Sain pikku hepulit pari päivää sitten, kun tapasin vanhan ystäväni. Olimme pitkällä kävelyllä ja askel askeleelta kävi selväksi, ettei hän viihdy työssään, hän vain tekee sitä.
– Katso Hanna, kaikissa entisissä työpaikoissani olen ollut osa sitä firmaa. Se on virrannut suonissani. Olen kaikessa antanut sille kaikkeni. Se on ollut osa minua ja minä olen ollut osa sitä. Mutta nyt minulla on oma kupla, jossa teen vain työni. Tulen aamulla ja kun painan oven kiinni perässäni, en ajattele paikkaa pätkääkään.
Jos olisin työnantaja, haluaisin että kaikki työntekijät olisivat sellaisia, kuin ystäväni aiemmin oli. Miksi ystäväni sitten on nykyään vain omassa kuplassaan? Koska työpaikalla on niin surkea tunnelma. Hän kertoi, että kukaan ei tervehdi aamuisin ja kun hän sanoo huomenta, kukaan ei vastaa! Kukaan ei vastaa! Kukaan ei kysy loman jälkeen millainen loma oli ollut eikä kukaan sano työpäivän jälkeen ”hei hei – huomiseen”.
Kun kuuntelin näitä juttuja, jotka minulle tarjoiltiin vain sivulauseissa siellä ja täällä, pysähdyin yhtäkkiä ja kysyin häneltä, että onko nyt siis niin, että kun menet aamulla töihin ja sanot huomenta niin kukaan ei ihan oikeasti vastaa mitään? Näin on. Sain pikku raivarit. Mikä meitä täällä oikein vaivaa? Kysyin mitä hän vielä tekee siinä paikassa ja hän vastasi, ”olen niin vanha (55v) etten saa kuitenkaan enää töitä”. Katin villat sanoin! Yritä! Varmasti saat! Mutta kaverini oli rauhallinen ja sanoi, että on ihan hyvä sulkea ovi aina perässään ja unohtaa kaikki.
Aivan vähän aikaa sitten toinen ystäväni lähti pois työpaikasta, jossa hänelle huudettiin. Siis silloin tällöin asia ilmaistiin huutamalla. Huutamalla. Kun hän kysyi ihmisiltä maanantaisin miten viikonloppu oli mennyt hän sai vastauksia, mutta kukaan ei kysynyt vastakysymystä – miten sun viikonloppu meni?
Uskomattomin oli se tapaus, jossa korkeassa asemassa työpaikalla oleva henkilö toi kovalla iloisella hälinällä joululahjoja kaikille toimistossa. Se oli ihanaa ja tunnelma oli tietenkin mahtava. Paitsi sen yhden työntekijän mielestä, joka ei saanut mitään. Hän seisoi siinä hämillään paikoilleen jähmettyneenä ja hymyili. Kuinka joku kykenee jättämään yhden ilman?
Mikä ihmisiä vaivaa? Eivätkö ihmiset ole saaneet minkäänlaista kotikasvatusta? Näiden tarinoiden ankeat ihmiset ovat iältään 35-60 vuotiaita. Ainakin ikäjakauman loppupään edustajat ovat saaneet käytösoppeja myös koulussa, jos koti ei riittäviä eväitä kyennyt antamaan.
Tiedättekö, mä tulen tällaisesta aivan sairaan vihaiseksi. Tässä on olemassa yksi hyvä asia. Ne ihmiset, jotka joutuvat näiden hävyttömien ihmisten tavoista kärsimään, eivät parhaassa tapauksessa ikinä itse toimi niin, vaan juuri päinvastoin.
