Paras suppilovahveropasta 

Kun kävin sunnuntaina metsäilemässä, kuten täällä kerroin, niin mähän keräsin samalla sieniä. Tuli sellainen sopiva määrä, jonka puhdistamisesta ja säilömisestä ei tullut mitään tuskaa. Vaan siis sieniä heti syötäväksi.

Puhdistin suppikset ja ryöppäsin karvalaukut maanantaina. (Tiesitkö muuten et karvarouskuja täytyy ryöpätä 10 minuuttia? Ei ne myrkyllisiä ole, jos ei niin tee, mutta kitkeriä ovat)

Koko tiistai meni koneen äärellä töitä tehdessä ja vaikka olin päättänyt tehdä reippaan kävelyn ulkona, ei se onnistunut. En ehtinyt ajatellakaan lenkkiä ennen kuin kello oli kymmenen illalla! No silloin on todellakin parasta mennä nukkumaan, eikä reippailemaan.

Pieni tauko oli kuitenkin päivällä pidettävä, koska piti syödä jotakin lounaaksi. Jääkaapissa ei ollut mitään valmista, joten oli ryhdyttävä kokkailemaan. Päätin tehdä simppelin pasta-annoksen suppiksista ja siitä tuli superhyvää, joten päätin jakaa helpon reseeptin täällä. Tää pasta on tosi nopea tehdä. Se on vartissa lautasella.

Valmistus kannattaa aloittaa siitä, että laittaa pastaveden  kiehumaan heti ensimmäsenä ja kun se alkaa alkaa kiehua, ennen kuin pasta pitää lisätä veteen, niin laittaa levyn ykköselle odottamaan. Siitä se sitten nopeasti on kiehuvaa, kun on aika heittää pasta kypsymään. (Pyrkimyksenä on siis se,että pasta on kypsää yhtä aikaa soosin kanssa) Ja suola! Älä unohda laittaa reilusti suolaa pastan keitinveteen.

Tässä siis resepti maailman nopeimpaan ateriaan. Tämä ohje on neljälle.

Suppilovahveropasta

reilu 1 litra puhdistettuja suppilovahveroita

1 pieni sipuli

2 rkl voita

2 rkl vehnäjauhoja

1-1,5 dl kanttarellifondista tehtyä sienilientä tai kasvislientä (Touch of taste fondivalikoimassa on tosiaan myös kanttarellifondi. Hyvä tuote! Ei löydy ihan jokaisen kaupan fondivalikoimasta)

2 dl kuohukermaa

suolaa (maistellen, koska liemi voi olla suolaista)

reilusti mustapippuria myllystä

1 rkl tuoretta timjamia silputtuna (hennoista ruukkutimjameista voi silputa varret mukaan)

1 sitruunan raastettu kuori

parmesaania

400 g pastaa

1 rkl suolaa

Laita pastavesi kiehumaan kannen alle isoon kattilaan.

Hienonna sieniä jonkin verran. Ihan pieniksi ei tarvitse silputa, koska ne kutistuvat kypsennettäessä. Silppua sipuli.

Paahda sieniä tovi kuivalla paistinpannulla keskilämmöllä, niin että sienistä irtoaa osa nesteestä. Lisää pannulle voita ja pieneksi silputtu sipuli. Paistele sieniä ja sipulia tovi, kunnes sipuli on läpikuultavaa. Älä ruskista.

Suunnilleen tässä vaiheessa voit laittaa pastan kiehumaan.

Kääntele joukkoon pari ruokalusikallista vehnäjauhoja ja lisää sitten desilitra sieni-tai kasvislientä. Kuumenna seos kiehuvaksi ja anna jauhojen kypsyä pari minuuttia. Lisää sitten joukkoon kuohukerma ja anna kiehahtaa. Jos kastike on liian paksua lisää sieni- tai kasvislientä. Mausta kastike ensin mustapippurilla ja lisää sitten suola, timjami ja sitruunankuori. Valmista tuli!

Valuta pasta ja kääntele soosi joukkoon. Raasta annoksen päälle parmesaania.

Hitsin hyvää ja simppeliä. Kandee mennä metsäilemään! Vaikka saahan suppiksia kaupasta ja toriltakin toki!

Hanna

Jalkapohjien venytys on taivaallista!

Kumpparit yllätti mut eilen aivan täysin. Kävi jännä juttu ja havainto. Mä olen koko kesän istunut autossa ja kävellyt tosi vähän. Sitten seisonut messuilla ja nimenomaan kävely on ollut vähäistä. Olen käynyt hierojalla säännöllisesti koska jalat ovat olleet ihan tukossa. On ollut myös tää tunne, että jalkapohjat ja jalkaterät on kireät. Mutta olen vain kiirehtinyt paikasta toiseen ja vaikka yleensä pyörittelen palloja jalkapohjien alla, koska se tuntuu taivaalliselta, niin nyt en ole ehtinyt.

Eilen olin lähdössä salille treenaamaan, mutta muutin mieleni. Halusin lähteä mieluummin ulos metsään kävelemään. Oli myös tunne, etten jaksa suorittaa mitään, ainoastaan nauttia. Otin kopan ja sieniveitsen mukaan, jos sattuisi olemaan sienisaalista tarjolla.

Kun vaellan sienikorin kanssa, en kävele poluilla, vaan nimenomaan epätasaisessa maastossa. Kiven ja kantojen, sammaleiden ja puunrunkojen yli. Ja tiedättekö mitä! Mun jalkapohjat huusi hurraata. Mun Hai-saappaiden pohjat on suorat, vailla mitään tukea, ja erittäin taipuisat. Jaloissa oli vain aika ohuet villasukat. Sellaiset, jotka mahtuisivat pikkukenkiinkin. Huomasin kuinka käytin jalkapojia. Ai että se tuntui ihanalta. Aloin tahallani kävellä oikein muhkuraisissa paikoissa ja työnsin itseäni eteenpäin nimenomaan jalkaterillä ja varpailla. Se tuntui ihan älyttömän hyvältä ja onnistui siksi että jalassa oli ne kumisaappaat. Jalkapohjat ja jalkaterät olivat tehokäytössä.

