Edelliset vaihdevuosista kirjoittamani blogijutut olivat tavoittaneet näihin vauhtivuosiin (ha – hyvä sana!) tarkoitettujen luonnonlääkkeiden markkinoijan. Sain kaksi pakettia Menohopia eilen kokeiltavakseni ja samassa kuoressa oli myös hauska kirje. Kirjeessä hän muistutti, että olin ollut viime keväänä tuotteen lanseeraustilaisuudessa mukana. Voi pojat! Niinhän minä olinkin. En saata sitä unohtaa, sillä se oli monessa mielessä mieleenpainuva ja kamala aamupäivä.

Tilaisuus järjestettiin Unioninkadulla joogasalissa. Puhumassa oli ravintolisän markkinoijan lisäksi gynekologi Leena Larva sekä Rosa Meriläinen. Luentojen jälkeen oli luvassa tunnin ilmajoogatunti.

Tulin tilaisuuteen yksin ja istuin etupenkkiin. Sattumalta paikalla oli myös eräs vanha tuttuni, jonka tunnen erilaisista tilaisuuksista ja töiden kautta. Puhuimme muutaman sanan vaihdevuosista ja kurkkuani kuristi, sillä tämä jäytävä salaisuus siitä, että olenkin normaali, ei ollut vielä valjennut minulle. Häpesin ja aiheesta puhumien oli ahdistavaa. Ja pelkonihan ei tietenkään ollut turha! Kun muutamaa kuukautta myöhemmin näin tämän ihmisen sattumalta uudelleen, hän kysyi isolla äänellä julkisessa tilassa, kuinka jakselen vaihdevuosieni kanssa. Olin kuin kuoleman porteilla seisova syntinen ja jähmetyin siinä paikassa suolapatsaaksi etsien päässäni kuumeisesti (ilman aaltoja) pakotietä tilanteesta.

Tiedotustilaisuudessa kuuntelimme Larvaa silmät pyöreinä. Se oli juuri hän, joka kertoi mitä kaikkea vaihdevuosien hormonihuuruissa sekoileva nainen voi tehdä. Kuten tappaa lehmät navetasta ja lopulta itsensä. Ei juuri helpottanut meikäläisen oloa, vaikka naurattikin.

Seuraavaksi kuuntelimme Rosa Meriläistä, joka aloitti tarinansa sillä, että itsetyydytys on hänen paras kauneusniksinsä. En ole varma muistinko hengittää, mutta ilmeisesti, koska olen edelleen täällä. Hänen perustelunsa oli mm. luonnollista punaa hehkuvat posket.

Rosa oli hulvaton, vaikka vähän jäi kaihertamaan hän kommenttinsa koskien pelkoani roikkua pää alaspäin silkkiliinan varassa ilmajoogassa. ”No korkealtahan siinä tosiaan putoaa”… höh. Jos pelottaa, niin se viistoista senttiä ei siinä merkitse, vaan tilanne, jota et hallitse. Pelkääköhän Rosa mitään? Hän on vähän sellainen Peppi Pitkätossu! Olen minä uskaltautunut roikkumaankin. Laitan todisteeksi kuvan, mutta kyllä se pelotti. Kokeilin uudelleenkin ja silloin putosin. Nyt tiedän mitä siinä tapahtuu – ei mitään. Paitsi että tuntee itsensä idiootiksi, kun kaikki muut roikkuvat edelleen ja vieläpä nauttivat tilanteesta.

Olimme päässeet siis keväisen tilaisuuden viimeiseen vaiheeseen. Ilmajoogatunnin alkuun. Hankkiuduin kohtuullisen kauas Rosasta, etten joutuisi häpeämään. Vanha tuttuni, ei osallistunut tunnille ollenkaan, mutta hän onkin kertonut, että on jo luovuttanut ja laittaa sukat istuen jalkaansa. Sitä en tee. Tai kumpaakaan. En luovuta, enkä istu.

Teimme herkullisia venytyksiä liinojen avulla, aurinko paistoi ja edessä näkyi ihana Kaisaniemen puisto. Kukaan ei puhunut hormoneista, orgasmeista, limakalvoista, osteoporoosista, nivelkivuista eikä estrogeeneistä. Olin onnellinen. Molemmat jalat olivat ylhäällä liinassa, yläselkä lattiassa ja tein lantion nostoja mehukkaasti ja intensiivisesti. Räks ja auts. Hirveä kipu iski polveen. Siis hirveä. Irroittauduin liinasta, nousin ylös vain huomatakseni, että sukka ei takuulla mene jalkaan seisten, tuskien istuenkaan. Polvea ei kärsinyt ojentaa lainkaan. Aivan sairas kipu. Könkkäsin itseni ulos salista ja ryömin pukuhuoneeseen ollessani samaan aikaan sekä onnellinen että onneton siitä, etten nähnyt ristinsieluakaan.

Polvestani oli jälleen irronnut pala. Voi helvetin helvetti. Mureneeko tässä nainen käsiin? Lääkäri sanoi että leikataan seuraavana päivänä, mutta hän lupasi soittaa vielä illalla. Makasin sängyssä ja odotin puhelua. Suomen kaunein koti –ohjelman kuvaukset olivat alkamassa seuraavalla viikolla. Arvostelisinko kenties kuinka koti sopii pyörätuolissa istuvalle? Tai olisinko aina asetettuna valmiiksi istumaan jonnekin, kun kamera tulee huoneeseen ja loisin jännittäviä silmäyksiä pitkin poikin? Tilanne oli kauhea. Lopulta lääkäri soitti ja sanoi, ettei leikatakaan. Vaiva saattaisi parantua itsestään ja polven kiilannut pala lähteä itsestään pois. Jännittävien kolmen kainalosauvapäivän jälkeen aamulla herätessäni polvi ojentui. Hurraa ja helpotus! Olin pelastettu.

No niin – sukat siis menevät edelleen jalkaan seisten, samoin sukkahousut, mutta tänään lasken housut jalastani sillä on gynekologin vastaanotto. Saapa nähdä mitä hän minulle kertoo. Murenenko ennen pitkää kokonaan, pysyykö pääni kasassa ja lakkaanko palelemasta.

