Oprah ja minä – päivä kuningattarena

Oprah, The Queen of America, julkaisi eilen Instagramissaan kuvan Voguesta, jonka kansikuvassa hän on. Tekstissä hän kiittää päivästä keisarinnana. Tiedän mistä hän puhuu. Kun näin kuvan olin kirjoittamassa juttua juuri sellaisesta päivästä.

Mun ihana päivä oli keskiviiko 30.5. Silloin päivyrissä luki ’Eevan kuvaus’ aamulla ja illansuussa päivyrissä oli merkintä ’Valio Luomu & Grön’.

Eevan kuvaus tarkoitti Eeva-lehden kansikuvan ja haastattelukuvien ottamista Sanna Walleniuksen minusta kertovaan juttuun.

Lähdin aamulla ajamaan Jouni Haralan studiolle ja näpytin navigaattoriin saamani osoitteen, vaikka tiesinkin missä hänen studionsa on. Mulla on tämä uusi tapa, koska olen asunut koko ikäni Helsingissä ja huomaan, että olen jumittunut tiettyihin reitteihin, ja navi tarjoaa uusia – välillä hyviä ja välillä ehkä vähän pöllöjä reittejä. (Olen myös huomannut, että sanon jatkuvasti asuvani Helsingissä, vaikka olen jo parikymmentä vuotta asunut Espoossa. Haittaaks’ se?)

Ajaessa ahdisti. Koen aina suurta kammoa, kun menen kuvauksiin. Erityisesti pelkään, että stailisti tuo minulle liian pieniä vaatteita. Tai vaatteita, joiden leikkaukset tai mittasuhteet eivät sovi minulle. Tai vaatteiden värit eivät sovi minulle. Jos niin käy, se on painajaista. Jännittää myös hankalat kuvausasennot. Kun kuvaaja pyytää vääntäytymään ihmeellisille mutkille ja olemaan samalla rentona. Lopputuloksena kaulasuonet kiristävät kuvissa kuin viulunkielet (liskot!!!)  ja hymy on hyytynyt. Lisäksi mulla on vain yksi ilme – täysi hymy. Ja niin, onhan mulla se toinenkin. Pokka. Siinä näkyy kaikki rypyt.

Yhtäkkiä navi alkaa huutaa, että tee u-käännös ja alan katsoa mihin se minua oikein on viemässä. Aivan eri paikkaan, kun minne olen menossa. Saan tietää, että studio on muuttanut. Lopputuloksena tulen paikalle myöhässä, joka on tietysti kiva lisä ahdistuksessa…

Soitan studion ovikelloa ja oven takana on koko ryhmä. Kuvaaja Jouni Harala, Meikkaaja ja stylisti Ida Jokikunnas ja Eeva-lehden AD Sami Lukkari. Kaikki hymyilevät ja ovat ihan rentoina ja hyvällä tuulella.

Ida Jokikunnas on ihana. Hän on meikannut minut elämäni jännittävimpiin kuviin, kun reilusti yli 50-vuotiaana olin Triumphin alusvaatemallina. Se oli ihanaa. Voit katsoa jutun täältä ja kaikki jutun kuvat täältä.

Olemme tehneet Idan kanssa muitakin juttuja ja kun kerroin että jännittää kamalasti, etten mahdu hänen tuomiinsa vaatteisiin, hän kysyy koska on tuonut mulle epäsopivia vaatteita – totta! Ei ikinä. Vaan päinvastoin aina ihana kokonaisuuksia. Meikkaajana hän on huippuosaaja, siis lähinnä taikuri. Ja luoja mikä lopputulos tälläkin kertaa! ja ihanat hiuslisäkkeet, joilla sain unelmieni pitkät hiukset. Ja sitten sininen mekko… niin kaunis.

Lähdemme puistoon ottamaan kuvia. Minun ei tarvitse poseerata ollenkaan. Seison vain ja kuljen paljain varpain nurmikolla ja puiden siimeksessä. Jouni Harala on ihmeellinen kuvaaja. Aivan rauhallinen. Ei pyydä mitään, hän vain kuvaa. Ei yhtään vaikeaa asentoa ei mitään komentoja. Olin vain minä itse. Ja yhtäkkiä ollaan valmiita. Voisin jäädä puistoon vaeltelemaan auringossa ihanassa mekossani. Jouni Harala kuvasi muuten myös ne alusasu-kuvat.