Innostuin vielä lisää ja koska jalkani ovat olleet kokonaan ihan jumissa pitemmän aikaa, aloin venyttää niitä muutenkin. Kun löysin sieniä, en kumartunut niitä keräämään, vaan taivutin pienessä haara-asennossa itseni lantiosta alas, niin että takareidet ja pakarat venyivät. Siis ihan perus eteentaivutus. Ihana venytys tuntui ja oli niin nastaa olla metsässä ja saada samalla puhdasta raikasta metsäilmaa keuhkoihin, eikä ollut sitä suorittamista ja kiirettä.

Kun sitten tänään aamulla heräsin, tuntuivat jalat niin vetreiltä, ihan kuin uusilta pötkylöiltä! Ihan kreisiä. Ja vain kumppareiden ansiota. Mulla on myös Merrelin paljasjalkakengät, mutta en ole käyttänyt niitä pitkään aikaan. Niiden ideahan on se, että kantapää ja päkiä ovat samalla tasolla, eikä kenkä tue jalkaa, ainoastaan suojaa sitä.

Välillä tuntuu, että kävely on semmoista typerää teputtelua, että siitä puuttuu nimenomaan se voimakas isovarpaalla tehty työntö. Hassua että kumisaappailla tehty pikkuinen tunnin ulkoilu herätti mut ja ja mun jalat!

Oi että – kiitti kumpparit! Tänään on ihan pakko taas mennä kävelylle. Sellaiselle tehokkaalle kävelylle, että jalkapohjat ja jalkaterät saavat vähän hommia!

Hanna

Onni ja onnellisuus – väliaikaista kaikki on vain. Mutta yhtä väliaikaisia on huolet ja murheet.

Mä olen miettinyt tätä viime aikoina paljon, kun välillä tuntui, että selässäni oli niin kovin raskas, huolien täyttämä reppu kannettavana.

Oli monta kurjaa asiaa, jotka painoivat mieltä ja kuristivat rintakehää. Silti annoin mennä. Tein duunit ja hoidin kaikki asiat. Tietenkin. Mitä muuta sitä voi tehdä? Ja sitä paitsi huolet olivat tietenkin sitä pienempiä, mitä suurempiin murheisiin niitä vertaili. Joten mun iso harmi saattoi kutistua minimittoihin, kun mietin miten kurjasti asiat voisivat olla.

Kuuntelin myös paljon muita ihmisiä ja huomasin, että ihan jokaisella on joku huoli kannettavanaan.

Eilen siivoilin ja kokkasin ja katsoin samalla kaikki Vain elämää tämän tuotantokauden jo esitetyt jaksot yhtä kyytiä. Jokainen noista artisteista on kokenut suurta tuskaa ja vaikeuksia. Vähän jopa tuntui siltä, että kuta kauheammat kokemukset, sitä parempi tulkitsija. Tämä ajatus on tietenkin täysin väärä, koska kukaan toinen ei voi arvottaa jonkun kärsimyksen kokemuksia. Jokainen kokee ne sisällään yksilöllisesti, oman mittarinsa mukaan.

Huolia oli montaa sorttia. Yksi on kysynyt äidiltään, miksi kukaan ei koskaan soita mulle? Voi kuinka moni meistä on kokenut sen saman. Jollain on ollut vakavia itsetuhoisia ajatuksia, joku on kokenut vakavaa väkivaltaa jne. Lauri Tähkä muistelee omaa alkutaivaltaan, jossa lauloi tyhjissä baareissa, joista jopa henkilökunta poistui ulos. Ajatelkaa kuinka kovia juttuja! Ja siinä he kaikki nyt istuvat ihanissa artistin asuissaan ja laulavat ja muokkaavat toistensa biisejä ja kokevat ja näyttävät suuria tunteita.

Niin usein sanotaan, että huipulle ei ole helppoa tietä, mutta kuinka minusta tutuu siltä, että moni kuitenkin kadehtii näitä ihmisiä ja ajattelee, että helppoahan heidän on. Mistäs sen tiedät? Ei ole ollut helppoa eikä monella ole vieläkään.

Kaikilla on välillä helppoa tai ainakin helpompaa. Siksi minusta ilo, nauru, ystävällisyys ja hymyt on niin tärkeitä. Aina kun voi nauraa, niin kannattaa kyllä ottaa tilanteesta vaarin.

Aikanaan yhtä ohjelmaa tehdessäni, sen ohjaaja närkästyi, kun heitin läppää ja pelleilin aina kun kamera ei käynyt. Sain hiukan huutia asiasta. Kummeksuin moista nihkeyttä ja olen edelleen sitä mieltä, että ilo ei haittaa työntekoa. (Meteli voi kyllä häiritä muiden keskittymistä, mutta siitä ei ollut kyse) Edelleen siis jatkan valitsemallani tiellä – ilo pintaan vaik syvän märkänis! Se auttaa, kun naurelee ei se niitä huolia ja taakkaa karkota, mutta hetken on kevyempi kulkea.

 On myös hyvä muistaa, ettei aina pysty parhaimpaansa. Välillä voi olla töykeä, kun mielessä on harmeja, mutta jos sen huomaa itsestään, voi myös pyytää anteeksi. Ja välillähän ei edes huomaa. Mutta se kaikki on inhimillistä. Siksi olisi niin hyvä aina koettaa olla kaikkia ihmisiä kohtaan mahdollisimman kiva, kun ei sen toisen repun painosta mitään tiedä.

Monta omaa huoltani on jo repusta lähtenyt, mutta eihän se koskaan aivan tyhjä ole. Lauantai oli kuitenkin aivan mahtava päivä. Onnistuin suurenmoisesti valmistamassani lounaassa, kävelin aurinkoisessa syyssäässä koiran hihnan jatkeena ja huomasin, kuinka kaunis koti meillä on. Hienoja juttuja.

Keveitä taakkoja ja kaikenkokoisia iloja sulle!

Hanna

Voin sanoa taas rauhassa, että elämä on palannut uomilleen. Se menee niin, että sovin päivään yhden tapahtuman tai palaverin ja lopputuloksena on täpötäysi päivä kuudesta aamulla kymmeneen illalla – ihan vaan pikku yllätyksenä. Tällä kertaa yllätys oli Everstinna.

Eilen heräsin aikaisin, pesin hiukset ja lähdin lehtikuvaukseen ja haastatteluun. Tarkoitukseni oli ottaa mukaan yksi tietty koru, mutta se ei ollut siellä missä piti. Kaivoin kaikki mahdolliset kolot, enkä löytänyt sitä kuitenkaan. Moinen ahdistaa. Päätin etsiä sen kun tulen kotiin – mutta eihän siinä niin sitten käynyt!

