Käsi ylös, kuinka moni on huomannut tekevänsä aina samoja ruokia? Luulen, että aika monelle käy arjen kiireissä juuri niin. Tekee sitä samaa helppoa ja tuttua hyvää ruokaa ja välillä se kyllästyttää. Sitten on se ongelma, että kun markkinoille tulee uusia juttuja, niihin ei välttämättä jaksa ja ehdi arjen kiireiden keskellä tutustua kunnolla. Uusiin juttuihin tarttuminen tarvitsee sen oikean hetken. Omalla kohdallani käy aina niin, että aikuiset tyttäreni alkavat puhua jostain uutuudesta ja tavallaan totuttavat minut siihen. Kun sitten tulee sopiva hetki, teen siirron 😁  ja kokeilen uutuutta. Lapset pitävät ajassa!

Nyt olen tutustunut Mifuun ja huomannut, että se on vallan mainio tuote. Mifu on ruokarae. Se on kuin raejuustoa, mutta raejuustoa ei voi paistaa, Mifua taas voi. Sitä saa valmiiksi maustettuna kolmea sorttia: Välimeren tomaatti, Meksikon pippuri ja Intian curry ja lisäksi saatavana on maustamaton ruokarae Original.

Kuinka niitä sitten käytetään? Ihan samalla tavalla kuin jauhelihaa tai vaikka broilerin suikaleita. Heitetään pannuun, maustetaan sopivasti ja tehdään kaalilaatikkoa, pastakastiketta, täytettyjä lättyjä – mitä vain. No miksi sitten syödä Mifua, kun voi syödä jauhelihaakin? Minä syön Mifua mielelläni, koska haluan vähentää lihan syöntiä ja syödä kevyesti. Mifussa on vain 3% rasvaa. Mifu on myös laktoositon.

Monet lisäävät lautasella raejuustoa ruokaan. Esimerkiksi pastakastikkeisiin ja oikeastaan mihin tahansa lämpimään ruokaan keitoista pataruokiin ja kaikkeen siltä väliltä. Nyt koko ruuan voi tehdä raejuustoa muistuttavasta ruokarakeesta, joka on ehkä hiukan nuiva sana, mutta Mifu ei ole nuivaa eikä kuivaa – se on juuri niin hyvää, kuin millaiseksi sen haluat itse tehdä. Minä tein kaksi kulhoruokaa Mifusta, toinen on pastakulho ja toisessa olen käyttänyt quinoaa ja paljon mausteita. Lisää hyviä Mifu-reseptejä löydät täältä

Toinen kiva trendi-juttu on kulhoruuat. Tykkään tehdä niitä, koska niihin voi laittaa kaikkea mitä kaapista löytyy ja kulhoruokien syöminen on kivaa. Lisäksi kulhoihin käytetään paljon kasviksia, joita tahdon syödä paljon.

Laitan kulhoon esimerkiksi kokojyväpastaa ja sen jälkeen kypsennän valkosipulilla ja chilillä maustetussa öljyssä erilaisia vihanneksia. Kypsennys käy sukkelaan, kun paistan kaikkea vain hiukan. Silloin vitamiinit, värit ja maku sekä hyvä suutuntuma säilyvät. Paistan kaiken myös erikseen, että ruuasta tulee kaunista ja itse asiassa se myös maistuu paremmalta. Kun sienet kypsyvät, silppuan kesäkurpitsan mandoliinilla tikuiksi ja kun se menee pannulle, halkaisen tomaatit, jotka pyöräytän pannulla seuraavaksi. Lopuksi paistan Mifun. Sitten kaikki kauniiksi sektoreiksi pastan, riisin tai quinoan päälle ja kaikki on valmista.

Teen aamu- ja välipalaksi myös kulhoruokia, smoothie bowleja. Ne teen siten, että soseutan kaikkea ihanaa blenderissä yhdessä paksun Valio A+ kreikkalaisen jugurtin kanssa tai hunajaisen Valio A+ jugurtin kanssa. Seoksesta saa tulla paksua ja täyttävää, niin että nälkä lähtee. Hedelmien, vihannesten ja jugurtin lisäksi laitan sinne mm. (mielellään liotettuja) pähkinöitä tai kaurahiutaleita ja banaania.

Smoothie bowleihin käytettävällä jugurtilla on merkitystä. A+ kreikkalainen jugurtti sopii kulhoihin hyvin, koska se on täyteläisen paksua, vaikka rasvaa onkin ilahduttavasti vain 2%. A+ hunajainen taas on ihanasti hunajalla makeutettu, eikä siihen ole lisätty muuta makeutta. (Se on ihanaa myös sellaisenaan ja kaura-banaanilettujen kanssa! Nam!)

Kaadan paksun smoothien syvälle lautaselle. Pinnalle laitetaan kaunista makua marjoilla, pähkinöillä, siemenillä, hedelmillä jne. Olen varma, että joku epäilee, etten tee jokaisen smoothie-annoksen pinnalle kaunista asetelmaa marjoista ja muusta, mutta kyllä minä teen! Samoin teen aamupuuron kanssa. On niin kivaa syödä se, kun se on kaunis. Eikä kauniin annoksen tekemiseen mene sen enempää aikaa, kun jos vain tiputtelisi marjat kulhoon summamutikassa.

Kulhojen tekeminen on yhtä ihanaa kuin niiden syöminen. Se, jos joku on arjen luksusta – syödä kauniisti ja hyvin.

Tein nyt kaksi lounaskulhoruokaa Mifusta ja neljä smoothie kulhoa. Kokeile niitä ja kerro mitä pidit niistä, kysy jos mieleesi tulee jotain kysyttävää. Kulhoruuat on juuri nyt ihan parhaita, kun kaikki upeat kasvikset ja marjat on parhaimmillaan. Ja sitten resepteihin!

