”Luonto muuttuu vieraaksi ilman omia kokemuksia” kirjoittaa tämän päivän Hesari.

Suomalaisessa kansanlaulussa lauletaan:

Enkä mä muille ilmoita mun sydänsurujani.

Synkkä metsä, kirkas taivas, ne tuntee mun huoliani.

Vaikka sanat ovat perusankeat ja ahdistavat, niin niissä piilee pieni totuus – metsä parantaa ja poistaa stressiä ja jos ei ole metsää niin puistoja on onneksi Suomessa ihan kaikkialla.

Olen asunut aina metsän lähellä ja lapsuuteni parhaita muistoja on äidin kanssa metsässä vietetyt hetket. Kävimme niityillä keräämässä kukkia maljakoihin ja kiipeilimme kallioilla hakemassa kanervia ja varpuja ja joka lauantai kiipesimme Isolle kalliolle (joka nykyään näyttää pieneltä) tekemään saunavihdan. Siinä oppi yhtä ja toista, muun muassa sen, että kallioimarteen juuret maistuvat lakritsalta ja että sammal kukkii. Siksi olinkin ylen yllättynyt, kun jossain vaiheessa tajusin, etteivät kaikki ihmiset tunne ja erota toisistaan ihan tavallisia suomalaisia puita. Ja siis, asuin lapsuuteni Helsingissä, joskin omakotikotialueella Jollaksessa, enkä keskustassa, mutta mitään maalaiselämää en ole viettänyt.

Teimme äidin kanssa myös omia mikrometsiä. Rakensimme tarjottimelle maailman sammalista, kivistä, pienistä kasveista ja kaikesta mitä pihalta löytyi. Pieni pyöreä taskupeili sai toimittaa metsälammen virkaa. Muovailuvahasta tehtiin ihmiset samoilemaan omaan pikkumetsäänsä.

Olen kiitollinen tästä perinnöstä, jonka äitini antoi, sillä rakastan metsää ja kaikkea mitä se antaa.

Mutta parasta kaikesta on se mitä äitini antoi tyttärilleni. Äiti vei heidätkin metsään – tietysti. (Kauhean pahaenteinen lause, kuulostaa aivan Punahilkan ja Hannun ja Kertun yhdistelmältä!!!)

Esikoiseni ensimmäisiä metsäkokemuksia oli se, kun äitini vei hänet metsään hänen ollessaan vain viiden kuukauden ikäinen. Se oli 26.4. päivä jolloin Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus tapahtui… Äiti laittoi tyttäreni istumaan sammalmättäälle ja hän sai puristella pehmeää karhunsammalta käsissään. Koominen muisto! Laskeumahan ei ollut mitenkään fataali, mutta muistan sen tietysti niin hyvin! Edes ydinvoima ei kuitenkaan pysäyttänyt luonnon tutkimista.

Jos tytöt näkivät metsässä jonkun ihmeellisen yököttävän madon tai muun öhkiäisen, äiti kehotti katsomaan tarkemmin ja huomaaman kuinka hieno ja kaunis hyönteinen lopulta oli tarkemmin katsottuna.

Luontoa löytyi myös äidin ja isän kotoa. Kerran esimerkiksi perunat olivat itäneet kellarissa ja niissä jättiläispitkät violetit idut. Varmasti puolimetriä pitkät. Potut tuotiin keittiön lattialle ja ituja tutkittiin hartaasti. Vierailut äitini, eli Mamin luona olivat yllätyksiä täynnä. Äitini osti myös mikroskoopin, jolla tytöt saivat tukia kaikenlaista mitä luonnosta löytyi.

Äiti laittoi lapset hakemaan vastauksia tietosanakirjoista, jos he eivät tienneet jotain. Enää ei ole tietosanakirjoja, kaikki on paljon helpompaa. Ainoa mitä tuntuu puuttuvan, on aika. Ei ihmisen ole pakko mennä metsään, jos se ei kasva heti aidan takana. Puita kasvaa kaikkialla. Minulla on ollut tapanani jankuttaa samoja asioita lapsille autossa, kun ajoimme kaupungilla. Tenttasin aina juttuja. Mikä patsas tuo on? Kuka sen on veistänyt? Mikä rakennus tuo on? Kuka on piirtänyt tuon rakennuksen? Mikä on tämä katu jne. Samalla tavalla voi tentata puita ja pensaita. Ja jos ei itse tiedä, se ei haittaa, koska se hiivatin puhelin on kädessä koko ajan. Jospa etsisi vastauksen sieltä yhdessä?

Kasveista löytyy paljon muutakin hauskaa tietoa, kuin vain sen nimi. Mihin sitä on ehkä joskus käytetty? Mitä tarkoittaa, kun leivässä on puolet petäjäistä? Miksi jäkälää on laitettu ikkunoiden väliin?  Tarinoista oppii enemmän. Ja luontoa on Suomessa ihan joka puolella. Sellaista paikkaa ei täällä olekaan, jossa ei voisi viettää aikaa luonnossa. Ja kaikkina vuodenaikoina löytyy ihmeteltävä. Kuinka hyvin muuten sinä tunnet puut talvella?

Terveisin Puupää

❤️💚

Hanna

Tallinnan parhaat!