Seuraava ansa oli yllättävä liikennesuma ja sen jälkeen uuden auton uudet ominaisuudet, joiden kanssa en ihan tullutkaan juttuun. Lopulta olin kuitenkin perillä meikkituolissa ja ajattelin ottaa kuvia meikistä ja kuvauksesta, mutta tapani mukaan uppouduin itse aiheeseen niin, ettei siitä ole ainuttakaan kuvaa tähän laitettavaksi. Perästä kuuluu siis.

Seuraavaksi istuin toimittajan kanssa kahvilassa, jossa kerjäsin vähän parempaa kahvia ja maistoin kahta kakkua, joista toisen reseptistä voisin jopa maksaa hiukan. Finlandia talon kahvilan banaanikakku oli yksinkertaisesti jumalaista. Siinä haastattelun tiimellyksessä katsoin välillä viesteistä välkkyvää puhelintani ja kas! Sinne tupsahti tällainen:

”Hei! Mulla olis pari lippua Everstinna näytelmän enskariin tänään – pääsetkö paikalle?”

Ilmoitin pääseväni

”Mahtavaa että oot noin spontaani, illalla nähdään ♥ kaksi lippua tulossa”

No niin siis mähän olen nimenomaan spontaani. Mun on helppo luvata tai olla lupaamatta jotain heti. Vaikeaa on sopia jotakin pitkän ajan päähän, koska freelancerilla työt ajaa kuitenkin aina kaiken edelle.

Tavoitin tyttäreni Carolinan sienimetsästä ja hän lupasi innokkaana tulla mukaan katsomaan näytelmää.

Kun haastis oli paketissa, lähdin etsimään autoani parkkihallista. Toki tiesin missä se oli (olen oppinut siinä mielessä läksyni) mutta tajusin, että olin jättänyt autoon sekä sen avaimen, että parkkihallin maksulapun. Ja varsinaisesti uuden autoni kauppoja ei ole vielä tehty. Voin sanoa että oli hiukan hiki, kun mietin mahdanko löytää auton vai vain tyhjän parkkiruudun hallista.

Auto oli paikoillaan ja niin hain tyttäreni Nuuksion metsistä ja ajoimme kiireen vilkkaa meille, jossa kaivoin kaapistani neidolle koltun sadevaatteiden tilalle ja jalkaan numeroa liian suuret hamekengät ja niin lähdimme kohti Kaupunginteatteria.

Everstinna

Voi hyvä elämä minkä roolisuorituksen Heidi Herala teki. Näytelmä oli pienellä näyttämöllä ja istuimme Carkin kanssa siinä ensirivillä. En tiennyt esityksestä mitään etukäteen. En ole ehtinyt lukea lehtiä tai muutakaan tänä kiireisenä kesänä ja alkusyksynä. En tiennyt mitä odottaa, en tiennyt mistä näytelmä kertoo. Istuin siinä ja onneksi tiedän jotain Suomen sodista ja historiasta ja ilokseni minulla on muutama ystävä pohjoisessa, että tiesin mikä on kläpi (lapsi) ja kuinka Torniojokilaakson murre taipuu. (Kiitos paljosta Matu ja Johanna) En olisi menettänyt mitään, vaikka en olisi murteesta koskaan kuullutkaan, mutta oli joka tapauksessa ihanaa kuulla sitä.

Toki näyttelijän työhän kuuluu oppia kaikenlaista, mutta on aina ihmeellistä nähdä ja kuulla kaikki se taito ja osaaminen. Paisti että Herala päästeli murretta, niin kysymyksessähän oli yhden naisen esitys, monologi. Herala oli lavalla yksin kaksi tuntia ja koko tuon ajan hän piti minua näpeissään sataprosenttisesti. Hän oli huima. Raivoisa, toteava, energinen, mykistävän loistava. Ja liikkuminen lavalla – Heidi Herala liikkui lavalla ihmeellisesti, kuin olisi painoton. Ammattitaitoa totisesti. Puhumattakaan siitä, että joku ihminen ylipäätään kykenee muistamaan ulkoa kaksituntisen esityksen. Rakastin myös lavastusta ja pienen näyttämön tunnelmaa.

Tarina

Everstinnan tarina on yhden ihmisen elämän tarina. Se perustuu Rosa Liksomin kirjoittamaan kirjaan Everstinna (Like) . En osaa sitä tähän kiteyttää itse, joten kopioin tekstin suoraan Kaupunginteatterin sivuilta:

”Näytelmä kertoo hersyvän ja rajun tarinan paraateja ja univormuja
ihailevan nuoren työn kasvusta itsenäiseksi, aikuiseksi ja kirjailijaksi.

Isän kuoleman jälkeen isän ystävä, 28 vuotta vanhempi Eversti, täyttää nuoren runotytön ajatukset ja hän heittäytyy kaikilla aisteillaan miehen syliin. Pariskunta käy eräretkillä, Rovaniemen natsieliitin juhlissa, Mannerheimin syntymäpäivillä ja soilla naimassa. Rakkaus kipunoi kilpaa revontulien kanssa mutta saa hiljalleen yhä julmempia sävyjä.

Samalla näytelmä on tarkka ja terävä erään aikakauden analyysi. Teoksessa seurataan myös Suomen vaiheita itsenäisyyden alkutaipaleilta, sotien läpi aina nykyhetkeen asti. Eletään Neuvostoliiton ja natsi-Saksan välissä ja ollaan lujasti kallellaan jälkimmäiseen, kunnes tuo liitto kaatuu.

Lapin kirpeässä yössä kerrottu tarina kuljettaa läpi yhden naisen koko elämän sekä yhden valtion kasvukipujen. Väkevän ja unohtumattoman tarinan tulkkina on upea Heidi Herala.”

Käsiohjelmassa kerrotaan, että näytelmä syntyi, kun Heidi Herala oli lukenut Rosa Liksomin haastattelun koskien kirjaa ja juostessaan kauppaan ostamaan teosta, hän soitti jo kirjailijalle ja kysyi olisiko teoksesta näytelmäksi. Täältä voit lukea Apu-lehdessä olleen Heidi Heralan haastattelun näytelmästä.

