Viime viikko vierähti siis Espanjassa, pitikin poikin Aurinkorannikkoa. Oli ihana matka, jonka piti olla työtä ja jumppaa ja kas kummaa siitä tulikin hupia ja hauskaa. Sain myös vähän tukkapöllyä ja se huvittaa kyllä.

Sattumalta kävi niin, että laitettuani Instagramiin kuvan aamukahvipaikastani sain äkkiä viestin puhelimeeni – Oletko täällä? Viestin lähetti vanha ystäväni, joka oli samalla seudulla. No tietenkin tapasimme ja niinhän siinä kävi, että vietimme yhdessä monta upeaa hetkeä.

Tuntuu, että elän jonkinlaista muutoksen aikaa. Tuntuu että oma kehitys ihmisenä tapahtuu sykäyksittäin ja jossain vaiheessa uusia ovia ajatuksille avaavat joko toiset ihmiset tai yllättävät tapahtumat.

On tilanteita, jossa ihmisen on pakko muuttua. Tapahtuu jotain, joka repii perustuksia. Se on raakaa ja voimakasta ja tekee kipeää. Mutta kun tyrskyt tasoittuvat, kaikki on paremmin kuin ennen tai on ainakin oppinut jotain tärkeää elämästä.

Hidas muutos on toisenlaista. Teen niin paljon, että kaikki asiat elämässäni tuntuvat tapahtuvan enemmän ryöppyinä ja räjähdyksinä, kuin hitaasti kypsyen.

Hidas muutos pelottaa enemmän. Kun jotain tapahtuu kertarysäyksellä, se on otettava vastaan, kuten se tulee. Kun muuttuu hitaasti, on tieten tahtoen avattava ovia, joiden taakse ei välttämättä halua katsoa, vaikka jollain tasolla tietää, mitä siellä on. Avaaminen vaatii rohkeutta ja päättäväisyyttä. Mutta samallahan se on tietysti lempeää – otat vain sellaisen palan vastaan, jonka pystyt sillä hetkellä pureskelemaan. Raotat ovea vähitllen.

Asioiden oivaltaminen ei ole tietenkään pelottavaa ja ylipäätään rakastan muutoksia. Toimet ovat pelottavia. Ne askeleet, jotka oivallusten kautta on otettava. Kun näen ja ymmärrän mitkä asiat vaativat korjausta, ja sitten tulee se hetki, jolloin joko otat sen askeleen tai jämähdät paikallesi, kivi edelleenkin kengässäsi.

Vaikeinta askeleen ottaminen on silloin, kun se koskee muita ihmisiä. Ystäviä tai ihmisiä joita olet luullut ystäviksi. On hankalaa sanoa ikäviä ja vaikeita asioita suoraan. Ei se kaikille sitä ole, mutta minulle se on oppimisen paikka. Haluan olla kiva. Kivat tyypit eivät sano, että kuule, noin ei voi tehdä, et kuulu minun joukkueeseeni. Sori. Ei ole terveellistä olla väärällä tavalla kiva.

Tuntuu niin hienolta, kun saa puhua ihmisen kanssa, joka ehkä aluksi tietämättään potkii auki minun suljettuja oviani. Olen aina uskonut siihen, että asioilla ja kohtaamisilla on tarkoitus. Usein luulen määrääväni itse askeleeni ja myöhemmin huomaankin, että jaaha – niin minua vietiin kuin pässiä narussa. Nyt juuri tuntuu siltä. Kahden ihmisen kanssa vietetyt hauskat hetket ovat kuin lautasella ojennettu ateria. Ole hyvä, pureskele tämä ja tiskaa sitten lautanen. On aika puhdistaa jotain asioita elämässä.

Mutta koska elämä on pääsääntöisesti hauskaa hupia, niin tässä syvällisten asioiden rinnalla kulki myös varsin kevyt ja hauska juttu. Näkyvä muutos.

En pidä käsilukuista. Käsilaukut ovat aina tiellä. En pidä näkyvistä logoista, enkä laukku-brassailusta. Kuljen mieluiten niin, että kädessäni on lompakko ja puhelin, avaimet ja rillit ovat taskussa. Matkoilla kuljetan mukanani myös pientä kameraa ja jotain muita pieniä juttuja. Laukku on siis pakollinen. Marimekon Cash & Carry –laukku on ollut mainio. Sinne menee kivasti myös passi ja laukku on mielestäni huomaamaton. Laukku kätkee sisäänsä lompakkoni, joka on pehmeää kulunutta nahkaa. Sinne  mahtuvat kaikki kortit ja kuukauden käteiskuitit.

Ystäväni avasi paitsi muutoksen tuulet päässäni, myös laukkukaupan oven ja pakotti minut ostamaan käsilaukun ja uuden salonkikelpoisen lompakon. Kulunut ei ollutkaan charmikas… Diggailen uuden lompakon ”väärän” väristä tupsua. Se on ministatement – teen mitä huvittaa. Olen nyt pakotettu ostamaan myös toisen käsilaukun, joka on astetta rennompi ja sopii paksun toppatakin kanssa. Laukkukaupan oven avaus on vain aavistuksen vähemmän piinaava ajatus, kuin tuon toisen oven avaaminen. Sen jonka takana on pari mörköä.

Onnen päivää!

Hanna

Kuvat: Riitta Sourander

On onni, että kävelyä on alettu kovaan ääneen arvostaa liikuntamuotona, koska se on helppoa, sitä voi harrastaa missä vaan (myös ostoskeskuksissa ja kauppakaduilla) se ei yleensä satu eikä tarvitse olla mitään ihmeellisiä välineitä. Itselleni siitä on vielä se ilo, että tykkään kävellä. Voin kävellä erittäin kovaa vauhtia, reipasta vauhtia ja melko reipasta vauhtia, mutta maleksiminen ei oikein maistu, siitä tulee jalat kipeiksi. Kävelyssä voi olla mukana sauvat, tykkään niistä ja osaan siis myös käyttää niitä. (Niin, kaikki eivät osaa. Eikä tietysti tarvitsekaan, mutta kyllähän mun tekis mieli perustaa sauvakävelykoulu…Kun niiden sauvojen oikeanlaisesta käytöstä saa niin paljon irti. Että jospa se ojennus siellä takana tulis mukaan siihen työntöön, niin a vot! Se olis niin hyvä homma.)

En tykkää kävellä jonnekin ja takaisin, jos voin valita, että kävelen lenkin. Poikkeuksen tekevät rantakävelyt ja kävelyt muuten upeissa maisemissa, kuten vuorilla.

