Kuka minä olen? Se on kysymys, joka nousi esiin jossain vaiheessa viime vuoden aikana. Kysymys kuului vienona kuiskauksena silloin tällöin ja häädin sen pois, vähän samaan tapaan kuin pakkaslumen auton katolta, muuta ajatellen, harjaa rivakasti heilutellen. Lopulta kysymys ei ollut enää pelkkä kuiskaus ja suostuin kuulemaan sen. Mutta en tiennyt kuinka vastausta pitää hakea, miten se löytyy. Niinpä loppuvuodesta menin terapiaan sitä pohtimaan.
Kerroin heti miksi olin tullut. Ei ollut mitään suurta tai pienempääkään draamaa tai kriisiä, oli vain tämä kiinnostava kysymys. Kuka olen?
Tuli halu porautua tosi syvälle siihen, mitä oikeasti haluan elämältä. Vähän myös otti päähän, kun ajattelin että paljonko tätä elämää on jäljellä, miksi vasta nyt otan selvää tästä?
Elämää on valunut hukkaan kymmeniä tuhansia päiviä! Ehdinkö elää enää ollenkaan oman näköistäni elämää, tehdä mitä oikeasti tahdon? Olenko heittänyt tämän todella ainutkertaisen elämäni hukkaan? Se tunne oli musertava. Kun vanhenee, menettää ihmisiä. Ystäviä kuolee pois ja elämän rajallisuus käy selvemmäksi. Olin jo muutenkin alkanut pelätä kuolemaa ja nyt vielä tämä homma tässä selvitettävänä vasta nyt!
Kauhea myrsky ja myllerrys alkoi päässä. En ehtinyt tietenkään edes keskittyä siihen, sillä vuoden viimeset kuukaudet olivat aivan järjettömän kiireiset. Mutta alitajunta ei piitanut kiireistäni, vaan pullautteli oivalluksia eteeni yllättävinä hetkinä aivan puskista. Mieli on hauska kaveri. Aina mukana, aina valmis kepposiin ja tekee kyllä hullumpia ylläreitä, kuin kukaan tai mikään muu.
Pikku hiljaa olen löytänyt vastauksi siihen kuka olen nyt ja ymmärtänyt sen että sitä on syytä tutkia ja päivittää elämän edetessä. Tilanteet ja minuus muuttuvat, kun esimerkiksi lapset syntyvät, kasvavat, muuttavat pois ja saa lapsenlapsia.
Olen suuri – todella suuri, iso!
Suurin asia tällä hetkellä liittyy sanaan suuri. Se on asia, josta olen kärsinyt koko ikäni. Oma kokoni.
Jo ensimmäisellä käynnillä terapeutin luona kokoni pörähti aiheeksi aivan nurkan takaa. (Niinpä tietenkin!)
En tiedä minkä kokoinen olen. Ja aivan sama mikä kokoni on milloinkin ollut, mielestäni olen ollut liian suuri tai siis lihava. Aina. Kun sitten katson vanhoja kuvia, näen että näytän enimmäkseen normaalilta. Taistelu painosta ja ulkonäöstäni kokoni suhteen ollut kuitenkin läsnä aina.
Olen kertonut aiemminkin, että äitini laihdutti minut ensikerran ollessani vielä alakoulussa (tuolloin sitä kutsuttiin kansakouluksi) Minun piti olla hoikka toimiessani Ritva-sisareni morsiusneitona. Sain syödä vain munakkaita. Kuurille jouduin myös ylioppilaskeväänä ja vielä äidin jo ollessa 90-vuotias hän nipisti minua kyljestä ja puisteli päätään pitäessään rintaliivien alapuolella pullottavasta makkarastani kiinni (ehkä se oli nakki?). Silloin kyllä ajattelin, että voi helvetti – eikö tämä ikinä lopu.