Menkää katsomaan – Everstinna on mestariteos. Heidi Herala on upea, upea upea. Ainoa asia mitä ihmettelin, oli yleisö, joka nauroi, kun minulla valuivat kyyneleet silmistä. Mutta jokainen kokekoon asiat itsensä kautta, kuten itselle sopii. Se on sallittua.

Kiitos Sari, tekstiviestistä, kiitos lipuista, kiitos elämyksestä ja kiitos Carolina seurasta. Seuraavaksi on luettava itse kirja. Voi elämä mikä päivä. Kiitos eilisetä!

Hanna

Tanskalainen muotoilu – rakastan!

Olin viime viikolla neljä päivää Kööpenhaminassa Sisustustoimittajat Ry:n matkalla. Yhdistykseemme kuuluu reilut neljäkymmentä jäsentä ja vajaat kymmenen seniorijäsentä, jotka ovat aikanaan olleet perustamassa yhdistystämme. Toimittajantyön lisäksi järjestämme sisustukseen liittyviä tapahtumia, koulutamme itseämme ja teemme yhdessä matkoja sisustusmessuille tai räätälöimme matkoja, joissa tutustumme kiinnostaviin näyttelytiloihin, suunnittelijoihin ja sisustusalan tuotteisiin. Kööpenhaminassa yksi vierailukohteistamme oli roska-astioista alun perin tunnetuksi tullut VIPP.

Vippin tarina on kiehtova. Tutustuin siihen osittain jo aikanaan, kun tein T.i.l.a. –ohjelmaa. Ohjelmassa oli modernit klassikot –osio, jossa esittelin ikonisia esineitä ja niiden taustoja, suunnittelijoita ja tarinoita. Vipp-roskiksen tarina jäi silloin hyvin mieleeni, koska se on aito tarina, ei väkisin tuotteen ympärille kyhätty kertomus.

Holger Nielsen oli metallityöntekijä ja hänen vaimollaan Mariella, oli kampaamo. Marie kaipasi kampaamoon roska-astiaa, jossa olisi kansi, mutta jonka avaamiseen ei tarvitsisi käyttää käsiä. Hän pyysi, että Holger tekisi hänelle sellaisen ja niin syntyi VIPP, mutta kuinka roska-astia päätyi MoMan pysyviin kokoelmiin ja kuinka Vipp muuttui menestystarinaksi, on pidempi tarina, jonka syntyyn tarvittiin myös hitunen onnea.

Holger Nielsen rakasti autoja ja ollessaan 17 vuotias, hänellä kävi niin sanotusti järjetön munkki. Hän voitti jalkapallo-ottelun arpajaisissa päävoittona auton. Holger rakasti autoja, mutta hänellä ei ollut ajokorttia, joten hän myi kulkupelin ja osti rahoilla metallisorvin, koska metallin työstäminen oli hänen intohimonsa.

Vippin menestykseen tarvittiin kuitenkin kaksi naista. Marien kampaamo oli suosittu, koska hän teki asiat hiukan eri tavalla, kuin muut. Kampaamossa tarjottiin asiakkaille kahvia, joka ei siihen aikaan ollut tapana. Marie myös rakasti hyvää palvelua ja niinpä hän sai hyvän asiakaskunnan. Liikkeessä kävivät lääkärien ja hammaslääkärien vaimot, jotka pian huomasivat toimivan roskiksen. Pian heidän puolisoidensa vastaanotoilla oli käytössä hygieeniset Holgerin metallipajan valmistamat roska-astiat.

Näin jatkui vuosia, kunnes Holger sairastui syöpään ja menehtyi siihen vain kolmessa kuukaudessa. Jette ei halunnut, että hänen isänsä vuosien työ valuisi hukkaan ja lupasi tälle tämän kuolinvuoteella jatkaa yritystä. Niinpä hän paneutui metallipajan toimintaan juurta jaksain. Pian hän ymmärsi, että yrityksen kasvu löytyisi kodeista. Vipp, jonka jokainen tanskalainen tunsi, piti saada leviämään vastaanottohuoneista koteihin.

Hän lähti kiertämään sisustusliikkeitä Tanskassa, mutta ei saanut juuri menestystä. Ulkomailla sen sijaan oltiin jo nähty Vippin hienous. Tanskalainen teollinen tyyli puri The Conran shopissa Lontoossa ja New Yorkissa ja pikkuhiljaa, kovalla työllä ovet alkoivat aueta muuallakin.

Vuonna 1996 Jette suunnitteli roska-astian pariksi WC-harjan. Pian alkoivat tilat vanhassa tehtaassa käydä ahtaiksi ja oli muutettava uusiin tiloihin.

Kun Jette kertoi vierailullamme tarinaansa, ymmärsin taas kerran sen, ettei menestys tule itsestään, vain toivomalla sitä universumilta. Menestyksen eteen on tehtävä lujasti töitä ja välillä myös uhrauksia. Ja töitä on tehtävä, vaikka henkilökohtaisen elämän saralla tapahtuisi mitä tahansa.

Jette jäi puille paljaille kun hänen miehensä jätti perheensä viidenkympin villityksen seurauksena 22 avioliittovuoden jälkeen. Jette teki itkien töitä yrityksen eteen. Mutta se kannatti. Tällä hetkellä Vippin repertoaari on todella mittava. Ja sen filosofia on hieno – jos he suunnittelevat uuden esineen, sen on oltava selkeästi parempi kuin jo olemassa olevat vastaavat. Jette myös sanoi oppineensa jo varhain, ettei osaa kaikkea ja siihen missä hän tarvitsee apua, hän haluaa palkata alansa parhaan. ”Ja niitä parhaita on nyt koko yritys täynnä”, hän jatkaa.

Mallistoon kuuluu myös kolme erikoista yhden asunnon hotellia

Joista kaksi on Tanskassa ja yksi Ruotsissa Skånessa. Hotellin voi varata normaaliin tapaan, vaikka ihan tavallisesta hotellista ei tosiaan ole kysymys. Skåneen haluasin ehdottomasti mennä tai vielä parempaa olis tietenkin, jos se olis minun omani! Katsokaa nyt mikä paikka!