Mausteinen Mifu-kulho

❤️

Kahdelle nälkäiselle

1 rasia Mifu Original – maustamatonta Mifua

2 dl quinoaa

Paahdetut vihannekset

2 valmiiksi keitettyä punajuurta lohkoina

5 uuden sadon punasipulia lohkoina

5 uuden sadon porkkanaa tikuiksi leikattuna

250g broccolinia (hoikkavartista parsakaalia)

oliiviöljyä

suolaa

Lisäksi babypinaattia

Mausteseos Mifulle

1 tl savustettua paprikajauhetta (saa kaikista ruokakaupoista)

2 rkl Sriracha kastike

2 rkl vettä

2 tl sesam öljyä

mustapippuria

1 rkl tuoretta timjamia

1 tl jauhettua korianteria

½ tl jauhettua jeeraa eli juustokuminaa

suolaa

Keitä quinoa pakkauksen ohjeen mukaan. Muista huuhdella kuumalla vedellä quinoa ennen keittämistä, tai siitä tulee kitkerää. Mausta keitinvesi kevyesti suolalla.

Laita kasvikset uunipellille ja pirskota päälle hitunen suolaa ja laita ne uuniin kypsymään 200 asteeseen n. 15 minuutiksi tai kunnes ne ovat mukavasti rapsakan kypsiä.

Sekoita mausteet paistinpannussa ja kuumenna seos. Lisää purkillinen maustamatonta Mifu joukkoon. Sekoita hyvin ja paista Mifu kuumaksi.

Paista babypinaatti kevyesti öljyssä pehmeäksi.

Kokoa kulhoon ensin quinoaa ja sen päälle Mifu ja vihannekset.

Pastaa ja Välimeren Mifua kulhossa

❤️

Neljälle

400 g täysjyvä fusilli pastaa

1 rasia Mifu Välimeren tomaattia

1 prk tomaattimurskaa

basilikaa

mustapippuria

suolaa

2 tl hienoa sokeria

1 rkl öljyä

1 kesäkurpitsa tikuiksi leikuttuna

1 rasia (200g) tuoreita herkkusieniä tai muita sieniä pilkottuina

20 kpl miniluumutomaattia puolikkaina

(1 chilipaprika viipaleina)

4 isoa tai neljä pientä valkosipulin kynttä viipaloituina

Keitä pasta pakkauksen ohjeen mukaan.

Laita paistokasariin tai korkeareunaiseen paistinpannuun tilkka öljyä ja pyöritä siinä muutamaa valkosipulin viipaletta minuutin verran. Varo polttamasta – palanut valkosipuli pilaa ruuan. Lisää tomaattimurska ja mausta se suolalla, mustapippurilla, kuivatulla basilikalla (jos käytät tuoretta, lisää vasta valmiiseen kastikkeeseen) ja sokerilla. Anna kastikkeen kiehua hiljalleen, kun kypsennät vihannekset.

Paista kaikki vihannekset erikseen nopeasti tilkassa öljyä ja laita öljyn joukkoon aina hiukan valkosipulin viipaleita. Mausta kevyesti suolalla ja mustapippurilla sekä tuoreella chilillä tai chilihiutaleilla. Jos et pidä tulisesta ruuasta chilin voi jättää pois.

Lisää Mifu tomaattikastikkeeseen ja kuumenna.

Kokoa kulhot laittamalla kulhoon ensin pastaa ja sitten Mifukastiketta ja vihanneksia kauniissa riveissä.

Smoothiekulhot

💚

olen käyttänyt kulhojen pinnoilla pähkinöitä, siemeniä, marjoja, chian siemeniä, kookoslastuja, mintun lehtiä, ruusun terälehtiä ja syötäviä kukkia. Kaikki käy kaikkeen – valitse omat suosikkisi 💚

💚

Tuhti ja täyttävä

💚

2 dl A+ hunajaista jugurttia

2 rkl maapähkinävoita

1 dl kaurahiutaleita

1 banaani

2 viikunaa

Raikas omenainen

💚

2 dl A+ kreikkalaista jugurttia

½ dl (mielellään 15 min liotettuja) cashew pähkinöitä

½ avocado

½ omenaa

kourallinen pinaattia

Punaherukoita ja banaania

💚

1 dl punaherukoita

1 dl cashew pähkinöitä

½ banaania

Klassikko

💚

1 litra raparperinpaloja

1 dl hunajaa

2-3 tl kanelia

A+ hunajaista jugurttia

Mansikoita

Syötäviä kukkia

Sekoita keskenään raparperin palat, hunaja ja kaneli. Jos hunaja ei ole juoksevaa, lämmitä sitä mikrossa. Levitä seos leivinpaperilla suojatulle uunipellille ja paahda 200 asteessa n. 15 minuuttia. Jäähdytä.

Laita kulhon pohjalle raparperihilloketta ja kaada päälle hunajaista jugurttia. Lisää pinnalle mansikoita.

💚

Ihania herkkuhetkiä ja kesäpäivä!

💚

Hanan

Heräsin taas tosi aikaisin, viideltä, enkä jaksanut jäädä köllimään sänkyyn. Päätin lähteä aikaiselle lenkille.

Meidän naapurissa on Träskändan puisto ja luonnonsuojelualue, joka on rakas 32 hehtaarin suuruinen lähimetsäni. Se on aarniometsää, mikä on Suomessa harvinainen ilo ja ihme. Etelä-Suomessa suojeltuja metsiä on vain noin 1 % metsistä ja aarniometsien osuus jää muutamaan promilleen. Niin surullista. Sen huomaa hyvin lentokoneesta. Metsät ovat kuin puupeltoja, joissa samanikäiset rungot kasvavat luonnottomasti kauniissa suorissa riveissä. Aarniometsän monimuotoisuus puuttuu. Ei ole kaatuneita puunrunkoja tai pystyyn kuolleita puita, joissa elää ihmeellisiä toukkia ja eilöitä jotka tuovat metsään runsaan muualla harvinaisia eläin- ja kasvilajeja.

