Prätkällä töihin -päivä on huomenna!

Huomenna perjantaina 8.6. on prätkällä töihin päivä ja mulla on suuri kunnia olla päivän kummi! Pärinääää! Tähän muuten sopii kaikkein parhaiten se Jorma Uotisen hokema – törinää pyttyyn! Olen juttelemassa aiheesta Huomenta Suomessa humenna aamulla klo 8.37 ja tietenkin ajan sinne prätkällä. Mun mootoristihistoriaan kuuluu kaikenlaisia tapahtumia ja monen sorttisia pyöriä.

Näin se kaikki alkoi

Sain Harrikan mieheltäni lahjaksi syksyllä 2004 ja ensimmäiset kilometrit ajoin keväällä 2005. Ja pian ajoinkin sitten tyylikkäästi pusikkoon. Kun kömmin sieltä ylös, huusin etten perkele ikinä aja enää metriäkään! Vaan toisin kävi. Olen ajanut siitä pitäen, vaikka välillä prätkäni varastanut pitkäkyntinen murtomies ehti ajaa pyörälläni enemmän kuin minä.

Pyörä vaihtui joka vuosi Harrikasta toiseen. En edes muista kaikkia malleja, jotka allani tärisivät. Sitten alkoi tehdä mieli juuri mulle maalattua pyörää, mutta en keksinyt aihetta ja ideaa. En ole niin innoissani perinteisistä Harley Davidson –tyyleistä, vaikka ostinkin U.S.A:sta pilvin pimein merkin vaatteita ja varusteita. Se oli jonkinlainen vimma. Ne olivat siellä niin paljon edullisempia ja malleja oli hurjat määrät. Niihin tuli himo.

Jenkeissä olaan ajettu mieheni kanssa ristiin rastiin. Kiinnostavin paikka prätkän selästä on ollut Las Vegas, koska se muuttui pyörän selästä koettuna enemmän kuin mikään muu paikka. Olin käynyt siellä pari kertaa ihan normaalisti lentäen ja ajellut siellä autolla, enkä syttynyt koko Vegasista silloin ollenkaan.

Kun sitten päristelimme sinne Los Angelesista, rakastuin siihen hulluun erämaakeitaaseen, jossa mikään ei ole siltä miltä näyttää. Totisinta totta oli vain ajomatka sinne yli 40°C asteen kuumuudessa. Ja jos mutkateistä nauttii, niin hei – tie sinne on kyllä suora kuin spagetti paketissa.

Daytona Beachllä, joka sijaitsee 420 km pohjoiseen Miamista, vietetään keväisin Daytona Bike week -tapahtumaa. Tapahtumaan osallistuu kymmenen päivän aikana puoli miljoonaa ihmistä ja prätkiä siellä on parisataa tuhatta. Se on hurjaa menoa ja vieläkin saan korviini sen Harrikoiden moottoreiden jylinän. Harrikassahan yksi tärkeä asia on sen ääni, joka saa parkissa olevien autojen hälytyslaitteet soimaan. Se tuntuu luissa ja ytimissä asti ja onhan siinä oma hohtonsa. Vaikka nykyään pidän kyllä enemmän hiljaisuudesta. Kerran, kun olimme siellä, näin pyörän, johon rakastuin silmittömästi. Haahuilimme taas kerran HD-kaupassa ja yhtäkkiä se pyörä oli edessäni. Oranssinpunainen kaunotar. Screaming Eagle Dyna. Luoja, että se oli kaunis. Halusin sen. Himosin sitä. Se oli pyörien jumalatar.

Olen todella itsepäinen ihminen, jos haluan jotakin, mutta niin kävi, ettei minulla ollut mitään mahdollisuutta millään rahalla tai tavalla saada sitä Dynaa, koska ainuttakaan sellaista ei oltu tuotu koko Eurooppaan ja niin jouduin tyytymään vastaukseen, joka oli ehdoton ei.

Sain siitä potkua ja aloin taas miettiä millaiseksi sen hetkisen pyöräni voisi maalata ja tuunata. Mutta en edelleenkään löytänyt sitä omaa juttuani. Ehkä en vain tiedä kuka oikeastaan olen. Pyörän maalauksessa täytyy olla jotain itse henkilöstä.

Mieheni sanoi lopulta, että tehdään niin, että hän yllättää minut ja suunnittelee koko homman. Suostuin siihen ilomielin, sillä olin jo lopen uupunut pähkäilemään asiaa. Ja niinhän hän sitten yllätikin!

Kun seuraavana keväänä täytin 50 seisoi Daytonassa näkemäni pyörien jumalatar  pihallamme ja sain alkaa rakastaa sitä. Sen oranssi väri sai hehkua hienonhienosta kultapölystä maalin seassa ja kulkihan se kovempaa kuin edes uskalsin ajaa. Lisäsin siihen kaikkea pientä kuten mm. punaiset yössä hehkuvat (kielletyt) ledivalot kiertämään sen tulista runkoa. Siinä oli myös jenkeistä tilattu geelisatula, joka oli hellä pepulleni ja jaksoin istua ja ajaa helposti satoja kilometrejä yhteen menoon. Samanlaisia pyöriä oli Suomessa vain yksi, mutta sekin oli sininen. Olin niin onnellinen!

Sitten aloin hullun sattuman kautta ajaa enduroa. Siitä, kuten Harrikoilla ajetuista jenkkireissuistakin, tehtiin TV-sarja. Endurosta seuraava etappi oli ohjelmasarja siitä, kuinka ajoimme BMW-matkaenduroilla Saksaan ja opetimme Antti Reiniä ajamaan enduroa. Hän oli vannoutunut Harrikka-kuski kuten minäkin. (No siis, en minä kyllä mitään opettanut, mutta olin mukana ohjelmassa.)

Kun palasin tuolta Saksan reissulta meidän piti lähteä muutaman päivän kuluttua Latviaan ja Liettuaan Harrikoilla yhdessä ystäviemme kanssa. Mieheni kehotti minua tekemään pienen lenkin omalla Harrikallani ennen matkaa, koska sitä on niin erilaista ajaa, kuin niitä Bemareita, joilla oltiin Saksassa. Ja voi itku mitä taphatui. Kaunis Dyna oli enää vain kaunis. Fiilis oli kadonnut. Olin tottunut sporttiseen ja sulavasti ajettavaan BMW 800 GS:ään eli Gessuun. Se oli outo fiilis. Gessu meni minne vain, taipui kaarteisiin kuin enkeli ja sen ajoasento oli kevyt ja hyvä.

Jälleen oli syntymäpäivä ja pihaan ilmestyi iso paketti. Kolmen vuoden Dyna-rakkauden jälkeen sen viereen talliin tuli Bemari. Ja lopulta myin sen oranssin rakkauteni pois haikein mielin. Mutta vaikka olin vannonut, etten koskaan luovu siitä, ei ollut järkeä pitää kahta pyörää, kun yhdellääkään ei ehdi ajaa niin paljon kuin haluasi.

Mutta hei – perjantaina prätkällä töihin! Oli merkki tai tyyli mikä tahansa niin kaksi pyörää alla, on ihana juttu. Huomenna siis haistellaan miltä tuuli tuoksuu ja aloitetaan työpäivä hymyillen.

Minä ja Mikko Summa ollaan siis juttelemassa moottoripyöräilystä Huomenta Suomessa aamulla klo 8.37 Joten tellut auki!

Ja sinä, joka olet auton vankina, ole kiltti ja kurkkaa taustapeiliin ennen kuin peset tuulilasin. Pesuneste maistuu pahalta.

Törinää pyttyyn!

Hanna