Olin uupunut pitkästä työrupeamasta perjantaina istuessani kuuntelemassa tätä tarinaa. Oikeasti välillä pelkäsin, että saatan nukahtaa tuoliin, jossa istuin. Mutta kun katsoin hentoa, jo eläkeiässä olevaa lähes 70 vuotiasta sitkeää naista edessäni, en saattanut kuin ihailla häntä ja hänen elämäntyötään, jota nyt jatkavat myös hänen kaksi lastaan. Kasper on Vippin toimitusjohtaja ja Sofie vastaa Vippin visuaalisesta ilmeestä.

Tulevaisuudesta Jette sanoi, että heillä on paljon suunnitelmia, joista ei voi vielä kertoa, mutta hänellä on toiveena jättää maailmaan erilainen jalanjälki. Mitä se ikinä tarkoittaakaan.

Sinnikäs ja päättäväinen nainen – mahtava esikuva!

Kuukausi sitten oli ihanassa tilaisuudessa Annalan huvilassa Hämeentiellä, jossa juhlistettiin Birger Kaipiaisen luoman Paratiisi-astiasarjan 50-vuotissyntymäpäivää.

Annalan huvila kylpi auringonpaisteessa, kukat kukkivat kaikkialla ja aurinko paistoi niin lämpimästi, kuin se vain parhaana elokuun lopun päivänä voi paistaa. Söimme lounasta pitkissä pöydissä Paratiisi-astioista ja kuuntelimme EMMAn museon johtajan Pilvi Kalhaman kertomaa Birger Kaipiaisen tarinaa.

Samalla lanseerattiin uusi vanha sarja; Kaipiaisen vuonna 1970 suunnittelema Sunnuntai. Sen keltaiset kuviot ovat aikansa kuvaa selkeimmillään.  Kun katson Sunnuntai-astisarjaa näen silmissäni 70-luvun TV-sarjat, värimaailman, vaatteet ja hiusmuodin!

Rakastan astioita

En tiedä mistä ja miten mun astiahulluus aikaanaan alkoi. Ja itse asiassa en edes tiedä koska se on alkanut. Luultavasti jo pienenä lapsena kotona, koska meillä katettiin pöytä aina kauniisti ja esimerkiksi sellaisella esineellä, kuin maitotölkki ei todellakaan ollut mitään asiaan päivällispöytään. Maito kaadettiin kannuun – amen. Samoin oli muiden kaupan pakkausten kanssa, kaikki mitä ruokapöytään nostettiin, siirrettiin tarjoiluastioihin. Sijaansa pöydästä ei myöskän löytänyt parunakattila tai muu ruuanvalmistusastia, vaan ruoka asetettiin tarjolle tarjoiluastiaan, pois kattiloista. Ainoastaan mustassa rautapadassa tai suuressa uunivuoassa valmistettu ruoka nostettiin uunista suoraan pöytään. Kauniisti kattaminen oli tärkeä osa ateriaa, samoin kuin tietysti kauniit pöytätavat.

Oma osuutensa kauniiden astioiden lumosta oli isälläni, joka kävi työnsä puolesta usein silloisessa Tšekkoslovakiassa ja toi tuliaisina jokaiselta reissulta kristallia. Sitä oli kaapeissa määrättömästi ja sain tietenkin kuulla myös paljon sen valmistuksesta. Mitä kristallilla tarkoitetaan ja kuinka sitä hiotaan.

Äidin ja isän perintönä jatkui kattausinnostus myös omassa elämässäni ja omat lapseni ovat saaneet osansa perinnöstä, mutta toteuttavat sitä omalla tavallaan, mikä on ilo nähdä. Estetiikka ja kauniit pöytätavat ovat tärkeitä heillekin. (Ihmettelen muuten sitä, kuinka niin yksinkertaista asiaa, kuin veitsen ja haarukan käyttöä ei oikein hallita yleisesti. Joskus ruokailuvälineet ovat niin hankalasti ihmisten käsissä, että ruokailu näyttää vähän kuin sirkuksen jonglöörin taitoa vaativalta operaatiolta.)

Makuni astioissa on yhtä kirjava, kuin ruuassa. Rakastan kaikkea! Koristeita, antiikkia, modernia tyyliä, koruttomuutta, simppeliä, runsasta – ihan kaikkea. Pienet hienoudet nostavat kattauksen kuitenkin toiselle tasolle. Eli harvinaiset esineet tai apuvälineet. Kuten kala-aterimet, kun tarjoillaan kalaruokaa. Kalaa kun ei ole tarkoitus syödessä leikata. Sitä siirrellään kalaveitsellä. Kalahan on pehmeää, joten ei sitä tarvitse jynssätä veitsellä.

Voi Paratiisi – kauhistus!

Yksi astiasarja oli kuitenkin nuorena aivan selkeä inhokkini. En voinut käsittää, että kukaan haluaisi katsella saatikka kattaa pöytäänsä Birger Kaipiaisen runsaasti koristelemalla Paratiisilla. Koko Paratiisin maailma hämmensi minua, kunnes eräänä päivänä vierailin silloisen yhtiökumppanini kotona ja hänellä oli pöydässä Paratiisi-sarjan sokerikko. Tuijotin sitä ja rakastuin siihen saman tien korviani myöten. Se oli aivan maagista.

Joskushan on niin, että hyvä taide ensin kiusaa, herättää ja ärsyttää, kunnes ei päästä enää otteestaan ollenkaan. Paratiisi jäi minuun ja niinpä Saarenmaan kodissamme meillä on runsas Paratiisi-astiasto somasti sikin sokin kaikkea. Tahtoo sanoa värillistä sekä mustavalkoista Paratiisia sekaisin.

Sokeriastiaa katson aina suurella rakkaudella, vaikka sokeria en kahvissa käytäkään. Tosin siinä voi kyllä säilyttää paljon muutakin kuten hilloa, tomaattisosetta (ketsuppipulloa ei meillä kattauksessa näy!) hillosipuleita, oliiveja, juustoraastetta tai toisaalta hiuspinnejä, kolikoita tai avainnippua.

Kahvinjuonnin suhteen olen nautiskelija ja vaikka Saarenmaalla on montaa sorttia kuppeja, yksi on ylitse muiden. Paratiisisarjan teekuppi on suosikkini, kun juon kahvia terassilla varhain kesäaamuisin. Mutta ehkä se muuttuu nyt, kun Arabian ihanan lounastilaisuuden jälkeen sain lahjaksi Paratiisimukin.