On ihanaa asua näin lähellä tuollaista metsäaarretta, jossa ei oikeastaan koskaan törmää keneenkään. Leveillä kävelyteillä, jotka kulkevat Träskändan kartanon puistoalueiden läpi, kulkee paljonkin ihmisiä ja kartanon puistossa istuu usein lapsiperheitä ja nuorisoa piknikillä, mutta metsä on tyhjä. Vaikka siinä mielessä metsät ovatkin juuri ihania, koska siellä ei näy pitkälle, joten vaikka siellä olisikin muita, saa olla yksikseen ja nauttia rauhasta ja lintujen laulusta, joka aamutuimaan oli suorastaan huumaavaa.

Kannattaa tehdä retki tähän ihanaan metsään, jonne on helppoa tulla kävellen, autolla tai bussilla. Siellä on opastaulujakin kertomassa faktoja alueesta. Ainoa mikä puuttuu, on kahvila. Oi että olisi ihanaa, kun vanhassa Träskändan kartanossa olisi kahvila tai peräti ravintola! Mutta se on varmaan toteutumaton unelma. Kartanon remontti ei taida kiinnostaa ketään. Vain kahden kilometrin päässä on kuitenkin Bembölen kahvitupa jossa voi käydä kahvilla tai syömässä metsäretken jälkeen. Se on ollut samassa paikassa 1700-luvulta lähtien. (Jos menette, niin huomioikaa kahvilan lattialautojen leveys!)

Träskändan kartano on perustettu jo 1700-luvulla. Tunnetuksi sen on tehnyt Aurora Karamzin, joka osti kartanon isäpuoleltaan vuonna 1840. Hän tuotti alueelle puita Uralilta ja muokkasi puutarhasta silloisen muodin mukaisen englantilaisen maisemapuutarhan.

Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Aleksanteri II kunnioitti vierailullaan kartanoa 16. syyskuuta 1863 saapuessaan Suomeen avaamaan valtiopäiviä. Keisarin vierailuun kuului metsästysretki, jonka aikana keisari tarinan mukaan kaatoi saksanhirven, ja paikalle istutettiin keisarin tammena tunnettu tammi. Illalla järjestettiin juhlava yhdentoista ruokalajin päivällinen ja tanssiaiset. Keisarin vierailua varten Träskändaan rakennettiin kuusikulmainen käymälärakennus ja väliaikainen tanssisali.

Lapset rakastavat koko aluetta. Osa puiston puista on onttoja ja puun sisään mahtuu helposti vähän isompikin lapsi. Tulee mieleen Peppi Pitkätossu ja puu, jossa kasvoi limsaa ja suklaata. Sitä paitsi puut puhuvat niille, jotka osaavat kuulla. Ja onhan siellä menninkäisiä ja keijuja niille jotka osaavat nähdä. Kannattaa kokeilla! Jos faktaa haluaa, niin tieteellisesti on todistettu, että metsä tekee ihmiselle hyvää, laskee verenpainetta ja poistaa stressiä.

Laitan tähän oheen muutamia linkkejä, joista voi lukea alueesta enemmän.

Espoon Träskenda ja sen puujättiläiset

Träskändan luonnonsuojelualue ja kartano

Aurora Karamzin

Keijuterveisin

Puunhalaaja

🌳

Hanna

Hello beibit!

Mulle kävi inha äksidentti, kun etusormeen tuli pipi. Nyt huomaan, ettei se ole pahin mahdollinen valinta, jos jonkun sormen täytyy olla poissa pelistä. Olen nimittäin tehnyt ruokaa koko päivän yhteen tulevaan blogijuttuun ja se kävi ihan mainiosti, vaikka etusormi sojotti koko ajan pystyssä.

Kuluva puolivuotiskausi on ollut äksidenttejä täynnä, mikä on ihan kreisiä. Lista on loputtoman pitkä alkaen viemärin tukkeutumisesta ja siitä seuranneista erinäisistä vaiheista talomme vesi- ja viemäriverkostossa, olohuoneen sisäkaton uusiminen on myös kuulunut kuvioihin sekä kiinnostava episodi, joka liittyi coolisti jääkaappiin.

Jääkaapin ovi alkoi yhtäkkiä klonksua. Korjaaja kävi kahteen otteeseen korjaamassa sitä mutta ei se tullut kuntoon. On ostettava uusi ovi. Se on kallista lystiä. Samalla rahalla melkein jo saisi uuden kaapin, mutta kun vieressä on saman sarjan pakastin, niin eihän se käy. Tai kävisi se muuten, mutta kun samalaisia ei enää (tietysti) saa.

Yhtenä päivänä juuri ennen patikointimatkaa Alpeille, en pystynyt ottamaan askeltakaan vasemmalla jalalla, joka sitten kokikin yhdessä yössä ihmeparantumisen, juuri kun kaikki mahdolliset magneettikuvaukset oli järjestetty erikoissäädöillä.

Tässä vain pieni osa kaikista sattumuksista, jotka ovat paitsi hankalia ja työläitä hoitaa, myös verottavat kiusallisen paljon pankkitilin saldoa.

Toisaalta nyt meille uusi sairaan makee kylppäri ja olohuoneen katto on kaunis ja ihana. Ehkä minä vielä iloitsen uudesta jääkaapin ovestakin, sillä kysynpä vaan – kenellä muulla on uusi jääkaapin ovi! Aika spesiaalia!

Treeneistä ei ole herran aikoihin tullut mitään, kun joku paikka on aina hajalla joko kropassa tai himassa. (Kun himassa on joku rikki, on oltava kotona päästämässä remppamiehiä sisään ja ulos) olen harjoitellut kotona treenaamista, mutta ei se ole ollenkaan sama, kuin tiukan valmentajan silmien alla. Laitan kuitenkin kuvan todisteeksi siitä että jotain olen tehnyt.

