
Espanjassa vierähti reilut kaksi viikkoa. Nyt, kun ajattelee taaksepäin, tuntuu että kuukausi. Me asuttiin Benalmadenassa ja elettiin vaan ihan tavallista arkea ja tutkittiin lähiseutuja monelta kantilta. Yhtenä päivänä päätettiin lähteä Nerjaan, jonne kestää ajaa Benalmadenasta tunnin verran A-7 tietä. Ajomatka oli kaunis. Vasemmalla oli vuoret ja laaksot taloineen, appelsiinipuulehdot ja oikealla siinteli meri ja pienet kylät ja kaupungit.
Suuntasimme suoraan Nerjan tippukiviluolille ja ehdimme nippa nappa viimeiselle opastetulle kierrokselle. Olen käynyt tippukiviluolassa kerran lapsena. Olin ehkä kymmenvuotias, kun olin vanhempieni kanssa Gotlannissa ja kävimme Lummelundan luolissa. Muistan vieläkin sen kostean viileyden, joka siellä vallitsi ja mieleen on jäänyt oudot muodostelmat, kuin jääpuikot.
Nerjan luolat olivat jotain aivan muuta. Päätä huimaavat. Sanoin kuvaamattomat. Valtavat.



Luolat löytyivät vuonna 1959 kun viisi koulupoikaa olivat tulleet jahtaamaan illan hämärissä lepakoita. He ihmettelivät aukkoa, jonne lepakot katosivat ja päättivät tutkia sitä tarkemmin. Aukko oli kuitenkin ahdas ja he päättivät tulla seuraavana päivänä uudelleen ja ottaa mukaansa joitain työkaluja avukseen. Ja niin he tekivät. He hakkasivat irti muutaman tippukivimuodostelman luolan suulta ja menivät aukosta sisään.
Laskeuduttuaan luolaan, siellä odottikin melkoinen yllätys. Valtavan luolan pohjalla lepäsi rikkoutuneiden saviruukkujen keskellä luurankoja. Miltähän pojista on mahtanut tuntua! Luola osoittautui myös jännittäväksi monien luolien sarjaksi.
Pojat raportoivat löydöstään sekä opettajalle koulussa, että kotonaan ja noin sata päivää löydön jälkeen ensimmäiset kuvat luolastosta julkaistiin Malagalaisessa lehdessä. Luolat avattiin yleisölle kesäkuussa 1960, reilun vuoden päästä siitä, kun pojat olivat ne löytäneet.
Luolien koko on järisyttävä ja tunnelma on täysin epätodellinen. Toisin kuin Gotlannin paljon vaatimattomammissa luolissa siellä oli myös lämmintä ja kuivaa ja vyötäisilläni roikkunut kevytuntuva takki oli riesa.
Luolat ovat kertoneet tutkijoille paljon, eikä niitä vieläkään ole tutkittu täydellisesti. Yksi kiinnostava löydös on neandertalinihmisten tekemät piirrokset. Tutkimuksissa on käynyt ilmi, että ne on tehty 42 300–43 500 vuotta sitten. Ja siellä minä nyt kävelin.

Paikka alkoi tuntua jotenkin pyhältä ja samalla oma minä ja ongelmani kutistuivat mitättömiksi. Tällaisissa paikoissa jotenkin sohvatyynyjen määrä, kampus ja bodylotion muuttuvat naurettaviksi asioiksi edes ajatella. Tekee mieli todella kaivautua olennaisen ytimeen. Muutenkin elämän hauraus ja se lyhyt aika, jonka oikeasti täällä olemme, käy päivä päivältä selvemmäksi. Kuta vanhemmaksi elää, sitä enemmän ihmisiä poistuu läheltä. Mieleen nousi vain yksi ajatus – be kind always.
Nerjan luolissa on järjestetty konsertteja ja balettiesityksiä alusta asti. Jos Savonlinnan oopperajuhlien miljöö on huikea, voin taata, että tippukiviluola on sitäkin ihmeellisempi. Jos olen aivan rehellinen, ajatus Nerjan luolista näyttämönä ei tunnu minusta mukavalta. Se että siellä on ollut asutusta niin kauan aikaa sitten, antaa paikalle jonkun erityisen pyhyyden tunnun ja tapani mukaan tietenkin tämä asia imeytyi ihoni alle, iski tunteisiin ja vieritin muutaman kyyneleen asian edessä. Aivan kuin kaikista siellä ennen eläneistä olisi jäänyt pieni muisto luolan seiniin, jonka saattaa aistia.
No niin tämä meni nyt foliohattuosastoon, mutta minkäs teet? Hahaha! Siltä siellä minusta tuntui.
Kaikenlaiset syvälliset ajatukset kuitenkin katosivat pian Balcón de Europan lämpimiin tuuliin ja huimiin näköaloihin kauas kimmeltävälle Välimerelle.

Balcón de Europa on toinen Nerjan pakollisista nähtävyyksistä. Se oli ihana. Oikein minun paikkani, jossa meri tuoksuu, tuulee ja aurinko paistaa. Tosin rakastaisin sitä paikkaa myös myrkyssä tai pläkätyynessä. Kaikki käy, kunhan on meri.



Tunnelma aukiolla oli maittavan raukea. Ihmiset kävelivät ja katsoivat maisemia ja ottivat kuvia. Aukiota reunustavissa kahviloissa ja ravintoloissa kävi kuhina. Ei tosin tarpeeksi reipas kuhina meille, jotka olimme ilmeisesti muuttuneet näkymättömiksi, sillä tarjoilija ei kaikista yrityksistämme huolimatta välittänyt meistä pätkääkään. No, vaihdoimme ravintolaa ja söimme hyvän myöhäisen lounaan yhdellä sivukujan viihtyisistä ravintoloista. Kaunis pieni Nerja on visiitin väärti kaupunki. Onhan se kreisiä kävellä samoilla sijoilla kuin esi-isämme joskus 42.000 vuotta sitten.
Hanna
Nerja jättää unohtumattoman muistijäljen! Kirjoitit Hanna koskettavan postaukseni tuosta upeasta nähtävyydestä! 👌
Kiitos Leena – kiva kun tykkäsit
Hanna
Oisko noihin repalehousuihin myös joku ikäraja?
Ei ole ikärajaa, kunhan kroppa sallii kuten Hannalla ja eikös päinvastoin aidot kulumat housuissa vaadi vuosia.
Joo Liisa Inkeri,
Kiitos tuesta.
Ei ole revityillä farkuilla ikärajaa 😁Kaikenlaiset pukeutumiseen liittyvät ikärajat ovat päänsisäisiä turhia ongelmia. Ei tuollaisista kommenteista kannata piitata pätkääkään! Rakastan noita farkkuja – se riittää!