Fuengirolassa käydessäni tapasin siellä ihanan ystäväni Riitta Souranderin, joka on myös kova kävelemään. Nimeomaan patikoimaan luonnossa ja nauttimaan luonnonkauneudesta ja kaikesta siitä hyvästä mitä luonnolla on annetavanaan. Niinpä lähdimme yhdessä ylös Mijakseen patikoimaan Sierra de Mijaksen rinteille. Riitta on valokuvaaja ja ilokseni hän otti kameran mukaan, sain siis keekoilla kameralle vähintäänkin jylhissä maisemissa. Ja ne maisemat olivat kyllä ihan huippua! Minullahan ei tietenkään ole ainuttakaan kuvaa Riitasta…Hiukan noloa, mutta siinä mielessä kiva asia, että ammattilaisen kuvien rinnalla omat kuvani näyttävät vähintäänkin vaatimattomilta.

Mijakseen pääsee Fuengirolasta bussilla, mutta me saimme autokyydin ylös. Vuorella on turisteille merkittyjä reittejä ja karttoja saa turistipisteistä, mutta me emme niitä tarvinneet, sillä paikka oli Riitalle tuttu. Minulla oli siis yksityinen opas. Kävelimme 7,5 kilometrin reitin Ruta de la Crutz de la Misión puoleenväliin ja käännyimme samaa reittiä takaisin. Reitti alkaa Mijas Pueblon yläpuolelta näköalapaikalta. Polku on helppoa, kivistä tietä. Se on osittain vuoren reunaan kalliohyllylle kivettyä eikä vaadi mitään huippukuntoa.

Ensimmäinen etappi on karmeliittaluostari Ermita del Calvario, pieni ja soma valkoinen pyhättö, jota karmeliittamunkit ovat käyttäneet hiljentymispaikkanaan. Siitä jatkoimme matkaa ja pian olimme entisellä marmorikaivoiksella. Huikean valkoista kiveä. Itse asiassa koko Fuengirola on täynnä marmoria kaikissa mahdollisissa väreissä. Nyt kun se on todella trendikästä sisustuksien yksityiskohdissa, on hauskaa nähdä sitä erilaisissa vanhoissakin  hotelleissa joissa sitä on käytetty pilvin pimein. Marmoria on kaikkialla, lattiat ja seinät on päällystetty vihreällä, valkoisella, punaisella ja hiekanvärisellä marmorilla. Mutta eihän sen louhiminen kaunista jälkeä vuoriin tee. Mijaksessa louhinta lopetettiin 80-luvulla.

Kiivetessä kivisiä polkuja ylös oli pakko välillä pysähtyä ja vain katsoa hiljaisuudessa, kuinka kaunis maailma on. Eikä siinä voi välttyä ajattelemasta sitä, kuinka dorkia me ihmiset olemme, juostessamme onnen perässä. Milloin puuttuu mitäkin: rahaa, tavaraa, aikaa ja niiden moninaisia variaatioita. Mitä enemmän haluamme, sitä enemmän kulutamme ja samalla vaurioitamme luontoa mikä antaisi niin valtavan paljon, jos vain ottaisimme sen vastaan ja hengittäisimme rauhassa sisään ja ulos.

Ystävän kanssa patikointi antaa paljon. Maisemien ja liikunnan lisäksi tulee puhuttua monenlaisia juttuja ja kuten todistettua on, liikkuessa ajatuskin juoksee paremmin. Tulee siis puhuttua asioita tuoreista näkökulmista. Patikointi on onnellista liikuntaa.

On tietysti upeaa kävellä pitkin rosoreunaista vuorenrinnettä Espanjassa, mutta yhtä hienoja elämyksiä on mahdollista kokea kotonakin. Olen tavannut etsiä lahjoja, kun kävelen kodin läheisyydessä omaa tuttua lenkkiäni. Tiedän jo missä kohdassa lenkkiäni voin odottaa endorfiini ryöpsähdystä, joka tuntuu ristiselässä ja tuo valtavan onnentunteen, mutta saan muitakin lahjoja. Outoon aikaan kukkivia kukkia, koiria, oudon värisiä oksia, hyönteisiä kaikenlaista kauneutta. Kun astun kotiin kävelylenkin jälkeen, voin henkisesti ja fyysisesti hyvin. Mutta ihan superia on tietysti kävellä erikoishienoissa maisemissa hyvän ystävän kanssa. Kiitos Riitta kuvista ja ihanasta retkestä!

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille – kävelkää ihmiset!

Hanna

Olen aamuvirkku ja rakastan aamuja. Rakastan omaa aikaa, hiljaisuutta, auringon nousuja ja olen aamuisin täynnä energiaa. Saan paljon aikaan aamuvarhaisella ja teen silloin kaikkein vaikeimmat ja ikävimmät työni.

Viime viikolla olin puhumassa ravitsemusasiantuntija Patrik Borgin kanssa aamiaisen tärkeydestä. Lejoksen järjestämässä tilaisuudessa sain vahvistuksen sille, minkä olen itse omassa elämässäni huomannut: Kun syö aamupalan ja lounaan, eli aamupäiväpainotteisesti, ei ravaa iltaisin jääkaapilla.  Makustamon POP-UP aamiasbaari on auki Elisa Kulmassa vielä torsaina ja perjantaina 18.1-19.1. klo 7.30-9.45 Käy syömässä siellä ilmainen aamiainen ja kuuntelemassa luento. (Sadalla ensimmäiselle tarjolla tuorepuuro, smoothie, focaccia, suklainen suupala, Vitamin Well –juoma, kahvi, tee)

Luennoitsijoina torstaina klo 8.15 ja 9.15 valmentaja Kirsti Vaulamo, aiheena aamupalan, ravinnon ja liikunnan merkitys hyvinvointiin. Perjantaina 8.15 ruokakirjailija Prisca Leclerc opettaa valmistaman täydellistä granolaa ja klo 9.15 lääkäri Emilia Vuorisalmi opastaa, miten rakkaushormonit saa käyntiin heti aamiaisella. Lisätietoja saat täältä.

Omassa elämässäni osa aamiaisen ihanuudesta liittyy siihen tunnelmaan, jossa sen nautin. Hiljaisuus ja kiireettömyys – minulla on harvoin kiire aamulla, koska herään niin varhain. Enkä jätä aamiaista syömättä mistään hinnasta. Voin valmistaa aamiaisen myös koko perheelleni ja syödä sen vasta, kun kaikki ovat heränneet ja niin se usein onkin. Meillä yhteinen ateria on harvoin päivällinen, mutta aamiaisen syömme joka aamu yhdessä. Se on ihanaa. Päivää alkaa niin hyvin yhteisestä hetkestä.