Olin tänään kiinnostavalla asumiseen liittyvällä työkeikalla, jossa täytin ja jaoin laskiaispullia ja oman pullareseptini ihmisille, jotka olivat tulleet tutustumaan yhteen uutuuteen. Kun ojensin pullan, katsoin silmiin ja sanoin ”hyvää laskiaista” oli jännittävää huomata, kuinka ihmiset ilahtuivat toivotuksesta. He hämmästyivät ja ilahtuivat. Ei pullasta, jonka he tiesivät saavansa, vaan toivotuksesta. Siitä tuli itselleni hirveän hyvä ja iloinen mieli. Yksi sanoi ”kiitos samoin” se oli hauskaa myös. Niin pienet sanat ja kohtaamiset. Koska kohtaamistahan se on. Voi hitto vieköön – me olemme ja elämme tällä samalla pallolla kaikki, eikä voitaisi oppia edes tervehtimään ja vastaamaan tervehdykseen? Onko liikaa pyydetty?
Nämä olivat pieniä esimerkkejä. Työpaikoillahan tapahtuu aivan hirveitä asioita. Mutta jos niin pieni asia kuin tervehtiminen on ylivoimaista, niin mihin me joudumme? Huono työilmapiiri on paitsi jokaisen työntekijän asia ja vastuulla, niin ennen kaikkea on työnantajan vastuulla pitää huoli, että kaikilla on hyvä olla. Työnantajan laariin myös hyvä ilmapiiri sataa. Siksi onkin hämmästyttävää, etteivät he useinkaan tee yhtään mitään.
Kun aloimme kuvata uutta ohjelmaa, puolen tunnin Mitä tänään syötäisiin –ohjelmaa, jossa olen juontajana, sain aivan päinvastaisen kokemuksen. Maskihuoneessa peilin edessä oli puhekupla, johon oli kirjoitettu: Tervetuloa jengiin, Hanna! ❤️ Kivaa kuvauspäivää! T. Linnea 😃 En unohda sitä ikinä, niin kivalta se tuntui. Olen edelleen hiukan hämmentynyt viestistä. Ja sitä paitsi emme ikinä tapaa Linnean kanssa kuvausten yhteydessä, vaikka kuulumme samaan tiimiin. Niin samaan tiimiin! Nyt sen tiedän, minut otettiin siihen mukaan lämmöllä.
Hyvää uutta viikkoa!
Hanna
Hei Hanna, olen löytänyt blogisi joku aika sitten ja tykkään kovasti. On niin hyvä ja lohdullista lukea samanikäisen naisen tuntemuksia elämästä ja mitä siihen liittyy🤗.
Tämä juttusi työilmapiiristä on niin tuttua, melkein voisin olla tuo lenkkikaverisi, niin samoja koen töissäni nykyään. Viihtyminen työssä on aina itselleni ollut Se juttu mieluisen työn lisäksi. Olen tunnollinen vastuuntuntoinen työntekijä, pärjään erilaisten ihmisten kanssa. Paitsi ilkeilevien ja jyräävien. Menen lukkoon, en osaa sanoa takaisin, vaikka olen lähempänä 60v kuin 50. Minun pitäisi osata pitää puoleni. Olen jatkanut huomenien ja hei hei sanomista vaikken saa vastauksia kaikilta lähikollegoiltani. Teen kuin ystäväsi, kun lähden töistä, yritän olla ajattelematta mutta eihän asia katoa mihinkään. Näköjään mietin sitä myös iltaisin, kuten myös ystäväsi. Voimia meille❤️
Hei nimimerkki Lukijasi,
Kiitos surullisesta viestistäsi. Niin ikävää niin ikävää tuollainen.
On olemassa sellainen keino, että harjoittelee sata tai kaksisataa kartaa sanomaan, ”miksi etä koskaan vastaa, kun sanon sinulle huomenta?” Ja lopulta sen pystyy sanomaan ääneen siellä työpaikalla. Se luiskahtaa ulos suusta. Ja mikä yllättävintä – itse pysyy aivan rauhallisena. Sehän on ystävällinen kysymys. Täysin neutraali.
Kokeile!
Tsemppiä uuteen viikkoon! Olet tärkeä!