Rapukekkerit

Yksi ihana lapsuuden traditio oli rapukestit. Ja todella mehän emme puhuneet rapujuhlista vaan nimenomaan rapukesteistä tai kekkereistä. Oi että mikä niiden tunnelma olikaan! Äiti koristeli pöydän villiviinin oksilla, jota kasvoi pitkin talomme seinää niin, että sen keltainen peittyi miltei kokonaan. Kattauksessa käytettiin aina vain kolmea väriä – punaista, vihreää ja valkoista. Ne ovat myös minun rapukekkereiden värit. Tuntuu hyvältä jatkaa perinnettä.

Katossa roikkui aina suuria paperilyhtyjä, joiden sisällä paloivat kynttilät. Ihmettelen ettei kotimme syttynyt palamaan, mutta haluaisin itsekin käyttää niitä nyt. Niissä on aivan oma tunnelmansa. Ehkä onneksi en kuitenkaan ole löytänyt kapoista sopivia. Ravut keitettiin tietenkin itse ja hämmästelin sitä, kun isä pesi niitä ensi harjalla keittiön lavuaarissa. Se oli kaikki niin jännittävää.

Tänä syksynä kun järjestin rapukestit naisystävilleni meillä oli lautasina kokovalkoiset Paratiisi-katelautaset, joiden kohokuviona on Paratiisisarjan herkukat. Se on hyvä lautanen, koska siihen mahtuu rapujen perkeet.

Tästä kaikesta varmaan käy ilmi, että rakastan perinteitä ja minulla on paljon paljon ihania muistoja. Useat niistä liittyvät astioihin ja minulla on edelleen käytössä mm. lapsuudenkodin Arabian astiasto. Kauniit tavarat kestävät aikaa ja niihin jää kiinni muistoja. Rakastan sitä.

Hanna

Hellurei!

Mun pitäis just olla oikeastaan menossa Kööpenhaminan keskustaan kävelemään ja fiilistelemään kaikkea ihanaa, mutta on pakko kirjoittaa ensin muutama rivi.

Olen juuri tullut aamiaiselta, jossa notkuin reilut kaksi tuntia. Luoja kun siellä oli ihanat herkut, tuorepuuroa, hilloja, ihania erilaisia leipiä ja smoothieita ja niin hyvää suodatinkahvia, että joinkin siinä koko kannullisen nauttiessani vaan ihan yksinkertaisesti elämästä.

Olen siis Köpiksessä tosiaan ja tultiin tänne sisustustoimittajien kanssa torstaiaamuna. Koko elämä ennen sitä oli yhtä kiirettä ja aikatauluja. Pääsin pakkaamaan matkalaukkua keskiviikkoiltana kymmeneltä illalla ja torstain herätys oli 05.10

Päätin nukkua lentokoneessa, mutta ei siitä mitään tullut. Teinkin sitten duuneja. Täällä olemme tutustuneet upeisiin brändeihin kiivaalla aikataululla nyt kaksi päivää ja tänään on ensimmäinen vapaapäiväni pitkään aikaan. Ja myös huominen on vapaa. Ja seuraavalla viikolla on monta vapaata hetkeä! Viime kuukaudet ovat olleet niin aikataulutettuja, että välillä on tuntunut silti että vaan selviän päivästä toiseen – en elä. Mutta jokainen eteen tullut päivä ja tehtävä on silti ollut siinä hetkessä mieluinen. Iltaisin olen kaatunut sänkyyn lopen uupuneena ja välillä on kyllä käynyt mielessä, että kuinkahan tässä vielä käy!

Mutta hyvin kävi. Kaikki on hoidettu ja nyt eteenpäin tahti on rauhallisempi. Se mikä yllätti minut aivan täysin, on se kuinka loistofiiliksillä ja täynnä energiaa olen nyt! Ei mitään jälkiä mistään pelottavasta uupumisesta, vaan ihana super onnellinen olo. Olen jopa niin sekaisin, että katsoessani itseäni aamulla peillistä, totesin mielessäni, että – hitto – mähän näytän hyvältä! Huh huh – no sehän kertoo siitä että ihan kaikki palikat eivät ole entisillä paikoillaan, onko se sitten hyvä huono asia, siitä en tiedä mitään. Eniveis nyt on tosi siisti fiilis ja tekis mieli vain tanssia pitki Köpiksen katuja. Ehkä tanssinkin – kuka tieää!

[youtube https://www.youtube.com/watch?v=sMbbg0k4Xeo&w=560&h=315]

Wonderful, wonderful Copenhagen

Friendly old girl of a town

Nyt meen ja nautin tästä päivästä just niin kuin se on. Onnen päivää sulle myös!

Mietin tavaroiden tarinoita ja merkityksiä tiskatessani vanhoja samppanjalaseja, jotka ovat kuuluneet isoisäni isälle.Lasit ovat reilusti yli sata vuotta vanhat ja niiden juju on kapea jalka, joka näyttää ensisilmäyksellä ihan tavalliselta kristallilasin jalalta, mutta kun juoman kaataa lasiin niin hupsista! Huomaakin, että samppanja menee sisälle jalkaan asti.

Jalka kapenee keskeltä aavistuksen verran ja levenee taas hiukkasen. Kuplat nousevat jalasta kauniisti ja laseista on ihanaa juoda. Ne tuovat juhliin aivan erityisen tunnelman. Ja on kyllä ihme, että niitä on jäljellä vielä peräti 14 kpl. Mutta syynä voi kyllä olla se, että niiden tiskaaminen on aivan järkyttävän työlästä. Samppanja kyllä laskeutuu mielellään jalan pohjalle, mutta ihan viimeinen tippa, ei halua tulla sieltä vapaaehtoisesti pois. Se on pakotettava ulos ohuen tikun avulla.

Jalka on kapeimmasta kohdasta niin kapea, ettei ilma mahdu kulkemaan jalkaan sisälle, että juoma pääsisi sieltä ulos. Tikulla rassaamalla se onnistuu.

Kun laseja tiskaa on ensin saatava juoma ulos, sitten tiskivesi sisään ja ulos ja lopulta vielä huuhteluvesi niin ikään sisään ja ulos! Siinä sitä riittää rassaamista. Ja tietenkin käsittelyssä on ikivanha lasi, jota ei voi korvata ostamalla Ikeasta uuden, joten ei auta hosua.