Minun syömiseni historia on monen moinen ja kovin kirjava. Olen laihduttanut ja tuskaillut painoni kanssa aina. Sain sen huolen lahjaksi äidiltäni. Mutta vain kerran olen erehtynyt jojoilemaan painoni kanssa. Loukkasin tapaturmaisesti polveni, enkä voinut harrastaa pitkään aikaan liikuntaa ja lohduttelin itseäni ruualla. Sitten tuli se päivä, kun vedin ylleni yhden ihanan mekon kaapistani. Peilistä katsoi berliininmakkara nakin kuoressa. Laihdutin itseni nopeasti hiilarittomalla dieetillä. Se oli tosi helppoa ja todella nopeaa. Söin vain lihaa, kanaa tai kalaa ja kasviksia ja niitäkin vain joka toinen päivä. Loputtomastihan sellaista ei jaksa kukaan ja tietysti lihoin takaisin. Mahtavaa. Siinähän käy niin, että lihakset lähtevät laihduttaessa ja lihoessa vähäistenkin lihasten sijaan kroppaan liimaantuu roppakaupalla rasvaa.

Kun olin lihonut takaisin, tutustuin muutamien sattumusten kautta treenimuotoon nimeltä Fustra. Treeniohjelman lisäksi sain ruokaohjelman. Ohjaaja pyysi minua kirjoittamaan kahden viikon ajan ruokapäiväkirjaa. Aamiaisen lisäksi se sisälsi joka ikinen päivä jonkun herkkuleivonnaisen, monesti lounas jäi syömättä mutta illalla ruoka maistui.

Personal trainer sanoi, että syöt aivan liian vähän. Olin hämmentynyt ja vielä enemmän hämmennyin, kun sain uuden ruokaohjelman. Ensinnäkin siinä oli aamiainen, joka oli niin iso, että tehtyäni sen ensikerran, otin siitä kuvan, lähetin sen PT:lle ja kysyin, luuletko tosiaan, että kykenen syömään tämän kaiken? Vastaus oli simppelisti – kyllä.

Aamiainen sisälsi 2 dl kaurapuuroa marjojen kanssa, saman verran raejuustoa ja mansikoita, kaksi näkkäriä, joiden päällä oli kalkkunaa ja paprikaa. Lisäksi kupillinen kahvia ja vettä.

Se on ollut nyt perusaamiaiseni vuodesta 2013 enkä ole kyllästynyt. Voin olla teistä hullu ja ehkä olenkin, mutta energinen hullu (joka on ehkä vielä pahempaa!)

Mitä tämä aamiainen sitten sai aikaan?

Se ja säännöllinen ruokarytmi, joka tapauksessani tarkoittaa ruokailua 3-4 tunnin välein on vienyt makeanhimon kokonaan. En myöskään ravaa iltaisin jääkaapilla ja syö kaikkea minkä saan kiinni. Ruokavalioon kuuluu myös roppakaupalla herkullisia vihanneksia joka ikisellä aterialla. Mutta parasta on aamiainen. Välillä varioin sitä nykyään, mutta se sisältää yleensä samat ainekset, ainoastaan eri tavalla yhteen nivottuina, kuten pannupuurossa on tehty. Syön myös mielelläni kaurabanaanilettuja jugurtin ja marjojen kanssa. Pannupuuroon ihastui myös suloinen Kriselda, joka oli vieraana tilaisuudessa.

Kuinka aamupalan syöminen voisi onnistua niiltä, jotka vihaavat ajatustakin aamulla syömisestä? No minusta se menee niin, että alkaa ensin noudattaa säännöllistä ruokarytmiä. Sitten siinä vaan käy niin, että aamulla onkin yhtäkkiä nälkä. Aamiaista voi alkaa myös syödä pikkuhiljaa ja aloittaa vaikka laihalla smoothiella ja ottaa sen täyden aamiaisen mukaan töihin ja syödä sen siellä, kun on ensin kunnolla herännyt.

Monilla on aamuisin kiire. Silloin toimii ennakointi. Tee tuorepuuro valmiiksi jääkaappiin. Sen voi syödä, vaikka metrossa. Kaurahiutaleisiin sekoitetaan omenamehua, pähkinöitä, rusinoita ja raastettua omenaa ja sekaan vielä jugurttia – siinä se on. Tosi helppoa ja todella hyvää.

Hyviä huomenia kaikille

❤️

Hanna

Olen lukenut nyt sata ja yksi kirjoitusta, jotka ovat lohdutonta tuskaa täynnä, koska Stockan herkku on myyty S-ryhmälle. Olen myös lukenut sata ja yksi kirjoitusta siitä, kuinka huono Stockmann on nykyään siinä, tässä ja tuossa. Onhan tämä nyt aika hupaisaa kaiken kaikkiaan.

En käy juurikaan Stockan Herkussa, koska se on kaukana kodistani, mutta olen käyttänyt sitä muutamissa kriisitilanteissa vuosien varrella ja saanut aina ensiluokkaista palvelua. Kuten myös äitini, joka tarjosi kerran syntymäpäivillään huhtikuussa vain samppanjaa ja mansikoita. Mansikoista osa oli homeessa, äiti soitti Stockalle ja valitti. Alta aikayksikön uudet mansikat toimitettiin äidille Lauttasaareen. Tämä on palvelua viimeisen päälle, vaikka miinuksen kautta.

Mutta mistä johtuu tämä itku ja poru? Miksi ihmiset valittavat jo valmiiksi, ennen kuin ollaan edes nähty kuinka uusi omistaja ottaa homman haltuunsa?

Kun myynti varmistui, ihmiset olivat tyrmistyneitä. valitettiin että hyllystä puuttui jotakin. Voin hyvin kuvitella, että omistajan vaihtuessa niin saattaa käydä. Onko se todella kriisin paikka? Kerran taksikuljettaja kertoi minulle keksihyllyindeksistä. Hänestä kaikki oli varmasti hyvin niin kauan, kun keksejä riittää kymmenen metrin hyllyn verran.

Rakastan sanaparia ’entäs jos’. Entäs jos siitä tuleekin parempi! Entäs jos siitä tuleekin yhtä hyvä? Entäs jos annettaisiin mahdollisuus?

Katsoin dokumenttia Englannin hovista ja arvatkaa mitä? Buckingham Palacessa kuningatar Elisabet tarjoaa vierailleen Tescon samppanjaa. Ja S-ryhmä tuo Suomeen Tescon gourmet-herkkuja. Entäs jos Stockan herkusta tulee suorastaan kuninkaallinen ruokakauppa.