Välipäivien tai peräti uudenvuoden juhlintaan voisi olla nastaa lähteä seilaamaan Tallinnaan. Tämän vuoden puolella Eckerön aikataulut ovat kuten ennenkin, mutta ensi vuoden puolella aikataulut ovat muuttuneet ja matka-aika on myös lyhentynyt vartilla Helsingistä, Länsisataman uuden lähtöpaikan myötä. Aamulaiva Helsingistä lähtee tammikuusta alkaen klo 9.00 ja on perillä 11.15 varsin inhimillistä siis, varsinkin niille jotka eivät asu Helsingin lähialueilla. Ja kun pääsee laivaan voi alkaa nauttia aamiaisherkuista ja laivan ohjelmasta. Siellähän on aina elävää musiikkia. (Tammikuussa esimerkiksi Laura Voutilainen, Nelli Matula, Sonja Lumme, Taikapeili, Mikko Alatalo ja Markku Aro!)

Minä viihdyn laivan Loungessa ja sen buffet-pöydän äärellä yleensä melkein koko matkan, koska käytän matka-ajan lähes aina työntekoon (ja syömiseen…!)  Toinen paikka jossa aikaa kuluu, on kosmetiikkamyymälä. Siellä on niin ihanat tuotteet, että on pakko aina zoomata koko valikoima. Viimeksi ostin vartalonhoitotuotteita koko setin, koska talvi on kropan iholle aika haaste. Iho kuivuu ja jotenkin nuupahtaa tonne vaatekerrosten alle. Nyt kun vuosi vaihtuu, on laivalla tietysti piipahdettava myös ostamassa kuplivat juomat uuden vuoden juhlintaan. Nytkin myymälässä on paljon tarjouksia, jotka kannattaa hyödyntää.

Jos Tallinnan joulutori jäi kokematta ennen joulua, niin sinne voi suunnistaa vieläkin, tori on auki 6.1. asti. Torin tunnelma on ihana ja siellä myytävät tuotteet ovat laadukkaita. Itse ostin (taas) monta paria mustia ja valkoisia polvipituisia pitsisiä villasukkia joiden hinta ei päätä huimannut 24€/pari ja upeaa käsityötä. Myös makkara- ja savujuustokoju ovat vakituisia vierailun kohteita. Savujuustosta saa muuten tosi kivan juustofonduen. Aivan epäortodoksinen idea, koska aito fondue tehdään kypsytetyistä juustoista ja pataan laitetaan esimerkiksi gruyèria, tilsitiä, emmentaalia tai appenzelleria. Mutta vienosti savunmakuinen fondue on hyvää! Nesteenäkin voi käyttää viinin ja kirsikkaviinan sijaan omenamehua. Virosta saa muuten aivan loistavaa tuorepuristettua omenamehua sekä omena-päärynämehua kahden litran pahvisissa hanapakkauksissa. Tarkkailkaa ruokakauppojen kylmähyllyjä, siellä ne odottavat.

Viime reissulla löysin myös moottoripyöräilystä ja prätkähenkisistä vaatteista tykkääville uuden kaupan. Kalamajan alueella aivan Balti Jaama torin vieressä on konttiin tehty kauppa joka myy Affliction Clothingin vaatteita. Puotia pitää hauska kaveri, oikea supliikki heppu, joka puhuu hyvin Suomea. T-paidat on kääntöpaitoja joiden molemmilla puolilla on aivan erityyppiset kuvat ja värikin on toinen. Makeita paitoja on sekä naisille että miehille. Myynnissä on paljon muutakin kuten rotseja ja farkkuja. Toinen prätkistä kiinnostuneiden must kohde on ehdottomasti samalla alueella sijaitseva Renard, josta olen kirjoittanut täällä .

Ihan Affliction Clothesin vieressä on Vahalla Livign, jonka tuoksuvat soijakynttilät saavat tuoksunsa eteerisistä öljyistä. Heillä on myös ihania kynttilänjalkoja ja tarjoilualustoja valkoisesta, vihreästä ja mustasta marmorista. Ne on ihania!

Jos herkuttelu on toiveissa, kannattaa käydä läpi White Guide Nordikin listasta Viron parhaat ravintolat. Siellä on monta tuttua ja todella monta joissa en ole koskaan käynyt. Pöytä kannattaa jo etukäteen niin varmasti mahtuu. Ja jos ravintola on vähän kauempana niin mikä estää ottamasta omaa autoa mukaan? Siellä kulkee iisisti laivan uumenissa ja perillä on helppo päästä paikasta toiseen.

Ihania reissuja – laivalla nähdään!

💙

Hanna

Lapsuuteni joulut noudattivat pitkälti samaa kaavaa. Jouluaattoaamuna hiivin aamuvirkkuna alakertaan aikaisin aikaisin, kun muut vielä kuorsasivat vällyjensä välissä. Koti oli kuin sadusta. Äiti koristeli kuusen nukkuessamme ja sen kynttilät toivat pehmeää valoa aamun pimeyteen. Koko kuusi kimalsi kuin koru. Oksilla oli tutut koristeet, jotka toivat muistoja edellisistä jouluista. Vuoden ne olivat olleet kätköissään ja nyt ne koristivat joulupuun oksia ihmeen ihanasti. Vatsassa kipristeli jännitys lahjoista, jotka olivat lapsesta tietysti joulun ylivoimainen kohokohta.