Remontin ansiosta tuli siivottua parikin astiakaappia ja kaikki niissä olevat astiat on pesty. Sellaisesta tulee ihmiselle hyvä olo.

Hyvä olo tulee myös hyvästä ruuasta ja toisaalta siitä, että onnistuu olemaan syömättä liikaa. On siinäkin paradoksi! Mutta sen olen huomannut, että keski-ikäiset naiset, joihin itsekin kuulun, ovat joskus huonoja kokeilemaan uusia juttuja. Ajattelin sitä kokatessani Mifusta ihan sairaan hyvää ruokaa. Tuli siinä mausteseosta sekoitellessa mieleeni, että mehän ollaan, kun meksikolaisia kaktuskoiria. Se on isä-vainaani runsaasti viljelemä sanonta. Nyt kysyt, että millainen se meksikolainen kaktuskoira sitten on? No se istuu kaktuksen päällä ja huutaa, mutta ei viitsi nousta ylös.

Keski-ikäiset naiset (en kyllä ole varma minkä ikäisiä ihmisiä siihen ryhmään kuuluu, kukin ottakoon vapaasti nokkaansa, oli sitten minkä ikäinen tahansa) valittavat usein, että tekevät aina samaa ruokaa. Silti he eivät viitsi opetella uusia ruokia ja juttuja. Sama laulu alvariinsa. Kun jotain ehdotat, niin juu ei ja sitten monta selitystä miksi ei. Tai että joo kivaa…. Mutta mitään uutta ei tapahdu siellä keittiössä.

Minä itse sen sijaan olen aivan erinomainen henkilö ja villinä kokeilen uusia juttuja heti kun se van on mahdollista! (lue: kun aikuiset lapset katsovat minua hitaasti päästä varpaisiin ja heidän katseensa kysyy – Mitä? Et tiedä mitä on xxxx tai yyyy tai että: mitä! Etkö käytä Mobilepayta?!?!?! – joo joo käytän tietysti – sanon ja menen nurkan taakse lataamaan sen…)

No mutta siis, tein tänään yhdeksänsormijärjestelmällä aivan sairaan hyvää ruokaa Mifusta! Reseptit seuraavat myöhemmin ensiviikolla. Ja sitten babyt, kaikki voivat alkaa syödä kevyesti ja trendikkäästi eikä tarvitse enää samaa ruokaa kuin aina ja mausteita käytetään tooodella paljon. Ja rasvaa toooodella vähän!

Hip hei vaan – Palaillaan

♥️

Hanna

Kun olin pieni, ihoni paloi joka kesä muutamaan otteeseen. Muistan hyvin sen väljän, ohuen puseron, joka sen jälkeen puettiin päälleni. Kirvelevä ja kiristävä iho tuntui inhottavalta ja lopuksi iho kuoriutui riekaleina irti.

Nyt pidän tarkkaa huolta ihostani ja alan suojata kasvojeni ihoa jo aikaisin keväällä suojakertomia sisältävillä voiteilla. Kun aurinko sitten alkaa tosissaan paistaa ja vaatekerrokset vähenevät on syytä käyttää suojavoiteita koko vartalolla tai ainakin käsivarsilla ja säärillä. Välillä käytän myös itseruskettavia tuotteita.

Sensai-tuotteet ovat huippuluokan hoitotuotteita, joissa käytetään Koishimaru-silkistä erotettua proteiinia sen erittäin kostetuttavan vaikutuksen takia. Sensai on ratkaissut aurinkotuotteiden idean niin, että ensin tehdään huippulaatuinen, tehokas ja korkealuokkainen ihon hoitovoide ja siihen lisätään aurinkosuoja. Siksi tuotteet imeytyvät ihoon niin hyvin ja pitävät sen kauniina.  Se on tärkeää, koska aurinko on suurin tekijä ihon ennenaikaisessa vanhenemisessa. Sensain aurinkotuotteiden kanssa ei tarvitse käyttää erikseen kosteusvoiteita, koska siinä on ihanasti kaikki. Auringon UV-säteiltä kannattaa suojautua joka päivä, ei ainoastaan silloin kun menee makaamaan aurinkoon.

Sensain Silky Bronze -aurinkotuotesarja suojaa ihoa UV-säteiltä ja torjuu sekä auringon aiheuttamia välittömiä että viiveellä tulevia vaikutuksia. Sarjan tuotteet voi jakaa kolmeen ryhmään. Aurinkosuojavoiteisiin, auringonoton jälkeen käytettäviin tuotteisiin sekä itseruskettaviin voiteisiin.

Aurinkosuojavoiteet

Cellular Protektive Cream for Face on kasvoille tarkoitettu vedenkestävä aurinkovoide, jossa on kolme vaihtoehtoista suojakerrointa 15, 30 ja 50. Käytin sitä, kun olin Alpeilla patikoimassa, enkä tarvinnut päivisin muuta kosteusvoidetta. Levitin iholle aamuisin ensin hoitoveden (josta olen kirjoittanut täällä) ja sen jälkeen aurinkosuojan. Sain kevyen tasaisen päivetyksen palamatta auringossa. Repussa oli mukana myös Cellular Protective Stick – kätevä aurinkosuojapuikko, jota käytin huulissa ja silmänympärysiholla.

Sarjan vartalotuotteet vedenkestävä Cellular Protektive Cream for body  ja Spray kosteuttavat ihoa tehokkaasti. Voide on ohutta ja se imeytyy ihoon heti jättämättä ihon pintaa valkoiseksi, rasvaiseksi tai tahmeaksi. Sprayta on kätevää ja nopeaa käyttää ja sen avulla voiteen saa yksin myös hankaliin paikkoihin, kuten keskelle selkää. Molemmat voiteet tuoksuvat miedosti puhtaalle ja raikkaalle, siksi niitä voi käyttää miellyttävästi myös muualla, kuin rannalla. Jalat ja paljaat käsivarret täytyy rasvata kuitenkin aina, kun on ulkona.

