En ole kirjoittanut tänne kovinkaan aktiivisesti pitkään aikaan. Korona vei inspiraation lähteet ensin ja sitten kaaduin. Sitten sainkin olla miltei kokonaan neljän seinän sisällä, vielä huonolla liikuntakyvyllä ja samaan aikaan kävin läpi henkilökohtaisia, pään sisäisiä asioita, joista osasta varmaan moni luki Hesarin kuukausiliitteestä. Nämä kaikki asiat veivät energiaa ja pitivät ajatukset kokonaan jossain ihan muissa jutuissa, kuin mitä päivittäin halusin jakaa yhtään missään. Ei ollut halua kirjoittaa. Ei ollut sanotuksia ajatuksille.
Koronalle en enää halua antaa ajatuksissani sijaa, mutta jalka ja pää ansaitsevat saada vähän aikaani edelleen.
Jalka
Leikkauksesta on nyt kulunut 10 viikkoa, ortoosin sain pois neljä viikkoa sitten. Aika ortoosin kanssa sujui aika hyvin. Kun se jäi lääkärin vastaanotolle neljä viikkoa sitten, se oli juhlaa. Polvea sai alkaa taivuttaa. Se tunne kun polvi oli kuuden viikon jälkeen koukussa oli kyllä todella herkullinen.
Heti leikkauksen jälkeen, jossa siis kiinnitettiin irronnut reisilihas takaisin polveen, alkoi hienovarainen kuntoutus. Kun tuki otettiin pois, kuntoutus muuttui intensiivisemmäksi ja raskaammaksi. Ja kerrankin olen tehnyt kotijumpat mahdollisimman hyvin ja huolella. Se on tuottanut tuloksia nopeasti.
Me kuvaamme Suomen kaunein koti –ohjelmaa koko kesän. Aloitimme kuvaukset, kun jalassa vielä oli tuki. Tuntui älyttömän hienolta, että saatoin tehdä ohjelmaa, vaikka kävely ei ollut aivan sataprosenttista ja osassa koteja kävelen koipi piikkisuorana ja tuki pilkottelee hameen helman alta. On jännä nähdä, kuinka asiaan reagoidaan, kun ohjelma tulee ulos, vai reagoidaanko ollenkaan. Mutta ohjelmaa tehdessä on huomannut hienosti jalan toimintakyvyn edistymisen. Yhtäkkiä pystyin kävelemään portaita ylös normaalisti ja pian myös alas, joka on haastavampaa.
Vaikka edistyn, on mieli välillä apea. Työpäivät ovat raskaita polvelle. Lihakset kipeytyvät ja kun työni on seisoskelua ja satoja kilometrejä autossa istumista, se on välillä haastavaa. Polvi jäykistyy ja kipeytyy.
Mielessä pyörii ajatuksia siitä, kuinka pärjään seuraavissa rappusissa. Näyttääkö kävely hankalalta ja ajatuksissa on paljon sellaisia juttuja, kuin rantakivillä pomppiminen, fillarilla ajo, prätkällä ajo, reippaat kävelylenkit j.n.e. ja tie sinne tuntuu tuskallisen pitkältä. Myös lastenlasten kanssa telmiminen on tosi kankeaa ja kadehdin jokaista, joka voi istua polviensa päällä ja nousta pitkään istuttuaan ylös kuin raketti. Mutta kun nämä ajatukset valtaavat mielen, ne on pakko siirtää vain syrjään. Ei ne mitään vie eteenpäin tai auta. Hyvä mieli auttaa.
En tiedä kuuluko tähän paranemiseen myös väsymys, mutta on pakko myöntää, että tarvitsen enemmän unta kuin normaalisti.
Pää
Sain jostain sen loistavan ajatuksen, että menen hiukan selvittämään terapiaan, kuka oikeastaan olen. Ei ollut mitään suuria ongelmia, hiukan häämennystä vain muutamien asioiden kera. Niin luulin. Kun vyyhtiä alkoi selvittää, tuloksena olikin koko lailla suuria asioita. Aloin ymmärtää tosiaan itseäni ja löytää sen ihmisen kuka olen. Sen mahdollisti minulle, vasta äitini kuolema.
Olen elänyt tähän asti hienon elämän ja tehnyt upeita juttuja sekä työelämässä että siviilissä. Pitänyt hauskaa ja seikkaillut vaikka missä. Pärjännyt hyvin. Mutta luulen että terapiamatkani jälkeen elämäni alkaa tuntua erilaiselta.
Olen saanut paljon kiitosta siitä, että olen kovin läsnäoleva työssäni. Mutta tiedän, että olen enemmän läsnä kaikessa nyt. Kun defenssit poistuvat, jää jäljelle jotain aidompaa. Koen asioita eri tavalla kuin ennen. Puhtaammin.
On kuitenkin vielä paljon tehtävää, esimerkiksi kehonkuvani kanssa. Voi olla, ettei se ongelma koskaan poistu. Niin syvällä istuu jo varhain lapsuudessa lyöty vääränlaisen kehon leima.
On myös opeteltava rakastamaan itseään – merkillinen haaste, etenen siinä pienin askelin. Vaikka olen onnellinen siitä, että asiat löytävät syynsä ja ymmärrän mitä seurauksia lapsuuden, ja lopulta koko tähän astisen elämäni kestäneellä kohtelulla on ollut, on silti aika surullista, että olen 63-vuotias, kun asiat alkavat selvitä. Mutta sitäkään ei parane surkutella tai edes ajatella. Katse eteenpäin – uuteen ihanaan elämään.
Surullisten palautteiden tulva
Hesarin jutun johdosta postilaatikkoni eri medioissa ovat olleet täynnä hirveän surullisia kertomuksia siitä, miten äidit ovat kohdelleet tyttäriään ja isät poikiaan. En voi kolmen tyttären äitinä käsittää sitä, että ensinnäkin jollakin vanhemmalla lapset ovat eriarvoisessa asemassa toisiinsa nähden. Että niin monille lapsille on sanottu ”en olisi koskaan halunnut saada sinua” ”syntymäsi pilasi elämäni” ”vain veljesi merkitsee minulle jotakin” ”et ole mitään” ja vielä useammille on näytetty nämä samat asiat konkreettisesti käyttäytymällä kuin lapsi syntymästään saakka olisi vain ilmaa, joka ei ansaitse läheisyyttä, aikaa, huolenpitoa ja sitä tärkeintä – rakkautta.
Olen koettanut parhaani mukaan vastata kaikille, mutta en ole ammattilainen, ainoa mitä voin vapaasti antaa on suuri myötätunto jaymmärrys sekä toive siitä että asiat puhuttaisiin läpi, vaikka se olisi kuinka pelottavaa ja kipeää. Uskon, että kuplan puhjettua on helpompi elää. Jokainen ihminen on laulun arvoinen.
Toivon, että kirjoittaminen alkaa taas ja että te olette täällä mun kanssa jatkossakin. Ihanaa kesää kaikille! Nautitaan lämmöstä, kun kerrankin on saatavilla yllin kyllin!
Mekko: Gauhar
Hanna
Blogia saa mielellään jakaa
Olisi kiva tavata myös somessa: Instagram @hannasumari ⎮ Linkedin ⎮FB ⎮FB-blogi⎮