Tänään on syyspäiväntasaus. Yö ja päivä ovat yhtä pitkiä ja aurinko siirtyy eteläiselle pallonpuoliskolle. Pohjoinen pallonpuolisko siirtyy syksyyn.
Lueskelin kaikenlaisia juttuja tästä päivästä – syyspäiväntasauksesta, johon kuuluu paljon uskomuksia, tapoja ja rituaaleja ja yksi seikka lukemistani sopii tosi hyvin omaan elämääni juuri tällä hetkellä.
Kirjoitan tätä juotuani aamukahvin yksin syysauringon paistaessa ruokasalin kristallikruunuihin epätavallisen pitkien yöunien jälkeen. On täysin hiljaista eikä minulla ole kiire mihinkään. Takana on koko kesän jatkuneet kuvaukset. Todella pitkä sessio pitkiä kuvauspäiviä, hotelleissa nukuttuja öitä, bensa-asemilla syötyjä lounaita ja silmissä vilistäviä kauniita Suomimaisemia, joita en enää osaa sijoittaa mihinkään. Vain järvien kimallus ja merenrantojen suolaiset tuoksut, kesätuulessa aaltoilevat viljapellot ja kaukana siintävät kiviset vaarojen laet ovat mielessä, mutta missä ne näin? Jossain päin Suomea.
Aamut olivat kiireisiä, vaikka eivät olisi olleetkaan, koska niissä oli aikataulu. Rauha laskeutui päivään vasta illalla, usein puoli kymmenen aikaan, hotellihuoneessa, joka oli päivän ainoa hetki yksin, omassa rauhassa. Onneksi päivät kuluivat työryhmässä, jonka jokainen jäsen oli kiva, rakastettava ihminen, joka hoiti oman osuutensa hyvin. Töissä oli joka päivä hyvä olla.
Viikonloppuina ensimmäinen päivä meni jonkinlaisessa koomassa ja sunnuntaina olikin aika jo miettiä viiden päivän asukokonaisuudet ja muut systeemit, pakata valmiiksi ja tyhjentää se edellisen viikon matkalaukku ja toivoa, ettei shampoo ole valunut kassiin, eikä puhelimen laturi unohtunut hotellihuoneen sängyn vieressä olevaan töpseliin.
Kuusikymmentä kuvauspäivää lähes putkeen, on suuri määrä. Siihen mahtuu paljon elämää, yhden kokonaisen kesän verran. Kuukausista on jäänyt mieleen tietenkin valtava määrä kauniita koteja ja suuri kiitollisuus niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat avanneet ovensa koko Suomen kansalle. Upeita, asukkailleen rakkaita paikkoja, joita kaikkia mekin olemme saaneet rakastaa pienen tovin.
Mutta vaikka ei aina siltä tuntunutkaan, niin samalla kun kävimme noissa upeissa paikoissa, elimme myös omaa elämäämme jokainen, joka päivä. Otinkin ajatukseni siitä mantrakseni ja matkakumppanikseni ja muistutin itselleni useaan otteeseen – tämä on mun elämää! Ei joku väliaikainen tila, joka pitää vain lapioida pois tieltä, jotta saa palkkaa ja voi sitten työn jälkeen elää.
Se tarkoitti myös sitä, että vaikka tuotantoyhtiö päätti, missä milloinkin olen ja vietin lähes koko valveillaoloaikani työryhmän kanssa, tarvitsin myös asioita, joista päätin itse ja niihin tuli kiinnittää sataprosenttinen huomio. Valitsin välillä itselleni toisen hotellin ja sieltä jonkun ihanan huoneen, kävin myös vieraalla paikkakunnalla hieronnassa aamutuimaan. (Se oli muuten Savonlinnassa ja hieroja oli aivan huippuluokkaa. Lämmin suositus Nikama Savonlinna Aaro Asikainen)
Tärkeä asia oli myös muistaa olla läsnä koko ajan. Elää elämää hetkessä. Olla tietoinen. Oli tärkeää ajatella omia ajatuksia ja viettää omaa aikaa omassa päässään.