S-ryhmän niskaan kaatuu murhe asiasta, jos toisestakin. Kun tavaratalon katutasossa ei enää myydä leipää, ovat maailman kirjat sekaisin. S-ryhmä mokoma ei ostanut myyntipaikkoja muualta kuin varsinaisen Herkun asuinsijoilta. On mentävä -2 kerrokseen jonottelemaan. Entäs jos Stockmann ei myynyt S-ryhmälle muuta, kuin varsinaisen Herkun?

Kaikki haluavat, että Stockmann pysyy ja säilyy, koska se on aina ollut ja meillä kaikilla on sieltä hyviä muistoja ja hienoja kokemuksia. Kuinka tärkeää on ollut antaa joululahjat juuri Stockan paperiin käärittynä, vaikka se ei juuri joulupaperia ole muistuttanutkaan, koska se oli hienoa. Kuinka muinaiset hissitytöt valkeissa hansikkaissaan pyörittivät hissien vipuja ja kuinka Stockalla sai vaihdettua kaikki virheostokset, vaikka ne olisi oikeasti ostettu mistä hyvänsä. Kuinka Stockan jouluikkunan alla värjöteltiin jokaisena lapsuuden jouluna ja ihmeteltiin liikkuvia hahmoja. Ja kuinka Stockalla sai otettua kuvan, jossa lapsi istui joulupukin sylissä. Kuinka Stockan kosmetiikkamyyjät ovat kuin missikilpailuista ja näitä kaunokaisia käytiin ihailemassa ympäri Suomen. Stockan mainoksessa laulettiin: Stockmann, täältä saa mitä tahansa, Stockmann täällä riittämään saa myös rahansa.

Sitten Stockalla alkoi mennä huonommin ja ylistyslaulut muuttuivat. Ainakin minä kuulin ja näin somessa paljon arvostelua. Välillä tuntui, että siellä ei voinut tehdä mitään, ilman älämölöä. Jos myyjä ei suostunut vaihtamaan tuotetta, jota missään muussakaan liikkeessä ei olisi vaihdettu, siitä nousi mekkala. Vaatteet olivat rumasti esillä, se tämä ja tuo oli huonosti. Mistään ei enää kuulunut hyvää. Minusta alkoi tuntua siltä, että negatiivisuus nosti päätään ja ruokki negatiivisuutta. Minä sain edelleen sieltä kaiken ja bonuksena aina ystävällisen palvelun. Olen varma, että monet muutkin ovat saaneet sieltä paljon hyvää palvelua ja voivat olla tyytyväisiä. Entäs jos nostettaisiin esille kaikki hyvä ja annettaisiin Helsingin legendaariselle tavaratalolle sekä sen herkkuosastolle mahdollisuus?

Kävin lauantaina Tapiolan Stockalla ja olin pyörtyä, kun siellä oli niin paljon ihania vaatteita. Olisin halunnut ostaa kaiken. Kun kävelin kosmetiikkaosaston läpi ja katselin lähemmin muutamia juttuja, sain super hyvää palvelua. Jos joku paikka on rakas ja sen haluaisi säilyvän, ei varmaan auta, jos rummuttaa jatkuvasti kuinka huono se on. Jospa kerrottaisiin onnistuneista hetkistä, joita varmasti myös löytyy. Jos olisikin muodikkaampaa kertoa kaikesta hyvästä, eikä märistä etukäteen asioista joista ei voi oikeasti tietää. On se vähän hassua, että tavaratalo myy kriisissään herkkuosaston pysyäkseen pystyssä ja saa siitäkin moitteet. En voi uskoa, että yhden herkkumyymälän myyminen voi oikeasti olla elämää suurempi kriisi, vaikka asiakas joutuisikin laskutumaan -2 tasolle leivän vuoksi. Mua oikeasti väsyttää kohu yhden ruokakaupan myynnistä. Jos halutaan, että instituutio säilyy, käykää ostoksilla siellä, älkääkä vain katselemassa tavaroita, jotka tilaatte sitten netistä. Ei myöskään kannata päättää etukäteen, että joku on ihan peetä. Kannattaa katso ensin. Vaikka johan äitini opetti minulle suomalaisen perusasenteen: Emmehän me tiennehet – vaan vastahan me pantihin!

Pidän Stockalle peukkuja ja Herkulle myös!

❤️

Hanna

Gaala, suomeksi kaala, on takana ja elämä edessä! Hauskat oli pippalot, vaikka ne olivat vähällä jäädä multa kokonaan väliin. Siis ne juhlat, ei palkintojen jako.

Moni on onnitellut voitosta, siitä erityinen kiitos kuuluu väärinkäsitysten jumalattarelle, jonka edessä kumarran syvään. En ole nyt voittanut mitään, vaan ollut jakamassa Jorma Piisisen alias Remontti Reiskan kanssa kaalassa parhaan lifestyle-ohjelman palkinnon, jonka sai Jenny+. Palkintojen jako kesti osaltamme alle minuutin suorassa lähetyksessä ja se meni hyvin. Kun Jenny tuli lavalle, hän hoki: ”älä halaa älä koske muhun, mulla on angiina!” Arvostan. Onnea Jenny, toivottavasti olet jo tervehtymässä, pysti varmaan auttaa ainakin pitämään mielen iloisena!

Palkinnon jakamisen hetki on kuin pisara valtameressä verrattuna kaikkeen siihen mitä ennen tilaisuutta on tehtävä. Lisäksi perjantaina minulla oli toinen työ, joten päivästä muodostui pitkä ja siksi kirjoitankin tätä vasta nyt sunnuntaina. Eilen väsytti too much.

Gaalaan, siis kaalaan, valmistautuminen on aloitettava ajoissa. Täytyy varata kynsihuolto, kampaaja sekä värjäykseen että juhlapäivän kampaukseen ja maskiin ja mahdollisesti stylisti, joka auttaa suunnittelemaan koko systeemin, eli sen miltä rouva kaalassa näyttää. Soitin yhdelle stylistille, joka ei koskaan palannut asiaan, vaikka lupasi. En pidä sellaisesta. Täytyy olla munaa sanoa ei. Senhän voi sanoa monella muullakin tavalla, kuin lakata olemasta olemassa. Se on heikkoutta. Mutta mikä parasta, asia kääntyi onnekseni!

Miksi stailisti? Koska on äärimmäisen stressaavaa hakea kaikki asun palaset jostain ja suunnitella ja miettiä ja keksiä, jos homman voi hoitaa joku muu, jää itselle aikaa tehdä töitä ja lisäksi voi nukkua rauhassa, kun ei tarvitse miettiä sukan väriä.