Painon kanssa taistelu on ollut ikuista. En ole syönyt koskaan palaakaan ruokaa, miettimättä, että olisi parempi olla syömättä tai jos olen syönyt nautinnolla, olen katunut heti kun lautanen on ollut tyhjä. Enkä liioittele. Se on totta.
Ajatukset painoni ympärillä ovat varjostaneet myös jokaista lomaani. Olen tehnyt perheen kanssa upeita matkoja maailman laidoille, jolloin olisi pitänyt vain nauttia, mutta mielessä on kuitenkin ollut väärä koko ja bikinikauhu.

Terapia oli herätellyt alitajuntaani, se heitti eteeni melkoisen jytkyn
Hoitelin tässä loppuvuodesta kuvauksiin liittyviä vaate asioita, kun minulta kysyttiin kokoani. Vastasin ”olen todella isoa kokoa, olen aina ollut – syntymästä saakka, heh heh”
Puhelu jatkui ja asia saatiin sovituksi, mutta päässäni pyöri vain ajatus ”todella isoa kokoa, olen aina ollut – syntymästä saakka” ja mietin miksi ihmeessä sanoin jotain sellaista? Miksi sanoin ”olen aina ollut”? Miten se liittyi mihinkän? He halusivat tietää kokoni, miksi en vain sanonut sitä?
Sitten se jysähti päähäni ja tajusin sen.
Painoin syntyessäni 4,5 kg ja olin 50 cm pitkä! Olin suuri. Iso. Hirveän suuri – syntymästäni saakka. Äiti puhui siitä usein, kuinka suuri olinkaan ollut. Kauhean iso. (Varmaan synnytys oli ollut yhtä helvetillistä tuskaa, en tiedä, siitä ei puhuttu) Myös kaksi muuta sisaristani olivat olleet suuria. Kun ajelin siinä kehä kolmosta muistin ne päivittelyt. Tajusin, ettei minulla ole koskaan ollut mahdollisuuttakaan olla sopiva.
En vielä tiedä mitä oivallus aiheuttaa. Kuka lie olen nyt? Kai siihenkin tulee vielä uusia ulottuvuuksia.
Tästä piti tulla aivan toisenlainen ensimmäinen kirjoitus tälle vuodelle, mutta tämä tuli. Se on semmosta. Palataan!
Hyvää uutta vuotta!
Blogia saa mielellään jakaa ja tavataanhan myös Instagramissa ja Facebookissa!
Hanna – kuka lieneekään!
Hei Hanna! Sinä kaunis, sopusuhtainen ja kadehdittavan hyvinvoivan näköinen, upea nainen! Kiitos kirjoituksestasi.
Olen ollut hoikka ilman vaivannäköä kolmekymppiseksi saakka, mutta sitten alkoi kertyä painoa, ja nyt vajaa 40-vuotiaana ymmärrän käyttäneeni tämän vuosikymmenen juuri kuvailemallasi tavalla. Olen normaalipainoinen, mutta häpeän löysää vatsaani ja paksuuntuneita reisiäni. En koe olevani omassa tutussa kropassani. En puhu itselleni kauniisti. Nyt siihen on tultava muutos! Kiitos kun herätit ajattelemaan!
Hei,
Löysän vatsan häpeä. Se on kyllä surullista – ja siis sama täällä tietenkin – Mutta kenellä 40 vuotiaalla on tiukka vatsa? Mikä on normaalia, riittävää ja itselle sopivaa? koska on onnellinen ja mikä sen määrää?
Se ei ainakaan ole oikea tapaa kuluttaa elämänsä päiviä, että on onneton suupaloistaan, ruuasta jota syö. Siinä menee elämä ja onnenhetket hukkaan.
Omalta kohdaltani voin sanoa, että tie on vaikea, ajatuksia on vaikeaa muuttaa, mutta voi olla että ne minun kohdallani muuttuvat, kun tiedän syyn niihin. En tiedä, mutta jos niin käy niin takuulla kerron sen!