Oivalluksien hetket ja sanansaattajat
Eritysesti kolme hetkeä ovat jääneet mieleeni ja ne tulevat muuttamaan asioita elämässäni. Ne olivat oivalluksen hetkiä, joihin vallitsevat olosuhteet tai toinen paikalla ollut ihminen vaikuttivat. Silmäni avautuivat näkemään jotain omasta arvostani ja aluksi ajattelin, että ne ovat yksittäisiä asioita, kunnes huomasinkin, että kyse on yhdestä ja samasta asiasta eli periaatteessa siitä, kuinka kohtelen itseäni ja mitä ajattelen itsestäni. Avaimina näissä hetkissä olivat ihana työparini Sini ja yllättäen Keski-Suomessa tapaamani Vappu Pimiä. En usko sattumiin ja minulla on vahva tunne, että yllättävä tapaaminen oli tähtiin kirjoitettu.
Syyspäiväntasaus – sadonkorjuun aikaa
Syyspäiväntasausta tutkiessani löysin tällaisia ajatuksia:
”Syyspäivän tasauksesta alkaa syksy, sadonkorjuun aika. On aika kiinnittää huomio elämän runsauteen, kaikkeen siihen mitä mennyt kasvukausi on meille antanut. Tuntea kiitollisuutta. ”(Lainaus on Hidasta elämää –sivustolta)
Olen kiitollinen kuluneesta kasvukaudesta, tehdystä työstä kaikkinensa. Kun eilen kuvasimme viimeiset tähän kokonaisuuteen kuuluvat asiat ja neljäs jakso tämän kauden Suomen kaunein koti –ohjelmista tuli TV:sta, se oli minulle sama, kuin pottujen ja nauriiden nosto syyspellosta. On aika korjata sato ja kiinnittää huomio siihen mitä kaikkea mennyt kasvukausi on minulle antanut.
”Syyspäiväntasaus aktivoi uuden kasvukauden. Kylvämme siemenet uuteen. Antaudumme syksyn pimeydelle ja annamme tilaa alitajunnallemme, kuunnellen sen syvempiä viestejä. Suuret visiot ja todellinen luovuus syntyy ja nousee syvyydestä – mutta tätä pimeyttä on opittava kuuntelemaan.”(Lainaus on Hidasta elämää –sivustolta)
On myös aika kylvää uusia siemeniä. Tänään meidän pihan kukkapenkkiin istutettiin 200 tulppaanin- ja 50 narsissinsipulia ja kesän merkittävien oivallusten on aika alkaa juurtumaan uusiksi suunnitelmiksi ja teoksi kaikessa rauhassa, omissa ajatuksissani ja teoissani.
Mulla on niin ihanan rauhallinen olo just nyt ja mä niin tiedän, että kohta se on taas ohi ja alkaa perusryntäily, mutta ajatukset joiden siemenet alkoivat itää, eivät näivety, vaan alkavat kukoistaa ja se on ihana, jännittävä asia. ”Syyspäivän tasaus on sadonkorjuun aikaa ja aktivoi uuden kasvukauden.”
Olisi hauskaa kuulla mitä tuumit näistä ajatuksistani, onko niissä jotain tuttua tai aivan uutta sinulle? Uskotko sattumiin? Mitä syksy sinulle merkitsee? Kavahdatko pimeyttä? Osaatko arvostaa itseäsi, vai olisiko siinä työsarkaa?
Aurinkoa syksyyn joka tapauksessa!
Blogia saa mielellään jakaa ja olisi hauskaa myös tavata Instagramissa
❤️
Hanna
Kiitos ihanasta kirjoituksestasi! Minäkin olen pohdiskelija, iän myötä ajatusmaailma on syventynyt. Ikäänkuin kirkastunut ja laajentunut myöskin. Koen ja ajattelen asioita monipuolisemmin kuin nuorempana. Olen aina rakastanut syksyä. Minulle se on aina merkinnyt uuden alkua. Kaikki uusi ja jännittävä on vielä edessä, ihan niinkuin nuo kukkasipulit, joista kerroit. Vielä hetken ruskeina kuivina nokareina, valmiina tulevaisuudessa puhkeamaan täyteen loistoonsa. Koen samoin kuin sinä, että se on uuden kasvukauden alku. Siis myös meille ihmisille. Enkä todellakaan kavahda syksyn pimeyttä, vaan nautin kun saan käpertyä pikkulamppujen ja kynttilöiden pehmeään hämyyn luonnonvalon vähetessä. Tuntuu turvalliselta olla ajatuksineen alkavan kaamoksen sylissä, eikä aina kirkkaassa silmiin sattuvassa, räikeässä kohdevalossa ja hälyssä. Sattumiin en usko. Kaikella elämässä on tarkoituksensa. Elämään putkahtavat ihmiset ja tapahtumat ovat osa suurta suunnitelmaa, niiden merkitys ei aina aukea heti, mutta kokemukseni mukaan usein jossain kohtaa elämää kuitenkin. Työ on tärkeää ja osa kokonaisuutta, toivon silti osaavani asettaa painopisteen siviilielämän puolelle. Ettei työ mieluisanakaan saisi niskalenkkiä voimavaroistani vaan, että menisin ikäänkuin vain käymään töissä ja palaisin jälleen kotiin rakkaitteni lähelle jatkamaan oikeaa elämää.
