Pään siivous on raskasta hommaa mutta siinä olo kevenee

Kelasin kulunutta viikkoa ja mietin mitkä olivat parhaat asiat, joita viikon aikana tapahtui. Ja tajusin, että eihän tässä oikein mitään tapahdu. Virikkeet ja inspiraatio alkavat olla nollalukemissa ja mieleen tuleekin äidin rasittavat sanat, jotka sai aina kuulla, kun valitti, ettei ole mitään tekemistä: Siivoa kaappisi. No niin, aika äkkiä sitä keksi tekemistä…Kaappien siivouksen lisäksi pään siivous on tärkeää puuhaa.

Pään siivous onnistuu hyvin lumitöitä tehdessä.

Mutta niinhän se on, että aina joku nurkka on pientä fiksausta vailla. Ja kun alkaa miettiä, niin onhan noita – edelleen on laatikoittain valokuvia jotka on järjestämättä, on kummallisia tavaroita, joilla ei tee mitään ja koska onkaan viimeksi pessyt kylpyhuoneen seinät, joiden pinta on vaivihkaa peittynyt ohueen ja näkymättämään hiuslakkahuntuun? Kaikkea löytää, kun alkaa etsiä.

Nurkkien siivousta paljon kiinnostavampaa ja myös raskaampaa on siivota omaa päätään. Olen kunnostautunut siinä viime viikkoina ja voin sanoa, että se vie voimia. Ajattelu. Ja kun alkaa ajattelulle hiukankaan siimaa, lähtee kelan vauhti kiihtymään ja pään sisäisten komerojen ovet näyttävät avautuessaan järjestämättömiä hyllyjä. Niiden kimppuun käyminen vaatii korona-ajan ’mitä mä tekisin’ hiljaisuutta. Koska koko ajan ei jaksa tehdä töitä, eikä pakottaa itseään liikkumaan on tullut aikaa vain olla. Ja ajatella.

Ennen koronaa tyhjät hetket toivat inspiraatiota kaikenlaiseen, mutta kun värikkäät virikkeet ovat vähentynet, on ajatukset kääntyneet sisäänpäin omaan minään. Ja niin on hyvä tapahtua aika ajoin.

Pään siivous ja rappujen siivous - niissä on paljon samaa.

Kirjoitin oman minäni etsimisestä tämän vuoden ensimmäisessä blogipostauksessa, voit lukea sen täältä, ja matka siis jatkuu. Yllättäviä asioita pulpahtelee pinnalle todella kaukaa lapsuudesta.

On jotekin hullu asia, että edes menin terapiaan. Menin sinne enemmänkin uteliaisuudesta, kuin tarpeesta. Ja lopulta olen tekemässä pääni suursiivousta.

Samalla kuitenkin siivoan täällä kotona konkreettisesti ja tyhjentelen kaikenlaisia nurkkia ja miljoonalaatikoita. (On muuten jännää, että ei voi mitenkään heittää pois saamiaan joulukortteja ja lasten itse tekemiä kortteja. Pitäisikö muka? Ei takuulla, mutta kai ne pitäisi jotenkin arkistoida. Paha vaan että siihen minusta ei ole. Arkistoni on pahvilaatikko ja siellä on myös kaikkenlaista muuta maasta taivaaseen.)

Yhdestä laatikosta löysin pienen kortin, jossa oli Tommy Tabermanin runo. Olen saanut sen surunvalittelukukkien kanssa, kun äitini kuoli. Kortissa lukee näin:

Osanottoni Hanna Tommy Tabermanin sanoin:

”Tee sitä mitä uskot. Usko siihen mitä teet. Tee, niin kuin parhaaksi näet. Älä usko mitä muut sanovat. Sano, mitä itse ajattelet. Ajattele itse. Uskoon kuuluu epäily. Uskoon kuuluu rohkeus.”

