Unelma Havaijista – se oli jollekin liikaa – mutta ei estänyt matkaa

Lapsuuden Unelma Havaijista aiheuttti yllättävän reaktion. Lupasin eilisessä blogikirjoituksessani, että kerron yhden pöhkön tarinan liittyen meidän perheen matkaan Havaijille. No se stoori on kyllä todellakin pöhkö. Kun lapset vielä asuivat kotona, meillä oli tapana matkustaa joulun aikaan aina jonnekin lämpimään, mikä siihen aikaan vuodesta tarkoittaa yhtä kuin tosi kauas. Käytiin usein Jenkeissä ja oltiin monta viikkoa Key Westissä tai ajettiin pitkin poikin U.S.A:ta, Thaimaassa käytiin monta kertaa myös.

Meillä mieheni vastuulla on matkasuunnitelmat ja itse asiassa kaikki mikä matkoihin liittyy. Ja niin sitten yhtenä loppukesän päivänä hän seisoi edessäni kasvot loistaen ja sanoi varanneensa meille joulumatkan. Olin pudota persauksilleni, kun kuulin minne. Havaijille!

Hyvä Luoja!!! Havaijille!!!

Havaiji (jonka haluaisin kirjoittaa jenkkityyliin Hawaii) oli lapsuudestani asti ollut joku huikea unelma päässäni. Paikka, joka on niin kaukana, etten koskaan ikinä voisi sinne päästä. Se kuulosti korvissani hunajalta, kookokselta, varvassandaaleilta, kaulassa alati roikkuvilta leiltä (kukkaseppeleet joita pidetään kaulassa) auringolta, hiekalta, palmuilta, mereltä mereltä mereltä! Se oli jotain sellaista mikä pysyy päässä samanlaisena unelmana kuin että yhtäkkiä olisi oikea prinsessa, että keittiönhanasta tulisi limonaadia ja että rahaa ja suklaalevyjä kasvaisi puissa, josta niitä voisi käydä napsimassa. (On muute hassu juttu, että puissa kasvaa jumalaisia hedelmiä, mutta koska niitä kasvaa puissa, ei niistä ole ollenkaan niin innoissaan, kuin ajatuksesta että omenoiden ja banaanien sijaan siellä kasvaisikin suklaata!)

No niin, siinä sitten olin ja koetin tajuta sen asian, että jouluna astuisin rakkaan perheeni kanssa unelmieni saarelle, joku laittaisi sen lein kaulaani ja pian kävelisin pitkin Waikikibechin lämminta hiekkaa ja tyynen valtameren aallot huuhtoisivat yli punaisiksi maalattujen varpaankynsieni. Olisiko minulla päälläni hula hula hame? Varmasti!

Tulin niin onnelliseksi, että olin haljeta, kertakaikkiaan räjähtää liitoksistani. Ajattelin, että olin maailman onnellisin ihminen. Ja olinkin. (Saatan edelleenkin olla – ainakin aina välillä!) Mietin kuinka tällainen unelma mitenkään voi muuttua todeksi.

Minulla oli siihen aikaan lentoemäntäystävä, jolla oli aika negatiivinen suhtautuminen elämään. Kun hänelle kertoi jostain ihanasta asiasta, joka odotti tulevaisuudessa, hänen vakiovastauksensa oli ”niinhän sä luulet” lisäksi häntä jotenkin aina raivostuttivat meidän joulumatkamme. No arvaatte varmaan, että en ihan heti halunnut kertoa onnestani hänelle, vaikka kaikesta huolimatta olimme ystäviä. Panttasin tietoa matkasta vihon viimeiseen mahdolliseen hetkeen saakka.

Kun sitten tuntui siltä, että on jo aika kertoa reissusta, otin puhelimen mukaan, kun lähdin viemään koiraa ulos. (Niin, silloin meillä oli vielä upea, ihana ja rakas saksanpaimenkoira Klaara) Soitin hänelle ja kerroin uutisen. Hän huudahti ”voi ei, miten kamalaa! Havaiji on hirveä paikka! Aivan kamala. Kello on juuri päinvastoin kuin täällä. Olet aina päivällä ihan poikki ja öisin et saa lainkaan nukuttua! Siellä tukahduttavan kuuma ja matka sinne – voi kamalaa, sehän kestää aivan hirvittävän kauan! Joudut istumaan koneessa pienen elämän ajan!”

Koetin aluksi sanoa muutaman sanan sen jätekuorman väliin, jota hän kaatoi niskaani, mutta luovutin tajutessani yritykset mahdottomiksi. Päätin sen sijaan katsoa kellosta, kuinka kauan hänen viemärinsä vuotaa keskeytyksettä. Ja kyllähän se kesti.

Koiran iltalenkki vei joka ilta samat 45 minuuttia ja kun olin takaisin portilla, viemäri valui edelleen. Oli pakko sanoa, että hei, tulin jo kotiin! Palataan taas.

Se on unohtumaton puhelu. Metkaa, että joku kykenee moiseen. Mutta me lähdimme matkalle ja voi kuinka se oli ihanaa!

Lensimme ensin Lontooseen, sieltä Los Angelesiin ja sieltä Honoluluun. Kun laskeuduimme koneesta, emme saaneet leitä kaulaamme, mikä oli pieni pettymys, mutta voi, meillä oli sen jälkeen niitä kaulassa usein! Sillä oli suuri merkitys minulle. Kuvitelkaa nyt – upeista elävistä orkideoista tehty kukkanauha kaulassa.

Aurinko paistoi ja pohjolan pimeyden jälkeen kirkas aurinko piti meidät pirteinä päivät ja yöt nukuimme hotellin ihanissa suurissa sängyissä.

Aamiaiset syötiin rannalla, meren äärellä ja munia paistoi toiveidemme mukaan maailman hauskin kokki! Hän hauskuutti ihmisiä oikealla munashowlla suurien tippien toivossa, ja toden totta onnistui mainiosti sekä hauskuuttamaan meitä, että keräämään mojovat ansiot hotellin vierailta. Joka päivä päätimme, ettemme syö pannukakkuja aamulla ja joka päivä samalla varmuudella pyörsimme pyhät päätökset! Söimme tuoreita hedelmiä välipaloina ja uimme, kokeilimme lainelautailua, rusketuimme, ajoimme prätkillä ja fillareilla ja hyvä Luoja, kuinka meillä olikaan ihanaa! Niin ihanaa, että palasimme saarelle vielä kolmena vuotena. Ja edelleen kaipaan mennä sinne. Ehkä menenkin. Unelmoin siitä! Kun vain mietinkin niitä reissuja, minut valtaa edelleen onni ja ilo. Hyvä olo hyökyy minuun, kuin ne tyynen valtameren aallot, niissä keinun nyt tänään!

Ai kuinka kävi sen kaverin kanssa? No varmaan arvaat sen. Pikkuhiljaa otin häneen etäisyyttä. Lopulta tarpeeksi.

Hanna