Hanna
Mieheni Peraraili ihmetteli tervehtemis”muminaa”alkoi kovalla äänellä toivottamaan hyvää huomenta ja hyvää viikoloppua.Meni perille, nyt se tulee kaikilta luonnostaan!Suomalainen tapa kiittää on myös välillä hukassa.
Raili,
Se on niin hauskaa, josk sen tekee iloisesti! Toimii! Joskus ihmiset on myös arkoja, pelkäävät omaa ääntään suorastaan. On hyvä vähän rohkaista!
Hanna
Olen jättänyt muutama vuosi taakseni samanlaisen työpaikan jossa tunnelma oli kuin vankilassa. Ikää on nyt 46 ja olen löytänyt itselleni ihanan työpaikan jossa viihdyn. Aina kannattaa hakea työpaikkoja vaikka koskaa ei voikkaa tietää meneekö ojasta allikkoon sitten kuitenkin.
Hyvät ja kauniit tavat kaunistavat mutta yksin ei voi kukaan jaksaa.
Tiina,
Just näin ja onneksi olkoon!
Hanna
Irtisanouduin hiljattain työpaikasta, missä pomo harjoitti tätä ettei tervehtinyt kuin silloin tällöin, huusi työntekijöille jos joku asia ei mennyt hyvin. Tämä käyttäytymistyyli tarttui myös työtekijöihin, työkavereista alkoi tulla toisilleen vihamiehiä. Aloin voimaan pahoin kun tiesin työvuoron alkavan. Tein ratkaisuni irtisanoa itseni enkä tiedä muuta tulevasta kuin sen että pahaolo alkaa helpottamaan ja usko parempaan tulevaan kasvaa.
Usko parempaan
Rohkeaa! Ja erittäin viisasta. Paha olo on paha asisa. Elämä on lyhyt, eikä sitä kannata tuhlata ikävien ihmisten seurassa.
Ja tuo on totta – käyttäytymismalli tarttuu. Inhottavaa!
Tsemppiä ja parempia aikoja ❤️
Hanna
Kiitos tsempeistä!🤗 Hauska miten ymmärsit Hanna tuon, että ”pysyy itse rauhallisena”. Kun ei heti osaa/keksi/tajua sanoa niin asia jää vellomaan mieleen ja suututtaa ja nostaa verenpainettakin. Ja kun sitten joku pv päättääkin sanoa jotain nasevaa niin hui miten sydän alkaa pamppaileen eikä pysy yhtään viileän rauhallisena. Tätä pitää vielä opetella:) Hyvää kevättä!
Joo kannattaa harjoitella. Ja niinkin voi tehdä, että menee vaikka viikon päästä sanomaan asista, joka on tuntunut kurjalta. Ei se haittaa että on kulunut aikaa. Silloin on itse tasaantunut ja on voinut harjoitella sanomista monta monta kertaa. Silloin se tulee ystävällisesti ulos suusta ja vastaanottokin on parempi ja suopemampi.
Hanna
Hei Hanna, oonkohan mä samassa työpaikassa sun ystävän kanssa? On tosi tosi ikävää mennä aamulla kahvihuoneeseen, missä vaan muutama vastaa huomeneen. Vastaamatta jättävät ovat esimiehiä. Mä olen tästä kärsinyt jo yli 40v. Oon sun kanssa samanikäinen ja ollut samassa työpaikassa koko ikäni. Kuitenkin on hassua, että nämä tyypit jotka eivät vastaa, eivät he kyllä koskaan myöskään kysy mun lomanvietosta, niin ovat sitten muuten ihan ok ja mukavia. Samaa ikäluokkaakin ollaan, joskus mä sanon sen huomenen uudestaan kovemmalla äänellä, usein sekään ei auta. Enää en ajattele, että tämä johtuu minusta henkilönä, se johtuu vaan ja ainoastaan välinpitämättömyydestä hyviä tapoja kohtaan. Sitten on tosi hauskaa kun joskus tulee joku tuntematon täällä vastaan, joka iloisesti tervehtii, se kirkastaa koko päivän. Mä tervehdin aina kaikkia, bussikuskit päivittäin, ei nekään kyllä kaikki läheskään vastaa. Kauppojen kassat ym. ja tietysti naapurit. Tästä olisi hyvä puhua ja ihmetellä asiaa kyllä vaikka tv:ssä, jospa joku huonokäytöksinen valaistuisi ja tekisi parannuksen!