Lasit ovat uskomattoman taidokasta käsityötä ja koska ne ovat käsityötä, ne ovat keskenään hiukan erilaisia. Joidenkin lasien jalan aukko on pienen pieni ja joidenkin suurempi. Esittelin tätä eroa miehelleni ja samalla mietin, kuinka hienoa kaikki käsityö on ja pohdin kuinka paljon ihmiset yleisesti osaavat arvostaa käsityötä ja osataanko käsitehtyä erottaa teollisesti valmistetuista massatuotteista.

Minulle käsintehdyt asiat ovat aina olleet erityisiä. Luulen että äitini tolkutti sitä aina milloin mistäkin asiasta: se on käsintehty! Ja sehän menee nuorella ihmisellä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mutta jotain jää jonnekin aivokuorelle varmaan jumiinkin. Kaikki puhe ei valu ulos.

Käsitehtyä on kaikenlaista. Käsintehdyt karajalanpiirakat, tossut, villasukat, astiapyyhkeet, kaappi, auto (David Brown Speedback GT –ottaisin!!) tietenkon haute couture vaatteet, hatut …jne On varmaa etten koskaan saa ostettua käsitehtyä autoa, tuskinpa pariisilaisen muotitalon räätälöimää vaatettakaan, mutta hienosti käsinkudottuja villasukkia omistan kasapäin ja tiedän, että joku ihminen on neulonut jokaisen silmukan sukassa, että sukka on neulottu parhaasta langasta (koska ei ole järkeä uhrata aikaa kutomalla jotain huonosta langasta. Työ valuu hukkaan, kun sukka hajoaa) Käsin tehty karjalanpiirakka maistuu tuhannen kertaa paremmalta kuin tehtaasta tullut.

Käsityön arvostuksen ja sen hienouden ymmärryksen haluaisin antaa perinnöksi lapsilleni ja lapsenlapsilleni. Haluaisin, että jonkun käsin tekemät asiat tunnistettaisiin ja että niitä kohdeltaisiin aina niiden ainutlaatuisen arvon mukaisesti.

Joskus ollaan mietitty, että voisimme ehkä vuokrata sekä Saarenmaan taloamme että tätä Espoon kotia Airbnb –tyyliin turisteille. Mutta ei – se on mahdottomuus. Ihmiset kohtelevat ylipäätään tavaroita niin erilaisin tavoin, olivat ne sitten käsityötä tai eivät. Kaikki mitä meillä on, on hankittu rakkaudella ja ajatuksella. Ja kohtelemme kaikkea tätä kauniisti. Mikään esine ei ole yhdentekevä ja kaikilla on joku syy olla täällä. En voi ajatella että joku vieras ihminen asuisi täällä kuin hotellissa. Mahdoton paikka!

Kuvat: Jari Mutikainen

Hanna

❤️

Kauneusmatka Tallinnaan oli menestys. Päivän mittaisen loman lopuksi Mervi sanoi ääneen sen, mitä juuri ajattelin – tuntui kuin olisi ollut pitkällä lomalla!

Viime viikkoon oli jäänyt yksi tyhjä päivä ja kaipasin viihdykettä, rentoutumista, uusia maisemia, katkoa arkeen ja siis sanalla sanoen lomaa!

Haaveilin hyvästä ruuasta, unesta ja hemmottelusta. Ja mitä tein? Päätin lähteä päiväksi Tallinnaan. Yksin on kuitenkin tyhmää mennä ja soitin ystävälleni Mervi Markkaselle ja kysyin sattuisiko hänellä olemaan vapaata ja Bingo! Tiistai oli myös hänen koko viikon ainoa vapaapäivänsä ja hän lupasi lähteä mukaan reissuun.

Varasin siis liput Eckerön m/s Finlandiaan. Yhden henkilön edestakainen matka maksaa Eckeröllä 12€, buffet-aamiainen maksaa 14€ ja illallinen 28€. Varasin myös ne, sillä hyvä ruoka oli toivelistan alkupäässä! Lisäksi päätimme mennä johonkin ihanaan hoitoon ja shoppailla vähän ainakin laivan parfymeriassa. Minulla olivat kosteusvoiteet ja ihonhoitotuotteet aivan lopussa.

Meidän reissumme alkoi siis laivassa buffet-aamiaisella, jossa Mervi herkutteli suu messingillä gluteenittomilla lätyillä. Ne olivat keliaakikolle harvinaista herkkua! Ja minäkin söin niitä jälkiruuaksi. Kun vatsat olivat täynnä ja aamukahvit juotuna menimme rentoutumaan laivan loungeen, joka on rauhallinen paikka matkustaa. Loungepaikka maksaa arkisin 20€/hlö/suunta ja siellä on myös tarjolla pientä purtavaa.

Laivalla sattui myös olemaan pienimuotoiset messut, jossa virolaiset kylpylät olivat esittelyssä. Ympäri Viroa on upeita kylpylöitä, joissa on tarjolla hienoja paketteja, jotka sisältävät hoitoja, liikuntaa, hyvää ruokaa ja kauniita hotellihuoneita. Alle 250 eurolla voi viettää upean luksusloman, jossa hellitään kehoa, mieltä ja makuhermoja. Rentouttavan ja hemmottelevan lähiloman jälkeen vuoden pimein aika on varmasti helpompi kestää.

Perillä Tallinnassa oli ihana aurinkoinen sää…

…Juuri sellainen kuulas syyspäivä, joka antaa anteeksi sen, että kesä on jo takana. Minusta uusi vuosi alkaa aina syksyllä. Ehkä se juontuu kouluajoista, en tiedä, mutta syksyssä on aina energiaa ja uusia alkuja.

Meillä oli kasvohoidot varattuna klo 14.15 joten ajattelimme käväistä ennen hoitoja muutamassa vaatekaupassa matkan varrella. Ja kuinka siinä sitten kävikään…!

Kävelimme laivalta Rottermannin liikekeskukseen, jonka reunalla on yksi Tallinnan upeimmista kukkakaupoista Fleur Royale. Päätin ostaa kotiin kukkia, mutta vasta paluumatkalla. Aivan kulman takana on Fiorete, vaateliike jossa myydään ihania luomuksia. Mallisto on laaja ja samasta vaatteesta on aina vain kaksi erikokoista kappaletta, joten ihmetuuri täytyy olla, jos samanlainen vaate tulee vastaa. Siellä on tosi rock ’n’ roll fiilistä, klassisia vaatteita, vaatteita twistillä ja aivan basics-juttuja. Ja niinhän siinä kävi, että lähdimme liikkeestä vain puolituntia myöhemmin kolmen täpötäyden paperikassin kanssa….