Perjantai aamuna lähdin kotoa klo 6.45 viiden tunnin yöunien jälkeen. Auton takapenkillä oli kolme kassia. Yhdessä oli aamun tilausuuden asukokonaisuus. Olin menossa puhumaan aamiaisen syömisen tärkeydestä Elisan kulmaan. Toisessa oli gaalasysteemit ja kolmannessa tietokone ja liikkuvan toimistoni paperit. Naama oli tällingissä ja kädessä oli kuppi kahvia.

Klo 10.15 kävelen ulos Elisan kulmasta ja suunnistan kohti maskia ja kampaajaa. Aloitamme pesemällä aamun esiintymismeikit pois, sitten pestään hiukset ja alkaa maskeeraus ja kampaaminen. Kun kammataan, teen töitä läppärillä. Olen valmis kolmen aikaan ja kävelen pitkin Bulevardia täydellä kaala-tällingissä. Se tuntuu hassulta. On kauhea nälkä ja käyn nopeasti syömässä sushi-buffetissa. Ilta vähän jännittää, enkä pysty syömään paljoa.

Kultaiset Venlat jaetaan Kansallisoopperassa. Saapastelen sinne farkuissa ja villapaidassa. Talossa on kova säpinä. Suurella näyttämöllä esitetään La Traviata ja Alminsalissa jaetaan Venlat.

Ohjelma alkaa tellussa vasta klo 20.00 mutta harjoitukset alkavat aiemmin. Osa esiintyjistä maskeerataan oopperassa. Ihmiset pukevat ja juttelevat. Ihana Eija Vilpas odottaa maskivuoroa rauhassa ratkomalla ristisanaa. Kenraaliharjoituksissa opetellaan odottamaan viisi sekuntia ennen kuin voittaja paljastetaan ja koko ohjelma käydään kerran läpi.

On aika pukea juhla-asu päälle. Olen onnellinen Annette Tammisen valinnoista. Asuni on mukava, helppo, tilaisuuteen ja juuri minun rooliini sopiva, musta Katri Niskasen haalari. Rakastan haalareita. Superkorkeat näyttävät kengät sopivat haalarin kanssa just nappiin. Olen totellut kiltisti Annetten ohjeita, kynsissä ranskalainen lakkaus, varpaankynsissä musta lakka. Ranteeseen pujotin ihanan puna-, valko- ja keltakultaisen rannekorun ja korviin pitkät puikot joiden päässä riippuu pisaran muotoon hiotut timantit. Korut oli lainassa Atelier Torbjörn Tillanderilta ja olin pitänyt ne välittömässä läheisyydessäni koko päivän. Mutta parasta kaikesta oli tukka! En ole ikinä anatanut kenenkään kammata hiuksiani. Luonnonkihara tukkani on arvaamaton ja jos sitä ei osaa käsitellä, se muuttuu katastrofiksi. Annette suunnitteli minulle irokeesikampauksen ja rakastuin ideaan. Krista Stenberg taiteili sen minulle kuin myös sumusilmäni ja että mä rakastin sitä tukkaa! (Näin juhlassa Maria Veitolan, joka ehdotti että ajaisin toisen puolen päätä sileäksi, mutta ehkä en kuitenkaan.)

Vielä käteen pieni huomaamaton musta Comme des Garçons laukku ja siinä se oli koko setti.

Musta asu #me too –hengessä. Näyttävä mutta ei näkyvä. Vähän rock.

Hiippailin pitkin opperraa ja juttelin henkilökunnan kanssa ja joku ihana nuori nainen otti minusta kuvia La Traviatan lavasteissa. Sitten tuli nälkä ja söin meidän odotustilojen cateringissä kaksi nakkia (ooh kuinka rakastankaan nakkeja!) ja banaanin. Sitten käyttiin Joren kanssa vähän kuvattavana lehdistön luona ja kun tulin sieltä pois korkokengät oli tehdä minut hulluksi. Rakastan korkkareita, mutta jalkani vihaavat niitä. Sattui helvetillisesti. Kävelin lavasteissa paljain jaloin.

Gaala tuli ja meni, palkinnot jaettiin ja oli aika mennä illalliselle Crown Plazaan. Päätin lähteä kotiin. Laitoin jalkaan farkut ja villapaidan. Autolle kävellessäni törmäsin illalliselle menijöihin, jotka houkuttelivat mukaan. Pudistelin päätäni. Autossa aloin miettiä, että mitä hittoa! Mullahan on kamala nälkä. Jospa menisin kuitenkin…?

Menin. Otin gaalalaukkuni ja kysyin respasta missä voisin vaihtaa vaatteet. Juhlakerros oli täynnä tuttuja, mutta olin yksin ja oli jotenkin typerä olo. Pyörin siellä hetken ja päätin sittenkin lähteä kotiin…Ala-aulassa törmäsin ihanista ihanimpaan valokuvaajaan, Janita Autioon joka oli myös yksin. Päätimme olla kaksin. Ja niin palasin juhlaan. Lopulta tapasin monta ihanuutta, juttelin ihanien ihmisten kanssa, sain ajattelemisen aihetta ja bonuksena tolkuutoman hyvää ruokaa! Viimein seuraavan vuorokauden puolella pois lähtiessäni eräs ihanuus olisi halunnut polttaa salaa tupakan, mutta ei tohtinut, kun paparazzit olivat viime vuonna vaanineet tupakkapaikalla ja ottaneet kurjia kuvia. Toivotin onnea salaisiin savuihin ja menin hotellin takaovesta ulos autoni luo. Sielläpä olikin eräs kuuluisa kaunotar ihan rauhassa tupakalla ja niin minäkin vetäsin savut vanhojen aikojen muistoksi, vielä se sujui yskimättä, vaikka lopetin jo kymmeniä vuosia sitten.

Gaala eli kaala terveisin

Hanna

P.S. hiukan ärsyttää se, kun ei lausuta G-kirjainta…

Mun mutsi on niin hauska tapaus. Rakastan muuten myös sanaa mutsi, josta mulle tulee mieleen vanhat strabat, jotka kutsuivat nuoruudessani kaikkia naisia mutseiksi. Starba taas on stadin slangia ja tarkoittaa miestä.

No mutta yhtä kaikki – asiaan. Äitini kieli on terävä kuin partaveitsi ja edelleen 92 vuotiaana hän heittää aivan kuolemattomia lausahduksia. Osa on täysin painokelvotonta tarinaa, koska on ymmärrettävä ikä ja taustat, että voi nauraa tietyille asioille, jotka tänä päivänä ovat siirtyneet kiellettyjen listalle.

Äiti oli tänään vähän huonossa hapessa ja häntä piristääkseni koetin puhua jonniin joutavia. Se on tavallaan mahdotonta, koska äiti ei ole tyhjän puhuja, eikä jaksa kuunnella hölinää. Mutta viedäkseni ajatukset pois huonosta olosta kerroin kuitenkin, että kävin tänään kampaajalla.

