Mun perusluonteeseen kuuluu tyypillinen suomalainen tunnollisuus. Tiedätte kyllä. Työ ensin sitten huvi. Ja huviksi lasketaan kaikki mikä ei ole työtä. Ja äiti-ihmisille tyypilliseen tapaan kaikki se, mikä olisi itselle hyväksi eikä ole työtä tulee linjalla ihan vihoviimeiseksi. Ei siinä mitään, nämähän ovat ihan kelpo ominaisuuksia, mutta sitten tulee se raja vastaan, jolloin ne alkavat muodostua ihmistä tuhoaviksi ominaisuuksiksi. Esimerkiksi niin, että lakkaa liikkumasta, koska ei ehdi, koska tekee kaiken muun ensin.
Huomaatteko, kuinka vilkutan täällä?
Tajusin, etten jaksa painaa hommia täysillä, jos en ala pakottamaan itseäni liikkeelle enemmän. Että se aika on nyt vaan otettava jostakin. Eikä esimerkiksi ole pakko siivota keittiötä, ennen kuin lähtee lenkille. Kyllä se sotku odottaa.
Tavoitteeni on liikkua viitenä päivänä viikossa. Lajeja on useita. Fustraa tietenkin, kuntosalilla huhkimista, joogaa mahdollisesti, ryhmäliikuntaa, patikointia, sauvakävelyä, uintia. Aivan sama mitä valitsen, mutta persus ylös penkistä useammin on päämääränä.
Tiistaina aurinko houkutteli kävelemään keskellä päivää ja eilen sain aamulla kaveriltani Minnalta viestin: lähdetkö ulkoilemaan? Nopea tarkistus päivyristä ja vastaus JOOO!
Aivan ihana parituntinen vierähti Kirkkonummen suunnilla metsässä ja merenrannalla patikoiden. Suomen luonto on niin uskomaton ja se hiljaisuus, kun mitään muuta ei kuulu kuin lintujen laulu ja omien askelten ääni polulla.
Metsän etelänpuoleiset rinteet olivat jo aivan sulana eikä lunta ollut lainkaan, mutta pohjoisen puolella metsässä oli vielä kosolti lunta ja polkujen pohjissa oli paksu jääpahka. Aurinko teki parastaan sen sulattamiseksi. On kiinnostavaa kuunnella sitä, kuinka jää sulaa. Miten lumen alle muodostuu pieniä puroja ja kuinka jäälautat keinahtelevat merenpinnalla ja peilaavat auringonpaistetta. Ihanaa on haistella metsän ja meren tuoksuja.
Istuimme syömään lounasta kalliolle tuulen suojaan ja olisimme voineet tehdä tuletkin, mutta tällä kertaa jätimme sen tekemättä. Siinä syödessämme näimme joutsenen tepastelevan ohuen jääriitteen päällä ja ihmettelimme, kuinka se ei solahda sen läpi. Nopeasti raskas lintu alkoi kömpelösti juosta jään pintaa pitkin noustakseen lopulta lentoon. On se upea lintu! Ja niin valkoinen!
Eipä metsässä montaa ihmistä ollut, muutama onnellinen meidän lisäksemme. Kolme kalamiestä ja kaksi ystävystä, patkoimassa hekin.
Kyllä mä niin rakastan metsää ja merenrantoja, hiljaisuutta ja sitä metsän tuoksua. Vielä viimeiseksi, kun olimme lähdössä pois, alkoi taivaalta kuulua lokkien huutoa ja kas mitä näimme! Hiirihaukka kaarteli lokit perässään kirkkaansinisellä taivalla. Ihana retki keskellä päivää, sitten äkkiä kotiin ja nopea valmistautuminen illan työkeikkaan super energisenä ja hyvillä fiiliksillä.
Sitä jäin miettimään, että markkinoidaanko turisteille patikkaretkiä Helsingin seuduilla ollenkaan? Keskustasta ja lentokentältä pääsee erämaahan puolessa tunnissa. Hiljaisuus ja puhdas luonto ovat kuitenkin megatrendejä. Eivät häpeä meidän metsät ja merenrannat Keski-Euroopan patikkareittejä ollenkaan.
Ihanaa aurinkoista päivää!
Hanna