Meillä oli paljon traditioita ruokien, vieraiden ja muiden tapojen suhteen. Murrosikäisenä parasta oli maata koko joulu sängyssä lukemassa kirjoja, suklaata ja kinkkuvoileipiä syöden. Aattona hulina loppui siihen, kun isä oli saanut ostettua viimeiset lahjat (pikkuisen se tuppasi jäämään viime tinkaan) ja kaikille naapureille oli kiikutettu hyasintit. Joulupäivänä oltiin kotona ihan hissun kissun ja rauhassa, yleensä pyjama vaihtui päivävaatteisiin vasta, kun oli päivällisaika. Tapanin päivänä meillä oli ihan samalaista. Ei mitään rekiajeluita tai tansseja, ehkä kelkkailua ulkona tai iltapäiväkävely. Tapanina vihdoin sai soittaa kavereille ja siinä sitten puhuttiin tunti tai pari ja kerrottiin kaikki lahjat ja höpöteltiin muutenkin.

Oman aikuisen ikäni joulut ovat olleet monenlaisia. Olen viettänyt useita jouluja kaukaisissa maissia, auringon helliessä ja aaltojen vyöryessä pehmeään kuumaan hiekkaan. Siellä joulutunnelma on ihan erilainen kuin kotona. Kotona jouluun kuuluu hitaus ja verkkaisuus, matkalla kirkkaassa auringonpaisteessa riittää energiaa, hullutellaan ja musiikki on iloista ja tietysti päällä on kesähepeneet, eikä villasukkia tarvita. (Oikeasti mulla on villasukat mukana joka matkalla – miten ne onkaan aina olleet tarpeen joko lentokoneessa tai hotellin kylmällä kivilattialla aamuisin?)

Pientä säätöä on tarvittu, kun matkaa on tehty lasten kanssa, joille lahjat ovat olleet se tärkeä juttu. Miten piilottaa lahjat hotellihuoneeseen, ostetaanko ne kohteessa vai raahataanko niitä ensin Suomesta maapallon toiselle laidalle ja sitten takaisin? Ja sitten itse lahjojen avaamisen hetki, kuinka ja missä?

Meillä oli aikoinaan myös mökki Lapissa ja ne joulut olivat oikeita postikorttijouluja. Tykkylumiset maisemat ja nurkissa paukkuva yli 30 asteen pakkanen poroineen on takuulla joulua aidoimmillaan! Vai onko? Mikä on aito joulu?

Jouluja on niin monen sorttisia ja ajatuksia siitä mitä sen kuuluisi olla ja mistä tulee hyvä mieli. Vai onko se vain yksi päivä, kaksi päivää tai kolme päivää vapaata töistä tai yksinäinen pätkä joulukuuta.

Minusta joulu on silloin paras, kun on paljon ihmisiä ympärillä ja tehdään asioita yhdessä. Tai ainakin tehdään asioita yhdessä. Niin se on varmaan monen muunkin mielestä, vaikka se ei aina onnistukaan. Huomenna koittaa arki muutamaksi päiväksi ja on vielä tovi aikaa miettiä mitä toivoo tulevalta vuodelta, aikooko tehdä jotain toisin kuin tänä vuonna ja onko jotain päämääriä, jotka tahtoisi saavuttaa.

Iloa päivään

Hanna

Terveisiä Espanjasta. Tultiin viikoksi ennen joulua tänne hakemaan auringon valoa, lämpöä ja löysäilyä. On ollut tosi kivaa vaan hengailla siellä täällä ilman mitään stressiä esimerkiksi pakollisesta auringonottamisesta, mikä on aurinkolomalla aivan pakollista toimintaa (toimettomuutta)

Vuokrasimme auton, joka odotti meitä jo kentällä ja ilokseni se sattui olemaan samaa merkkiä, jolla nykyään ajelen kotonakin. Siinä on integroitu navigaattori, joka puhuu Suomea. Hippasen oli nastaa, kun osasin heittämällä käyttää sitä. Ainoa ongelma on se, että Espanjassa osoitteet tuntuvat olevan ihan mitä sattuu. Eikä oma pääkään ole aina parhaassa terässä.

Meidän piti tavata ystäviä täällä jossain kukkamarkkinoilla. Saimme osoitteen ja hyppäsimme joulunpunaiseen kärryymme, naputtelin navigaattoriin osoitteen ja siitä se sitten lähti. Seikkailu. Navigoinnin mestaruusottelu.

Ensinnäkin saimme tavallaan oikean osoitteen, se vaan sattui olemaan väärä. Lisäksi emme uskoneet navigaattoria, joten ajoimme yhden risteyksen ohi. Tämä seikka vei meidät uudelleen alkupisteeseen, koska motarit ovat siitä inhottavia, ettei niillä voi tehdä U-käännöstä.

Ajoimme puoli tuntia harhaan ja sitten takaisin. Tällä kertaa osuimme suoraan kauppapuutarhan pihaan. Huh. Se ei vaan ollut oikea kauppapuutarha. Meidän piti tavata ystävät Alhaurinissa, mutta olimme saaneet osoitteen Marbellaan.

Siinä sitten viestiteltiin, jotta huhuu ollaan täällä parkkiksella! Juu niin mekin. Ja niinhän me oltiin molemmat joukkueet, mutta välimatkaa oli 50 minuuttia.

Lähdimme sinne minne alun perin piti. Koska osoitteet ovat hiukan sinne päin tai niitä ei ole ollenkaan, kuten tässä tapauksessa, ajoimme ensin 36 minuuttia harhaan, mutta onneksi suurin piirtein oikeaan suuntaan. Siinä sitten ihmettelimme keskikaupungin tiivistä kerrostalorykelmää ja mietimme, jotta missä ihmeessä se kauppapuutarha voi olla.