Kaikkea hyvää tähän uuteen vuoteen ja suuret kiitokset kommentistasi!
Hanna’
Hanna, mua itkettää. Kiitos kun menit selvittämään näitä asioita ja kerroit siitä. Olen itse kärsinyt todella paljon ulkonäöstäni. Olen kovin lyhyt. Se on sukuominaisuus ja minulle rakas isoäitini oli vanhempana erittäin pullea. Minua peloteltiin aina hänen esimerkillään. Nyt olen itse mummoiässä, sekä kerännyt elintasokiloja tukevan määrän. Häpeän. Yht’äkkiä tajusin, että en rakasta itseäni. Sen rakkauden löytäminen johtaa kaikkiin seuraaviin positiivisiin asioihin. Myös muutoksiin, jos niin haluamme. Ja paskat kaikille kyljen nipistelijöille! Emme ansaitse sitä! Kaikkea hyvää meille tänä vuonna!
Isa, nyt muakin itkettää. No on itkettänyt kyllä usein ennenkin nämä jutut ja on äärimmäisen vaikeaa karistaa niitä pois. Luultavasti siihen ei yksin pysty, mutta en tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut, kun tajusin, että olen jo ollut väärän kokoinen kun synnyin. Se jysähti päähän kuin pommi. Se ymmärrys että aivan sama mitä olisin yrittänyt tehdä tai olen tehnyt. Koska syntymästä asti liian suuri.
On niin ajan haaskausta kaikki tällainen. Ja se kaikki mitä menettää, kun miettii jotain tuollaista, esimerkikiski kokaan, kun kävelee Wikiki beachilla. Ihan järkyttävän typerää. Ja saamme syntymässä niin paljon ominaisuuksia, joille emme voi mitään. Ne kaikki pitäisi ottaa lahjoina. Ja nythän näitä ominaisuuksia veistellään kirugien toimesta. Hulluutta! Niin outoa. Odompaa kuin korona, jos alkaa tosiaan miettiä asiaa. Parasta ryhtyä rakastamaan itseään aivan satasella. Ja varsinkin olla onnellinen kaikesta ihanasta ja tosiaan paskat kaikille nipistelijöille! Amen to that!
Rakkautta kaikkiin tuleviin vuosiin,
Hanna
Näin on, sisäistä minuutta ja itseensä on vaikea muuttaa ja kehittää kun sitä ei itsekkään tunne tarpeeksi hyvin. Useammat meistä ajattelee, olen sitä miltä näytän ulospäin, mitä teen ja niinedell. Sisäinen minuus on eriasia, sitä ei näe ulkopuoliset, varsinkaan kun se on vaikea tunnistaa itsekin. Meillä kaikilla olisi sen kehittämiseen aihetta.
Tämä on niin totta. Itseään on vaikeaa muuttaa ainakin yksin. Terapiassa asiat muuttuvat itsestään, kun kuorma vähenee ja tekee oivalluksia.
Hanna
Ihminen on syntyessään sisäinen minä aito ja puhdas. Mutta ihmiskunta käyttää energiansa ulkopuolisen kehittämiseen, joka syö sen puhtaan miinuuden. Unohtuu sisäisen minuuden kehitys ja kokonaan se aito minä. Kehittyiskö se paremmin jos syntyisi luonnonvaraiseen maailmaan? Kyllä se sisäisen minän kehitys on paljon vaikeampaa kuin ulkoinen kehitys nykyisessä yhteiskunnassa ja se vielä kun sitä ei edes löydä ja tunnista enää.
Aitoa minää täytyy kyllä vankasti tukea. Siihen täytyy keskittyä ainakin niissä töissä joita minä teen. Se maailma on niin täynnä kaikkea muuta kuin aitoutta. Aidot ihmiset on helppoja lähestyä ja heidän kanssaan on helppoa olla. Sellainen tahdon olla itsekin.
Hanna
Hei!
