pätkä. Mut hei – liikkukaa. Se on ihan mielettömän tärkeää! Kiitos Pekka Nikumatti ja Juho Lahti – mun ihanat liikuttajat. Kiitos Vain elämää ja upeat musat.

Hanna – taipuisa nainen jolla on vahvat selkälihakset. Boooom!