Matka jatkui suoraan seuraavaan liikkeeseen, joka on minun ehdoton suosikkini Tallinnassa. Reede on superkauppa. Siellä myydään mm. Henrik Vibskovin vaatteita, joita rakastan, lenkkareita, Dr. Martenseja, Samsøe Samsøeta, ja vaikka mitä ihania merkkejä sekä miehille että naisille. Trendikauppa. Suosittelen lämpimästi! Ja niin nytkin matkaan tarttui aivan huiman hieno takki. Löysin sieltä myös hienon repun. Olen etsinyt sopivaa reppua pari vuotta, mutta kaikki ovat olleet jotenkin vääränlaisia. Pyöreä reppuni oli oikea löytö.

Ostoksista väsyneinä, oli huilattava ja juotava ulkona auringossa kupilliset kahvia. Mervin iloksi kahvilassa oli gluteenittomia herkkuja, joista hän valitsi raparperimuffinin. Saimme pöytäämme seuraakin, nimittäin parven ampiaisia, pari pulua ja viisi varpusta, joita kaikkia Mervi huitoi kädet tuulimyllynsiipinä pois, kun minä postasin Instagramiin stooria. Ärsyttäviä nämä loppukesän uniset ja nälkäiset riivaajat.

Seuraavaksi lähdimme kulkemaan kohti meitä odottavaa keidasta, jonka ulkokuori saattaa pettää.

Aivan Tallinnan keskustassa, vain 10 minuutin kävelymatkan päässä Eckerön terminaalista, on Kalev Spa Hotell & Veekeskus. Aivan huippu paikka ja samalla jotenkin käsittämätön näky Tallinnan vanhankaupungin laidalla. Spa on hemmottelumatkailijan paratiisi, jossa on neljä osastoa: vesipuisto, Sauna-Oasis, kauneushoitola ja kuntosali. Sekä vesipuistossa että sauna-oasiksessa kummassakin on lukematon määrä altaita ja saunoja, niin paljon että niitä on mahdotonta luetella tässä. Vesipuistossa on täyspitkä uima-allas (50 m) ja muita altaita sekä liukumäki ja useita erilaisia saunoja.

Sauna-Oasis on tarkoitettu vain aikuisille. Sen rauhallisessa ja ylellisessä tunnelmassa pääsee rentoutumaan ja arki unohtuu kyllä aivan saman tien.

Päiväristeilyllä ehtii mainiosti ensin kylpeä ja nauttia erilaisten saunojen ja altaiden hyvää tekevistä vaikutuksista ja mennä sen jälkeen yhteen tai kahteen hoitoon kauneushoitolan puolelle ja lopuksi voi vielä nauttia herkullisesta ruuasta Kalevin ravintolassa.

Kalev on toki myös hotelli, jonka uudistetut huoneet olivat houkuttelevia. Varsinkin ne joiden maisemana oli vanhankaupungin talojen katot ja kirkkojen tornit. Sviitit olivat puiston puolella ja seinän kokoisista ikkunoista näkyi kaunis puistomaisema. Hotellin tunnelma oli rauhallinen ja sijaintihan on ihan ykkönen.

Me menimme molemmat Guinot’n kasvohoitoon. Minulle tehtiin Hydraderm Age Logic –hoito. Kasvoni saivat rentouttavan hieronnan, naamion ja kosteutuksen. En muista hoidosta yhtään mitään, sillä nukuin koko sen keston ajan kuin tukki! Varsinaiset kauneusunet siis! Herätessäni ihoni kyllä hehkui, enkä malttanut laittaa enää meikkiä. Kerrankin iho saa olla ja hengittää.

Mervi tehtiin Hygraderm Youth –hoito, jossa hoitoseerumit imeytettiin ihoon ionisaation avulla.

Hoitojen jälkeen nälkä kurni vatsassa ja menimme hotellin ravintolaan syömään. Ihana puistomaisema pääsee suoraan ravintolaan sisälle valtavista ikkunoista ja tuntui kuin olisimme istuneet ulkona. Mervi valitsi listalta kalaa ja minä otin pihvin, jota tarjoilija suositteli. Molemmat annokset oivat erittäin herkulliset. Jätimme jälkiruoat tilaamatta, sillä meitä odotti vielä paluumatkalla m/s Finlandian riistapöytä.

Laivaan kävelimme Rottermannin kautta, että saatoin ostaa itselleni sen unelmoimani valtavan kukkakimpun. Jättisuuri kimppu maksoi 25€ Olen ikionnellinen siitä!

Ostokset käsissä kävelimme suoraan loungeen ja viivyttelimme siellä sopivasti niin kauan, että pieni nälkä alkoi jälleen kaihertaa. Olimme kuulleet kehuja Mereltä kaupunkiin -menusta ja pakko on myöntää – kaikki mitä söimme, oli ihanaa, todella hyvää. Ja kyllä me maistettiin melkein kaikkea, se onnistuu, kun ottaa kaikkea vain pienen lusikallisen! Jälkiruokaa emme pystyneet syömään kuitenkaan muuta kuin silmillä!

Illallisen jälkeen menimme viimein täydentämään vajavaista voidevalikoimaani. Mervi on meikkitaiteilija ja oli ihanaa olla hänen kanssaan valitsemassa. Hän tiesi kaiken kaikesta ja sai myös valita minulle parhaiten soveltuvia tuotteita.

Kassiin päätyi Clarinsin ja Sensain tuotteita. Clarinsin ostaja saa nyt myös ihanan lahjan, jos ostaa kaksi tuotetta joista vähintään toinen on ihonhoitotuote. Kelpaa!

Kun päästiin taas satamaan, oli päivän loma tehnyt tehtävänsä ja oli ihana fiilis. Kukat vaan maljakkoon ja pää tyynyyn! Ihana reissu! Jos myös sinun tekee mieli tehdä ihana reissu niin, saat siitä alennuksen. Päivä Tallinnassa -risteily tai Miniristeily -20 % edullisemmin tuotekoodilla HANNAS. Voimassa 31.12.2019 saakka. Max. 4 hlö/varaus. Varaa matka täältä.

Ihania syyspäiviä kaikille!
Hanna ja Mervi