Sinusta ja kirjoituksistasi Hanna huokuu syvällisyys ja aitous. Uskallus päästää esiin ja ääneen sisältäsi se pieni tyttö, joka aidosti ja vahvasti kokee ja tuntee kaiken kohdalle tulevan. Kiitos, että rohkeasti jaat niistä meille muillekin, ne antavat uskallusta päästää omakin sisin esiin.
Toivon sinulle ihanaa sadonkorjuun aikaa ja tulevaa kaamosta. Voi hyvin!
Annukka,
Kiitos ihanasta kirjoituksestasi ❤️
Minä en oikein ole pärjännyt pimeänä aikana, kaamosmasennus on nurkan takana vaanimassa, mutta ehkä se ei tänä vuonna tulekaan – kuka tietää. Voi myös olla niin, että tummassa hämärässä olisi hyväkin olo, jos ei olisi pakko olla niin energinen ja tekevä, kuin minun täytyy olla. Työt eivät vähene valon mukana. Onni sekin tavallaan tietysti!
Ihanaa syksyä ja kynttilän valoa sinulle!
Hanna
Rakastan syksyä, sadetta ja pimeyttä, näin on aina ollut. Olen myös ihan aina ajatellut, päin vastoin kuin monet muut, että syksy on kaiken uuden alku. Pääsen oikein vauhtiin loppukesästä ja se kiihtyy vaan syksyllä, taidan kyllä olla keskimääräistä energisempi tapaus muutenkin. En ole ollenkaan sillä tavalla syksyn fiilistelijä, että teetä,peitto ympärille ja nojatuliin kirjan kanssa, tykkään olla ulkona, jalkaisin, fillarilla ja kaiken kruunaa avovesissä uinti, ihan parasta. Iltojen pimetessä kaivetaan lyhdyt esille ja nautitaan kynttilöistä, sekä ulkona että sisällä, takaraivossa ajatus ja toivo marraskuun lopusta jolloin vihdoin voi alkaa laskeutumaan jouluun. Kivaa syksyä!
Hei Pirjo,
aloin miettiä tuota, että syksyssä on alku ja huomasin, että mulla on myös ollut tuo sama fiilis. Syksyllä ikään kuin karistan kesän harteiltani ja käärin hihat. Nyt onkin outo olo, koska kesä oli tauotonta työn tekoa. Olenkin vähän hukassa. Pimeänä aikana, nimenomaan marraskuussa on se ongelma, että se vaikuttaa minuun masentavasti. Niin kauan kun on edes vähän valoa, nautin syksystä.
Hanna
Huomenta Hanna,
marraskuu on minusta just se paras kuukausi, monesti aurinko paistaa, ehkä pikku pakkanen ja niin kaunista, saattaa se tietysti olla myös sateinen, näistä ilmoista kun ei koskaan tiedä. Toivon nyt oikein kovasti että se olisi sellainen myös tänä vuonna, siis aurinkoinen. Paras syksy aikoihin oli 2019 ja se jatkui kevääseen 2020 asti, talvea ei tullut ollenkaan, merikään ei jäätynyt. Tosin silloin ihmiskuntaa kohtasi isommat asiat koronan muodossa, ei siinä varmaan monikaan ilmoja ihmetellyt. Nyt ollaan jo onneksi voiton puolella ja on aika palata niin normaaliin kuin se vaan on mahdollista.
Se on kyllä parasta, jos on aurinkoinen pitkä syksy! Juuri nyt sade ropisee peltikattoon ja musta tuntuu, että terassilla rapistelee hiiri! Mutta sade tekee just nyt tosi hyvää meidän puutarhalle, silti odotan kuulaita ja rapsakoita, aurinkoisia syyspäiviä – silloin on helppoa olla hyvällä mielellä!
Pidetään peukkuja!
Hanna