Kivaa maanantaita!
Hei Pirjo,
Hyvä ettei tunnu ahdistavan – ja siis 40 vuotta samassa työpaikassa!!!HUIMAA! Kyllä iloinen hei! käytävällä tuntuu nastalta, tiedän sen. Ei meidän auta olla kun ilon lähettiläitä ja koettaa saada ihmiset huomaamaan sen tärkeyden.
Käytöskoulu telkkarissa olis aivan parasta!
Hanna
Hei haloo, ei se teidän työpaikan ilmapiiri ja käytöstavat parane täällä Hannan palstalla itkemällä. Jos olette erinomaisia työntekijöitä tehkää asialle jotain paikan päällä. Meillä ainakin ilmapiiri puhdistui tuomalla asiat esille yhteisissä palavereissä. Erinomainen työntekijä on valmis vastaanottamaan myös kritiikkiä ja valmis etsimään ongelmaan ratkaisuja, ei syyllisiä.
Hei Yhdessä eteenpäin.
Olet aivan oikeassa, näinhän sen periaatteessa pitäisi mennä. Ongelma astuu esiin silloin, kun näin toimitaan, mutta se ei auta, silloin kun kiusaaja on esimies, tai esimiehet. Kun yrityksen johatja huutaa tai kiusaaja/huonosti käyttäytyvä henkilö on esimerkiksi yrityksen omistajan sukulainen. Se ei aina olekkaan niin yksinkertaista nostaa sitä kissa pöydälle.
Kritiikkiä täytyy osata ottaa vastaan ja se täytyy myös osata tietenkin antaa rakentavasti tai asiallisesti.
Hanna
Täällä myös yksi, joka ei ajattele työpaikkaa pätkääkään sen jälkeen, kun ovi menee perässä kiinni työpäivän jälkeen. Mitä suotta ajattelisin, kun ei sielläkään kukaan ajattele minua. Vaan ei ole toisen työn löytäminen helppoa, ei, on mahdotonta! Tuo, että ”varmasti löytää”, ei pidä paikkaansa. En nyt sano, ettei varmasti löydä, mutta kyllä se satumaista säkää vaatii, ellei ole suhteita.
Ranskalainen ystävä on ihmetellyt kovasti. Hän tervehtii kaikkia ja juttelee. Kaupassa, huoltoasemalla, yleisissä kulkuneuvoissa jne. Kyllä ihmiset alkavat puhumaan ensi kummastuksen jälkeen. Olen ylpeä hänestä ja itsekin olen oppinut avaamaan keskusteluja ja toivottamaan hyvää. Ei pidä luovuttaa jos joku ei vastaa jatkaa vaan joka päivä.
Hei Maria!
Olen samaa maata. Juttelen missä milloinkin. Mutta ymmärrän kyllä että alkaa hermo mennä, jos sitkeästi tervehtii VUOSIKAUSIA ilman vastausta. Ahdistava ajatus. Ja ymmärrän senkin, että ihmisten on vaikeaa hypätä pöydälle ja sanoa, että nyt tämä hulluus saa luvan loppua ja sanotaanpas huomenta! Tietyllä luonteella se onnistuu, mutta toisenlaisella ei. Ihmiset ovat niin erilaisia. Lähtökohtahan on se, että vastataan tervehtdykseen. Minusta on ihanaa, että sinä olet ottanut ranskalaisen ystäväsi tavat. (sitäpaisti ”rankslainen ystävä” kuulostaa ihanalta!) ❤️
Hanna