Ihana viikonloppu! Perjantai oli kuin juhlapäivä. Kolme ihanaa tilaisuutta auringonpaisteessa, joista viimeisenä Satokausikalenterin puutarha- ja rapujuhlat, joista eilen kirjoitin. (Jos juhlien yhteydessä on syöty yhtään rapuja, se on aina mainittava, koska ravut on ihania ja jotenkin fiiniä ekstraa!)
Perjantai tuntui siis lauantailta ja eilinen sunnuntailta.
Heti aamulla leivoin pavlovan ja kun se oli uunissa, lähdin lenkille. Pyysin Jaria mukaan, suureksi ilokseni hän vastoin kaikkia odotuksiani, lähti mukaan. Lenkki kulki kuin unelma ja vedin ihan pohja-ajan. Sauvakävelylenkkiini on saattanut joskus mennä yli 55 min ja nyt se taittui 40 minuuttia. Aivan huippua.
Ilma oli suloisen lämmin ja söimme lounaan terassilla ja sitten leppoisasti vähän siivoilin ja hyvät musat soi. Oli sellainen hidas ja kiireetön, mutta samalla energinen viba.
Kahden aikaan lähdin ajelemaan parin mutkan kautta kohti Pyhtäätä, jossa tapsin joukon ihania naisia yhden ystäväni upeassa kodissa. Ystäväni Marjo on vahva, herkkä ja viisas nainen ja vyötäröäni ajatellen pahaksi onneksi vielä jumalainen kokki.
Kun viisi naista keskustelee luottamuksellisesti ja vapaasti, siitä jää aina mieleen kiintoisaa pohdittavaa. Rakastan naisia ja naisenergiaa.
Kun ajoin yöllä kotiin olin niin kiitollinen siitä, että lähdin. Se ei nimittäin ollut ihan itsestään selvä asia. Olen välillä äärimmäisen vastahakoinen lähtemään minnekään. Varsinkin, jos paikka tai tilaisuus on sellainen, etten pääse lähtemään pois oitis, kun haluaisin. Ajatus siitä, että olen jotenkin vangittuna tilanteeseen, on ahdistava, vaikka täysin kuvitteellinen. Outo homma. Tunne katoaa aina perillä, se riivaa ainoastaan etukäteen ja siten saattaa estää ihania kohtaamisia. Varmaan joku ihmisen mieltä tunteva osaisi vastata, mistä on kysymys.
Kun illan torkku ja aamuvirkku käy puolilta öin nukkumaan ja herää vasta seitsemän aikaan, se on pieni ihme. (Normaalisti silmät aukeavat viiden huudeilla) Ja mikä ilo se olikaan, että onkin vasta sunnuntai! Teki mieli mennä uimaan ja houkuttelin taas Jarin mukaan (hän inhoaa kylmää vettä ja kaikki mikä on alle +28 astetta on kylmää) Ajoimme pikku matkan autolla metsälammelle sumuisessa kauniissa aamussa ja uin vartin verran täysin äänettömän metsän keskellä olevassa lammessa. Tai kai se järvi on – en varsinaisesti tiedä mikä niissä on erona. Vedenpinta oli liikkumaton, vain sumu liikkui pitkin sen pintaa. Ja me. Upea aamu – luvassa myös upea päivä, jonka ilta huipentuu Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana -keikkaan Huvilateltassa.
Ihanaa syyskuuta ihmiset
Hanna
Vau mitkä kuvat, jos kuvaan voisi hypätä, niin nyt ois tehnyt mieli! Oli tosi tuttua tuo lähtemisen vaikeus joskus, etukäteen kun sitä tulevaa menoa ajattelee, iskee usein selittämätön ahdistus. Sitä haluaisi vaan viettää ns. omaa aikaa ja ladata akkuja tulevaa työviikkoa varten. Mutta sitten kun on jo lähtökuopissa, yhtäkkiä odottaakin jo malttamattomana tulevaa ja aina, ihan aina on ollut mukavaa, akut voi ladata niin monella tavalla. Sitten, että mua nauratti teidän uimaan lähtö, mun mies on prikulleen samaa mieltä, 28 astetta se olla pitää, ei alle missään nimessä, eikä mielellään ylikään, koska silloin se ei enää kuulemma vilvoita. No niinhän se meni taas tämäkin kesä, että hän välttyi uimiselta, koskas, hahhaaa, täällä olisi vesi 28 asteista.Kivaa syyskuun ekaa viikkoa sinulle!
Hei Pirjo!
Kiitos kommentista. Joo niin se aina on, että lopulta siellä on hauskaa ja on onnellinen että tuli lähdettyä, mutta ist se ahdistus tulee? Niin outoa!
Ihanaa syyskuun ekaa viikkoa sulle myös ja terkut Mikkelistä!
Hanna