Loppuun ei voi todeta muuta kuin vanhan työkaverini lausahduksen: aina kun on menossa hammaslääkäriin, toivoisi olevansa menossa gynelle ja päinvastoin.

Hip hip!

Palataan asiaan!

Hanna

Kävin Yayoi Kusaman näyttelyssä Helsingin kaupungin taidemuseossa HAM:ssa. Näyttely oli huikea pallomeri, joka pyörähti ihoni alle merkillisellä tavalla.

Kun olin pieni ja minulla oli selittämätön paha ja hankala olo, äiti kysyi minulta: onko sinulla kaiveri? Kaiveri kaivertaa sisintä, kuin mato. Se kiemurtelee sisuksissa, ei löydä ulospääsyä ja tekee mielen alakuloiseksi ja ahdistuneeksi. Mutta vain vähän. Kaiverin verran. Kaiverille ei ole löydettävää syytä ja jos onkin se ei paljasta itseään, se vaan kaivertaa mieltä. Ehkä syyn jossain syvällä tietääkin, mutta se ei tahdo tulla julki. Kaiveri ei ole kaveri.

Sunnuntaina sisääni oli luikerrellut kaiveri. En jaksa aina hätistää sitä pois, annan olla. Kyllä se aikanaan häipyy. Lähdin ystäväni kanssa Kusaman näyttelyyn, kaiveri matkassani.

Kusama on lapsesta saakka kärsinyt mielenterveysongelmista ja hänen taiteensa lähtökohtia ovat sisäinen todellisuus, hallusinaatiot, pelot ja pakkomielteet. Keskeistä hänen taiteessaan on äärettömyys, toisto ja halu sulautua maailmaan. Hänen kuvionsa on pallo, jota hän toistaa loputtomasti. Joskus hän on tehnyt teosta yhtäjaksoisesti 50 tuntia paeten sisäisiä demoneitaan maalaamalla palloja tai muuta toistettavaa kuviota.

Kun menin sisään noihin ihmeellisiin tilateoksiin, jotka toistivat palloja, ymmärsin häntä. Kun on kaiveri, tuntuu hyvältä kadota. Olla ihan hiljaa, kuin ei olisikaan ja samalla näkymätön. Kun sulautuu johonkin jatkumoon muuttuu jotenkin rajttomaksi. Se oli metka tunne. Kun katsoin teosta jossa hän oli nukkena mukana, sain saman tunteen kuin ollessani itse teoksen sisällä.

No niin – se kaiverista, menee ehkä vähän korkealentoiseksi! Mutta ehkä joku muukin tunnistaa kaiverin. Jos – niin terveisiä vaan. Taitavat olla samaa sukua kaikki.

Monet näyttelyvieraat olivat pukeutuneet pallollisiin vaatteisiin. Se oli hauskaa. Olin nähnyt paljon kuvia näyttelystä somessa ja siksi pukeuduin mustiin vaatteisiin. Ajattelin, että tulee ehkä muutama hyvä kuva. Voi hitto soikoon! Tämä kuvien ottaminen kun menee välillä ihan hulluuksiin. Huomasin näyttelyssä, kuinka paljon enemmän sain, kun en ottanut kuvia, vaan annoin teoksen viedä ja keskityin vain palloihin tai kurpitsoihin tai väreihin ja valoihin – tai pimeyteen. Olen kyllä sitä mieltä että kuvat ovat ihania, mutta kannattaa niiden ottamisen välillä myös olla todellakin hetkessä ja vain aistia sitä mikä on ja mitä tapahtuu. Kuten perjantain Blog Award Finland 2016 gaalassa, jossa oli huikea ilotulitus. Ihmiset kuvasivat sitä innokkaasti. Entäpä jos olisivat vain nauttineet? Minä nautin. Ilotulituksen juttu on juuri sen ohitse kiitävä kauneus.

Kusaman työt ja maailmat ovat siis hilpeitä. Hän on taitava ja ihmeellinen. Kiinnostavaa on myös se, että hän on 87-vuotias ja maalaa edelleen. Hänen taiteestaan innostuvat kaiken ikäiset. Se onkin toinen asia, joka sunnuntaina oli mielessäni. Ikä. Palaan siihen seuraavassa kirjoituksessani. Stay tuned!

Palloillaan!

●●●●●●●

●●●●●●●

Hanna

Millaisen tyypin näet silmiesi edessäsi, jos pyydän sinua kuvittelemaan proteiiniravintolisää käyttävän ihmisen? Ehkä ensimmäiseksi tulee mieleen suurikokoinen hyvin lihaksikas, todella ruskeahipiäinen mies tai tiukassa, pienessä treenitopissa poseeraava nainen. Hipiä kiiltää hiukan ja lihakset erottuvat selvästi?

Minä olen mieltänyt proteiinijauheet ja palautusjuomat todella kovaa treenaavien ihmisten jutuiksi. En mitenkään ainakaan ajatellut, että joku proteiinipirtelö kuulusi tavallisen virkanaisen, vanhuksen tai minun elämääni mitenkään. Miksi joisin jotain jauheesta tehtyä proteiinilisää? Ja kuinka paljon proteiinia edes pitäisi nauttia? Hirveästi asiaa ei selvennä, että proteiinia tulisi saada 1,1-1,3 grammaa painokiloa kohti päivässä. Asia on tuntunut siis kaiken kaikkiaan vieraalta ja jopa turhalta. Mutta eihän se olekaan niin! Proteiinipirtelöt sopivat kaikille ja ovat huippunäppäriä. Olen hurahtanut, tervetuloa mukaan.

Ihminen tarvitsee reilut 80g proteiinia päivässä. Jos harrastaa liikuntaa aktiivisesti määrä nousee noin 100 grammaan. Myös ikääntyvät ihmiset tarvitsevat reilummin proteiinia (paradoksaalista kyllä, sillä ikääntyville ei aina ruoka niin maistu). Esimerkiksi 8,5 dl maitoa 250 g broileria tai 300 g kalaa sisältää 60 g proteiinia.