Äiti totesi siihen painokkaasti: ai niiiiinkö. Ja tuijotti kuontaloani. Jatkoin että joo-o, eikö ole hieno kampaus! Äiti siihen että: kutsuuko joku TUOTA kampaukseksi? Vastasin että joo joo, nykyään kampaajalta tullessa halutaan näyttää huolettomalta ja sellaiselta, että hiukset on kivasti, mutta ei niin kammatusti. Äiti siihen että: Ja KUKA niin sanoo?

No repesin tietysti. Äänenpainot olivat sen verran halveksivat, että sanonpa vaan, ettei kannata väittää, että huoleton tukkaeleganssi olisi mistään kotoisin. Ja siis mutsi tietää mistä puhuu. Hän oli muotialalla jo ennen ajanlaskun alkua eli joskus 50-luvulla. Alalle hän joutui, koska isän mielestä hän oli liian kaunis kävelemään rumasti ja hän pisti tämän mannekiinikouluun. (Äiti taas pisti isän hammaslääkäriin. Tasa-arvoako?) Niin ja siis – Lisa on näiden kuvien ottamisen aikaan neljän lapsen mutsi.

Omat lapseni sanovat äitiä Mamiksi (isolla kirjaimella) Itse hän kutsuu itseään Lisaksi yhdellä iillä mutta papinkirjat paljastavat hienostelun, siellä lukee Liisa.

Viime vuonna aloin kerätä äidin hupaisia ja oivaltavia sanontoja ja heittoja ylös. Avasin puhelimeeni kansion, jonka nimi on Mamismeja. Niitä oli jo aika joukko kasassa, kunnes puhelimeni hajosi enkä tietenkään ollut päivittänyt sitä, joten kaikki mamismit katosivat. Nyt siellä on vain yksi, joka ei ole yhtään hauska, vaan jotenkin ihana. ”Pilvet ei kysy lupaa”. Muistan kun hän sanoi sen. Istuin hänen sänkynsä laidalla ja puhuin säästä. Valitin kun satoi ja oli luvattu vaan alati huonompaa säätä. ”Pilvet ei kysy lupaa”… niin, ei ne kysy. Eivät sadepilvet, eikä pilvet elämän taivaallakaan. Toivottavasti ehdin kerätä vielä mamismeja. Ne on tosi rock.

Mami

❤️

Hanna

Tämä vuosi ei mulistanut henkilökohtaista elämääni mitenkään merkittävästi, mutta muuten tuntuu, että maailma on muuttumassa hyvin kiinnostavalla tavalla.

Me too –kampanja on herättänyt ja yhdistänyt valveutuneita naisia ja miehiä yhdeksi rintamaksi asiassa, joka on elänyt kuristettuna möykkynä naisten elämässä vuosituhansia. Aatamin ja Eevan ajoista asti, kuten Jimmy Carter toteaa.

Yhtäkkiä kaikki se, mikä on aina tuntunut ahdistavalta, mutta on pitänyt kätkeä, voidaankin nostaa päivänvaloon. Suomessa se tosin tapahtuu vaimeasti, nimiä ei tuoda julkisuuteen edelleenkään, koska asioita ei voida todistaa. Mutta jos katsotaan eteenpäin, asia on toinen. Meillä on enemmän rohkeutta sanoa, ei käy. Jos näemme, että sukupuolista ahdistelua tai epäsopivaa käytöstä tapahtuu, voimme puuttua asiaan myös sivusta. Siitä on tullut hyväksyttävä tapa, vaikenemisen sijaan. Enää sitä, joka sanoo ei käy tai koeta käyttäytyä, ei pidetä pikkumaisena, vaan älykkäänä. Typerykset paljastetaan.

Sukupuolineutraalit sanavalinnat, liikennemerkkimuutokset ja unisex-vessat ovat aiheuttaneet paljon naurua, suuttumusta ja pilkkaa. Miksi? Miksi on ongelmallista ymmärtää, että meitä on montaa sorttia? Jos seisoo kahden oven edessä eikä tunnu oikealta mennä sisälle kummastakaan, miksi ei olisi oikein tehdä ovista kaikille sopivia? Kaikkien vanhan maailman roolimallien kyseenalaistaminen on kehitystä oikeaan suuntaan, jossa jokaisella on yhtäläinen oikeus kokea kuuluvansa joukkoon ja olla hyväksytty. Miksi jotakuta naurattaa ajatus siitä, että ihmisiä kutsutaan ihmisiksi, ilman sukupuolta korostavaa liitettä? Mitä väliä sukupuolimääreellä on, kun kaikkein tärkein ihmisessä on sydän ja käytös, se mitä hän tekee ja kuinka kohtelee muita.

On terveellistä olla suvaitsevainen ja kyseenalaistaa omia ajatuksiaan ja ajatusmallejaan, eikä pitää kouristuksenomaisesti kiinni vanhasta.

Kuinka moni niistä, jotka pitävät sukupuolineutraaleja termejä typerinä, on sitä mieltä, että on ihan ok, etteivät naiset saa ajaa autoa, käydä töissä tai että alusvaatteet tulee kuivata naurulla tyynyliinan sisällä, tai että naisten nilkat eivät saa näkyä? Tai että pariskunnan on oltava papin siunaamassa avioliitossa, ennen kuin he voivat yöpyä samassa hotellihuoneessa? Nämä esimerkit huvittavat meitä ja ihmettelemme voivatko ne edes olla totta.

Ruotsin kirkoissa vähennettiin Herra -sanan käyttöä, kun puhutaan Jumalasta. Halleluja kuinka hienoa! Kuka voi määritellä Jumalan sukupuolen? Me täällä maan päälläkö? ”Jumala on suurempi kuin sukupuoli. Meillä ihmisillä on sukupuoli, mutta Jumala on sukupuolten ulkopuolella”, sanoo Ruotsin kirkon jumalanpalvelusvaliokunnan puheenjohtaja Sofija Pedersen Videke Aftonbladet-lehdessä. (HS 24.11.2017)

Kiitän kaikkia tahoja, jotka pyrkivät sukupuolineutraaleihin ilmaisuihin ja tapaan kohdata muut ihmiset, sekä kaikkia, jotka pyrkivät kaikin tavoin vastustamaan kaikkea syrjintää ja rasismia. Paljon tässä on oppimista, mikä on aivan selvää, koska tutut sanat istuvat tiukassa – palomies, pääluottamusmies, lautamies ….