Kuinka tuttua tuo lihavuudesta puhuminen myös minulle- 60-luvun lapselle. Ihme aihe-kuinka yleistä se onkaan ollut,siis oman tyttären lihavuudesta puhuminen.
Onko se jonkinlaista vastuun sysäämistä pois itsestä ja omasta kasvatuksesta-puhumattakaan ravitsemustieteistä.
Ikään kuin terveydellisistä/ ravitsemuksesta suhteessa ulkomuotoon olisi täysin vierasta.
Kiinnostaisi tietää onko tästä tehty mitään tutkimusta miksi aihe ollut niin yleinen, mistä se juontaa ja millaisia seurauksia sillä on jälkipolville.
Kiitos aran aiheen esille nostamisesta!
Hei,
Minulla ei tosiaankaan mitään käsitystä mistä se johtuu, mutta palautteesta päätellen se tosiaankin on ollut yleistä.Nythän kaikki äidit tietävät kuinka vahingollista se on, eikä kukaan puhu enää moisia.
Hanna
Kaikki hulluus on tullut länsimaistumisen mukana, varsinkin naisille ulkonäköpaineet muut hömpötykset.
No onhan se kyllä todella merkillistä, että tämä vaikuttaa olevan näin tavallista, en tiennyt! Onneksi edes yksi asia on selvästi muuttunut parempaan. Itse olen myös syntynyt vääränkokoiseksi, paljonpa sille voin. Siitä lähtien on ollut selvää, että jotenkin olen vääränlainen. Liian iso. Mummukin kysyi, että milloinkahan se tuo lapsenpyöreys lähtee poskista. Olin 11-vuotias, kun mummu kuoli. Ei taatusti tarkoittanut pahaa, mutta ilmeisesti oli normaalia kommentoida noin. Ei vaan tee kovin helpoksi kasvaa itsensä hyväksyvästi, kun niin monesta suunnasta pienestä asti osoitellaan sormella virheitä ja näin nelikymppisenä sitten hiljalleen tajuaa, ettei vika ollutkaan ehkä minussa.
Eikö olekin hullua että tämä näyttää olevan niin tavallista. Vaikka niinhän se on, että kaikki kummallisuudet joita itsestään löytää ja muille kertoo, ovatkin tuttuja suurelle joukolle ihmisiä. Vertaistukea saa heti kun suunsa avaa.
Sen tiedän, ettei väärän kokoisia ihmisiä ole olemassakaan.
Ja pyöreitä lapsenomaisia poskia teetetään, nyt kun siihen pystytään, kirurgeilla.
Kaikkea parasta sinulle – koko loppuelämäksi ❤️
Hanna
Hei! Hyväksyntää ja armoa itselle ja muille. Somessahan kaikki näyttävät vain yliluonnollisen itsensä ja kotinsa, aina onnistuneena ja kauniina.Kukaan ei epäonnistu eikä ole liian iso tai pieni. Vaikka oikeassa elämässä kaikki on toisin. Se harha johdattaa meitä mitä
ilmeisimmin elämän sivuraiteelle, ahtamaan elämämme formaattiin johon emme mahdu.
Päätetään nyt uuden vuoden alkajaisiksi ottaa rennommin, vaalien niin hengen kuin ruumiinkin oikeata hyvinvointia. Siinä huolenpidossa kilotkin asettuvat omille lukemilleen huomaamatta.
Ja kuten on sanottu;”Jonain päivänä kuolen, mutta kaikki muut päivät elän!”
Toivottavasti iloisella ja kiitollisella mielellä.
Sirukka,
juuri näin!
Hyvää uutta vuotta!
