Kehonkuva(ni) ja kehorauha – hoin pääni sisällä että saan olla tällainen

Vääristynyt kehonkuva(ni) ja kehorauha – tärkeitä, vaikeita asioita. Puhu itsellesi kauniisti, rakasta itseäsi, nekin haasteita!

Sain viestin, jossa kaivattiin toimintaa tänne blogiin, pohdintoja elämästä ja ties mistä. Täällä on ollut hiljaista. Kun pää käy tuhatta ja sataa ei voi kirjoittaa oikein mistään. Ei voi kirjoittaa keskeneräisistä ajatuksistaan, koska ne ovat niin totaalisen kesken eikä itsekään tiedä mitä oikeastaan ajattelee mistäkin. Eikä voi oikein kirjoittaa mitään kevyttä ja kivaa horinaakaan, koska päässä ei vain yksinkertaisesti ole tilaa.

En muista mitä kaikkea olen kertonut täällä, enkä jaksa mennä katsomaan vanhoja tekstejä, mutta viimeinen vuosi ja vähän yli, oli henkisesti ja fyysysestikin raskas paketti. Omaan, aika tyypilliseen tapaani, menin täysillä ja silloin aina kyllä rytisee aika kovaa. Mistä siis on kysymys?

Menin terapiaan iloisena ja reippaana joskus vähän ennen toissa joulua. Tuntui että kaikki oli niin hyvin ja mallikkaasti, että oli sopiva hetki selvittää, kuka olen ja saada tolkku sekavaan kehonkuvaani.

Enpä tiennyt minkä Pandoran lippaan avasin. Ikävästi kaiken keskiöstä paljastui äitini. Se harmittaa erityisesti siksi, että meistä äideistä aina tuntuu johtuvan kaikki ja olen itsekin äiti.

Äiti

Moni on varmaan lukenut lehtijuttuja siitä, kuinka eriarvoisesti äitini kohteli tyttäriään. Jo se on itselleni aivan käsittämätön yhtälö, mutta siihen sisältyy sitten tietenkin paljon muutakin kuin se pinta, että ”miksi en kelpaa hänelle kuten tuo toinen”. Se tietenkin muokkaa minäkuvaa ja jotain pärjäämisen pakkoa. Ikuista kilpailua riittämättömyyden kanssa. Aina pitäisi olla paremmin ja tehdä enemmän, upeammin ja vaikka tekee, ei se kuitenkaan ole omasta mielestä tarpeeksi hienoa. Ei vaan koskaan ole hyvä ja kelpaa itselleen. Plus monta muuta sävyä ja asiaa, jotka juontavat juurensa siitä, ettei vaan ole kelvannut.

(Tämä on tietenkin dramaattista tajuta, mutta ei se nyt dramaattista ole. Se tajuamisen hetki on aika murskaava, mutta sitten se katoaa ja tilalle tulee kaikkea ihanaa ja uutta ja hyvää)

Kehonkuva(ni)

Kehonkuva on sitten se toinen juttu. Ja se on kyllä pilannut elämästäni ison palan hauskuutta. Se vähän vituttaa. Oman kehokuvan uudelleen ajatteleminen ei ole ihan helppo juttu.

Ensimmäinen askel oli oppia rakastamaan itseä. Koko ajatus oli mielestäni oksettava. (kuinka surullista!) En halunnut edes kuulla puhuttavan siitä. Terapeuttini kysyi, saattaisinko koettaa rakastaa ihan pientä vauva-Hannaa? Suostuin yrittämään. Kuka nyt ei rakastaisi pientä vauvaa? Se meni helposti ja rakastin vauva-Hannaa aina iltaisin, kun menin nukkumaan. Siitä se lähti ja nyt kykenen jo sanomaan (vaikka sanoessani seisonkin vähän kuin vastasyntyneen varsan jaloilla) että rakastan itseäni. (huh – sanottu!)

Olin oppinut, että lihavalla ihmisellä on hyvin epätodennäköinen oikeus olla olemassa.

