Minä olin isän tyttö

Isän tyttö
Isä ja minä

Isänpäivän aattona mielessä on aina tietenkin oma isäni. Minä olin isän tyttö. Olen huomannut, että mietin häntä joka vuosi uusin silmin. Hänen muistonsa haipuu, hän ei ole enää mielessä joka päivä, joka viikko tai edes varmaankaan kerran kuussa. Myös muistot niistä tapahtumista, joista erityisesti muistan hänet, muuttavat muotoaan enkä enää tiedä ovatko ne totta vai eivät ole. Jotkut muistot ovat selkeästi valokuvista, eivätkä oman muistini lokeroista.

Myös isän ja äidin suhde minuun ja se oliko jompikumpi vahvempi elementti elämässäni, heilahtelee. Minä olin isän tyttö ja pidin aina itseäni isän tyttönä, mutta äidin kuoltua pari vuotta sitten, olen miettinyt paljon äitisuhdettani ja sitä millainen ihminen hän lopulta oli suhteessa minuun. Lopulta äiti vei isän paikan mielessäni ja ajatuksissani. Surutyöllä on tietenkin osuutensa. Mitä jäi sanomatta, vai jäikö? En usko. Ei jäänyt isänkään kanssa. Siinä mielessä olen onnekas.

Tänään kun olen isää miettinyt, tuntuu ärsyttävältä se, että muisto ohenee. Muuttuu usvaisemmaksi. Olisipa ihanaa istua hänen kanssaan vielä tovi ja jutella niitä näitä.

Tärkein asia, jonka isä opetti minulle – ja muistan aivan selvästi, että hän sanoi sen minulle painokkaasti ja se meni perille kerralla – oli että kaikki ihmiset ovat samanlaisia. Ja hän tarkoitti nimenomaan ns. luokkaeroja. Hän tähdensi, että kaikkia tulee kohdella samalla tavalla. Ihmisen ulkoisen arvon tai aseman, ei pidä koskaan muuttaa omaa käyttäytymistäni ihmistä kohtaan.  

Tällainen neuvo ajatellaan usein ensimmäiseksi koskevan sitä kuinka kohtelee, vaikka laitapuolen kulkijaa, mutta se koskee yhtä lailla ihmisiä, jotka ovat jollain tavalla korkeassa asemassa. Tämä neuvo on kultajyvä ja tärkein isältäni saamani lahja, koska tämän neuvon myötä, en ole koskaan pelännyt ketään ihmistä tämän asemasta johtuen. En opettajia koulussa, en esimiehiäni, en auktoriteetteja. Ihminen on ihminen. Amen.

Toinen elämän ohjenuora häneltä oli, että on muistettava pitää hauskaa ja tehdä kivoja asioita. Sen hän ilmaisi tavalla, joka liittyi rahan käyttöön.

Olin muuttamassa pois kotoa ja isä katsoi minua sanoen, että kuule Hanna, sulla tulee olemaan nyt ihan eri tavalla tiukkaa rahasta, kun hoidat kaiken itse. Mutta jos saat jostain jotakin ylimääräistä, niin tee sillä jotakin kivaa, äläkä laita sitä lyhentääksesi lainaasi nopeammin. Tämänkin neuvon olen painanut hyvin mieleeni.

Sanotaan, että jokaisella lapsella on eri vanhemmat ja niinhän se on. Vanhemmat kasvavat lasten mukana. Ja muuttuvat ja kehittyvät elämässään. Missä vaiheessa he itse ovat esimerkiksi kunkin lapsensa murrosiässä, vaikuttaa siihen millaisia vanhempia he ovat kullekin.

On ollut kivaa muistella isää ja kaikkea sitä me teimme, kun olin lapsi. Hän oli paljon poissa kotoa, mutta kun hän oli kotona, tunsin hänen läsnäolonsa hyvällä tavalla. Me teimme asioita yhdessä. Hoidimme pihaa, pelasimme palloa, kävimme aamuisin uimassa niin kauan, kun jäät peittivät meren. Hyppäsimme autoon ja ajoimme uimarantaan pelkissä uimapuvuissa ja pyyhkeet mukana. Matka oli peräti 260 metriä! Tarkistin sen juuri Google mapista!

Isä myös teki minulle joka ikinen aamu aamiaisen. Se oli aina sama. Kaksi paahdettua vaaleaa leipää, jotka oli voideltu (voilla tietenkin) sitten ketsuppia ja viipale mustaleimajuustoa kumpaisellakin. Sen päälle valutettiin pannusta täydellisesti paistetut kaksi kananmunaa, joiden keltuaiset olivat löysät. Rakastin sitä! Annoksen vieressä oli joka aamu lasillinen tuoreista appelsiineista hänen omin käsin puristamaansa appelsiinimehua ja sen vieressä kaksi merileväkapselia. Joka aamu. Voi että – aamiaiseksi rakkautta!

Viihdyin isän seurassa, hän oli kiva tyyppi. En halua, että hänen hahmonsa alkaa haihtua minulta.

Joskus rasittaa se, että olisi kiva kertoa kaikkia juttuja omista vanhemmistaan ja lapsuudestaan lapsille, mutta tiedän kokemuksesta – ei ne jutut kiinnosta heitä, ellei niissä ole jotain todella mehukasta. Ja niitä vanhoja juttuja olisi kiva kertoa uudelleen ja uudelleen, ei vain siksi, että he tietäisivät mistä ovat tulleet, vaan myös siksi, että se vaan tuntuu kivalta puhua ihmisitä ja asioista, jotka ovat olleet tärkeitä ja muistella niitä. Sillä lailla muistot pysyisivät elävinä. Mutta en minä itsekkään jaksanut kuunnella ja jos kuuntelinkin niin puolella korvalla. Joten ymmärrän. Ehkä piinaan jutuillani lapsenlapsiani, kun tulevat hoitoon. Väritän tarinoita sen verran, että kuulostavat saduilta!

Oikein hyvää isänpäivää jokaiselle ihmiselle.

Hanna

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *