Tämä on ensimmäinen vuosi koskaan, kun minulla ei ole vielä aavistustakaan mitä annan perheenjäsenilleni joululahjoiksi. Minulla on kuusi päivää aikaa. Rakastan lahjojen antamista, mutta haluaisin, että lahjoilla on joku merkitys sekä saajalle, että itselleni. En pidä aineettomista lahjoista kuten vuohista ja kaivoista. Teen hyväntekeväisyystyötä ja lahjoituksia sekä jouluna että pitkin vuotta, mutta ajatus siitä, että annan jollekin vuohen ja sinulle tiedon siitä, ei toimi minulla. Pidän nuo asiat erillään toisistaan.

Olen tänä vuonna tyhjentänyt kotiamme tavaroista, joista en pidä tai joita emme tarvitse ja laatikoita läpi käydessäni olen löytänyt monen monta lasten kirjettä joulupukille. Loputtomia lelujen ja unelmien toivelistoja. Niitä oli riemastuttavaa toteuttaa. Rakastin lahjojen hankkimista ja antamista. Vaikka matkustimme usein lasten kanssa viikoiksi kauas pois upeille hiekkarannoille, unelmien kohteisiin, matka ei riittänyt lahjaksi. Paketit annettiin aina.

Nyt kaikki on tosin. Haluaisin antaa lahjoja, joilla on merkitystä. Haluaisin myös yllättää. Koetan kuunnella pitkin vuotta mistä läheiset unelmoivat ja painaa mieleeni niitä unelmia. Mutta vuosi vuodelta se on vaikeampaa, sillä aikuiset toteuttavat unelmansa itse.

Haluan, että jokaisessa lahjassa on oikeasti mukana sydän. Ajan ja lupausten antamisen kanssa täytyy siksi olla tarkka. Jos lupaa viedä ystävänsä teatteriin ja syömään, on lupaus annettava niin syvältä sydämestä, että ei ole mitään mahdollisuutta jättää asiaa tekemättä. Tyhjät lupaukset ovat loukkaus lahjan saajaa kohtaan, koska niihin liittyy välinpitämättömyys. Lupauksen antaja unohtaa asian, lahjan vastaanottaja ei ikinä.

Päätä vaivaa myös ne jotka eivät missään tapauksessa halua mitään, ainuttakaan lahjaa. Aineetonta tai aineellista. Kuinka vaikeaa se toive onkaan toteuttaa! On mahdotonta uskoa, että se on aito toive. Sen haluaisi kiertää tavalla tai toisella. Se on lahjalistani vaikein kohta – kohta jossa on nimi ja vain sydän, ei muuta.

Kauniita tavaroita on helppoa ostaa, jos vain lomapakossa on rahaa. Menet kiertelemään kauppoja, näet jotain kaunista ja ostat sen. Merkityksellisen lahjan löytämiseen tarvitaan aikaa ajatella. Todella miettiä lahjana saajaa. Jos merkityksellinen lahja on vielä aineeton eli se ei ole tavara, mutta voi toki olla teatterireissu tai ravintolailta tai jotain ihan muuta, mietittävää ja etsittävää on vielä enemmän. Saa nähdä kuinka tässä käy. Aikaa ei ole paljon, pää höyryää, mutta yhtään sisustuselementtiä en osta. Mieluummin kerään korillisen suuria kauniita käpyjä takan sytykkeiksi.

Hyviä ehdotuksia saa mielellään antaa!

Hanna

Ihmeellinen onni jotenkin laskeutui mun hartioille. Ja tiedättekö, kun hartiat rentoutuvat, niin koko olemus rentoutuu. Ihmettelin mistä tää onniolo johtui. Sitten päätin olla enempiä miettimättä asiaa, koska mitäs sitä analysoimaan – onni tuli amen. Kiitos.

Tosin olin tänään meikattavana ihanan Krista Stenbergin maskituolissa ja saattaa olla, että hän käyttää jotain onnenhippuja tupsutellessaan niitä puutereitaan mun kasvoille. Hän on sitä tyyppiä, jonka seurassa ilmassa on iloa.

Ei siis ollut mitään onnetonta oloa ennenkään, mutta tämä onnen harso vaan sattui nyt jotenkin kietomaan mut erityiseen vaippaansa. Siinä on sitten nastaa kelliskellä. Söin onnen kunniaksi kauden ensimmäisen joulutortun ja voi kuinka ihanalta se maistui! No olin toki itse sen leiponut, joten muuta ei sovi odottaakaan! Se oikein suli suussa. Ihan pikkuisen huono omatunto koetti kolkutella, että hei haloo – kuuluuko voitaikina ja sokeri sun ruokavalioon muka? Mutta en viitsi välittää. Sitä paitsi onnellisena syödyt asiat eivät lihota… Tämä on faktaa.

Faktasta tulikin mieleeni se tosiasia, että ihmiset kyllä uskovat ihan kaikenlaista ja että tämä medialukutaidottomuus on kyllä oikeasti aika vakava asia.

Eräs nainen vakuutti minulle eilen ihan vakavissaan, että eräs Suomessa myyntikiellossa oleva aine olisi oikeasti todella terveellistä. Sen vaikutukset terveydelle ovat niin huikeat, että se on siksi kielletty. Lääketeollisuus kaatuisi nimittäin, koska tämä huippuaine parantaa syövät ja kaiken mahdollisen. Kysyin häneltä, että uskotko tuon todella? Hän vastasi, että toki uskoo, koska netistä voi lukea siitä aineesta ihan kaiken. Ja siellä kerrotaan mihin kaikkeen aine tehoaa – kaikkeen.

Kysyin sitten, että tarkistitko lähteet ja tutkimukset. Hän ei ollut sitä tehnyt koska tekstit ovat niin vakuuttavia.

Sanoin hänelle hiukan epäileväni tätä lääketehtaiden ja valtion yhteistä salaliittoa kansakuntaa vastaan, koska luultavasti tulisi halvemmaksi juottaa tai peräti upottaa ihmiset hetkiseksi tähän ihmeaineeseen, kuin hoitaa erilaisia syöpiä miljoonia maksavilla hoidoilla ja leikkauksilla. Hän jäi miettimään asiaa. Ehkä. Ehkä hän palasi kaiken tietävän netin pariin.

Mutta juuri nyt tätä kirjoittaessani tajuan yhden asian. On joulukuun 13 päivä ja kolmetoista vuotta sitten 13.12.2004 mun suusta leikattiin pois syöpä. Se oli pelottavaa ja hirveää ja olen ikionnellinen, että leikkaus onnistui ja mä olen täällä heilumassa! Ja kas, niin onnettomasta asiasta nousi onni – ja ihan lääketieteen keinoilla. Onhan tässä syytäkin kiemurrella ja kylpeä onnen huumassa!

Suukkoja kaikille!

❤️

…. Ja vielä nettifaktaa: mene peilin eteen, sano ääneen ”olen onnellinen” ja hymyile niin leveästi kuin ikinä osaat. Takuulla toimii!…

❤️

Hanna

Päiväristeily Tallinnan joulutorille on kiva traditio. Matka virkistää aina ja runsas aamiainen laivalla on jo sinänsä ihana alku reissulle. Eckeröllä on huikea buffet aamiainen mutta me, eli minä ja Jari, istuimme loungen rauhassa ja söimme aamiaista siellä lehtiä lukien.

Reissupäivänämme päämääränä oli viettää toripäivä. Halusin käydä Raatihuoneen joulutorilla ja Kalamajan alueella olevalla Balti Jaama torilla, joka on sisätiloissa. Molemmissa on ihana tunnelma ja mahdollisuus ostaa kivoja juttuja joulua varten.

Meillä oli auto mukana ja ajoimme laivasta suoraan Kalamajan alueelle. Paitsi ettemme todellakaan ajaneet suoraan! Olin painanut Balti Jaama torin osoitteen mieleeni ja laitoimme sen auton navigaattoriin. Ajoimme jonnekin ihan huitsin kuuseen. Olen käynyt torilla, joten tiesin suurin piirtein missä se on. Sanoimme navigaattorille auf wiedersehen ja ajoimme näppituntumalla Telliskiven alueelle ja jätimme auton parkkiin sinne. Telliskivi on siis Kalamajan alueella oleva ihana, vanhoihin tehdasrakennuksiin sijoittuva kauppojen, designen, kirpputorien, kahviloiden ja ravintoloiden täyttämä alue. Myös Balti Jaama tori sijaitsee siellä. Tori on hyvä paikka lahjaostoksia silmällä pitäen.

Viro on paras paikka ostaa lampaantaljoja, hinnat eivät päätä huimaa ja laatu on todella priimaa. Ostin ihanan pehmeän harmaan taljan kolmella kympillä. Hinnat ovat 30-55€ koon mukaan. Kivoja lahjoja löytyy myös torin antiikkikaupoista, design myymälöistä ja toki alakerran herkkukaupoista. Siellä sijaitsee myös todella hieno luomukauppa.

Kun päivä alkoi hämärtää, oli aika lähteä joulutorille! Ajoimme vanhan kaupungin reunalle ja törmäsimme luistinrataan! Luistimia sai vuokrata, musiikki soi ja sievät kimaltelevat joulukuuset ympäröivät luistinrataa.

Joulutori oli kuten aina, ihana! Ostin torilta pitsikuvioisia, polviin asti ylettyviä villasukkia ja ajatuksena oli juoda myös glögiä. Tuuli oli kuitenkin niin navakka, että hipsimme pieneen italialaiseen bistroon ja joimme siellä tolkuttoman ihanat kaakaot. En ole missään muualla saanut sellaista paksua suklaata kuin Kuresaaressa vuosia sitten. Kahvila, josta sitä sai, lopetettiin ja paksu kaakao on jäänyt unelmiini. Nyt se lämmitti ihanasti ja maistui niin hyvältä. Otin sen seuraksi kyllä myös yhden pienen lasin Vana Tallinn –likööriä.

Olisin mielelläni jäänyt Tallinnaan yöksi, mutta tällä kertaa ei ollut siihen aikaa. Olen miettinyt, kuinka erilaista olisi asua Keski-Euroopassa, kuin Suomessa. Siellä voi vaan hypätä autoon ja ajella toisiin maihin ja fiiliksiin. Meillä on onneksi Viro ja Tallinna, koska kyllä siellä on ihan erilainen fiilis kuin meillä täällä. Viihdyn ja saan energiaa pienistäkin reissuista lahden yli. Jotkut sanovat Tallinnaa pieneksi kaupungiksi, mitä se ei kuitenkaan ole. Olen huomannut, että ihmiset hakutuvat usein samoihin paikkoihin, eivätkä osaa, malta tai viitsi mennä vähän pidemmälle tai vain toiseen suuntaan, kuin ennen. Kyllä kannattaisi! Ooppera ja baletti ovat myös siellä huippujuttuja. Aika kiva lahjaidea olisi antaa jollekin matka Tallinnan oopperaan. Eckerön laivalla jo matka alkaa musiikilla, koska siellä on aina elävää musiikkia.

Kotimatkalla teimme vielä ostoksia laivalla. Kosmetiikkamyymälän hajuvesihyllyn tutkimiseen meni pitkä tovi! Nyt on monta lahjaa jo hankittuna!

Jouluun on aikaa vielä kaksi viikkoa, joten risteilyn ehtii vielä tehdä ennen sitä. Minä mietin, jos lähtisikin viettämään uutta vuotta Tallinnaan? En ole koskaan ollut. Saa nähdä menenkö!

Iloa päivään!

Hanna

Meinasin just mennä päiväunille ja sitten pomppasin ylös ja sanoin ääneen, että ei hitto soikoon sittenkään! Mikä näissä päivissä oikein mättää? Yhtenä päivänä koko päivä on onnellista liitoa paikasta toiseen energisenä kuin pallosalama ja toisena raahustan paikasta toiseen kuin Harry Potterin Ankeuttaja.

Onko niissä muinoin kovin suosituissa biorytmeissä jotain perää?

Kävin kokeilemassa ilmaisilla sivustoilla, mikä biorytminen tilanne minulla on menossa ja kas kas kuinka hupaisaa. Fyysinen biorytmini on sen mukaan tänään 97%, tunne 100% ja äly 9%

YHDEKSÄN!! Ehdotan että lopetat lukemisen tähän, mitään älyllistä viihdykettä ei ole luvassa. Tosin en ole varma voiko tulokseen luottaa, sillä olen aivan kuitti, finaalissa ja kaput.

Olin Fustra-treeneissä tänään heti aamusta ja onnistumiseni siellä ei ollut ollenkaan kehuttavaa. Päinvastoin se oli surkeaa.

Älykkyydestä en mene sanomaan mitään, koska en osaa, mutta biorytmeihin ei ole uskominen, se on selvää.

Kaikki asiat on jotenkin ihan levällään kotona ja tuijotan erinäisiä kasoja sellainen tyhjä katse silmissäni, joka ei lupaa hyvää. Tai siis tarkemmin, se ei lupaa mitään. Kasat ovat muodostuneet, kun päätin yhtäkkiä muuttaa täällä himassa vähän järjestystä ja muutakin. Tehdä kodista toisen näköisen. Hillitön inspiraatio iski moukarin lailla ja otin käyttööni jokaisen sisustajan tärkeimmät välineet – patalaput ja villasukat. Niillä siis siirretään yksin suuria esineitä pitkin lattiaa. Otin käteeni myös järeät aseet eli desilitran vetoisen maalipurkin, siveltimen ja kameran. Niitä tarvittiin pöydän maalaamiseen ja niiden kalusteiden kuvaamiseen, joista haluan eroon. Ja kyllä sitä kamaa onkin lähtenyt! Ihmiset kyselevät aiommeko muuttaa – emme me mihinkään täältä lähde. Kamat lähtee. Systerini Ritu kysyi mitä laitan tilalle, kun yksi huone on melkein tyhjä ja nauroi makeat naurut, kun sanoin, ettei mitään käryä. Ensin tyhjäksi – mietin sitten. Täytyy toivoa, ettei lapsi niin sanotusti, mene pesuveden mukana. Mutta erittäin spontaanina ja nopeana käänteissäni, olen kyllä ajatellut tätä muutosta pitkään. Täällä on kalusteita, jotka ovat vain tulleet ovesta sisään eri syistä. Ja nyt ne jonottavat täältä ulos! GOOD BYE!

No mutta siis miksi yhtenä päivänä voin siirtää vuoria ja toisena jalan siirtämien toisen eteen on tuskaisaa?

Saattaa kyllä olla kyse on heikosta ravinnon saannista. Lähdin treeniin suoraan sängystä, kun suussani oli käynyt vain hammasharja. On varmaan syytä tehdä tehotankkaus. Tulikin muuten mieleeni eilinen tehotankkaus.

Säilöin kesällä ihania valkoisia Saarenmaan kirsikoita rommiin. Oli tarkoitus antaa niitä joululahjoiksi ihmisille. En kuitenkaan vakuuttunut onnistumisestani, joten avasin yhden purkin ja maistoin. Karsean pahoja. Maistuivat simppelisti väkevältä viinalta. Hyi. Koetin vähän säätää ja tyhjensin purkkeja viinaliemestä ja kaadoin joukkoon vaahterasiirappia.

Maistoin. Pahaaaa! Jatkoin toimiani vielä tovin ja siinä kun tyhjään vatsaani aamulla vetelin niitä viinakirsikoita ja latkin lientä, niin pianhan olin somassa aamupörössä. Lopulta kaadoin viinaliemet viemäriin ja kirsikat roskiin. Sinne menivät uurastukseni tulokset! Keittiö haisi viehkeästi viinaksilta ja rouvan pää oli aivan pyörällä. Että jos on päivissä eroja, niin on tietysti aamuissakin!

Ei muuta tällä erää. Lähden illansuuksi joogaamaan, jos takalistoni kireys vähän helpottuisi!

Iloa perstaihin, kuten äidilläni oli tapana sanoa!

Hanna

Suokaa anteeksi, mutta en vaan yksikertaisesti kestä. Kuka on linnan juhlien voittaja? Kuka oli linnan kuningatar? Ken on heistä kaikkein kaunein? Inhoan koko sydämestäni tätä ällöttävää tapaa käsitellä ja jälkikäsitellä linnanjuhlia. Paitsi että ihmiset istuvat kotisohvillaan arvostelemassa juhlapukeutumista, sitä arvostellaan rajusti myös somessa. Joku on nyt liian laiha pukuunsa, jonkun puku oli säkki, Jenni Haukion vatsan olisi pitänyt näkyä, yksi oli pikkusievä, yksi noita-akan näköinen. Voin huonosti.

Radiossa kuulin, kuinka joku toimittaja oli kerran etsinyt käsiinsä Karita Mattilan, koska tällä oli niin upea puku. Toimittaja oli kysynyt puvun suunnittelijaa ja Mattila oli täräyttänyt, että ei kai me nyt jostain hiton vaatteesta täällä aleta puhua! Sen jälkeen oltiin puhuttu asiaa ja puku jätetty sikseen. Voi Karita Mattila – olet upea.

Koko pukurumba pahenee vuosi vuodelta ja saa yhä koomisempia piirteitä. YLEn selostus oli oivaa, valtavan hyvin osattiin kertoa, ketkä olivat kättelyvuorossa. Jono eteni nopeaan tahtiin ja toimittajilla oli täysi työ pysyä vauhdissa mukana. Kuulosti kyllä aika typerältä, kun osaava ja kovin ihana Jaakko Selin huikkaili asujen suunnittelijoiden nimiä. En moiti Jaskaa, mutten pidä tästä ideasta ja tavasta ollenkaan. Oli kiinnostavaa kuulla kierrätyskankaista ja on kiinnostavaa kuulla, jos puvussa on tarina. Tarinaksi  ei kuitenkaan kelpaa puvun suunnittelija. Ja kaiken kukkuraksi YLEn ohjelmassa ruudussa näkyy vähän väliä äänestystulokset kolmesta kauneimmasta puvusta. Ymmärrän kaupallisten kanavien pakon kerätä klikkejä ja rahaa äänestyksillä, mutta eikö YLE oikeasti voisi pysyä moisen yläpuolella? Vai onko todella jonkun mielestä asiallista arvottaa juhlien vieraiden vaatteita?

Erilaisia vaatetusalan ammattilaisia ja muita henkilöitä oli valjastettu kommentoimaan asuja eri medioissa. Oli aika rankkaa kuunnella, kun kommentoija vältteli kaikin mahdollisin tavoin sanomasta mielipidettään rva Jenni Haukion puvusta. Äänettöyys oli erittäin kovaäänistä. Kuulostaa nihkeältä selitellä kaikenlaista asia vierestä, kun kommentoijalle on esitetty suora kysymys asusta. Vastausta ei kuulu, koska halutaan mielsitellä. Olisiko parempi olla ottamatta asiaa ollenkaan esiin, jos ei kykene sanomaan asusta mitään järkevää vastusta? Kuin asiantuntija luikertelee kuin märkä saippuapala kädessä, välttääkseen sanomasta ikävää mielipidettään, se on kuin huuto.

