Mielenrauhaa. Mä ihailen suunnattomasti ihmisiä, jotka tekevät sen mistä unelmoivat. Mulla on sellainen ongelma, että teen kaiken ensin ja sitten se aika menikin siinä. Mitä se kaikki sitten on? Mitä milloinkin, mikä jotenkin tuntuu tarpeelliselta ja sellaiselta pakolta, jota kukaan ei kuitenkaan ole määrännyt. Se pakko asuu omassa päässäni.
Me ollaan oltu nyt pitkä tovi Espanjassa ja Jari on käynyt ajamassa vuorilla enduroa ja mulla on koko ajan ollut aivojen perällä tää toive kävellä tohon rantaan, joka on 20 metrin päässä, joogaamaan. Tai mietiskelemään vaan ja kuuntelemaan aaltojen ääntä. Olenko mennyt? En ole. Kaikkea on pitänyt tehdä ensin.
Sitten yhtenä aamuna olin ihan poikki väsynyt ja lähdin silti lenkille, kuten joka aamu, mutta ajattelin vaan koko ajan, että haluan tonne rannalle vaan olemaan. Lenkin jälkeen otin pyyhkeen ja vesipullon ja musaa ja menin sinne rantaan. Laitoin painot pyyhkeen nurkkiin ja istuin siihen pyyhkeelle ja voi miten ihanaa se oli ihan heti. Tuntui, että pulssi hidastui ja jotenkin rauhoituin heti. Se tuntui siltä kuin tuuli ja aallot olisivat menneet kokonaan mun läpi ja huuhtoneet mennessään kaiken turhan.
Mä olen aina ihaillut joogaihmisiä. Tiedätte kaikki ne kauniit naiset, jotka taipuvat kaikkiin mielettömiin asentoihin ja näyttävät jumalattarilta.
Olin kerran Havaijilla juuri sillä ihanalla Waikiki beachillä ja olin juuri levittänyt aurinkorasvaa suomenvalkoiselle iholleni ja olin ryhtymässä tieteellisen tarkkaan auringonpalvontaan (30min ja käännös 30 min ja käännös – uimaan. 30 min käännös….) kun silmäni osuivat yhteen tällaiseen joogajumalattareen, joka valkoisessa uikkarissaan veti itsenäistä joogatreeniään täydellisen sulavasti. Ajattelin silloin, etten koskaan ikinä pysty tuohon enkä edes muistaisi missä järjestyksessä liikkeet pitäisi tehdä. Ja olen sitä mieltä edelleen. Mutta!
Kun nyt menin rannalle, joka oli käytännössä aivan tyhjä, olin jotenkin täysin vapaa ja onnellinen. Ja niinpä aloin vain tehdä joitain jooga-asentoja, jotka tulivat päähäni, enkä välittänyt muusta maailmasta mitään. Koko maailmani oli sillä hetkellä sen pyyhkeen kokoinen. Ja mun sisällähän oli se ihana joogaaja, koska musta tuntui ihanalta. Ja juuri niinhän sen kuuluukin olla. Miksi sellaisen olotilan saavuttaminen on usein niin vaikeaa?
Pitäisi niin paljon useammin olla tyhjää aikaa, aikaa itselle ilman mitään suorituspaineita. Tää on mun haasteeni.
Nyt mietin, että voisin ehkä tehdä uudenvuoden lupauksen, joka jotenkin liittyy tällaisen tunteen saavuttamiseen.
Kun rantahetkeni oli ohi, tyttäreni näytti puhelintaan – hän oli ottanut nämä kuvat tietämättäni. Ja mitä tapahtui? Aloin heti arvostella niitä, koska tiedän että pystyn tekemään asanat hienommin, kuin mitä olin tehnyt! Loputon suorittaja. Sanonpa vaan että hölöpölö! Täydellinen asana on sellainen, jonka myötä tulee onnellinen olo. Sillä hetkellä rannalla Espanjassa tuulessa ja auringossa mun täydelliset asanat näyttivät tältä. Amen.
Olen ajatellut täällä paljon mielenrauhaa ja läsnäoloa. Ja ajateltavaa sillä saralla riittääkin. Tarvitsen ja haluan lisää rantahetkiä, aaltojen kohinaa korviini ja kaikenlaisia jooga-asentoja.
Hanna