Koeta sinäkin, joka helposti naureskelet näille asioille, asettua hetkeksi sen ihmisen asemaan, joka on toisenlainen kuin sinä. Mieti sitä, kun menet vesaan ja valitset ovea. Ajattele: entäs jos… miltä se tuntuisi?

Suvaitsevaa vuotta 2018

Uuden vuoden lupaukseni on tehdä parhaani että oppisin hylkäämään vanhentuneet sanat ja elämänmallit.

🖤

Hanna

Terveisiä aamusaunasta. Rrrrrrakastan käydä aamuisin saunassa. Koska, kuten kaikki kunnon ihmiset, minäkin olen uuden vuoden lupauksena päättänyt hoitaa ja huoltaa itseäni, sekä kehoa että mieltä, tarmokkaasti, myös joogasin saunassa. (Aika mielenkiintoinen lauserakenne, mutta kyllä se toimii)

Saunayoga on ystäväni Tiina Vainion kehittämä liikuntamuoto. Yksinkertaistettuna se on joogaa saunassa matalassa lämmössä. Liikkeet on suunniteltu siten, että ne voi tehdä lauteilla. Saunayogaa voi harrastaa ohjattuna joillain kuntosaleilla ja se on tosi kivaa. Saunan lempeä ja leppoisa tunnelma antaa siihen oman sävynsä. Lihakset antavat hyvin periksi, kun tila on lämmin ja saunassa ei kukaan suorita mitään. Jokainen voi harrastaa joogaa myös omassa kotisaunassa. Ja sillä siis aloitin päiväni tänään. Lempeä ihana alku pimeälle päivälle. Lähtiessäni laiton kahvin tippumaan ja niin sain nauttia hyvän kahvin tuoksusta saunan jälkeen ja pian istuin pöydän ääressä juomassa kahvia ja syömässä perusaamiastani, joka ei hevillä muutu. Puuroa, marjoja, raejuustoa, näkkäriä, kalkkunaa ja paprikaa. Amen. (ja tätä kirjoittaessani muistan, etten tiputtanut puuroon muutamaa tippaa tyrniöljyä ja jätin myös vitamiinit syömättä – seuraavaksi paluu keittiöön!)

Saunassa minulla on joogan lisäksi muutamia juttuja jotka ovat minulle tärkeitä. Haluan mennä kuivana kuivaan saunaan. Haluan että minulla on mahdollisuus maata lauteilla ja pääni alla on tyyny. Mieheni sai vuosi sitten tyttäreltä lahjaksi ihanan Lapuan Kankureiden saunatyynyn ja meillä on sanaton sopimus, että saan käyttää sitä. Menen ensimmäisenä saunaan, otan tyynyn ja kun saunon lyhyemmän ajan kuin hän, annan sen hänelle, kun lähden pois. Se on rakkautta se!

Löylyä haluan heittää vastaa, kun alan hikoilla. Vihta olisi ihana, mutta meidän saunassa se suuri harvinaisuus.

Tärkeä väline saunassa on kiulu. Niitä on tullut ja mennyt ja joulun alla taivuin ja marssiin Etolaan. Tulin sieltä ulos kourassani kuparin värinen muovinen kiulu ja kauha. Olen etsinyt kaunista ja toimivaa väsymättömästi, mutta nyt olen päätynyt siihen, että muovi sopii minulle ja kiitän henkilöä, joka on tajunnut värjätä muovin kuparinväriseksi. Se sopii hyvin lämpökäsiteltyyn puuhun.

Ongelmina kiuluissa olen kokenut puun, joka alkaa vuotaa. Bambun, joka niin ikään alkaa vuotaa. Jos niissä seisottaisi vettä, saattaisivat pysyä tiiviinä, mutta sitten ne tummuvat rumiksi. Sain lahjaksi hienon Harvian metallisen kiulun ja kauhan. Uuh kuinka hienot! Mutta meidän pieneen saunaan liian iso ja lisäksi metalli kolisee.

Täydelliseen saunakokemukseen kuuluu tietysti myös kiireettömyys. Vaikka siellä ei kauaa olisikaan, on oltava tunne siitä, että ei ole kiire. Joskus nukahdan lauteille. Rakastan sitä, mutta se ei ole suositeltavaa. Siinä saattaa käydä hullusti.

Saunomiseeni on myös tullut tänä vuonna yksi uusi rituaali, joka jotenkin naurattaa. Käydessäni gynekologilla, lääkärini antoi määräyksen viimeinkin alkaa tutkia rinnat säännöllisesti. Hänellä oli antaa hommaan hyvä muistisääntö. Hän kehotti tutkimaan rinnat kerran kuussa saunan lauteilla maatessa. Ja muistaakseni sen, minun tuli piirtää löylyhuoneen seinään rinnat. No en piirrä! Hahahah! Seiniin ei piirrellä, mutta juttu huvittaa minua ja kas ilon kautta mennään ja niin olen muistanut tehdä tämän tärkeän tutkimuksen kerran kuussa.

Mukavaa päivää, sikäli kun tätä pimeyttä päiväksi voi kutsua!

Hanna

Toivoton tilanne päällä. Mies matkoilla ja minä valvon. En osaa nukkua, kun oma mörököllini ei nuku vieressä. Jotkut puhuvat seitin ohuista ja tarkoittavat samppanjahumalaa keskellä päivää, mutta kun minä puhun seitinohuista, niin puhun yöunista, kun vierestä ei kuulu kuorsaus.

Aivan toivottoman rasittavaa. Olen illan torkku ja aamun virkku, mutta kun mies on poissa, en osaa mennä ajoissa nukkumaan. Ja kun menen, en saa unta. Ja kun sitten viimein nukahdan, uni on ohutta, jotenkin tiedostavaa.

Olenko luolamiehen luolavaimo? Jos ajatellaan, että mies on luolassa nukkuessaan kuorsannut pelottaakseen petoja, on nainen voinut nukkua turvallisessa rauhassa. Kun tämä karhuakin kovaäänisempi, hurja luolamies on poissa, täytyy naisen olla varuillaan. Siitäkö tässä on kysymys?

Olen aamuyöstä lähtien miettinyt ratkaisua ongelmaan.

Ongelmia aiheuttavat ainakin seuraavat faktat

• Sängyssä on liikaa tilaa. Koska toinen puoli pedistä on tyhjänä, mahtuu sängyssä pyörimään loputtomasti. Pyöriminen tekee unesta levotonta.
• Sängyssä on kylmä, kun peiton alta puuttuu ihmispatteri.
• Makuuhuoneessa on pelottavan hiljaista

Kaikki ratkaisut, joita väsymyspäissäni keksin kyseisiin ongelmiin ovat DIY (do it yourself) -tyyppisiä ratkaisuja.