Kiinnostavaa on sekin, että vain julkisuuden henkilöillä on huomionarvoisia vaatteita. Muut saavat juhlia rauhassa.

Meillä kampanjoidaan koulukiusaamisen lopettamisen puolesta samalla kun lehdissä jälleen kerran on koottuna topit ja flopit. Miltä mahtaa tuntua löytää oma kuvansa lehdestä ja tekstissä kerrotaan, kuinka mauton kokonaisuus tai joku sen yksityiskohta on? Eipä tarvitse sekuntiakaan sitä miettiä. Se tuntuu hirveältä. Jos minusta kirjoitettaisiin niin, alkaisin itkeä.

Kuinka hienoa ja upeaa onkaan saada kutsu itsenäisyyspäivän juhlaan. Jokainen panostaa siihen aivan varmasti kaiken mahdollisen. Eikö tämä arvostelu ja shaming voitaisi jo vihdoin lopettaa ja alkaa keskittyä asioihin, joilla on merkitystä? Ihmisiin, jotka ovat asujen sisällä. Heillä on toivottavasti jotain muutakin sanottavaa, kuin asunsa suunnittelijan nimi.

Kuka oli Linnan kuningatar? Kuka oli voittaja? Jokainen nainen, joka on tehnyt jotain niin mainittavaa, että on saanut kutsun ja kuninkaita jokainen mies, joka siellä oli.

Huomasiko muuten kukaan, kuinka hyvin suunnittelija oli ajatellut Jenni Haukion puvun suunnittelussa sen, että häntä kuvataan eniten sivusta ja takaa? Ja kuinka fiksusti yläosaan oli tehty leikkaus ansiomerkkinauhaa varten? Kielon lehtien värinen puku ja kansalliskukat hiuksissa ja kättelevässä kädessä. Kaunista!

Kuninkaantien prinsessa Hanna Maria

Muistan kun muutamia vuosia sitten reutosin täällä, että miksi emme voi juhlia itsenäisyyspäivää riemukkaasti. Kaikki on niin vakavaa ja pateettista. Nyt on ääni kellossa muuttunut. Koko eilisen päivän soitin Spotifysta Finlandiaa eri versioina, enkä vain kuunnellut vaan myös lauloin. Kovaa. Paitsi niinä hetkinä, kun en liikutukseltani pystynyt.

Itsenäisyyspäivä on aina merkinnyt minulle todella paljon. Isäni taisteli Laguksen joukoissa Karjalan kannaksella ja vaikka hän ei sotajuttuja paljon kertonutkaan, niin olin pienestä saakka tietoinen siitä, että hän oli sodan käynyt mies.

Itsenäisyyspäivä oli meillä aina juhlapäivä, johon panostettiin erityisesti. Päivälliselle pukeuduttiin. Vaikka kyllä isällä oli aina puku päällä ruokapöydässä ja sunnuntaisin myös meillä lapsilla oli parempaa päällä. Itsenäisyyspäivän ruoka oli jotain erityistä ja tunnelma oli hyvin juhlava.

Lippu nostettiin salkoon tietenkin. Liputimme muutenkin usein. Joskus vain kauniin kesäpäivän kunniaksi vedettiin siniristilippu liehumaan ja tietysti myös aina kun jollain perheenjäsenellä oli syntymäpäivät. Muistan sen kerran, kun oltiin nostamassa taas lippua salkoon isän kanssa ja lippu pyyhkäisi maata. Toruin tomerana isää ja kerroin tuolle itsenäisyyttä rintamalla puolustaneelle miehelle vähän lippusääntöjä. ”Ei saa häpäistä Suomen lippua antamalla sen mennä maahan” Isä katsoi minua ja sanoi: ”tämä lippu ei minua häpeä”. Menin hämilleni ja ymmärsin. Ei totisesti häpeä.

Asun omakotitalossa ja pihalla on lipputanko. Aina kun nostan lipun ylös, muistan tuon hetken ja aina ajattelen isää. Joka kerran vähän kuristaa kurkusta. Vaikein oli se kerta, kun isää ajatellessani nostin lipun ylös ja laskin sen alas puoleen tankoon. Isä oli lähtenyt.

Itsenäisyyspäivä on päivä, jona ajattelen isääni enemmän kuin isänpäivänä, jouluna tai muulloin. Ne muutamat kertomukset, jotka hän kertoi sodasta, olivat mieleenpainuvia ja toivat lähelle ymmärryksen siitä, millaista siellä oli. Kun piti odottaa poterossa aivan hiljaa, kunnes vihollisen tankki on niin lähellä, että se ei pysty enää osumaan ja silloin heitettiin Molotovin coctail tankin aukosta sisään. Isä kertoi, että poltti siellä aina piippua ja rauhoitti uusia alokkaita sanomalla, että kaikki on hyvin niin kauan, kun hänen poterostaan nousee savu. Mikä itseluottamus! Nuori mies on kuolematon.