Soitto kavereille ja nyt irtosi jo osoitekin karttaan merkityllä nastalla ja voi sitä ihanuutta, kun kahden ja puolen tunnin autossa istumisen jälkeen olimme lopulta perillä.

Puutarha oli aivan huikea. Siellä olivat kaikki ja sieltä sai kaikkea. Myös kuvauttaa itsensä itämaan tietäjän sylissä. Olisin tahtonut, mutta en tohtinut.

Kun kiersimme kukkalavoja, joissa oli kaikki perinteiset kukat ja vähän päälle (kuten orvokit) ja olimme jo aiemmin vierailleet paikallisessa hallissa, mietin ettei ole ihme, että ruoka- ja juhlaperinteet ovat meillä vähän toisenlaiset. Täältä saa kaikkea, tuoreita hedelmiä, pähkinöitä, sieniä, yrttejä, vihanneksia ja kaikki mahdolliset tuoreet merenherkut. Niistä syntyvä menu on erilainen kuin se, joka tehdään pakkasten ja roudan maassa. Lanttua, porkkanaa, pottua, jokunen talviomena, jos hyvä tuuri käy ja suolaan tai lipeään säilöttyä kalaa, riisiä ja koska on juhla, leivotaan myös vehnästä. Koristeina eivät pakkasessa kuki orvokit, vaan kuivat oljet, kävyt  ja tuoreet havut.

Mutta joulumieli vallitsee kaikkialla ja monta kivaa reissua ollaan tehty. Käytiin myös joulutorilla, koska sehän kuuluu asiaan. Siinäkin kulttuurimme ovat aika kaukana toisistaan.

Matkan ehdottomasti parasta antia on ollut kiireettömyys ja ystävien tapaaminen, sekä yksi erityinen reissu, josta kuulette seuraavassa postuksessa.

❤️

Hanna

Tämä on ensimmäinen vuosi koskaan, kun minulla ei ole vielä aavistustakaan mitä annan perheenjäsenilleni joululahjoiksi. Minulla on kuusi päivää aikaa. Rakastan lahjojen antamista, mutta haluaisin, että lahjoilla on joku merkitys sekä saajalle, että itselleni. En pidä aineettomista lahjoista kuten vuohista ja kaivoista. Teen hyväntekeväisyystyötä ja lahjoituksia sekä jouluna että pitkin vuotta, mutta ajatus siitä, että annan jollekin vuohen ja sinulle tiedon siitä, ei toimi minulla. Pidän nuo asiat erillään toisistaan.

Olen tänä vuonna tyhjentänyt kotiamme tavaroista, joista en pidä tai joita emme tarvitse ja laatikoita läpi käydessäni olen löytänyt monen monta lasten kirjettä joulupukille. Loputtomia lelujen ja unelmien toivelistoja. Niitä oli riemastuttavaa toteuttaa. Rakastin lahjojen hankkimista ja antamista. Vaikka matkustimme usein lasten kanssa viikoiksi kauas pois upeille hiekkarannoille, unelmien kohteisiin, matka ei riittänyt lahjaksi. Paketit annettiin aina.

Nyt kaikki on tosin. Haluaisin antaa lahjoja, joilla on merkitystä. Haluaisin myös yllättää. Koetan kuunnella pitkin vuotta mistä läheiset unelmoivat ja painaa mieleeni niitä unelmia. Mutta vuosi vuodelta se on vaikeampaa, sillä aikuiset toteuttavat unelmansa itse.

Haluan, että jokaisessa lahjassa on oikeasti mukana sydän. Ajan ja lupausten antamisen kanssa täytyy siksi olla tarkka. Jos lupaa viedä ystävänsä teatteriin ja syömään, on lupaus annettava niin syvältä sydämestä, että ei ole mitään mahdollisuutta jättää asiaa tekemättä. Tyhjät lupaukset ovat loukkaus lahjan saajaa kohtaan, koska niihin liittyy välinpitämättömyys. Lupauksen antaja unohtaa asian, lahjan vastaanottaja ei ikinä.

Päätä vaivaa myös ne jotka eivät missään tapauksessa halua mitään, ainuttakaan lahjaa. Aineetonta tai aineellista. Kuinka vaikeaa se toive onkaan toteuttaa! On mahdotonta uskoa, että se on aito toive. Sen haluaisi kiertää tavalla tai toisella. Se on lahjalistani vaikein kohta – kohta jossa on nimi ja vain sydän, ei muuta.

Kauniita tavaroita on helppoa ostaa, jos vain lomapakossa on rahaa. Menet kiertelemään kauppoja, näet jotain kaunista ja ostat sen. Merkityksellisen lahjan löytämiseen tarvitaan aikaa ajatella. Todella miettiä lahjana saajaa. Jos merkityksellinen lahja on vielä aineeton eli se ei ole tavara, mutta voi toki olla teatterireissu tai ravintolailta tai jotain ihan muuta, mietittävää ja etsittävää on vielä enemmän. Saa nähdä kuinka tässä käy. Aikaa ei ole paljon, pää höyryää, mutta yhtään sisustuselementtiä en osta. Mieluummin kerään korillisen suuria kauniita käpyjä takan sytykkeiksi.