Jos haluat laskea oman proteiinin tarpeesi päivässä laskuri löytyy täältä.

Siis helppo homma. Jos lounaalla ja päivällisellä syön kanaa tai kalaa, kuten usein syön, pitäisi välipaloissa olla vielä vähän lisää. Proteiinipitoinen rahka, on kuulunut vakkarivälipaloihini jo kolme vuotta. Proteiini pitää hyvin nälkää, mutta rahka kyllästyttää välillä. Vaihtelu on tervetullutta.

Syön välipaloja todella monissa paikoissa. Autossa, kotona, kuntosalilla, lentokeoissa, junissa, juonto- ja luentokeikoilla. Milloin missäkin. Heraproteiinilisät ja proteiinivälipalajauheet toimivat matkaeväinä tosi hyvin. Ne ovat siistejä ja helppoja. Onko pikkuisen kivaa juoda mansikkapirtelöä yhtäkkiä kesken päivän! Tämä on se paras juttu, sillä uudet PROfeel tuotteet maistuvat niin järkyttävän hyviltä. Mansikkajuoma on kuin lapsuuden mansikkapirtelöä. Eikä siinä ole lainkaan lisättyä sokeria, mikä on hyvä, koska vältän sitä.

Jauheita on siis kahta sorttia. PROfeel heraproteiinilisä (punainen pussi) ja PROfeel proteiinivälipalajauhe (sininen pussi). Erotuksena on se, että välipalajauheessa on proteiinin lisäksi myös hiilihydraatteja. Teen siitä juoman treenin jälkeen palautusjuomaksi. On tosi tärkeää saada sekä proteiineja että hiilareita heti urheilun jälkeen. Muuten iskee väsymys, joka kestää pitkään. Kroppa tarvitsee energiaa ja rakennusaineita palautumiseen.

Heraproteiinilisästä teen juoman iltapalaksi tai välipalaksi kun teen kevyitä töitä. Aika kivaa istua koneen äärellä kirjoittamassa ja juoda suklaa- tai mansikkapirtelöä. Parasta jauheissa on niiden helppous. Ne kulkevat niin hyvin mukana joko valmiiksi sekoitettuna tai juomapullon pohjalla odottamassa vettä tai maitoa joukkoonsa. Juoma sekoittuu hyvin ravistaenkin, blenderiä ei välttämättä tarvita.

Lentäminen on ollut haastavin tapa tehdä matkaa välipalojen kannalta. Rahkaa ei saa viedä koneeseen ja koneesta ei saa ostaa terveellisiä ja vähäkalorisia syötäviä. Nyt pakkaan desilitran jauhetta valmiiksi pussiin ja ostan koneesta vettä. Olen niin tyytyväinen ja kroppa kiittää. Energiataso pysyy tasaisena, nälkä poissa eikä suuhun eksy karkkia, pullaa tai suklaata. Vältyn energiapiikeiltä joiden jälkeen tulee kurja väsymys.

PROfeel heraproteiinilisää on neljää makua jo mainitsemieni mansikan ja suklaan lisäksi on vielä vanilja ja maustamaton jauhe. Heraproteiinijauheet sopivat hyvin sekoitettaviksi puuroon, mysliin tai smoothieen. Minä tein mysli/proteiinipalleroita joita syön välipalaksi kahvin kanssa. Tuli todella hyviä! Maku on herkullinen ja kaukana kaupan valmiiden energiapatukoiden kummallisesta aromista. Lisäsin reseptiin maustamatonta proteiinijauhetta. Pari palleroa voi laittaa myös laukkuun, kun käärii palleron kääreeseen.

Energiapllot

3,5 + 1,5 dl kaurahiutaleita

1 dl PROfeel maustamatonta heraproteiinijauhetta

1 dl raakakaakaonibsejä

1 dl pellavansiemeniä

1 dl kuivattuja karpaloita

1,5 dl maapähkinävoita

1 dl vettä

0,5 dl juoksevaa hunajaa

Jauha blenderissä 3,5 dl kaurahiutaleita jauhoksi. Sekoita yhteen kaurajauho, jäljellä olevat 1,5 dl kaurahiutaleita. Heraproteiinijauho, kaakaonibsit, pellavansiemenet ja pieneksi pilkotut karpalot.

Sekoita hyvin keskenään maapähkinävoi, vesi ja juokseva hunaja. Kaada seos kauraseokseen ja sekoita hyvin.

Muodosta seoksesta palloja ja säilytä ne jääkaapissa.

Ihanaa energistä viikonloppua!

♡

Hanna

Tässä elämän vaiheessa termostaatti hajoaa, sekoilee ja hakee tasapainoa tekemällä korjausliikkeet rajusti. Sopii hyvin kuvaan. Mikäänhän ei ole tasaista, miksi siis lämpötila?

Kävin Tallinnassa pari viikkoa sitten. Olin ostotuulella. Vaatekaappi tuntui tyhjältä. Ei mitään päälle pantavaa. Jotenkin aina se hetki, kun kesävaatteita ei kerta kaikkiaan voi enää pitää, tuntuu siltä ettei kaapissa ole mitään nastaa. En kerää kauheasti vaatteita, täysi vaatekaappi on minusta ahdistava. Vaatteet rypistyvät, eikä sieltä löydä mitään. En toisaalta myöskään usko hokemaan, että jos et ole vuoteen tai kahteen käyttänyt jotain vaatetta, sen voi kierrättää. Jotkut vaatteet voivat hyvin olla pari vuotta vailla virkaa ja nousta uuteen suosioon yhtäkkiä. Ei laadukkaita klassikoita kannata mihinkään hävittää, jos koko pysyy samana. Joskus joku uusi vaate joutuu odottamaan jopa vuoden ennen kuin laitan sen ensikertaa päälleni. Outoa.