Olen koettanut kertoa näitä juttuja omille lapsilleni, jotka onneksi saivat tuntea isäni, mutta onhan tämä ketju nyt katkeamassa. Ne jotka elivät sodan, ovat vähissä. Mahtavatko juhlat muuttua sen myötä iloisemmiksi – en tiedä. Mutta kyllä on upeaa nähdä ja kuulla kuinka koko maailma onnittelee tätä maata. Isänmaata.

Kiitollisena

🇫🇮

Hanna

Okei tää on niin kreisiä. Oletteko koskaan treenatessanne jotain lajia säännöllisesti, olleet säännöllisesti paniikissa, kauhuissanne, huohottaneet, itkeneet, tärisseet ja silti jatkaneet treeniä? Minä olen. Se on ihan pimeetä, eikä ollenkaan mukavaa.

Tämä vuosi on ollut liikunnan osalta jotenkin huono ja tökkivä. Vuoden alku kului Tanssii tähtien kanssa systeemeissä ja saihan siinä olla jalkojensa päällä neljä-viisi tuntia päivässä. Mutta Fustra-treeneissä en ehtinyt käydä. Kun tanssiharjoitukset olivat iltapäivisin ohi, oli edessä kaikki työt, jotka menivät tietenkin kaiken muun tekemisen edelle. Osa töistä jäi odottamaan aikaa parempaa.

Kun sitten putosin kisasta, oli käärittävä hihat ja tehtävä odottamassa olleet työt ja sitten pian tulikin kesä. Ohjaajani ja minun kesälomani olivat peräkkäin ja kun viimein pääsimme aloittamaan kunnolla treenit, sairastin monta flunssaa peräkkäin. Se kaikki oli äärettömän turhauttavaa.

Mähän olen harrastanut Fustraa yli neljä vuotta. Kaikki alkoi tilanteesta, jossa olin mennyt huonoon kuntoon loukattuani polveni. Ja polvi, se on edelleen heikko kohtani ja sen myötä toinen pakarani. Mutta polviasiassa kaikkein heikoin kohtani on pääni – on se kumma värkki, tuo nuppi ja kaikki mitä siellä tapahtuu.

Olemme vahvistaneet pakaraa monin tavoin, joista yksi on yhden jalan kyykky, jonka olen tehnyt pitämällä kiinni esimerkiksi puolapuista. Liikkeen tekeminen vasemmalla jalalla, on ollut henkisesti hirvittävää tuskaa. Olen tärissyt pelosta, huohottanut ja itkenyt sitä tehdessäni. Sanalla sanoen olen ollut kauhuissani. Pystyn fyysisesti tekemään niitä kyykkyjä, en kovin hyvin kylläkään, koska pelko kahlitsee ja rajoittaa harjoittelemista. Suuri kysymys on ollut, mistä ihmeestä se pelko kumpuaa? Siitä ei ole mitään käsitystä. Jotenkin se liittyy varmaan siihen tapaturmaan, jossa polvesta lähti pala rustoa ja koko polviongelma alkoi.

Mutta nyt on tapahtunut jotain vielä oudompaa.

Kun kesän jälkeen aloitimme taas Fustra-treenit, oli taas myös yhden jalan kyykyn aika. Ja mitä tapahtui! Kyykkäsin. Kyykkäsin ja kyykkäsin. Käännyin välillä epäuskoisena katsomaan Juhoa silmät ämpärin kokoisina. (Olen treennut Fustraa Juho Lahden kanssa alusta saakka) Ei mitään kammoa. No eipä ollut paljon voimaakaan, mutta voin sanoa, että on huomattavasti helpompaa treenata kauhusta ja kuolemanpelosta vapaana! Se oli aivan uskomatonta! Ja sama on nyt jatkunut – kammo on lopullisesti poistunut. Ei mitään käsitystä mikä tämän onnen toi. Mihin kammo katosi?

Eihän tämä tietenkään mitään silkkaa iloa ole, sillä liike on raskas ja heikolle jalalle vielä raskaampi. Eli tuskalla väännän. Juho valvoo, että polven linjaus on oikein ja kroppa muutenkin oikeassa asennossa, kun kyykkään. Tahto on kova. Ja pienessä päässäni, jossa harvoin teen mitään päämääriä koskevia päätöksiä, on syntynyt tavoite. En kerro sitä. Se on liian herkkä asia vielä. Mutta pitäkää peukkuja!

Hanna

🖤

Kiitos eilisestä päivästä – se oli niin kiireinen, etten ehtinyt huomata, että aurinko ei paista.

Aloitin työt aamulla ennen seitsemää ja paiskoin hommia yhdeksään intensiivisesti.