Sain kokeiltavakseni myös Sensai Auringonsuojameikkipuuterin. En ole koskaan käyttänyt meikkipuutereita ja ajatus vedenkestävästä aurinkosuojasta meikkipuuterin muodossa kuulosti jännittävältä. Levitin puuterin pörröisellä siveltimellä pyörivin liikkein koko kasvoille. Lopputulos oli hieno! Puuteri teki ihosta silkkimäisen ja tasaisen. Levitin puuteria myös kaulalleni, jonka iho on kirjava. Kirjavuus peittyi täysin ja ohut puuteri pysyi paikoillaan koko päivän. Aurinkosuojapuuteria voi käyttää myös märkänä, jolloin se levitetään kostealla sienellä. Sieni on mukana rasiassa. Märkänä käytettynä lopputulos on aivan mattapintainen. Puuterin suojakerroin on 30.

Auringonoton jälkeen

Auringonoton jälkeen käytettävistä after sun -tuotteista ihanin ikinä, on rauhoittava geelinaamio Soothing After Sun Repair Mask. Se viilentää ihon ja korjaa auringon tekemiä vaurioita kasvojen ihossa. Intensiivisen aurinkopäivän jälkeen iho huutaa kosteutta, johon naamio vastaa sataprosenttisesti.

Soothing After Sun Repair Emulsion on kasvoille ja koko vartalolle tarkoitettu after sun -voide, joka rauhoittaa ihoa auringonoton jälkeen. Ohut emulsio on helppo levittää iholle, johon tuote imeytyy heti jättäen sen silkkiseksi ja pehmeäksi.

Sensain Itseruskettavat tuotteet

Itseruskettavat tuotteet ovat pelastus, kun iho ei ole päässyt ollenkaan aurinkoon ja haluaa käyttää avonaisia asuja, näyttää paljaat säärensä ja kun kasvojen iholle kaivataan nopeasti tervettä väriä.

Sensailla on omat tuotteet kasvoille sekä vartalolle. Niiden luvataan tekevän ihosta silkkisen ja sen ne myös tekevät! Käytön jälkeen iho on päivettynyt, sileä ja ihanan pehmeä.

Itseruskettavien kanssa toimi seuraavasti:

Huolla iho ensin vastaanottamaan ruskettava voide kuivaharjaamalla ja kuorimalla vartalon iho ja poista säärikarvat. Kosteuta iho hyvin ja laita itseruskettava voide vasta seuraavana aamuna suihkun jälkeen puhtaalle iholle. Sensain Self Tanning for Body on helposti levittyvä ja nopeasti imeytyvä geeli. Purista sitä noin teelusikallinen toiseen käteen ja hiero sitten käsiä yhteen. Aloita geelin levittäminen hieromalla molemmin käsin pohkeesta ylöspäin, sitten alaspäin kohti nilkkaa. Vasta sitten polven seutu ja lopuksi jalkapöytä lisäämättä tuotetta. Näin polveen ja jalkapöytään tulee ohuin kerros geeliä ja lopputuloksesta tulee tasainen. Sama idea toimii reisiin ja käsivarsiin. Pese kädet lopuksi huolellisesti saippualla, mutta älä roiski vettä. Pue päällesi väljät vaatteet. Rusketus nousee ihoon vähitellen, mutta jo muutaman tunnin kuluttua se alkaa näkyä. Jos haluat, että rusketus säilyy pitkään, toista käsittely muutaman päivän välein.

Kasvoilla levitä tuotetta varovasti hiusrajan ja kulmakarvojen läheisyydessä, etteivät ne värjäydy liikaa.

Paljon tuotteita ja asiaa, mutta tärkein pointti on minusta se, että ensin tehdään hyvä hoitovoide ja sen jälkeen siihen lisätään aurinkosuoja. Toinen tärkeä asia on etteivät tuotteet tuoksu aurinkorannalle ja että ne imeytyvät hyvin, jättämättä tahmeaa tai valkoista pintaa. Aurinko on niin ihana, siitä haluaa nauttia turvallisesti!

Aurinkoa kesääsi!

Hanna

Ennen matkaani Alpeille kävin kahdessa hienossa paikassa Helsingissä, jotka ovat keskenään aivan erilaisia ja molemmat ainutlaatuisia. Toinen on pizzeria ja toinen suurlähetystö.

Ensin ystäväni Laura vei minut syömään aitoa napolilaista pizzaa keskelle Helsinkiä.

Via Tribunali on Senaatintorin ja Kauppatorin välissä olevalla pienellä Sofian kadulla. Paikan tunnelma on ihanan rento ja sisustus on kevyt ja simppeli. Mieleen tulee oikeastaan suuri keittiö. Lattiat ovat klassista kuusikulmaista laattaa, kalusteet keveäjalkaisia, katossa ei ole designvalaisimia, vaan tavalliset hehkulampuilta näyttävät lamput ilman varjostimia. Yksi seinä on vaaleanpunainen, yhteen on sudittu rennolla otteella viininpunaista. Garage-tyyliä! Tykkään kovasti. Rento ympäristö ja iloiset työntekijät saavat asiakkaatkin rennoiksi. Viereisen pöydän hauskat nuoret pojat juttelevat kanssamme, pizzan paistaja hymyilee ja päälle päätteeksi minua tervehtii pizzerian ihana koira Nella.