Hanna
Minä taas olen ollut syntyessäni todella pieni, 1.800 kg. Joten olen koko ikäni ajatellut etten saisi olla lihava, ylipainoinen, liian painava. Ja sitähän todellakin olen. Olen jojoillut painoni kanssa koko aikuisikäni. Välillä olen saanut 20kg pois ja taas ne on tulleet takaisin. Ja korvienvälissä kuuluu että pitäis olla hoikka ja pieni, kuten alunperinkin…
Eeviregina,
Painon pudottaminen pysyvästi on todella vaikeaa. Minusta tuntuu että meillä jokaisella on paino, joka one meille sopiva ja jossa on jotenkin helppoa pysyä. Se onnistuu varmaan vaan, jos lakkaa ajattelemasta koko asiaa ja alkaa vain elää ja olla jotenkin onnellinen ja rakastaa itseään. Ja kuinka vaikeaa se on? Vaikeaa, mutta ei varmaan mahdotonta. Sitä aion koettaa!
Hyvää uutta vuotta ja paljon iloa sinulle!
Hanna
Hei!
Kiitos tärkeän aiheen esille nostamisesta. Itku tuli, kun teksiäsi luin. Oma kipeä kokemus kehosta ei ole älyllisesti selitettävissä, vaan kumpuaa syvältä lapsuuden ja nuoruuden keho-mieli -kokemuksista, kokonaisvaltaisesta hyväksynnän ja rakkauden vajeesta. Oman kokemukseni mukaan tässä ei ole yhtään pahaa tahtoa läheisiltä, vaan ymmärtämättömyyttä ja vallalla olevan arvomaailman ja uskomusten toistamista ilman omaa pohdintaa. Onneksi itse voi valita toisin, vaikka kehohäpeää mukanaan kantaakin.
Ensimmäinen muistamani kehohäpeäkokemus on sukulaistädin tokaisu, kun hän vertaili siroa tytärtään minuun, ”isoon ja rotevaan”. Tätä kokemusta kannan yhä mukanani.
Kaikkea hyvää sinulle!
Niina,
Olen samaa mieltä siitä, ettei kysymyksessä ole paha tahto, vaan ymmärtämättömyys ja juuri oman pohdinnan puute. En ole mitenkään vihainen tai katkera äidilleni. Teki parhaansa äitinä, kuten jokainen.
Voisikohan sen kehohäpeän jotenkin poistaa itsestään? Sitä itse ainakin koetan! Ja sitäpaitsi, kuka on sanonut tai päättänyt että iso ja roteva olisi jotenkin huono? Tai että pieni ja lyhyt olisi olisi huono? Että vain keskikokoinen ja keskimittainen siro, on se sopiva ja hyvä? Ja mikä on keskikokoinen missäkin?
Amsterdamissa ihmiset ovat isoja ja pitkiä – viihdyn siellä ja sieltä saan ihania kenkiä, toisin kuin täältä, jossa koot loppuvat neljäänkymppiin. Samoin San Franciscossa ihmiset olivat todella pitkiä ja upeoita! mahtavaa! Uljasta!
Parasta uutta vuotta sinulle!
Hanna
Phiuh, olet kyllä kiltti kun et vihannut äitiäsi ja hänen älyvapaata tyyliään syvästi!
Siitä et kerro mutta mahtaako oloosi vaikuttaa kymmeniä vuosina sirona mallina patseerannut siskosi, joka vielpä teki uran ruoasta, silti säilyen hoikkana? Painottiko kauniisti sanottuna epähienokäytöksinen äitisi tätäkin seikkaa sinulle? 🙁
Mielettömän surullista että noin älykäs, upea, hauska, kaunis (olet paljon kauniimpi kuin kylmän ja
tolkuttoman itserakkaan oloinen Sikke, anteeksi!) taitava nainen kärsii valheellisesta kehonkuvasta yli puoli vuosisataa! En antaisi tuollaista perintöä vanhemmalleni koskaan anteeksi. Mutta onneksi tässäkin olet niin viisas ettet pelkää ottaa kipeää asiaa esille.
Kiitos, autat varmasti monia.<3
Onneksi sinulla on ihana mies, perhe ja työ, ja usko se minkä peilistä JA telkusta näet.