Sitten koetin syödä aamupuuron, mutta nyt on semmoinen juttu, että puuro ei enää mene alas. Ei vaan mene. Juuttuu kurkkuun. Jää lautaselle. Pam. Olen nyt syönyt sitä vuodesta 2013 joka aamu. Stoppi tuli. En tiedä mitä teen, mutta joku uus juttu on keksittävä. Ei mene ihana pannupuuro, ei mene tuorepuuro, ehkä alan taas tehdä itse mysliä, mutta se tuntuu jotenkin liian makealta, vaikka siihen ei lisäisi ollenkaan hunajaa tms. voisiko tehdä suolaista mysliä…

Teki mieli laittaa päälle kirkkaan punainen toppatakki, ja laitoinkin. Sen sijaan en meikannut. Unohdin sen! Tästä jouduin hiukan kärsimään myöhemmin.

Hyppäsin autoon ja lähdin ajamaan kohti tulevaa päivääni.

Ensimmäinen etappi oli A-lehdissä. Vein siellä töissä olevalle ystävälleni pienen lahjan. A-lehtien aula on yksi kauneimmista työpakan sisääntuloista, joita tiedän. Nytkin siellä paloivat aulan vesialtaassa kelluvat öljylamput, takassa palo tuli ja suurten ikkunoiden takana velloi hyinen meri. Very nice!

No seisoin sinä aulassa kirkkaan punaisessa takissani kuin huutomerkki ja ihanasti tapasin vahingossa monta monta ihanaa tyyppiä. Sain halauksia ja kivoja juttuja puhuttiin ihan nopeasti. Jäi niin hyvä mieli! Lähtiessäni tajusin, että olin kyllä kuin riihipirun raato naamaltani – ei meikin hiventä. Tunsivat sentään! Jesss!

Jatkoin matkaani tyttäreni luo. Leivoimme siellä huippuhyviä gluteenittomia sämpylöitä, joiden reseptin Carolina on kehittänyt. Laitan reseptin tänne tulevaisuudessa. Seuraavaksi ajoin Helsingin toiselta laidalta toiselle tilitoimistoon ja vatsassa kurni karmea nälkä. Nappasin tuoreen sämpylän takapenkiltä ja nautin ajosta kuran keskellä. Sitten nopea käynti kotona, aikaa oli tasan tunti. Muuttama työmeili, nopea lounas Mifusta ja vihanneksista ja treenivaatteet päälle.

Jälleen autoon. Vein mieheni moottoripyörän renkaat jotain operaatioita varten huoltoon ja ajoin Fustra-treeniin. Teimme aivan sairaan raskaan treeniin. En valehtele, kun sanon että huusin kivusta. No joo se tekee hyvää.

Taas autoon ja kotiin. Nopea suihku ja jälleen työmeilien kimppuun. Sitten tein päivällisen – jälleen Mifua.

Mifu-suikaleet on tosi hyviä ja nopeita valmistaa. Lämmin suositus. Samalla heitin uuniin pannukakun paistumaan. Sitten kaaduin sohvalle. Kello on puoli kahdeksan illalla ja mietin ettei kai mun enää tarvii tehdä mitään?

Avasin YLE suoran mun läppäriltä ja voi ihanuus mitä sieltä tuli! Kiehtova maailma: Salattu Italia. Olin pyörtyä niistä maisemista, joissa ohjelma matkasi. Ja kuvaus oli niin loistavaa – niissä näkyi lämpö! Se on harvinaista, koska lämpö, samoin kuin tuoksut ja hajut, ovat erittäin vaikeaa välittää kuvassa. Aloin nappailla kuvakaappauksia ohjelmasta. Mun on pakko päästä Sisiliaan. Pakko. Mä menen tonne. Takuulla!

Ihanissa Sisilia-tunnelmissa mentiin sänkyyn syömään pannaria ja katsomaan Netfixistä How to Get Away with Murder –sarjaa johon olemme K-O-U-K-U-S-S-A!

Hieno päivä, koska tiedän, että menen Sisiliaan ja koska oli kiirettä. Kiireessä ei tosiaan huomaa pimeyttä tai ankeaa säätä.

Yöllä näin unta hammaslääkäristä. Takahampaita vihloo… Jauhan yöllä leukojani ja unohdan laittaa sen hiivatin kiskon suuhuni!

Sisilia mielessäin!