Tallinnassa innostuin ostamaan villapuseroita. Ostin kaksi. Ei mitään järkeä. Lämpenen hengiltä villapaidoissa. Sanon lämpenen, koska en hikoile. Olen kuin muovipussi. Hikoilen vain treenissä ja hyvässä saunassa. Villapaidassa haudun. Se on sietämätöntä. Luojan kiitos en punoita. Kun alan lämmetä, alan kutista. Aivan mahtavaa. Muistaako kukaan miltä käsi tuntui lapsena märässä lapasessa? Minä tunnun siltä. Ja lisäksi kutisen, enkä tietenkään kykene olemaan raapimatta. Pahimmassa tapauksessa villapaita alkaa myös tuoksua märältä villalta nenässäni. Ja mitä toden näköisimmin myös muiden nenissä.

Menin tänään Tommy Hilfigerin pressipäivään. Itselleni tyypilliseen tapaan palelin koko aamun ja sain päähäni tämän loistavan idean: pukeuduin mokkahousuihin, lampaankarvaisiin kenkiin ja villapaitaan. Ja koska villapaita on mielestäni mittasuhteisiini liian lyhyt, puin sen alle vielä ohuen paidan, jonka helma pidentää linjaa. Kutisin kuin eläin katsellessani ihania poutapilvenkeveitä kesämekkoja. Se oli hirveää.

Annoin toisen uusista villapaidoistani pois viikonloppuna. Se oli paksu, musta ja siinä oli tietenkin myös korkea kaulus = varmasti sairaan kuuma. Toisen lähtölaskenta alkoi juuri. En tajua tilannetta, jossa kykenisin käyttämään villapuseroa. Kaikenlaiset löysät neuleet toimivat kyllä. Niissä tuulee sisällä. Ja materiaaleista ihanin on kashmirvilla, johon on sekoitettu aavistus nailonia.

Suosikkivaatteeni tällä hetkellä on nilkkapituinen hame tai mekko nahkatakin kanssa. Mutta ongelma on mitä pukea sinne alle? Ehkä stay upit? Koska sukkahousuille sanon ehdottoman ein! Sukkahousut ovat sietämätön vaatekappale. Pahimpia ovat kaikki jotka pyrkivät jotenkin kutistamaan tai kohottamaan kantajansa muotoja. Niihin puristautuminen on matka helvetin esikartanoihin. Samoin kuin lopputulos, sillä fakta on se, että jos puristat berliininmakkaran nakin kuoreen, niin jostain se ylimääräinen pursuaa yli. Sitä paitsi sukkahousujen vyötärönauha näkyy aina rumasti vaatteiden alta. Kuten muuten usein alushousutkin – siksi en suinkaan aina laita mokomia jalkaan lainkaan. Huhuuu! Paljastus, sanan varsinaisessa merkityksessä! Kuka tarvitsee pikkareita maksihameen alla? Just asking…. Hautominen ei ole hyväksi!

Ja jotenkin tähän kaikkeen sopii se, että tilasimme lämmitysöljyä ja sen piti tulla tänään. Ei tullut. Soittivat ettei öljyauto mahdu meidän portista sisään. Eikö se ole kuin kuva tästä tilanteesta? Kaikki on liian suurta tai ahdasta tai kylmää tai kuumaa eikä liu’u somasti perille?

Iloa iltaan beibit!

😉

Hanna

Ihana Ilona Rauhala kysyi blogissaan miksi kirjoitusvirheille saa nauraa? Kirjoitus nosti paljon tunteita pintaan, kun luin sen. Kysymys on siis lukihäiriöstä eli dysleksiasta. Dysleksia on leimannut ja muokannut täysin elämäni suunnan ja muokannut minusta hyvin vahvasti sen, mikä ja millainen olen.

Menin ensimmäiselle luokalle kouluun vuonna 1965 Kulosaaressa, aikana jolloin kukaan ei tiennyt lukihäiriöistä yhtään mitään.

Opin hyvin hitaasti kirjoittamaan ja lukemaan. Kaikki ilman ajatusta, ulkoa opeteltavat asiat, tuottivat koko kouluajan suurta tuskaa. Siis sellaiset asiat kuin kertotaulu ja vieraan kielen sanat ilman kontekstia, Euroopan joet jne.

Koulutie oli pitkä. Jäin kaksi kertaa luokalleni, kaikkina muina kesinä luin ehtoja milloin mistäkin. Luokalle jääminen oli noloa ja häpeällistä. Tyhmän ja laiskan leimaa ei tarvinnut lyödä otsaani muiden taholta. Elämä oli vaikeaa. En osannut käsitellä asiaa lainkaan. Laiskaksi minua ei tietenkään voinut mielestäni määritellä, sillä yritin kuin hullu. Tankkasin ja tankkasin, mutta sisällöttömän asian ulkoa oppiminen vei minulta tuhatkertaisen ajan muihin verrattuna. Matematiikankirja aukesi aina siltä aukeamalta, jossa oli kertotaulu. Olin itkenyt niin paljon, kun yritin oppia sitä ulkoa, että sivut olivat kastuneet kyyneleistäni ja muuttuneet turpeiksi. Muistan hyvin kuinka kirja kuivui patterilla. Olinko siis muka laiska? En tosiaankaan. Tyhmä varmaan sitten.

En siis loistanut opintiellä, mutta jotenkin piti loistaa. Keksin muita tapoja. Olin hyvä laulamaan, piirtämään, esiintymään, enkä pelännyt mitään. Puhuin selkeästi, kuuluvasti ja liikaa. Myös silloin kuin olisi pitänyt olla hiljaa. Energiaa riitti. Touhusin mukana tapahtumien järjestämisessä, näytelmissä, kuorossa, kaikessa missä saattoi esiintyä. Ja lopulta koulu oli ohi. Kun kuulin, että pääsin läpi ylioppilaskirjoituksista huusin suoraa huutoa onnesta Mariankadulla vanhempieni yrityksen edessä. Äiti ei unohda sitä koskaan. Samalla vannoin, etten enää koskaan opiskele mitään.

Lakkiaisissa olin ainoa, jota rehtori halasi. Hän oli onnellinen puolestani ja sanoi, että kuulun niihin oppilaisiin joista vielä kuullaan.