Hyviä ehdotuksia saa mielellään antaa!

Hanna

Ihmeellinen onni jotenkin laskeutui mun hartioille. Ja tiedättekö, kun hartiat rentoutuvat, niin koko olemus rentoutuu. Ihmettelin mistä tää onniolo johtui. Sitten päätin olla enempiä miettimättä asiaa, koska mitäs sitä analysoimaan – onni tuli amen. Kiitos.

Tosin olin tänään meikattavana ihanan Krista Stenbergin maskituolissa ja saattaa olla, että hän käyttää jotain onnenhippuja tupsutellessaan niitä puutereitaan mun kasvoille. Hän on sitä tyyppiä, jonka seurassa ilmassa on iloa.

Ei siis ollut mitään onnetonta oloa ennenkään, mutta tämä onnen harso vaan sattui nyt jotenkin kietomaan mut erityiseen vaippaansa. Siinä on sitten nastaa kelliskellä. Söin onnen kunniaksi kauden ensimmäisen joulutortun ja voi kuinka ihanalta se maistui! No olin toki itse sen leiponut, joten muuta ei sovi odottaakaan! Se oikein suli suussa. Ihan pikkuisen huono omatunto koetti kolkutella, että hei haloo – kuuluuko voitaikina ja sokeri sun ruokavalioon muka? Mutta en viitsi välittää. Sitä paitsi onnellisena syödyt asiat eivät lihota… Tämä on faktaa.

Faktasta tulikin mieleeni se tosiasia, että ihmiset kyllä uskovat ihan kaikenlaista ja että tämä medialukutaidottomuus on kyllä oikeasti aika vakava asia.

Eräs nainen vakuutti minulle eilen ihan vakavissaan, että eräs Suomessa myyntikiellossa oleva aine olisi oikeasti todella terveellistä. Sen vaikutukset terveydelle ovat niin huikeat, että se on siksi kielletty. Lääketeollisuus kaatuisi nimittäin, koska tämä huippuaine parantaa syövät ja kaiken mahdollisen. Kysyin häneltä, että uskotko tuon todella? Hän vastasi, että toki uskoo, koska netistä voi lukea siitä aineesta ihan kaiken. Ja siellä kerrotaan mihin kaikkeen aine tehoaa – kaikkeen.

Kysyin sitten, että tarkistitko lähteet ja tutkimukset. Hän ei ollut sitä tehnyt koska tekstit ovat niin vakuuttavia.

Sanoin hänelle hiukan epäileväni tätä lääketehtaiden ja valtion yhteistä salaliittoa kansakuntaa vastaan, koska luultavasti tulisi halvemmaksi juottaa tai peräti upottaa ihmiset hetkiseksi tähän ihmeaineeseen, kuin hoitaa erilaisia syöpiä miljoonia maksavilla hoidoilla ja leikkauksilla. Hän jäi miettimään asiaa. Ehkä. Ehkä hän palasi kaiken tietävän netin pariin.

Mutta juuri nyt tätä kirjoittaessani tajuan yhden asian. On joulukuun 13 päivä ja kolmetoista vuotta sitten 13.12.2004 mun suusta leikattiin pois syöpä. Se oli pelottavaa ja hirveää ja olen ikionnellinen, että leikkaus onnistui ja mä olen täällä heilumassa! Ja kas, niin onnettomasta asiasta nousi onni – ja ihan lääketieteen keinoilla. Onhan tässä syytäkin kiemurrella ja kylpeä onnen huumassa!

Suukkoja kaikille!

❤️

…. Ja vielä nettifaktaa: mene peilin eteen, sano ääneen ”olen onnellinen” ja hymyile niin leveästi kuin ikinä osaat. Takuulla toimii!…

❤️

Hanna

Päiväristeily Tallinnan joulutorille on kiva traditio. Matka virkistää aina ja runsas aamiainen laivalla on jo sinänsä ihana alku reissulle. Eckeröllä on huikea buffet aamiainen mutta me, eli minä ja Jari, istuimme loungen rauhassa ja söimme aamiaista siellä lehtiä lukien.

Reissupäivänämme päämääränä oli viettää toripäivä. Halusin käydä Raatihuoneen joulutorilla ja Kalamajan alueella olevalla Balti Jaama torilla, joka on sisätiloissa. Molemmissa on ihana tunnelma ja mahdollisuus ostaa kivoja juttuja joulua varten.

Meillä oli auto mukana ja ajoimme laivasta suoraan Kalamajan alueelle. Paitsi ettemme todellakaan ajaneet suoraan! Olin painanut Balti Jaama torin osoitteen mieleeni ja laitoimme sen auton navigaattoriin. Ajoimme jonnekin ihan huitsin kuuseen. Olen käynyt torilla, joten tiesin suurin piirtein missä se on. Sanoimme navigaattorille auf wiedersehen ja ajoimme näppituntumalla Telliskiven alueelle ja jätimme auton parkkiin sinne. Telliskivi on siis Kalamajan alueella oleva ihana, vanhoihin tehdasrakennuksiin sijoittuva kauppojen, designen, kirpputorien, kahviloiden ja ravintoloiden täyttämä alue. Myös Balti Jaama tori sijaitsee siellä. Tori on hyvä paikka lahjaostoksia silmällä pitäen.