☀️

Hanna

Kaikenlaisia litkuja – vaarattomia ja vaarallisia

Äitini alkoi jossain vaiheessa kutsua isääni lempinimellä Pikkelssi, koska isä haisi etikalle kuin rankkitynnyri. Se taas johtui siitä, että isä uskoi etikan hyvää tekeviin vaikutuksiin. Joka aamu hän joi lasillisen vettä, jossa oli teelusikallinen omenaviinietikkaa sekä hunajaa. Lisäksi hän siveli itseään etikalla. Se kuulemma vaalensi luomia ja oli muutenkin terveellistä. Pikkelssinä oleminen ei ollut vaarallista isälle mutta se oli kyllä lievä ympäristöhaitta. Nimittäin se pistävä tuoksu. Tosin isäni myös poltti kahdesta kolmeen askia tupakkaa päivässä ja se haju oli pahempi. Luultavasti tupakointi myös mitätöi etikan mahdolliset hyödyt. Ihmiset uskovat kaikenlaista huuhaata – joskus se voi olla hengenvaarallista.

Katsoin MOT – myrkkyä hopeamaljassa –ohjelman ja pöyristyin. Ihmiset juovat selkeästi myrkylliseksi luokiteltua hopeavettä. Tai ainakin luulevat juovansa, sillä kun MOT tutkitutti vedet, todettiin, että yhdessä myytävässä tuotteessa pullo sisälsi vain puhdasta vettä ja monessa muussa hopean pitoisuus oli huomattavasti pienempi, kuin etiketissä luvattiin. Mutta ihmelääke hopeavesi toimii sitä käyttävien mielestä loistavasti. Paljon  paremmin, kuin lääkärein määräämät lääkkeet. Vain muutama tippa tulehtuneeseen korvaan ja tulehdus on poissa.

He juovat hopeavettä, koska uskovat, että se auttaa erilaisiin sairauksiin. Uskovat. Tiede ei kiinnosta pätkääkään. Tutkimuksiahan voidaan vääntää, kuten tutkija itse tahtoo ja lisäksi hopeavesi on haastateltavan mukaan lääketeollisuuden pahin vihollinen.

Hopeaveden nauttijat olivat sitä mieltä, että hopeaveden myrkyllisyydestä tai haitoista tulisi olla todella rankkaa näyttöä enne kuin he lakkaisivat käyttämästä sitä.  Ennen useita kuolemantapauksia haastateltava ei palaisi takaisin lääkkeiden pariin, parantaakseen sairauksiaan tai lapsensa sairauksia. Hänen mukaansa antibioottikuuri tuhoaa vastustuskyvyn useiksi vuosiksi. Eli, lääketieteelliset näytöt sekä hopeaveden myrkyllisyydestä, että koululääketieteen käyttämistä lääkkeistä on hänen mielestään tyhjää, olematonta ja vääristeltyä tietoa. Sen sijaan hopeaveden terveellisyydestä kertovat näytöt, jotka eivät ole tieteellistä faktaa, hänen on helppo uskoa.

Ymmärrän, että he tekevät kuten uskovat olevan parasta heille ja heidän läheisilleen ja lapsilleen. Mutta miksi ihmiset uskovat mieluummin uskomuksia kuin tiedettä? Tuntuu aivan hölmölaisten hommalta. Tieteen tekijät opiskelevat vuosikausia, tekevät kokeita, tutkivat ja vaativat asioilta vahvaa  näyttöä ennen kuin mikään asia todistetaan toimivaksi, mutta nämä ihmiset eivät usko. He uskovat mieluummin epätieteellisiä lähteitä ja odottavat kuolemantapauksia ennen kuin vaihtavat myrkyn tutkittuun lääkkeeseen.

Hopeaveden nauttijat tuntuvan elävän keskiajan renesanssia, jolloin uskolla ja magialla parannettiin sairauksia. Keskiajalla sairauden ja terveyden asteen määräsivät elimistön neljä perusnestettä veri, (keltainen) sappi, musta sappi ja lima, sekä niiden perusominaisuudet kylmä, kuuma, kostea ja kuiva. Kirkko joutui oman käsityksensä vastaisesti hyväksymään suuren suosion saavuttaneen tähdistä ennustamisen taidon eli astrologian, jonka osuutta pidettiin hyvin merkittävänä lääkkeiden valmistuksessa ja hoidon ajankohdan valinnassa.

Hopeaveden nauttijat  ja rokotusvastaisuus elävät samalla alueella Pohjanmaalla. Ikävää ettei niin voimakas ihminen, joka pystyy sumuttamaan näin tärkeissä asioissa ihmisiä, ole suunnannut energiaansa johonkin, joka parantaisi ja tekisi ihmisille hyvää. Sen sijaan suuntautuminen tuo sairautta mukanaan. Opiskeluun kannattaisi suunnata ensin kaikki energia.

Mitäpä siitä, mutta kun kuvittelen pienokaista, jonka tuttipulloon hopeavesiuskovainen äiti tiputtaa hopeavettä, toivon käytössä olevan veden olevan sitä merkkiä, jossa hopeaa ei ole.

Ja sittenhän käy lopulta niin, että kun nämä ihmiset mahdollisesti sairastuvat tästä ihmelääkkeestä, tiede heidät parantaa – jos ehtii.

Anna mun kaikki kestää!

Hanna