En koskaan mennyt opiskelemaan mitään. Osaan vaikka mitä. Minulla on laajat tiedot ja taidot niin monista asioista, että harva arvaa. Olen tehnyt valtavan määrän erilaisia töitä monilta aloilta. Lisäksi minulla on synnynnäisiä taitoja. Lahjoja, joita ei ole helppoa oppia. Onnellisin olen siitä, että haastateltavat sanovat minulle poikkeuksetta, että heillä on hyvä, helppo ja turvallinen olo, eikä heitä jännitä esiintyminen, kun he ovat minun kanssani. Sitä ei opi kirjasta lukemalla ja olen nöyrän onnellinen tästä ominaisuudesta, enkä häpeä sitä tässä kertoa.

Olen ajautuja. Olen ajautunut töistä ja tilaisuuksista toisiin, ilman mitään suunnitelmaa, päämäärää tai muuta tavoitetta, kuin maksaa itse laskuni.

Sain kolme tytärtä, joista yhdellä tunnistin saman ongelman, kuin mistä olin itse koulussa kärsinyt. Otin yhteyttä Erilaisten oppijoiden liittoon ja tyttäreni testattiin. Kun lähdin pois sieltä itkin melkein sisukseni ulos. Olin saanut syyn kaikkeen. Kuulin ensimmäistä kertaa 44-vuotiaana mihin kaikkeen lukihäiriö vaikuttaa ja mikä se on. Ymmärsin, miksi sekoitan vasemman ja oikean, miksi en pysy muiden perässä tanssillisilla liikuntatunneilla, miksi en muista ihmisten nimiä, enkä aina tunnista kasvoja (sama kuninkaallinen ongelma kuin Ruotsin kruununprinsessalla) ja miksi kartan käyttäminen voi olla erittäin hankalaa. Helpotus oli jättimäinen. Oli syy.

Kirjoitusvirheitä viljelevää pidetään edelleen tyhmänä tai vähän kouluja ja sivistystä saaneena. Ihmiset, jotka lokeroivat toisia tuntematta heitä tai heidän taustojaan ovat oma lukunsa. Varmaan kaikki teemme välillä johtopäätöksiä väärin tai hatarin perustein. Kannattaa oppia nauramaan asialle itse, se on sellainen ominaisuus, että kaikki voi yhtäkkiä olla kakki. Ne jotka nauravat toisten virheille tai perustavat peräti Facebook-ryhmiä asian ympärille ovat hienoja energisiä ihmisiä, joilla valtavasti aikaa. Hyvä homma! Minä käytän aikani muuhun. Kirjoitan blogia, tiedotteita, kirjoja, reseptejä ja käyn puhumassa pienille ja suurille yleisöille ilman muistiinpanoja, sillä minulle merkitsee sisältö ja kun sen sisäistää, ei tarvitse muistilappuja eikä ulkoa oppimista. Kielet opin luonnonmenetelmällä – puhumalla.

Meillä lukihäiriöisillä on muuten yksi erityinen yhteinen ominaisuus – me luemme kaiken oikein.

Pus pus vaan kaIkille

Hanna

♡

P.S. väärinkäsitysten välttämiseksi tähdennän vielä, että minusta toisten virheille nauraminen on typerää, ne voi sivuttaa, ellei olla tutussa ryhmässä, jossa nauretaan rakkaudella.

Ja Ilona – sinä olet ihana!

Sain perjantaina katsottavakseni vaihtoehtoja PR-kuvista, jotka otettiin lehdistöä varten viikko sitten. Avasin kuvatiedostot ja ahdistuin. Se on merkillinen juttu, kun sitä vanhenemista ei huomaa, nimittäin sisältä päin. No okei – siinä mielessä ehkä huomaa, että olen varmaan aavistuksen viisaampi, kuin kolmekymmentä vuotta sitten, mutta aika sama tyyppi kuitenkin. Ja kun elelee ja oleilee, ei sitä naamataulua niin usein tule katsottua tarkasti. Sitten eteen lävähtävät kuvat jostain tyypistä, joka vain etäisesti muistuttaa sitä henkilöä, joka luulet olevasi. Se on muistutus siitä, että kello käy. Suljin kuvakansiot ja lähdin lenkille, vaikka olisi pitänyt valita käytettävät kuvat.

Kun palasin kuviin myöhemmin uudelleen ne näyttivät paremmilta. Ne olivat oikeasti ihan okei. Se kauhu on varmaan joku perusreaktio, vähän samanlainen kuin ihmisellä tulee silloin kun kuulee oman äänensä radiosta tai videolta tottumattomana. Sehän kuulostaa itsestä ihan oudolta. Ja jotenkin sitä vaan on ylikriittinen omien kuviensa kanssa.

Vanheneminen on ihanaa, koska sille on vain yksi vaihtoehto ja se on tosi huono. Kuitenkin olisi kivaa vanheta kauniisti ja tehdä ihon eteen kaikki minkä voi, onhan se ihmisen suurin elin.

Iho-näkökulmasta katsottuna vanheneminen on muutakin, kuin ryppyjä kasvoissa. Vaihdevuosien myötä ihoni on alkanut kuivua kiihtyvällä nopeudella. Useat voiteet tuntuvat vain jäävän ihon pinnalle lillumaan ja iho jää ikään kuin janoiseksi. Kuiva iho tuntuu karhealta ja se kutisee helposti eikä meikki levity kauniisti ja tietysti kuiva iho myös rypistyy nopeammin, kuin hyvin kosteutettu.

Sain nyt kokeiltavakseni Helein  Anti-Aging Premium kauneusravintolisän, joka hoitaa ihoa sisältä päin. Helein kapselit heleyttävät ja kosteuttavat ihoa. Annostus on yksi kapseli päivässä. Laitan purkin kylppäriin hammastahnan viereen, niin muistan varmasti ottaa sen joka ilta. (Olen päättänyt, että ilta on parempi kuin aamu, koska uudistuminen tapahtuu levossa.) Aion olla super tarkka tässä kuurissa ja tarkkailen miten tällainen kauneusravintolisä vaikuttaa vai vaikuttako mitään. Ihan kaikkia ravintolisiä en uskaltaisi syödä, mutta Helein on apteekkisarja, joten luotan siihen, että kapselit sisältävät sen mitä tuoteselosteessa sanotaan.

