Mulla on aika paljon sellaisia paikkoja, joihin on minusta vähän epäilyttävää mennä tai meno vähän jännittää syystä tai toisesta. Esimerkiksi joskus joku pieni vaatekauppa voi olla sellainen vain siksi, ettei siellä ole yhtään asiakasta. Ajatus siitä, että kävelee liikkeessä ja tutkii sen valikoimia äänettömyydessä, vaikka läsnä on toinenkin ihminen – myyjä – voi tuntua ahdistavalta. Varsinkin jos huomaa nopeasti, ettei halua ostaa mitään, vaan häipyä asap tyhjin käsin.
Tai yleensä pienet kaupat. Vaikka joskus asia voikin olla aivan päinvastoin, voi olla nastaa mennä sisään ja ehkä pälistä hiukan myyjän kanssa. Joskus liike joka on hyvin trendikäs tai jotenkin huomattava (lapseni käytti pienenä sanaa moinen) voi joskus tuntuakin pelottavalta. Ikään kuin ei olisi itse tarpeeksi moinen astuakseen sinne sisään.
Täällä Marbellassa on kahvila, joka on niin moinen että sisään meno hiukan ahdisti mutta myös samalla huvitti.
Kuka maailman ihminen VOI tehdä kahvilasta pinkin soittirorasian? Vai muistuttaako tämä enemmän japanilaista hanamia? Linkit Pariisiin ovat myös läsnä sekä seinämaalauksessa että macaron-leivoksissa joidenka alkuperä on Ranskassa. En tiedä, mutta ajatus mennä kahville täydelliseen vaaleanpunaisuuteen tuntui melkein pelottavalta. Rohkaisimme kuitenkin mielemme ja niin joimme kahvit Les Deuxissa. Onneksi.
Täytyy sanoa, että kahvi oli erinomaista. Suorastaan superia. Jarille suositeltu juustokakku oli kumista, joskin maku oli hyvä. Kakku oli myös kahvilan kallein – miksi sitä menee aina siihen halpaan, että ottaa jotain mitä tarjoilija suosittelee? Aina sama juttu – saat putiikin kalleimman annoksen, mutta et ehkä parasta. Mutta kahvilan sisustus oli huonon juustokakun väärti. Rakastin oikeita kahvikuppeja joista oli juhlallista nauttia hyvää mokkaa ja sitä ajatusta, että joku on näin rohkea ja rakentaa kahvilan joka on kuin amerikkalaisen musikaalin lavaste.
-Hanna