Via Tribunalissa tehdään aitoa napolilaista pizzaa. Se on omistajien intohimo, eikä mistään tingitä. Napolilainen pizza on pehmeäpohjainen ja sen valmistuksessa on tarkat säännöt koskien mm. jauhoja, taikinan nostatusta, tomaattilajiketta, josta kastike tehdään sekä mozzarella-juustosta joita käytetään. Se on uunissa vain yhden minuutin, eikä se saa olla rapea, vaan sen tulee olla pehmeä. Pehmeyden takaa Italiasta tuotu pizzauuni, joka lämpenee kaasulla reiluun 450 asteeseen. Kun pizza paistuu nopeasti, se ei ehdi tulla rapeaksi ja kuivua. Ja voi pojat kuinka ihanalta se maistuukaan! Valitsin salamipizzan (Con Salame) Ja Laura otti klassisen Marinaran. En osaa sanoa kumpi oli parempi. Mutta pizzan jakaminen on yksi pizzan syömisen iloista. Aina täytyy vaihtaa yksi tai kaksi slaissia!

Toinen kiinnostava vierailukohteeni oli Iso-Britannian  suurlähetystö Kaivopuistossa, jossa järjestettiin tiedotustilaisuus S-ryhmän ja Brittiläisen kauppaketju Tescon välillä.

Tesco on minulle tuttu Englannin matkoiltani. Se on edullinen kauppaketju, josta olen aina ostanut Appelsiinimarmeladia ja kolunnut muutenkin tarkkaan sen hyllyköt. Ruokakaupoissa luuhaaminen on matkoilla hyvin antoisaa. Aina löytyy uusia kiinnostavia juttuja, joita ei saa kotimaasta.

Nyt kiinnostivat eniten tuotteet, joita tilaisuudessa sai maistaa, mutta miljöö kiinnosti vähintään yhtä paljon.

Tescon valikoimista Suomeen tuodaan aluksi noin 200 tuotetta Finest- ja Free from – tuotesarjoista. Finest, on pientä arjen luksusta ja Free from on eritysruokavalioita noudattaville tarkoitettu sarja, joka tuo uusia vaihtoehtoja mm. keliaakikoille.

Maistelimme joitain tuotteita tilaisuudessa ja minun suosikkejani olivat leivonnaiset sekä myslit ja granola, joita voin suositella todella lämpimästi.

Lähetystörakennus on kaunis ja perinteisesti sisustettu tila. Parasta siinä on sijainti, suuret aidot matot ja vähän yllättävästi pihalla kasvava mänty. Männystä oli vaikeaa saada kuvaa, jossa sen upea muoto täysin erottuisi, mutta se on kuin suurikokoinen Bonsai. (Mikä paradoksi!)

Via Tribunalin ja Suurlähetystön välissä on Esplanadin puisto, jonka kukkaistutukset ovat satumaisen kauniit. Suuret kiitokset kaupungin puutarhurille, tai kuka ikinä niistä vastaakaan. Suomi 100 -teema on toteutettu upeasti.

Aisti-tuotepalkintojen voittajat 

Tässä kirjoituksessa on nautittu maku- ja näköaistimuksista ja lopuksi haluan kiittää kaikkia teitä ihania, jotka osallistuitte Aisti-tuotepalkintojen arvontaan postauksessani Aistien ihanat aamut. Vastauksia tuli valtavasti ja niitä oli ihanaa lukea.

Voittajiksi Aisti-tuotepalkinnoille arvottiin Karolina Keskikallio ja Heli Heinonen – paljon onnea molemmille. Saatte sähköpostia, jossa kysytään osoitetietoja palkintojen toimittamiseksi.

Iloa päivään kaikille!

Hanna

Grüß Gott!

Niin minua tervehdittiin viime viikon ajan, kun patikoin Saksassa ja Itävallassa. Matka on ollut pitkäaikainen unelmani ja kuten usein käy, unelma toteutui varoittamatta mitenkään ennakkoon.

Istuin tietokoneeni äärellä ja silmiini sattui ilmoitus Apu-kerhon matkasta: Patikoi Beijerissa ja Tirolissa. Avasin linkin ja luin matkaohjelman, huokaisin syvään ja sanoin miehelleni, että voi apua, kuinka ihana matkakuvaus. Hän sanoi vain yhden sanan: Lähde! Ja niin minä lähdin!

Muutama hankaluus varjosti matkalle pääsyä. Ensin en meinannut mahtua mukaan ja sitten jalkani teki tenän. Oikean poveni haasteet ovat arkipäivää muinoisen tapaturman jäljiltä ja viikkoa ennen matkaa, en kyennyt ottamaan askeltakaan. Mutta pääsin kuin pääsinkin lähtemään reissuun. Mutta kyllä jännitti, kuinka mahdan pärjätä.

Ennen lähtöä piti pakata patikointiin sopivat kamppeet mukaan. Kaikki muu löytyi kaapista, mutta vaelluskengät puuttuivat. Tein tutkimustyötä ja päädyin Meindlin vaelluskekiin. Kengät olisi pitänyt ajaa sisään ennen reissua, mutta siihen minulla ei ollut aikaa. Ensimmäisen patikointipäivän ja noin 10 kilometrin matkan jälkeen totesin, että kengät ovat turhan raskaat ja ostin paikallisesta liikkeestä uudet, kevyet ja tukevat Salewa-merkkiset kengät joiden pohjat ovat rengasvalmistaja Michelinin taatusti pitävää materiaalia. Se oli hyvä päätös.

Vältin rakot teippaamalla jalat joka päivä apteekista ostamallani urheiluteipillä. (Kuva teippaustyylistä on edellisessä blogikirjoituksessani täällä.) Lähtiessäni huomasin, että meillä oli samaa valkoista teippiä myös vajaa rulla. Otin sen mukaan – suureksi epäonnekseni… Ensimmäisen päivän jälkeen poistin teipit ja kiskoin samalla molempien isovarpaitteni alta nahan irti. Joo – se teki vähän (paljon) kipeää. Tiedoksenne, että ilmastointiteippiä myydään myös valkoisena ja se on hyvin hyvin pitävää ja vahvaa. Seuraavina päivinä teippasin jalat urheiluteipillä ja suojasin nahattomat varpaat laittamalla nahattomaan kohtaan kaksin kerroin taittamani palan teippiä, ettei se tarttunut haavaan kiinni. Hyvin toimi.