Olin oppinut, että olen lihava (äiti laihdutti minua ekan kerran kun olin 10 v) ja että lihavia ovat henkilöt, joilla on vatsamakkara, oli se sitten nakin tai makkarapötkön kokoinen, lihava ihminen on huono ja oikeastaan lihavalla ihmisellä on hyvin epätodennäköinen oikeus olla olemassa.

Nämä määreet kohdistin itseeni (en muihin ihmisiin) ja elin ainaisessa paniikissa ja ikuisesti lihavana.

Kun äiti kuoli yli 90 vuotiaana hän vielä oli ehtinyt puristaa rintaliivien alapuolelle puristuvaa lähes kuusikymppisen minun kylkimakkaraani ja puistella päätään. Kun laskimme hänen tuhkansa Hietaniemen hautausmaalla maan poveen, päätin että nyt saa riittää tämä. En koskaan enää laihduta. Ikinä. Ja unohdan koko tämän asian.

No eihän se niin mene. Piti odottaa, että saan päähäni yhtäkkiä mennä terapiaan tutkimaan, kuka oikein olen. Pelkällä päätöksellä ei pärjää. Täytyy kysyä miksi ja löytää vastaus.

On tosi tärkeää kuinka puhuu itselleen

Käsitys omasta kehostani ja siitä mikä on ok, on ollut hirvittävän vaikeaa muuttaa. On hetkiä, jolloin hyväksyn itseni ja niitä jolloin nipistä silmäni kiinni ja huudan pääni sisällä, että rakastan itseäni ja saan olla, etten hokisi kuinka kamalan näköinen olen.

On tosi tärkeää kuinka itselleen puhuu. Tästä me kaikki saamme lukea jatkuvasti, mutta sen sisäistäminen ja asiantilan muuttaminen vaatii minulta jatkuvaa työtä. Kun on tottunut soimaamaan itseään aamusta iltaan, ei se muutu hetkessä. Pahinta on se, jos vielä moittii itseään ääneen. Kun omat korvat kuulevat nuo omat myrkylliset sanat tulos on vielä pahempi. Kun automaattini moittii minua nyt, korjaan heti pääni sisäistä puhetta myötätuntoisemmaksi ja rakastavammaksi.

Saanko syödä?

On myös vaikeaa opetella syömään ilolla, koska jokaiseen suupalaan ja ateriaan on sisältynyt huono omatunto siitä, että syön. Syönkö liikaa? Saako tätä ja tätä oikeastaan syödä ollenkaan? Olisiko pitänyt jättää syömättä ja kuitenkin söin! Miksi söin! Huomenna syön vähemmän enkä enää ikinä syö sokeria. (ai minä? Joka rakastan leipomista! Hahaha) ja koska tietenkin (onneksi) söin, oli huono omatunto ikuinen seuralainen. Mietin myös, katsoivat kaikki paheksuvasti mitä syön, jos söin muuta kuin porkkanaraastetta ja raejuustoa. (ketä kiinnostaa??)

Totaalikiellettyjen ruoka-aineiden lista oli tietysti myös olemassa. Niihin kuulivat viinerit, pasteijat, lihapiirakat, keksit, pasta, pehmeät juustot, croissantit, pizzat, risotto. Näitä söin vain erikoistapauksissa. Viinereitä, pasteijoita ja lihapiirakoita en ikinä.

Ihmettelin aina ihmisiä, jotka söivät noita asioita ja olivat hoikkia. Mietin, miten se voi olla mahdollista.

Uusi tilanne- kuinka selviän?

Vaapun edelleen varsin epätietoisena omasta kehostani ja vertaan itseäni jatkuvasti muihin. Yleensä hyvin nuoriin ja hyvin hoikkiin naisiin. Välillä oikaisen ryhtini ja sanon itselleni, että minulla on oikeus olla tällainen. Olen vaan tällainen ihminen ja saan ollakin.