Lähdimme vielä Bodum-järven rantaan kuvaamaan lisää ja jotenkin se kaikki oli ihan huippua. Ihanan Idan tekemä meikki ja hiukset ja ne hänen tuomansa vaatteet olivat niin kauniit, että oleminen oli helppoa. Kuvaaja oli rento. Aurinko paistoi ja helmat hulmusivat. Jotenkin elämä tuntui ihan vaan silkiltä. Päätin ostaa sen sinisen mekon, vaikka se maksoi vähän liikaa enkä tiedä missä muka voisin edes käyttää sitä!

Kun erosimme Idan kanssa, hän sanoi, että saan pitää hiuslisäkkeitä vähän aikaa, joten kampausta ei purettu, vaan suuntasin päivän toiseen tapahtumaan pitkine hiuksineni.

Minut oli kutsuttu Valio Luomun ja ravintolat Grönin pop-up-ravintolaan Paasitornin näköalatorniin. Tilaisuus oli mielettömän kiinnostava, koska torniin ei normaalisti ole pääsyä, ravintola Grönin ruokaa on ylistetty, enkä ole käynyt siellä koskaan ja ylipäätään luomu tietysti kiinnostaa. Ostan kaiken minkä saan aina luomuna.

Iltaan oli kutsuttu vain 12 ”ruoka-alan vaikuttajaa” kuten kutsussa luki. No olenhan kirjoittanut yhden keittokirjan ja ollut mukana kahdessa muussa ja kirjoitan tämän blogin lisäksi ruokablogia, mutta että vaikuttaja! Olin niin otettu kutsun tekstistä, että olisin mennyt sinne, vaikka kuolleena. Se on varmaa.

Menin siis (teko) tukka hulmuten paikalle tekoripset räpsyen ja tunsin tosiaankin itseni prinsessaksi ja erittäin etuoikeutetuksi.

Tilaisuus oli upea.

Torni oli hieno paikka. Vanhat puiset kattorakenteet risteilivät keskellä kapeaa tornia, jonne ei totisesti olisi mahtunut yhtään enempää vierasta kuin meidän hieno tusinamme.

Entäpä ruoka? Mitä voin sanoa! Haluaisin aina, joka päivä syödä ruokaa, jollaista söimme. Puhdasta, kevyttä, suussa sulavaa, yksinkertaista, raikasta. Myös juomat yllättivät minut täydellisesti. En juurikaan juo samppanjaa, koska se on harvoin hyvää ja tarjotaan yleensä liian lämpimänä. Lisäksi menen joka paikkaan autolla, kuten nytkin. Päätin kuitenkin ainakin nostaa alkumaljan huulilleni ja niin siinä kuulkaa kävi, että autoni jäi Hakaniemen rantaan ja soitin mieheni hakemaan minut kotiin. En ole koskaan, ikinä juonut mitään niin hyvää. Juoma sopi ruokaan, tilaisuuteen ja tunnelmaan niin täydellisesti, että pyörrytti. Käsittämättömin ruokalaji oli ehkä tuoreilla herneillä täytetty tartaletti, jonka päälle raastettiin tryffeliä. Oli se aikamoista juhlaa, kun ilta-auringon syleilyssä söimme, nautimme ja nauroimme. Lopuksi pääsimme vielä ulos, tornia kiertävälle parvekkeelle ihailemaan sieltä avautuvia maisemia.

Elämässä on joskus ihania päiviä, jotka ovat tavalla tai toiselle luksusta. Onnellisia päiviä, jolloin ei tule yhtään ikävää viestiä, hankalaa tilannetta, ikävää sanaa, vaan kaikki on vaan kaunista ja ihanaa. Tässä tapauksessa ihanat muistot, eivät edes jää pelkiksi muistoiksi, vaan tallella on myös kauniit kuvat muistuttamassa päivästä. Enkä voi jättää mainitsematta myöskään toimittaja Sanna Walleniuksen ennen kuvauksia tekemän haastattelun tunnelmaa. Istuimme merenrannassa kuin siskokset ja puhuimme elämästä. Lopputulos on Eevassa. Kiitos kaikille ja onnea myös Oprahille. Olet kokenut mielettömiä hetkiä, elämässäsi ja silti kansikuvan kauneus ja tekemisen ihanuus sykähdytti. Minä ja Oprah – me ihmiset olemme kuulkaa lopulta hirveän samanlaisia. Älkää muuta luulko.

Hanna – onnellinnen!