Muuten tarvikkeet ja asut osuivat ihan nappiin. Pari päivää vaelsin Yvetten treeniasuissa ja saman putiikin urheiluliivit olivat tosi mukavat ja se ainoa päivä, kun vaihdoin ne tavallisiin liiveihin, oli iso virhe. Kaikkien asujen hengittävyys on yhtä tärkeää kuin se, ettei mikään hankaa. Siksi tekniset urheiluvaatteet ovat aivan ykkösiä. Kun aurinko alkoi paistaa enemmän vaihdoin trikoot vaellushameeseen, jonka alle on kiinnitetty shortsit sekä väljään teknistä kangasta olevaan puseroon. Lippis suojasi nuppia ja varjosti kasvoja. Mukana oli tietysti myös aurinkolasit ja ihon suojasin Sensain aurinkovoiteella, jonka suoja on 50. Onneksi pakkasin mukaan myös silmiä kosteuttavan sparyn, sillä aurinko ja tuuli saivat silmäni kuivumaan patikoidessa.

Matka oli täydellinen valmismatka. Siis osastoa aivot narikkaan. Kaikki oli hoidettu, minun ei tarvinnut tehdä muuta, kuin muistaa koska on lähtö- ja ruoka-ajat. Eikä oikeastaan sitäkään, sillä huonekaverini Raija muisti nekin. Se oli puhdasta luksusta. Kaikki järjestelyt olivat aivan huippuluokkaa. Ohjelmasta vastasi Tuula Kanninen eli Tuulan matkat. Hän on mestari. Ohjelma oli mielenkiintoinen, kaikki toimi, hotellit olivat ihania ja Tuula itse on aivan mainio pakkaus. Hurmaava, tietävä, älykäs ja ihmeellinen nainen, joka tekee vuodessa reilut 30 matkaa aina päivän kukkamatkoista maailmanympärimatkoihin asti. Hänen yleissivistyksensä määrä on pohjaton sammio, josta saimme ammentaa koko matkan ajan.

Kahdenkymmenen matkaajan joukko oli täynnä kultaisia ihania persoonallisuuksia ja uskomattomia kävelijöitä. Joukossa oli huikeita harmaapanttereita ja nuorimmat olivat siinä 40 kieppeillä.

Parasta tällaisessa matkassa on se, että saatoimme patikoida eteenpäin etapilta toiselle ja matkatavarat toimitettiin aina seuraavaan paikkaan odottamaan. Itse on kannettava vain energiapatukoita, sadevarusteet, aurinkovoidetta ja vettä päivärepussa. Yksi onni oli sekin ettei tarvinnut meikata. En jaksanut, matkalla ei paljon peilejä näkynyt!

Tuulan lisäksi matkalla oli oppaana Eija Petäjäniemi, jonka tiedot ja saksan kielen taidot häikäisivät. (En tajua, kuinka minulla ei ole kuvaa Eijasta! Buuu) Jos moiselle matkalle menisi omin neuvoin, kuten yleensä matkustan, jäisi valtava määrä tietoa saamatta. Olisi myös mahdotonta patikoida aina uuteen paikkaan matkatavaroiden tähden. Pitäsi tehdä päiväretkiä hotellilta ja palata samaan paikkaan takaisin.

Patikkaretkien päivämatkat vaihtelivat kahdeksasta seitsemääntoista kilometriin. Matka edellytti normaalia liikuntakykyä, mutta kyllä minua jännitti kuinka koipeni kestäisi. Mutta kaikki meni hienosti. Suureksi hämmästyksekseni palauduin hyvin aina yön aikana edellisen päivän kävelyistä. Maasto oli välillä leveää metsätietä, välillä kapeita, jyrkkiäkin polkuja. Rankin nousu sisälsi korkeuseroa 200 metriä.

Maisemat olivat henkeäsalpaavat. Sanoin kuvaamattomat. Edellisessä postauksessani kerroinkin, kuinka yritin muodostaa suhdetta vuoriin.

Pikkukaupunkien idylli oli hyvin koskettavaa. Tuli tunne, että niin ihmisen pitäisi asua. Pienessä kaupungissa, maaseudulla niin että lehmänkellot kuuluvat niityiltä kylään, kirkonkelloja soitetaan ja ihmiset tuntevat toinen toisensa. Toisten kunnioittaminen ja tuntemattominekin tervehtiminen tekivät vaikutuksen. Kuten toisaalta myös jättisuuret kakkupalat, apfelstrudel ja paksu kermainen vaahto oluttuopissa! Rakastan myös elävää kansallispukujen käyttöä ja talojen seinämaalauksia.

Matka oli unohtuman kokemus ja se jätti lähtemättömän jäljen sydämeeni. Mutta toivottavasti ei varpaisiini!

♥️

Seppo Räty – olet niin väärässä Saksasta! Onneksi et liene sanonut Itävallasta sanaakaan!

♥️

Lämmöllä

Hanna

♥️

Näin kerran kauan sitten TV:stä dokumentin Alppien kukkivista päärynäpuista. Kuvat olivat henkeäsalpaavan kauniita ja ovat säilyneet mielessäni varmaan parikymmentä vuotta. Siitä pitäen olen unelmoinut matkasta Alpeille. Pikkuhiljaa unelma muotoutui unelmaksi patikkamatkasta ja suureksi ihmeekseni olen nyt patikoinut Alppeja ihmetellen viisi päivää. Vain yhdessä varpaassa on rakko, pohkeet kivistävät vain aavistuksen enkä ole polttanut ihoani.

Maisemat ovat sanoin kuvaamattomat. Mieleen tulee ensimmäinen kirja, jonka lapsena luin – Pikku Heidi. Heidi asui kylläkin Sveitsissä ja minä olen patikoinut Saksassa ja Itävallassa.