Hyvä puoli ihon hoitamisessa sisältä päin on se, että yhdellä kapselilla päivässä, hoitaa koko kropan ihoa. Eihän se ole vain kasvojen iho, mikä vanhenee. Lisäksi vartalon iho on vaatteiden alla koko pitkän pimeän talven ja minusta se kuivuu vielä herkemmin, vaikka käytänkin vartalovoidetta suihkun jälkeen. Kuivuessaan vartalon iho  paitsi rypostyy ja veltostuu, myös kutisee herkästi. En muista olenko jo kertonut täällä sen hilpeän tarinan, kun olin päättänyt lankuttaa kaksi minuuttia päivässä. Homma sujui ihan mallikkaasti, mutta yhtenä päivänä, kun olin menossa suihkuun muistin, että päivän kaksi minuuttia lankkuasennossa, oli tekemättä. Meillä on suihkuhuoneen vieressä pitkä peilikaappiseinä. Sen viereen heittäydyin lankkutreeniin. Olin jo riisunut suihkua varten, joten olin ilkialastomana. Olihan se mielenkiintoinen näky… Kyllä iho veltostuu ihan koko kehon alueella! En muuten ole tehnyt sitä ikinä sen jälkeen, enkä tee. Mutta kyllä siinä hyvät naurut sai! Vaikka ei nyt heittäytyisi lankuttamaan missä tahansa niin on kuitenkin mukavampaa pitää hihattomia puseroita ja avaria kaula-aukkoja kun iho on hyvässä kunnossa, elastinen ja heleä. (Meidän käsityön opettaja huomautti koulussa aina, kun joku puhui kaula-aukosta – se on aukko kaulassa, hän sanoi. Oikea sana on pääntie! – Suo anteeksi Pirkko!)

Myös limakalvot ovat osa ihoa ja niiden kuivuminen on tuskaisaa, kuten ikätoverini hyvin tietävät. Helein Anti-Aging Premium kapselit sisältävät A-vitamiinia, joka hoitaa limakalvoja. Se on erittäin tervetullut ominaisuus.

Nyt siis seuraan mitä Helein saa aikaan. Ensisijainen toiveeni on kosteustasapainon parantuminen ihossa. Helein Anti-Aging Premium -kapselit sisältävät Ceramosides keramideja, joiden toimivuus on tieteellisesti todistettu. Ne lisäävät tutkitusti ihon kosteuspitoisuutta ja vähentävät ryppyjen muodostumista. Lisäksi kapseleissa on mm. A ja E -vitamiineja sekä hyaluronihappoa, vihreä tee -uutetta sekä koentsyymi Q10:ä. Kerron miltä tilanne näyttää ja tuntuu noin kolmen viikon kulutta jolloin on luvassa myös kilpailu. Marraskuun alussa katsotaan kuinka kapselit tehosivat kuukauden käytön jälkeen.

Hanna

♡

Hups, huomaan että meitä normaalejahan onkin tosiaan pilvin pimein. Tavallaanhan tässä on koko maailma vertaistukena. Vaihdevuosi-ikäisiä naisia on levinnyt kaikkialle. Meitä hikoilee ja palelee joka nurkassa ja jos ei itse ole vaihdevuosiroviossa kipuileva nainen, niin jokainen ihminen kohtaa Normaaleita ihan päivittäin. Kaikilla on asiasta joku kokemus. Hienoa. Aion siis selviytyä tästä teidän kaikkien tuella.

Kommentit joita sain edelliseen blogikirjoitukseeni, ovat aarteita. Olen nauranut ja itkenyt vuoronperään niitä lukiessani. Sitähän teen nykyään muutenkin kaiken aikaa, joten oli varsin viehättävää saada siihen joku syykin. Kiitos. Lukiessani niitä aloin myös rakastaa naisia koko sydämestäni uudella tavalla. Tunnen suurta sisaruutta ja lämpöä (muutenkin kuin aalloissa)

Kirjoitus merkitsi minulle itselleni oikeasti todella paljon. Koska pelotti kirjoittaa asiasta, johon päässäni liittyi mm. häpeän ja nolouden tunteita. Kun sen lopulta tein, olo helpottui ja nauru vapautui. Enkä (ehkä vlitettavasti) häpeä enää mitään.

Kotonani ei puhuttu mitään kuukautisista tai seksistä. Ainoa asia mitä äiti koskaan sanoi, oli että hän tuli raskaaksi, kun vaan isä ravisteli alushousujaan. Hmmm. Neljästi isä siis on niitä pöllyyttänyt. Olin pöyristynyt, kun kuulin, että jonkun ystävättäreni isä tarjosi tyttärilleen konjakin, kun kuukautiset alkoivat. Että se oli joku juhla. Hävetti edes kuunnella moista. Ahdisti.

No olisiko äitini yhtäkkiä puhunut jotain tästä normaalista vaihdevuosihelvetistä? Ei todellakaan. Sen sijaan, kun mietin aikaa, jolloin äitini on toden näköisesti asiasta kärsinyt, muistan kotonamme asuneen raivottaren. Kiihtymisnopeus nollasta sataan oli formuloitakin nopeampaa. Ja sitä tapahtui usein. Itse olin tuolloin murrosiässä, joten kyllä meillä loiskui. Koska muut sisareni olivat jo muuttaneet pois kotoa, oli isällä riemullinen etuoikeus hämmästellä yksin mitä ympärillä tapahtui, sekä ottaa vastaan oma osuutensa hormonimyrskyistä. Muistan erään kiivaan keskustelun (huutoraivarin) joka päätyi painiotteluun olohuoneen lattialla. Ottelu käytiin minun ja isän välillä.