Runo jatkuu vielä muutamalla säkeellä, mutta ne eivät ole kortissa. Harmittaa etten ole merkinnyt keneltä tämä kortti on, koska aivan kuin tämä ihminen näkisi lävitseni.  (Mummini merkitsi kaikkiin dokumentteihin keneltä ja koska ne on saatu, mutta hän olikin arkiston hoitaja ammatiltaan – kaikki järjestyksessä!)

En tykkää ajatuksesta tatuoinneista omalla ihollani ja olen aina ollut aivan sataprosenttisen varma, ettei ihooni piirretä yhtään mitään, mutta tämän runon voisin antaa tatuoida itseeni. Toisaalta sen voisi kaivertaa myös johonkin koruun, jota voisin kantaa. Nuo kuusi ensimmäistä lausetta ovat ne tärkeimmät. Kiitos siis lähettäjälle suurella sydämellä. Hän on joku läheiseni, jolla on hyvä näkö.

Tuntuu että on päivä päivältä tärkeämpää olla skarpimpi siinä mitä tekee ja miksi. En halua haaskata aikaa jonniin joutavuuksiin. Haluan tehdä itselleni merkityksellisiä asioita ja erottaa ne muusta. Yhtenä päivänä mietin muun muassa niin arkista asiaa, kuin TV:n katselu. On onni, että nykyään voi valita mitä katsoo. Jos joutuisin katsomaan erilaisia treffiohjelmia vaatteilla ja ilman tai kilpailuja, joissa oveluus ja pahansuopuus loistaa, hajoaisin. Pääni menisi yksinkertaisesti säpäleiksi. Olen onnellinen myös kirjoista ja äänikirjoista, jotka vievät muihin maailmoihin. Ne voivat joko tarjota unohdusta viihteen muodossa tai auttaa päänsiivousprojektissa itsensä kehittämistä tukevilla teksteillä. Ja sitten on musiikki. Voi kiitos kiitos maailma ja jokainen musiikin tekijä musiikista. Se tuo iloa, lohduttaa, piristää, itkettää, helpottaa, antaa voimaa – ihan kaikkea. Mitä maailma olisikaan ilman musiikkia!

On jännittävää nähdä mitä tapahtuu, kun menneisyyden taakat, joita en edes tiennyt kantavani, katoavat. Jotain minussa muuttuu. Mikä ja miten se kiinnostaa.

Blogia saa mielellään jakaa ja tavataanhan myös Instagramissa ja Facebookissa!

Iloa tulevaan viikkoon. Päivä pitenee ja valo lisääntyy.

Hanna

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

4 kommenttia

  1. Sususi 24.01.2021

    Ihanaa, Hanna, jos olet löytänyt hyvän terapeutin. Ei se terapia mitään kummallista ole, juuri niinkuin kuvailet, matkaa itseen ja oman pään sisään vain. Asioiden järjesteleminen sisuksissa on todella raskasta, mutta siitä on valtavasti hyötyä vielä kauan ”suursiivouksen” jälkeenkin. Eikä tarvitse olla varsinaiseti mitenkään ”terapian tarpeessa”, vaikka siellä kävisikin. Se on yleishyödyllistä.
    Olen itse tavallaan nauttinut tästä pysähtyneisyyden ajasta, koska se antaa aikaa juuri tuohon itsen hoitoon. Halauksia ❤️

    Vastaa
    • Hanna 24.01.2021

      Moikka!
      Kiitos viestistä Sususi (Susuni?) se on juuri niin, ei tarvitse olla missään kriisissä mennäkseen terapiaan. Koen tämän oudon ajan samoin kuin sinä – mahdollisuutena käyttää aikaa itseenikin vaihteeksi.
      Kaikke hyvää ja ihanaa sinulle ❤️
      Hanna

      Vastaa
  2. Suvi K. 30.01.2021

    Ihania ja herkullisia leipomuksia ❤

    Vastaa
    • Hanna 30.01.2021

      Kiitos Suvi K.
      👩🏼‍🍳
      Hanna

      Vastaa