Tulevaisuus kiinnostaa ja jännittää. Miten tässä uudessa ajattelussani pärjään niissä tilanteissa, joissa aiemmin on ollut hirvittävää. Olenko saamassa tasapainon tähän systeemiin?

Eilen oli jännittävä tilanne. Pidämme Siken kanssa yhdessä Instagramin live shopping illan Gauharilla kesäkuussa ja olimme eilen sovittamassa siellä vaatteita. Olemme aivan eri kokoiset ja eri muotiset ihmiset. Tarkkailin itseäni, kun sovittelimme vaatteita. Hoin pääni sisällä että olen ok. Saan olla tällainen. Jossain on joku joka on saman kokoinen ja haluaa nähdä miltä milät nämä vaatteet ehkä näyttäisvät hänen päällään.

Ihan pokkana sovittelin ja kaikki meni päälisin puolin ihan hyvin. Kukaan ei tiennyt mitä minä siinä elin.

Kehorauha

Kun kävelin Punavuoren katua autolleni, mietin miltä minusta tuntui. Ajattelin, että selvisin aika hyvin. Ja vakuutin itselleni, että saan olla. Eikä kehoni ja sen muoto kuulu kenellekään muulle kuin itselleni. En ollut varma alkaisinko itkeä ja jos niin miksi? Helpotuksesta vai siitä etten ole pienikokoinen.

Kehorauha – koetan saada sen istumaan omaan päähäni – oman kehorauhan. Välillä onnistun ja koko ajan se onnistuu paremmin. Toivoa on!

X Hanna

Blogia saa mielellään jakaa – ei tarvitse erikseen pyytää lupaa. Ja tavataanhan myös Instagramissa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

16 kommenttia

  1. Katariina 12.05.2022

    Niin tuttuja pohdintoja. Sympatiaa ja empatiaa kyllä osaan antaa ja jakaa,mutta itselle nähtävästi voi puhua rumasti. Mä en yhtään osaa rakastaa itseäni.
    Tuo terapeuttisi kysymys vauva-Hannasta kolahti.
    Alankin työstämään vauva-Katariinaa.!
    Kiitos❣️

    Vastaa
    • Hanna 12.05.2022

      Se rumasti puhuminen on tosi kurjaa. Itselle ja muillekin. Mutta ei ole helppoa muuttua. Rakastin ensin vauva-Hannaa ja siitä pikku hiljaa aina vanhemapaa Hannaa. Niin se eteni.
      Rakkautta sulle ja hyvä harjoituksia!
      ❤️Hanna

      Vastaa
  2. Anneli 12.05.2022

    Ihan mahtava kirjoitus, kiitos! Niin monia tuttuja asioita, joita oma päänikin miettii.
    Aurinkoa, iloa ja valoa kesän odotukseen! ☺️

    Vastaa
    • Hanna 12.05.2022

      Kiitos anneli ja samoin sinulle ❤️
      Hanna

      Vastaa
  3. Marjo 12.05.2022

    Ihanasti kirjoitat ja aihe minulle myös hyvin tuttu. Se on niin omituista miten oma pää ajattelee itsestä, esimerkiksi minä ihailen sinua aina kuinka kaunis ja upea nainen olet sekä ulkoisesti että sisäisesti.

    Vastaa
  4. Maarit 12.05.2022

    Tuo huono omatunto. Oon samaa sukupolvea. Mulle toitotettiin,ettei illalla saa syödä,kello kuuden jälkeen ei mitään. Tätä oon koittanut opetella,vaikka edelleen se tuntuu aina pikkuisen pahalta.
    Meillä on tämä yksi elämä. Koitetaan nauttia siitä.

    Vastaa
    • Hanna 12.05.2022

      Joo kaikkia sääntöjä oli ja niitä on kyllä tullut kasapäin lisääkin. Kuuden jälkneen kannattaa kyllä syödä iltapala, vaikka puuroa, nukkuu paremmin 🙂
      Juuri niin – yksi elämä nautitaan ja koetetaan olla onnellisia eikä kiusata itseä tai kuita!
      Ihanaa kevättä ja kesää sinulle!
      Hanna

      Vastaa
  5. Johanna 12.05.2022

    Hanna, olet niin ihana ja upea juuri tuollaisena. Kiitos, kun jaoit ajatuksiasi.