Kun sitten aloin tajuta, että tuo kuumottava vaihe elämässä on käsillä, en hiiskunut asiasta kenellekään. Kuukautisia minulla ei ole ollut enää pitkään aikaan hormonikierukan takia ja ensimmäinen vinkki tulevasta olivat oudon lämmöntunteet iholla. Lopullisesti ymmärsin mistä on kysymys, kun mielialani laski ilman syytä syvään kuiluun, jossa ei ollut lainkaan valoa. Ajattelin, että elämä on ohi. Amen. Kun sitten lopulta turskahdin kauhean totuuden ystävälleni Jarille lounaalla, asia jotenkin arkipäiväistyi ja päätin kirjoittaa siitä. Se pelotti kyllä. Mutta palkinto oli makea. Koko maailman naisten sisaruus avautui minulle.

Miehelleni kerroin asiasta tyhjentävästi autossa jonottaessamme sisään Tallinaan lauttaan. Aloin parkua (tietysti täysin arvaamatta) ja tyrskyitkun ryydittämänä tyhjensin koko pajatson kuivista limakalvoista äkeään, onnettomaan, ahdistuneeseen ja surulliseen mieleeni. Lopuksi nyyhkyttäen kysyin: tiesiksä jo? Ja kaksi lempeää sinistä silmää katsoi minua, suuren käden ottaessa omani turvalliseen puristukseen ja hän sanoi: joo.

Kiitos siskot,

Rakkaudella!

♡

Normaali

On aika paljastaa totuus. Se selvisi itselleni perjantaina. Hetki oli valaiseva ja epämieluinen.

Istuin ystäväni Jarin kanssa lounaalla. Hän kertoi kuulumisensa ja päällimmäisenä sydämellä olevat asiat, piti sitten tauon ja katsoi minua intensiivisesti silmiin sanoen: Entä sä? Mitä sulle kuuluu?

Olin aika kauan ihan hiljaa ja mietin kerronko. Ääni kireänä sanoin

– Mulla on vaihdevuodet. Se on helvettiä.

Jari nauroi hyväntuulisesti

– eikös se ole ihan normaalia?

– sama se mulle on EN HALUA OLLA NORMAALI!

Sen jälkeen pitkä hiljaisuus ja tuijotamme toisiamme. Jari mietti kuinka tosissani olin, kuinka vakava paikka se oli minulle ja mitä hän sanoisi. Minä mietin kuolenko nyt vai heti. Se oli sanottu ääneen. Totuus oli kädessäni. Olen normaali. Voi paska – en todellakaan halunnut olla sitä tässä asiassa.

En halua olla äkäinen, en halua että ihoni kuivuu, en halua että tunteet heittelevät äärestä laitaan, enkä varsinkaan laitaan ja sehän tapahtuu nanosekunnissa.

Jari alkaa puhua jotain kuumista aalloista. Ääni edelleen kireänä kerron, etten juuri kärsi niistä. Sen sijaan palelen. En voi sietää kylmää. Vihaan palella. Ja ylipäätään VIHAAN. Välillä kaikkea. Ja heti sen jälkeen sitä että vihaan. Ja sitten rakastan. Pääni on sekaisin. Tunteet, jotka muutenkin ovat ohjanneet minua koko elämäni ajan, ryöppyävät hyökyaaltojen tavoin ylitseni. Välillä olen hukkua, välillä ratsastan aallon harjalla ja välillä olen aallon pohjassa. Tyven viivähtää luonani vain ohitse kiitäviä hetkiä ja niistä on vaikeaa saada kiinni.

Päivittäin saan etsiä elimistöstäni jarrua. Tunnejarrua. Käsijarrua. Mitä vaan jarrua, kunhan se pysäyttäisi tapahtuma- ja ajatusketjut jotka karkaavat käsistäni luodin nopeudella tapahtumiin. Kerronpa teille yhden keissin. Sen nimi on junalippu.

Istuin nojatuolissani läppäri sylissä ja yrtin ostaa junalippua. Epäonnistuin, koska sössin pankkitunnusten kanssa. Kirosin. Mieheni ihmetteli mitä tapahtuu. Purin hammasta ja vaikenin. Yritin käyttäytyä. Pääni sisällä huusin täysin painokelvotonta tekstiä, jossa kaikki karmeimmat kirosanat takoivat rumpua päässäni. Sitten ryhdyin uudelleen lipunostoon. Ja NAPS. Päässä naksahti. Paiskasin läppärin kiinni, iskin sen rahille, nousin ylös ja lähdin marssimaan nyrkkejä puristaen makuuhuoneetta kohti. Matkalla kohtasin kentiapalmun. Nappasin yhden sen oksan ja hiersin sen raivoissani poikki. Marssin makkariin, revin silmälasit silmiltäni. Paiskasin ne lattialle. Rojahdin sänkyyn. Tyrmistyin.

Hetken kuluttua mieheni tuli perässä ja silitti olkapäätäni. Purskahdin itkuun.

Kuulin aiemmin tänä vuonna vaihdevuosiin erikoistuneen gynekologin luennolla, että tarinat hulluista keski-ikäisistä naisista ovat totta. On juttuja, joissa nainen on lähtenyt aamulypsylle ja lopulta hänet löydetään iltapäivällä navetasta hirttäytyneenä sen jälkeen, kun hän on ensin tappanut lehmät. En epäile yhtään.

Jari-ystäväni (tämä erotukseksi siis miehestäni, jolla on sama nimi) kysyy mitä sitten luulin? Vastaan, että luulin etteivät ne tule ikinä, kun eivät ole tähän ikään (58v) jo ilmaantuneet.

No nauruksihan se meni. Myöhemmin autossa tietysti itkin. Aika lääkärille on varattu.

Mutta sen vaan sanon, että hyvät miehet, rakastakaa vaimojanne, jotka ovat tässä tilanteessa. Me tarvitsemme sitä kipeästi. Rakkautta.