Kukkivat niityt saivat pääni oikeasti sekaisin. Olisin halunnut jotenkin ottaa ne omikseni, syleillä niitä loputtomasti ja pitää niittyjuhlia kukkaseppele päässäni pukeutuneena dirndliin. (Sana ei suostu taipumaan suuhuni millään ilveellä, mutta se tarkoittaa Baijerin naisten kansallispukua.) Tanssia kukkien keskellä, kulkea eväskori käsivarsillani niittyjen poikki ja nähdä kuinka kiiltäväkarvaiset lehmät kulkevat hiljaa ruohoa syöden, lehmänkellojen kalkattaessa.

Sen sijaan patikoin polkuja ja metsäteitä pitkin teknisissä vaatteissa ja ihmettelin sitä kaikkea. Kukkaniityt oli helppo omaksua, mutta ne vuoret.

Miten omaksua vuoret? Olenhan minä niitä nähnyt ennenkin, vaikka missä, mutta Alpit ja suorastaan kliseinen alppimaisema on niin kaunis, ettei sitä väsy katsomaan. Eikä kuvaamaan. Ilma on raikasta, taivas on puhtaan sininen ja on äänetöntä, ellei lehmän kellot kuulu. Vuoret nousevat jylhinä ylös ja kun katsoin niitä, ajattelin usein ystävääni Pekkaa. Pekka kiipeilee ja laskee alas vaarallisista paikoista. Rakastaa jäätiköitä ja kaikkea, mitä en korkeanpaikan kammoisena pysty ajattelemaan ilman, että jaloista vetää ja henki kulkee huonosti. Saattaa olla viimein tajusin miksi sinne vaikeisiin paikkoihin on mentävä ja tultava alas niin pystysuoria rinteitä. Voiko vuoren omistaa niin? Luulen että voi.

Monesti kävellessämme jäin muista jälkeen, kun halusin katsoa vuoria pitkään, aistia niitä ja koetin selvittää itselleni mitä oikeastaan ajattelin niistä. Mutta ne olivat liian kaukana, vaikka olivat lähellä. Kun seisin ja katsoin niitä, olisin halunnut halata niitä. Viimein eilen matkasimme Itävallan puolelle Seefeldiin ja nousimme ylös ensin junalla ja sitten kondoolihissillä. Näkymät olivat huimat. Olimme ennen nousua kävelleet 14 km ja nousu ylös oli kuin palkinto.

Pienen matkan päässä oli korkeampi huippu, jonne kaikki matkalaisemme eivät halunneet lähteä, mutta ajattelin, että minun on pakko. Soimaisin itseäni lopun ikää, jos jättäisin sen väliin. Ja niin lähdin, vaikka tiesin että siitä tulisi hankalaa, koska minulla on sietämätön korkean paikan kammo. Opas auttoi ja ’suojasi’ minua ja lopulta olin siellä. Alhaalta katsellen vuoren seinämät ja lumiset huiput ovat jylhiä, mutta ylhäältä katsoen ne ovat satumaisia. Ehkä salaisuus on siinä. Vuorten suuruus näkyy lopulta paremmin vuorelta kuin vuoren juurelta. Onnellisia ovat he, jotka uskaltavat enemmän. Mutta minä olen kyllä onnellinen näinkin.

Ylitin itseni toisenkin kerran tällä matkalla. Ylitin 200 metriä syvän rotkon siltaa pitkin ja matka sinne kulki teräksestä tehtyä, vuoren seinään kiinnitettyä reittiä pitkin. Materiaali oli samaa, jotka käytetään teollisuus portaissa, eli siitä näkyi läpi. Se oli sanan mukaisesti hirvittävän upeaa. Ja samalla unohtumattoman kaunista. On tämä maailma ihmeellinen paikka!

Jololadi dii ja hoo

Hanna

On niin paljon asioita, joita mä en ymmärrä.

Tänään luin ystäväni Facebook seinältä:  ”Tuppaamme ajatella, että ihminen syntyy tyhjin käsin ja kuolee syli täynnä. Oikeasti synnymme kaiken saaneina ja hetki hetkeltä menetämme sen.”

Kun taannoin valitin jostain asiasta toiselle ystävälleni, en millään saa päähäni mistä, hän totesi rauhallisella äänellä, kuin lohduttaen: Elämä on luopumista.

En käsitä tätä ajatusta, enkä ole samaa mieltä. Minusta elämä on saamista. Pelkää saamista. Koko ajan saa lisää. Ja vaikka joutuukin luopumaan, milloin mistäkin, niin tilalle tulee aina uutta.

Maallinen tomumaja rapistuu eikä voi tehdä enää samanlaisia kärrynpyöriä kuin teininä, mutta en osaa laskea sitä luopumiseksi. Nyt teen toisenlaisia asioita. Juttuja joita en aiemmin ole halunnut, voinut, osannut tai ymmärtänyt tehdä.

Ajatus siitä, että elämä olisi pelkää luopumista syntymästä lähtien, on järkyttävän ankea.

Jokainen päivä on lahja. Ne hankalatkin ja surulliset, joita tulee tietysti eteen. Joutuu luopumaan ystävistä ja läheisistä tahtomattaan, mutta lähtijätkin opettavat sekä eläessään, että lähtiessään.

Joskus käy niin, kun menettää läheisen, että huomaa elämän rajallisuuden uudella tavalla ja tekee omaan elämäänsä suunnan muutoksia. Vaikka on menettänyt rakkaan läheisen ihmisen, on silti saanut häneltä jotain hyvin tärkeää. Arvokkaan läksiäislahjan.

Kolikolla on aina kaksi puolta – hyvä ja huono. Kannattaa takertua siihen hyvään, vaikka väkisin.

Suukkoja päivään ystävät  elämä on ihanaa!

♥️

Hanna