    Valitettavasti hyvin tuttuja ajatuksia minullekin, mutta yritän oppia rakastamaan kehoani oli se sitten minkä muotoinen hyvänsä.

    Vastaa
  6. Susanna 14.05.2022

    Koin vastikään kylmääviä hetkiä entisen työtoverini ja ystäväni toimesta.
    Olen ollut ylipainoinen lähes koko aikuisikäni. Välillä saanut painoa pois, mutta joka kilohan tulee takaisin kavereidensa kanssa, jos et tarkkaile itseäsi. Ja tiedän kaiken laihduttamisesta, olenhan sairaanhoitaja, joka on tehnyt ruokavalio-ohjausta työkseenkin.
    No, pääsimme vihdoin matkustamaan huhtikuussa ja lennolla oli tämä työkaveri. Ei ollut tuntevinaan, tosin pistin sen mennessä maskien piikkiin. Tulomatkalla hän käveli kaksi kertaa edestämme, ja varmasti tunnisti meidät. En saanut sanaa suustani, kun tajusin, ettei hän halua tuntea meitä! Meni äitinsä luo ja supisi pää painettuna jotain hänelle.
    Pitkä kortisonihoito ja korona-ajan vähäinen liikunta on turvottanut minua, joten olen kait sitten ällöttävä.
    Hassuinta on, että olin aloittanut lääkityksen, joka auttaa painonpudotuksessa, mutta olin käyttänyt sitä vain 2 viikkoa ennen tuota matkaa.
    Mutta olen päättänyt, että minua ei enää nujerreta tai mollata. Äitini teki sitä koko ikäni.

    Vastaa
    • Hanna 14.05.2022

      Susanna,
      En tiedä mitä sanoa. Järkyttävää käytöstä tämän henkilön taholta. Minun ei varmaan pitäisi neuvoa ketään, mutta tuli mieleeni, että jos vielä törmäät häneen pysäytä ja kohtaa hänet silmästä silmään. Kysy mitä hänelle kuuluu ja kerro että kohtasitte viimeksi matkalla, mutta huomasit ettei hän halunnut tuntea sinua ja kysy oletko loukannut häntä, vai mistä se johtui. Kaiken muun harjoittelun ohella olen harjoitellut myös sanomaan ja kysymään asioita suoraan, mutta lempeästi. Se on ollut minulle vaikeaa – siis negatiivisten asioiden avaaminen. Mutta ah miten kiinnostavaa ja hepottavaa se on. Sitä täytyy vaan harjoitella että pysyy tyynenä ja jos punastuu ja sanat takeltevat, vaan hyväksyä se ja antaa mennä.

      Mä en ymmärrä miksi äidit meitä on nuijertaneet. Mutta ei kai sitä tarvitsekaan ymmärtää. Se on tapahtunut ja nyt vaan on koetettava puhdistua siitä.
      Kaikkea hyvää sinulle – nautitaan elämästä!
      Hanna

      Vastaa
  7. Minna Pernaa 14.05.2022

    Kiitos Hanna niin paljon tästä kirjoituksesta! Olen itsekin hoikan äidin ja vielä hoikemman isosiskon tukevatekoisempi pikkusisko ja tietynlainen vartaloni arvostelu on tuttua jo kymmenvuotiaasta alkaen.
    Terapia on kovaa työtä ja vaatii paljon rohkeutta, kykyä kohdata oikeasti surullisetkin asiat, jotka mieluummin torjuisimme. On hienoa, että kerrot avoimesti siitäkin.
    Myös minä painiskelen vielä kuusikymppisenäkin lapsuudesta alkaneiden paineiden kanssa. Sain voimaa tästä kirjoituksestasi, uskoa, että mehän olemme kaikki vain ihmisiä.