Herään ani harvoin kahvin tuoksuun, sillä olen yleensä ensimmäisenä jalkeilla. Eilen se kuitenkin tapahtui. Meillä oli jopa ystävä yötä, mutta mieheni ja hän olivat syöneet aamupalan ja lähteneet töihin niin hiiren hiljaa etten herännyt. Siitä kyllä tietää, että olin huikean väsynyt. Olin kyllä valvonut yöllä pari tuntia, joten varmaan olin syvän unen vaiheessa aamulla.

Aromikas kahvin tuoksu siis saatteli minut aurinkoiseen aamuun. Se oli jotenkin ihanaa, mutta myös ihan pienen aavistuksen veran suruisaa. Tunnen helposti outoa haikeutta juuri aamuisin. Aloin siinä sitten miettiä äitiäni ja aikaa, kun isä kuoli. Äidille ei kukaan sanonut hyvää huomenta ja se tuntui surulliselta. Pidimme hänen luonaan pienet kestit ja teimme mätivoileipiä. Äidillä ei ollut paahdinta joten toin meidän kreisin Mikki Hiiri -leivänpaahtimen mukanani. Kun leivät oli paahdettu ja ne pomppasivat ylös (Mikki Hiiren kuva paahtuneena leipiin!!!) paahdin luritti iloisen laulun. Äidin mielestä se oli hupaisa ja paahdin jäi hänen aamujensa iloksi.

Lähdin aika äkkiä liikkeelle, ensimmäinen etappi oli oli Fustra-treenit. Treenaan Fustran neljännellä tasolla ja treeni on todella kovaa. Hiki valuu, painoja nousee, kyykkyihin joustetaan ja syke on korkealla. Tykkään siitä tosi paljon. Olo on huikea tunnin jälkeen. Harmittaa ettei ole yhtään kuvaa, mutta ei siinä ehdi kuvia juuri ajatella.

Käsilläseisonta on nyt haasteellisin juttuni, kun selvitän sen rastin, kerron koko stoorin. En oikein diggaa olla pää alaspäin ja harjoittelun alkuvaihe varsinkin on ihan oman postauksen arvoista hupia.

Salilta säntäsin syömään (todellakin, sillä Mannerheimintien peltipoliisi kyllä välähti. Voi paska!) ja tapaamaan rakasta ystävääni, joka on mieheni kaima eli Jari. Toden totta lounas tuli tarpeeseen kovan treenin jälkeen. Miksi se leipäkori täytyy aina tuoda siihen sen voiastian kanssa ennen ruokaa…! Olin nälkäinen kuin susi. Istuimme yhdessä pitkästä aikaa. Jari on loistava tyyppi. Hänen kanssaan asiat menevät niin, että vuoroin ulvon naurusta ja vuoroin pyyhin kyyneleitä. Kun hän vuosia sitten yhdellä lounaalla kertoi muuttavansa Ranskaan, ulvoin ääneen kaikkien lounastajien, henkilökunnan ja Jarin kyseenalaiseksi viihdytykseksi. No nyt hän asuu onneksi taas Suomessa. On jännittävää, kuinka vain yhden lounaan aikana ystävä voi sanoa asioita, jotka laukaisevat lukkoja omassa päässä tai vapauttavat jonkun haasteen olemassaolon kokonaan. Ystävyys on ihana juttu.

Lounaan jälkeen mieli oli kevyt ja onnellinen. Ja lisää mannaa oli tulossa. Aamulla, kun ajoin treeniin, ystäväni Pekka soitti ja kysyi olinko unohtanut hänet kokonaan….Uuh pisto sydämessä! Ei saisi olla niin kiire. Mutta sovimme siitä paikasta, että menemme iltapäivällä kävelytreffeille ja Pekka tuo mulle urheilupuseron ja -takin lainaksi. Niinpä vaihdoin angorapuseroni urheilupaitaan keskellä Lauttasaaren raittia, kenenkään piittaamatta!

Kävelimme merenrannassa, tuulessa, tyrskyssä ja auringossa. Luonto oli aivan mielettömän kaunis ja ilma tuoksui merelle, metsälle ja sammaleelle. Puhetta ja salaisuuksiakin riitti kerrottavaksi. Asioita, joita en kerro muille, juttuja joita voi paljastaa vain tosi luotetulle ystävälle. Ajatelkaa, kaksi samanlaista ystävää peräkkäin samana päivänä. Se on huippua se! (Ja jonon jatkoksi voi kyllä laittaa kolmannenkin, nimittäin Fustra-ohjaajani Juhon)

Yhtäkkiä reippaillessamme sain viestin naprapaatiltani Merja Avolalta, että pääsisin vastaanotolle puolen tunnin päästä, jos ehtisin. Pidensimme Pekan kanssa askeleita autolle ja ehdin hyvin. Tunnin Merja leipoi minua ja kenkku kireys helpotti niskassa, selässä ja reidessä. Venäytin selkäni kuperkeikkatreeneissä ja se teki kiusaa koko vasemmalle puolelleni. Merja on ihana ja on hoitanut minua jo reippaasti yli kymmenen vuotta. Ei ole jumia, jota hän ei selvittäisi. Minun läksynäni on oppia rentoutumaan erityisessä kylkiasennossa jossa si-nivelen saa avattua. (Olen hidas oppimaan joitain asioita…)

Kotiin tullessa minua tervehtivät huikeissa väreissään edelleen kukkivat kesäkukat ja ilta meni kullan kainalossa Vain elämää –sarjaa katsoessa. Taitaa olla paras tuotantokausi menossa. Ryhmä on aivan huippu. Fanitan Lauri Tähkää, hänellä on vimmaa josta pidän. Chisu on virtuoosimaisen taitava. Mikael Gabriel on sielukas nuori mies syvällisine ajatuksineen. Hector on legenda ja Suvi Teräsniskan ja Anna Puun äänet soivat kevätpurojen lailla.

Vain elämää oli minunkin päiväni – mutta täyttä elämää. Niin ihana päivä, ihmisten takia. Tunteikasta ja aurinkoista. Poissa oli aamun haikeus.

Terveisin – onnellinen vielä tänäänkin

Hanna