Viro on paras paikka ostaa lampaantaljoja, hinnat eivät päätä huimaa ja laatu on todella priimaa. Ostin ihanan pehmeän harmaan taljan kolmella kympillä. Hinnat ovat 30-55€ koon mukaan. Kivoja lahjoja löytyy myös torin antiikkikaupoista, design myymälöistä ja toki alakerran herkkukaupoista. Siellä sijaitsee myös todella hieno luomukauppa.

Kun päivä alkoi hämärtää, oli aika lähteä joulutorille! Ajoimme vanhan kaupungin reunalle ja törmäsimme luistinrataan! Luistimia sai vuokrata, musiikki soi ja sievät kimaltelevat joulukuuset ympäröivät luistinrataa.

Joulutori oli kuten aina, ihana! Ostin torilta pitsikuvioisia, polviin asti ylettyviä villasukkia ja ajatuksena oli juoda myös glögiä. Tuuli oli kuitenkin niin navakka, että hipsimme pieneen italialaiseen bistroon ja joimme siellä tolkuttoman ihanat kaakaot. En ole missään muualla saanut sellaista paksua suklaata kuin Kuresaaressa vuosia sitten. Kahvila, josta sitä sai, lopetettiin ja paksu kaakao on jäänyt unelmiini. Nyt se lämmitti ihanasti ja maistui niin hyvältä. Otin sen seuraksi kyllä myös yhden pienen lasin Vana Tallinn –likööriä.

Olisin mielelläni jäänyt Tallinnaan yöksi, mutta tällä kertaa ei ollut siihen aikaa. Olen miettinyt, kuinka erilaista olisi asua Keski-Euroopassa, kuin Suomessa. Siellä voi vaan hypätä autoon ja ajella toisiin maihin ja fiiliksiin. Meillä on onneksi Viro ja Tallinna, koska kyllä siellä on ihan erilainen fiilis kuin meillä täällä. Viihdyn ja saan energiaa pienistäkin reissuista lahden yli. Jotkut sanovat Tallinnaa pieneksi kaupungiksi, mitä se ei kuitenkaan ole. Olen huomannut, että ihmiset hakutuvat usein samoihin paikkoihin, eivätkä osaa, malta tai viitsi mennä vähän pidemmälle tai vain toiseen suuntaan, kuin ennen. Kyllä kannattaisi! Ooppera ja baletti ovat myös siellä huippujuttuja. Aika kiva lahjaidea olisi antaa jollekin matka Tallinnan oopperaan. Eckerön laivalla jo matka alkaa musiikilla, koska siellä on aina elävää musiikkia.

Kotimatkalla teimme vielä ostoksia laivalla. Kosmetiikkamyymälän hajuvesihyllyn tutkimiseen meni pitkä tovi! Nyt on monta lahjaa jo hankittuna!

Jouluun on aikaa vielä kaksi viikkoa, joten risteilyn ehtii vielä tehdä ennen sitä. Minä mietin, jos lähtisikin viettämään uutta vuotta Tallinnaan? En ole koskaan ollut. Saa nähdä menenkö!

Iloa päivään!

Hanna

Meinasin just mennä päiväunille ja sitten pomppasin ylös ja sanoin ääneen, että ei hitto soikoon sittenkään! Mikä näissä päivissä oikein mättää? Yhtenä päivänä koko päivä on onnellista liitoa paikasta toiseen energisenä kuin pallosalama ja toisena raahustan paikasta toiseen kuin Harry Potterin Ankeuttaja.

Onko niissä muinoin kovin suosituissa biorytmeissä jotain perää?

Kävin kokeilemassa ilmaisilla sivustoilla, mikä biorytminen tilanne minulla on menossa ja kas kas kuinka hupaisaa. Fyysinen biorytmini on sen mukaan tänään 97%, tunne 100% ja äly 9%

YHDEKSÄN!! Ehdotan että lopetat lukemisen tähän, mitään älyllistä viihdykettä ei ole luvassa. Tosin en ole varma voiko tulokseen luottaa, sillä olen aivan kuitti, finaalissa ja kaput.

Olin Fustra-treeneissä tänään heti aamusta ja onnistumiseni siellä ei ollut ollenkaan kehuttavaa. Päinvastoin se oli surkeaa.

Älykkyydestä en mene sanomaan mitään, koska en osaa, mutta biorytmeihin ei ole uskominen, se on selvää.

Kaikki asiat on jotenkin ihan levällään kotona ja tuijotan erinäisiä kasoja sellainen tyhjä katse silmissäni, joka ei lupaa hyvää. Tai siis tarkemmin, se ei lupaa mitään. Kasat ovat muodostuneet, kun päätin yhtäkkiä muuttaa täällä himassa vähän järjestystä ja muutakin. Tehdä kodista toisen näköisen. Hillitön inspiraatio iski moukarin lailla ja otin käyttööni jokaisen sisustajan tärkeimmät välineet – patalaput ja villasukat. Niillä siis siirretään yksin suuria esineitä pitkin lattiaa. Otin käteeni myös järeät aseet eli desilitran vetoisen maalipurkin, siveltimen ja kameran. Niitä tarvittiin pöydän maalaamiseen ja niiden kalusteiden kuvaamiseen, joista haluan eroon. Ja kyllä sitä kamaa onkin lähtenyt! Ihmiset kyselevät aiommeko muuttaa – emme me mihinkään täältä lähde. Kamat lähtee. Systerini Ritu kysyi mitä laitan tilalle, kun yksi huone on melkein tyhjä ja nauroi makeat naurut, kun sanoin, ettei mitään käryä. Ensin tyhjäksi – mietin sitten. Täytyy toivoa, ettei lapsi niin sanotusti, mene pesuveden mukana. Mutta erittäin spontaanina ja nopeana käänteissäni, olen kyllä ajatellut tätä muutosta pitkään. Täällä on kalusteita, jotka ovat vain tulleet ovesta sisään eri syistä. Ja nyt ne jonottavat täältä ulos! GOOD BYE!