    Vastaa
    • Hanna 14.05.2022

      Minna! Me olemme kaikki ihania ihmisä! Siinäpä se on. Ja kyllä terapia oli melko myrskyisää välillä ja nimenomaan tuo surullisten asioiden kohtaaminen, tosi hyvin on hyvin sanottu. Mutta se kaikki on nyt takana (toistaiseksi – mitä tulevaisuus tuo, sitä ei onneksi voi tietää)
      Koeta sinäkin heittää pois vanhat tomuiset ja väärät ajatukset tavalla tai toisella. Minulle tärkeintä tuntui olevan se, että opin rakastamaan itseäni. Aloitin siitä pikkuvauvasta ja etenin vähitellen. Eikä se sitten ollutkaan niin vaikeaa. Kiitos paljon kommentistasi ja onnellista kevättä ja kesää!
      Hanna

      Vastaa
  8. Tuija Asunmaa 14.05.2022

    Pidän sinua hyvännäköisenä ja valoisana persoonana, oli yllättävää lukea, että painiskelet ko. ongelmien kanssa. Kirjoituksesi oli hyvä muistutus siitä, että kaikki probleemat eivät näy ulospäin. Kannustavaa kuulla, että terapiasta on apua. Itse pidän yhtenä huoneentauluna eteisessä tekstiä: ”Muista kehua, älä moiti, jos ei ole mitään hyvää sanottavaa ole hiljaa.” Toimii niin itseä kuin muita kohtaan. Ihanaa kevättä!

    Vastaa
    • Hanna 14.05.2022

      Hei Tuija,
      Kiitos kommentistasi. Minulle on ollut yllättävää lukea kommentteja, joissa lukee että ”painiskelen ongelmien kanssa” koska olen vain elänyt elämääni. Se että sen kuuluisikin olla toisenlaista, selvisi vasta hiljattain. Tätä voi olla vaikeaa ymmärtää. Toki inhosin sitä tilaa, etten koskaan ollut sopiva omasta mielestäni, mutta se ajatus oli juurrutettu mieleeni niin varhain, etten nähnyt siinä mitään kummallista. Se oli vaan tosi inhottavaa. Mutta olenhan valoisa persoona silti. Uskon aina että kaikki käy hyvin, enkä näe minkäänlaisia demoneita missään. Olen pärjännyt elämässni omasta mielestäni hyvin ja olen onnellinen. Eikö ole outo ristiriita?Mutta nyt elämä on kyllä vielä ihanampaa. Vaikka pitääkin välillä varmistella, että tilannetta. Ihanaa kevättä ja kesää sinulle!
      Hanna

      Vastaa
  9. Anne blondi 17.05.2022

    Apua, osu ja upposi…minä itken niin syvälle meni tämä Sinun kirjoitus…paljon, paljon samaa. En ole sinut itseni kanssa, inhoan itseäni, kun olen päästänyt nämä liikakilot itseeeni, yöäk! Joinain päivinä ajattelen, viddu mitä se kelleen kuuluu jos olenkin pullukka, joinain päivinä vihaan itseäni niin pirusti, ei haluta lähteä mihinkään. Minun äitini hoivakodissa tuumasti, Sinun pyllysi on iso, olet lihonut….koskaan tätä ennen äitini ei ole ulkonäköäni arvostellut…äidin oikeusko?! Nuorena ja ennen ainokaisen syntymää olin tikkulaiha. En hyväksy itseäni tällaisena, en. Terveyteni takia jo minun täytyy saada mm. kilo pois, tai saan vielä diabeteksen. Toivon, että minulla riittäisi siihen sisua. Kiitos ihana Hanna tästä kirjoituksesta ja kiitos, että olen saanut tutustua Sinuun, olet niin ihana ja sydämellinen ihminen, nainen, äiti ja mummi. Olen tämän jälkeen piirun verran hellempi itselleni ❤️

    Vastaa