Porraskivi ja kuplivat ajatukset

Kuuntelen joskus unimeditaatiota, jos herään aamuyöllä, enkä saa uudelleen unta. Siinä Lina Grace sanoo, että joidenkin ihmisten mieli on kiireinen. Se tuottaa jatkuvasti uusia ajatuksia, jotka ovat kuin toinen toisensa päälle kiipeäviä kuplia. Minun mieleni on juuri sellainen. Joskus ajatuspolut ovat pitkiä ja se, minne ajatus lopulta kaartaa ja päättyy, on hämmentävää. Tänä aamuna se päättyi porraskiveen ihmetykseen siitä mitä kaikkea voi helposti muistaa viisikymmentä vuotta ihan heittämällä. Ja hämmästykseen siitä miksi juuri se asia on niin jäänyt mieleen.

Kaikki alkoi lukiessani Hesaria. Siinä on kertomus, jossa Anni Valtonen lähti etsimään sukunsa kotitaloa luovutetusta Karjalasta. Hänen isänsä piirsi kartan ruutupaperille ja kertoi, että portaiden edestä löytyy erityinen kivi. Siitä tulisi hänen hautakivensä. Porraskivestä.

En lukenut juttua, vaan vaivuin omiin mietteisiini. Ja ajatukset pulppusivat kuin saippuavaahto.

Porraskivi. Niin. Olin ihan pieni pellavapää, kun isä puhui jotain porraskivestä. En muista missä enkä miksi. Muistan asian sisällön ja sen tunteen, että porraskivellä on merkitystä. Se on tärkeä. Ja että oven eteen tai portaiden alkuun kuuluu laittaa jyhkeä, laakea erityinen kivi –porraskivi. Sillä tuntui olevan merkitystä, se kuului asiaan se kivi ja sellainen on aina laitettu. Tässä on suunnilleen se sisältö, joka asiasta on muistissani.

Kun rakensimme Saarenmaan talomme pihaa vuonna 1923 rakennetun talon eteen, sanoin Jarille, että laitetaan tuohon terassin eteen oven kohdalle maahan sellainen iso hieno kivi.

– miksi?

– no siihen kuuluu laittaa sellainen astinkivi, joka on iso. Isä sanoi joskus niin.

Ja niin laitoimme siihen laakean kiven, joka nyt on peittynyt miltei kokonaan ruohon alle. Mutta siinä se on, merkityksellinen kivi.

Viime viikolla, kun olimme kuvaamassa Suomen kaunein koti -mökkiohjelmaa, tulimme yhden pienen mökin pihalle, jonka pihalla oli ikivanha suuri ankkuri. Ymmärsin että olimme vanhassa ympäristössä. Mökin portaiden edessä oli kaksi jykevää kiveä, porraskiveä. Huomasin ne heti ja muistot tulivat mieleeni välähdyksenomaisesti – se tieto, että nämä ovat nyt niitä tärkeitä porraskiviä. Ja sitten tänään avatessani Hesarin siellä on tarina, jossa porraskivellä on suuri merkitys.

Tiedän että olen toivoton romantikko, kovin herkästi tunteva ja tunteellinen, mutta ajattele porraskiveä. Jykevää kiveä, jolle astut joka kerran kotiin tullessasi. Kuinka tärkeä se hetki on. Paras hetki. Ja kuinka aina lähtiessäsi asutut sille ja kerran astut sille kivelle viimeistä kertaa. Joskus tietäen sen viimeiseksi kerraksi ja joskus luulet palaavasi vielä. Ymmärrän niin hyvin, että joku haluaa sen hautakivekseen.

Oman isäni haudalla ei ole porraskiveä, vaan rantakivi. Kun hän kuoli, sain päähäni hakea Jollaksesta entisen kotimme pihasta kiven. Asuimme merenrannassa ja isä oli tehnyt rantaan laiturin, jonka alkuun hän teki kivipenkereen. Siitä otin kiven salaa, uusien asukkaiden tietämättä. Raahasin kiven autooni, ja voi Luoja, kuinka se painoi. Purin hammasta ja kannoin. Nyt se on Hietaniemessä, se rantakivi. Ja nyt kamala ikävän hyökyaalto ravisuttaa aatoksieni rantaa.

On niin jännää millaisia asioita eri ihmiset muistavat. Ja millainen on se tieto, jota mukanaan kantaa ja vielä sekin, mistä se tieto on tullut.

Hanna