No mutta siis miksi yhtenä päivänä voin siirtää vuoria ja toisena jalan siirtämien toisen eteen on tuskaisaa?

Saattaa kyllä olla kyse on heikosta ravinnon saannista. Lähdin treeniin suoraan sängystä, kun suussani oli käynyt vain hammasharja. On varmaan syytä tehdä tehotankkaus. Tulikin muuten mieleeni eilinen tehotankkaus.

Säilöin kesällä ihania valkoisia Saarenmaan kirsikoita rommiin. Oli tarkoitus antaa niitä joululahjoiksi ihmisille. En kuitenkaan vakuuttunut onnistumisestani, joten avasin yhden purkin ja maistoin. Karsean pahoja. Maistuivat simppelisti väkevältä viinalta. Hyi. Koetin vähän säätää ja tyhjensin purkkeja viinaliemestä ja kaadoin joukkoon vaahterasiirappia.

Maistoin. Pahaaaa! Jatkoin toimiani vielä tovin ja siinä kun tyhjään vatsaani aamulla vetelin niitä viinakirsikoita ja latkin lientä, niin pianhan olin somassa aamupörössä. Lopulta kaadoin viinaliemet viemäriin ja kirsikat roskiin. Sinne menivät uurastukseni tulokset! Keittiö haisi viehkeästi viinaksilta ja rouvan pää oli aivan pyörällä. Että jos on päivissä eroja, niin on tietysti aamuissakin!

Ei muuta tällä erää. Lähden illansuuksi joogaamaan, jos takalistoni kireys vähän helpottuisi!

Iloa perstaihin, kuten äidilläni oli tapana sanoa!

Hanna

Suokaa anteeksi, mutta en vaan yksikertaisesti kestä. Kuka on linnan juhlien voittaja? Kuka oli linnan kuningatar? Ken on heistä kaikkein kaunein? Inhoan koko sydämestäni tätä ällöttävää tapaa käsitellä ja jälkikäsitellä linnanjuhlia. Paitsi että ihmiset istuvat kotisohvillaan arvostelemassa juhlapukeutumista, sitä arvostellaan rajusti myös somessa. Joku on nyt liian laiha pukuunsa, jonkun puku oli säkki, Jenni Haukion vatsan olisi pitänyt näkyä, yksi oli pikkusievä, yksi noita-akan näköinen. Voin huonosti.

Radiossa kuulin, kuinka joku toimittaja oli kerran etsinyt käsiinsä Karita Mattilan, koska tällä oli niin upea puku. Toimittaja oli kysynyt puvun suunnittelijaa ja Mattila oli täräyttänyt, että ei kai me nyt jostain hiton vaatteesta täällä aleta puhua! Sen jälkeen oltiin puhuttu asiaa ja puku jätetty sikseen. Voi Karita Mattila – olet upea.

Koko pukurumba pahenee vuosi vuodelta ja saa yhä koomisempia piirteitä. YLEn selostus oli oivaa, valtavan hyvin osattiin kertoa, ketkä olivat kättelyvuorossa. Jono eteni nopeaan tahtiin ja toimittajilla oli täysi työ pysyä vauhdissa mukana. Kuulosti kyllä aika typerältä, kun osaava ja kovin ihana Jaakko Selin huikkaili asujen suunnittelijoiden nimiä. En moiti Jaskaa, mutten pidä tästä ideasta ja tavasta ollenkaan. Oli kiinnostavaa kuulla kierrätyskankaista ja on kiinnostavaa kuulla, jos puvussa on tarina. Tarinaksi  ei kuitenkaan kelpaa puvun suunnittelija. Ja kaiken kukkuraksi YLEn ohjelmassa ruudussa näkyy vähän väliä äänestystulokset kolmesta kauneimmasta puvusta. Ymmärrän kaupallisten kanavien pakon kerätä klikkejä ja rahaa äänestyksillä, mutta eikö YLE oikeasti voisi pysyä moisen yläpuolella? Vai onko todella jonkun mielestä asiallista arvottaa juhlien vieraiden vaatteita?

Erilaisia vaatetusalan ammattilaisia ja muita henkilöitä oli valjastettu kommentoimaan asuja eri medioissa. Oli aika rankkaa kuunnella, kun kommentoija vältteli kaikin mahdollisin tavoin sanomasta mielipidettään rva Jenni Haukion puvusta. Äänettöyys oli erittäin kovaäänistä. Kuulostaa nihkeältä selitellä kaikenlaista asia vierestä, kun kommentoijalle on esitetty suora kysymys asusta. Vastausta ei kuulu, koska halutaan mielsitellä. Olisiko parempi olla ottamatta asiaa ollenkaan esiin, jos ei kykene sanomaan asusta mitään järkevää vastusta? Kuin asiantuntija luikertelee kuin märkä saippuapala kädessä, välttääkseen sanomasta ikävää mielipidettään, se on kuin huuto.