Ratkaisu liikaan tilaan on pötkylä. Peitoista ja tyynyistä kyhätään sängyn toiselle puolelle pötkylä. Paras pötkylä syntyy niin, että makuupussi tungetaan täyteen tyynyjä ja peittoja, joiden sisällä on tietosanakirjasarja. Ei siksi, että mieheni tietää kaiken, vaan siksi että pötkylässä on painoa. Substanssia. Pötkylä ei saa liikkua, kun siihen nojaa. Turva ei voi paeta, vaan sen on oltava järkähtämätön.

Toiseen ongelmaan, eli kylmyyteen ratkaisu on kuumavesipullot ja huoneen patterin termostaatin kääntäminen täysille.

Miehen vieressähän on aina kuuma. Karhunköriläät tuottavat hirveästi kuumuutta tilaan. Sänkyyn tarvitaan siis muutama kuumavesipullo ainakin nukkumaan mennessä. Kun ne jäähtyvät uni on jo toivottavasti tullut ja lopusta hikoilusta pitää huolen liian lämmin patteri.

Hiljaisuuden poistaminen on tärkeää. Jos joutuu olemaan varuillaan, nukkumisesta ei tule mitään. Huoneeseen on siis saatava kuorsausääntä. Tarkistin löytyykö sitä netistä ja tietysti sitä löytyy! Kirjoitin Googlen hakukenttään ”you tube snoring sound” ja booom siellähän niitä riittää. Jokaisen on etsittävä itselleen sopiva soundi, koska ihmiset kuorsaavat eri tavoin. Tärkeää on myös tarkistaa kauanko nauhoitus kestää. Niitä on 30 sekunnista aina kahteentoista tuntiin saakka. Itse valitsen 12 tuntia raskasta hengitystä sisältävän nauhoitteen. Nauhoite laitetaan tulemaan läppäriltä tai älypuhelimesta ja tärkeää on, että laite on yhdistetty virtalähteeseen. Olisi katastrofi, jos pötkylä lakkaisi yhtäkkiä hengittämästä. Laitteesta on myös poistettava valo, sillä tuo talven ihme, valo, valvottaa. Sitä ei ole, joten sitä ei pidä tuottaa tilaan.

Tällä kolmen kohdan ohjelmalla olkoon ensi yö syvää unta uhkuva.

Jos oma yösi on ollut uneton, suosittelen katsomaan vanhoja kesällä otettuja valokuvia. Itse ainakin hymyilen enimmäkseen kaikissa kuvissa ja oma naurava naama alkaa kyllä vähän naurattamaan. Ja nauru pidentää ikää sekä pyyhkii pois kaiken ikävän. Tsemppiä!

Iloa ja virkeyttä päivään.

Hanna

Hei maailma vuonna 2018 ja sen ensimmäinen työaamu! Tässä taas istun ja sormet laulaa näppäimillä. Ulkona on säkkipimeää, sisällä hohtaa vielä lempeä valo joulukuusesta. Jalassa on polvipituiset villasukat ja ajatuksissa on sekä menneen vuoden jäljet, että tulevan vuoden toiveet. Parasta aamussa oli herääminen kahvin tuoksuun, vaikka se samalla kertoikin, että rakkaani oli jo lähtenyt töihin ja pitkät hitaat aamut ovat ohitse.

On pakko sanoa, että viime vuosi jäi jotenkin harmaana mieleen. Kun mietin sitä yksittäisten tapaamisten ja tapahtumien kautta, se oli hieno vuosi. Mitään suuria tragedioita tai pettymyksiä vuosi ei kantanut selvitettäväksi, mutta muuten olen iloinen, että edessä on uusi vuosi, uusi elämä, puhtaat sivut ja tunnen itseni energiseksi ja vahvaksi. Olen kuin tulivuori ja on tunne, että kohta räjähtää, sillä lailla että jeeeee! Täältä tullaan babes!

Tärkein uuden vuoden lupaukseni, on että asetan itseni ensimmäiseksi. Se tarkoittaa sitä, että en enää katso jääkö minulle aikaa liikuntaa varten, vaan jääkö aikaa muuhun kuin liikuntaan. Varmaan kaikkein yleisin uuden vuoden lupaus, mutta minullekin erittäin tärkeä. Ihminen ei voi elää liikkumatta, siitä tulee paha olo. Aion myös palata sokerittomaan elämääni ja lisäksi luovun yhdestä suuresta rakkaudestani. Arrrghhhhh tämä tekee kipeää. Kolme kirjainta. VOI. Eli teen voi lakon. Saan edelleen käyttää sitä leivonnassa ja ruuan valmistuksessa, mutta leivältäni se katoaa jälleen. Tiedättekö, minä rakastan voita. Sen maku… ❤

Ensivuodelta toivon terveyttä. Olen siis saavuttanut iän, jossa sen tärkeys on korostunut. Sairaana on niin hankalaa touhuta ja kivutta kivaa elää. Liikuntalupaukseen viitaten, sen eteen on kyllä tehtävä töitä. Liikkuvuus, lihaskunto ja hapenottokyky eivät tule nojatuolissa. Toivon myös iloa ja hyvää mieltä, paljon ääneen nauramista.

Kuinka tulikaan mieleeni eräs päivä lapsuudestani. Olin ystäväni luona ja nauroin siellä sydämeni kyllyydestä. Ystäväni isä tuli paikalle ja sanoi minulle ärsyyntyneenä: ”Ihminen tulee räkänokastakin, vaan ei turhan naurajasta”. No pidin varmaan häiritsevää melua kikattaessani seitsen vuotiaan riemulla, eikä tuo typerä sananlasku (Suomen kansanviisausko muka!?) saanut nauruani elämässäni vähenemään, kuin tuon hetken osalta. Mutta, että osaakin olla typerä lauseke. Mikään ei ole parempaa kuin oikein kunnon ääneen nauraminen.

Toiveenani on päästä ainakin yhdelle kaukomatkalle, unelmoin myös Sisiliasta ja Budapestistä sekä Prahasta. Sekä uimisesta Allas Sea Pool –merikylpylässä. Veikkaan, että yksi näistä toiveista ainakin toteutuu!

Summa summarum olen iloinen viime vuodesta kiitos siitä, mutta kiitän myös siitä, että se on takana ja mulla on nyt tää tulivuorifiilis!

Onnea uuteen vuoteen kaikille, paljon naurua ja toteutuvia unelmia – pieniä ja suuria! Kiitos kuvista Jari Mutikaiselle! Otimme ne uuden vuoden yönä, kun testasimme mun uutta kameraa. Yksi toive on oppia itse käyttämään sitä.

❤️

Hanna