Kiinnostavaa on sekin, että vain julkisuuden henkilöillä on huomionarvoisia vaatteita. Muut saavat juhlia rauhassa.

Meillä kampanjoidaan koulukiusaamisen lopettamisen puolesta samalla kun lehdissä jälleen kerran on koottuna topit ja flopit. Miltä mahtaa tuntua löytää oma kuvansa lehdestä ja tekstissä kerrotaan, kuinka mauton kokonaisuus tai joku sen yksityiskohta on? Eipä tarvitse sekuntiakaan sitä miettiä. Se tuntuu hirveältä. Jos minusta kirjoitettaisiin niin, alkaisin itkeä.

Kuinka hienoa ja upeaa onkaan saada kutsu itsenäisyyspäivän juhlaan. Jokainen panostaa siihen aivan varmasti kaiken mahdollisen. Eikö tämä arvostelu ja shaming voitaisi jo vihdoin lopettaa ja alkaa keskittyä asioihin, joilla on merkitystä? Ihmisiin, jotka ovat asujen sisällä. Heillä on toivottavasti jotain muutakin sanottavaa, kuin asunsa suunnittelijan nimi.

Kuka oli Linnan kuningatar? Kuka oli voittaja? Jokainen nainen, joka on tehnyt jotain niin mainittavaa, että on saanut kutsun ja kuninkaita jokainen mies, joka siellä oli.

Huomasiko muuten kukaan, kuinka hyvin suunnittelija oli ajatellut Jenni Haukion puvun suunnittelussa sen, että häntä kuvataan eniten sivusta ja takaa? Ja kuinka fiksusti yläosaan oli tehty leikkaus ansiomerkkinauhaa varten? Kielon lehtien värinen puku ja kansalliskukat hiuksissa ja kättelevässä kädessä. Kaunista!

Kuninkaantien prinsessa Hanna Maria

Muistan kun muutamia vuosia sitten reutosin täällä, että miksi emme voi juhlia itsenäisyyspäivää riemukkaasti. Kaikki on niin vakavaa ja pateettista. Nyt on ääni kellossa muuttunut. Koko eilisen päivän soitin Spotifysta Finlandiaa eri versioina, enkä vain kuunnellut vaan myös lauloin. Kovaa. Paitsi niinä hetkinä, kun en liikutukseltani pystynyt.

Itsenäisyyspäivä on aina merkinnyt minulle todella paljon. Isäni taisteli Laguksen joukoissa Karjalan kannaksella ja vaikka hän ei sotajuttuja paljon kertonutkaan, niin olin pienestä saakka tietoinen siitä, että hän oli sodan käynyt mies.

Itsenäisyyspäivä oli meillä aina juhlapäivä, johon panostettiin erityisesti. Päivälliselle pukeuduttiin. Vaikka kyllä isällä oli aina puku päällä ruokapöydässä ja sunnuntaisin myös meillä lapsilla oli parempaa päällä. Itsenäisyyspäivän ruoka oli jotain erityistä ja tunnelma oli hyvin juhlava.

Lippu nostettiin salkoon tietenkin. Liputimme muutenkin usein. Joskus vain kauniin kesäpäivän kunniaksi vedettiin siniristilippu liehumaan ja tietysti myös aina kun jollain perheenjäsenellä oli syntymäpäivät. Muistan sen kerran, kun oltiin nostamassa taas lippua salkoon isän kanssa ja lippu pyyhkäisi maata. Toruin tomerana isää ja kerroin tuolle itsenäisyyttä rintamalla puolustaneelle miehelle vähän lippusääntöjä. ”Ei saa häpäistä Suomen lippua antamalla sen mennä maahan” Isä katsoi minua ja sanoi: ”tämä lippu ei minua häpeä”. Menin hämilleni ja ymmärsin. Ei totisesti häpeä.

Asun omakotitalossa ja pihalla on lipputanko. Aina kun nostan lipun ylös, muistan tuon hetken ja aina ajattelen isää. Joka kerran vähän kuristaa kurkusta. Vaikein oli se kerta, kun isää ajatellessani nostin lipun ylös ja laskin sen alas puoleen tankoon. Isä oli lähtenyt.

Itsenäisyyspäivä on päivä, jona ajattelen isääni enemmän kuin isänpäivänä, jouluna tai muulloin. Ne muutamat kertomukset, jotka hän kertoi sodasta, olivat mieleenpainuvia ja toivat lähelle ymmärryksen siitä, millaista siellä oli. Kun piti odottaa poterossa aivan hiljaa, kunnes vihollisen tankki on niin lähellä, että se ei pysty enää osumaan ja silloin heitettiin Molotovin coctail tankin aukosta sisään. Isä kertoi, että poltti siellä aina piippua ja rauhoitti uusia alokkaita sanomalla, että kaikki on hyvin niin kauan, kun hänen poterostaan nousee savu. Mikä itseluottamus! Nuori mies on kuolematon.

Olen koettanut kertoa näitä juttuja omille lapsilleni, jotka onneksi saivat tuntea isäni, mutta onhan tämä ketju nyt katkeamassa. Ne jotka elivät sodan, ovat vähissä. Mahtavatko juhlat muuttua sen myötä iloisemmiksi – en tiedä. Mutta kyllä on upeaa nähdä ja kuulla kuinka koko maailma onnittelee tätä maata. Isänmaata.

Kiitollisena

🇫🇮

Hanna