Staycation-loma tarkoittaa lomaa, joka vietetään lähellä kotia. Mua ärsyttää suomen kielen hylkääminen. Lähiloma on aivan kelpo ilmaisu. Muutenkin kaikenlainen typerä hienostelu on uuvuttavaa. Sitä paitsi kaikki eivät ymmärrä mitä staycation tarkoittaa, mutta jos puhut lähilomasta, tulet varmasti paremmin ymmärretyksi.

En ole kuitenkaan kirjoittamassa suomen kielestä vaan lähilomasta, jonka vietin pari päivää sitten Espoossa. Se oli myös mikroloma ja urheiluloma. Se vei aikaa pari tuntia. (Okei voi olla, että olisi parempi kutsua sitä retkeksi, mutta se tuntui lomalta, joten pitäydyn siinä!)

Sain idean tähän juttuun tämän aamun Hesarista, jossa puhuttiin nimenomaan staycation-lomasta Espoossa, Vantaalla ja Helsingissä. Aihe oli kiinnostava, koska siinä luvattiin kertoa kivoja paikkoja joita voi kyseisissä kaupungeissa käydä hämmästelemässä. Juttu oli luvattoman huono. Siinä oli virheitä mm. Kauppahalli sekoitettiin Hietsun halliin ja Leppävaara oli muuttunut Leppävuoreksi. Muutenkin tutustumiskohteita oli vähän ja ne olivat kaukana toisistaan. Mutta nyt kun olen marmattanut lähes tuhannen merkin verran, kerron omasta lähilomastani – se oli hauska, avartava ja haastava.

Sain kutsun tulla tutustumaan uuteen K-Supermarket Lasihyttiin Espoon Kauklahteen. Sen jälkeen, kun aloin tehdä Mitä tänään syötäisiin? Perjantai –ohjelmaa ovat K-kaupat tulleet tutuiksi uudella tavalla. Omat ostokseni teen aina samoissa kaupoissa kodin lähellä, mutta nyt olen oppinut, että kaupassa voi olla huippukokin pitämä upea ravintola, siellä voidaan myydä lähes viisi tonnia sushia viikossa ja että kaupat eivät todellakaan ole toistensa kopioita, vaikka kuuluisivat samaan ketjuun. Siksi Kauklahden kutsu kiinnosti. Sitä paitsi Kauklahti on outo paikka. Sitä halkoo junarata, jonka toisella puolella on miltei idyllinen pikkukylä ja toisella puolella suuri tehdasalue, jossa on mm. Lumenen tehtaanmyymälä (erittäin kannattava paikka vierailla!) Kauklahdessa on myös kirppis, josta olen ostanut kerran muutamalla kympillä ihanan vanhan kettupalaturkin, jota tyttäreni sittemmin kielsi minua käyttämästä. Julkisuuden henkilö ei saa käyttää eläimen karvaa. Asia selvä.

En tavallaan ajatellut, että uusi kauppa on Kauklahdessa, jotenkin sivuutin sen ja katsoin vaan Google mapista kauanko sinne kestäisi ajaa fillarilla, koska se nyt kuitenkin oli Espoossa, jossa asun. 34 min meiltä kotoa. Mahtavaa! Siis päätin lähteä matkaan fillarilla. Kuulun siihen ihmistyyppiin, joka tähtää täsmällisyyteen. Siihen ei kuulu saapua paikalle 10 min etuajassa, vaan juuri täsmällisesti. Koska lisäksi olen ikuinen optimisti, saatan joskus myöhästyä hiukan, mutta inhoan myöhästymistä. Joka tapauksessa lähdin matkaan 34 minuuttia ennen kahta, jolloin tilaisuuden piti alkaa. Puhelimen GPS kertoi reitin ja minä poljin vihreällä Jopollani mielenvikaista vauhtia. En osaa pyöräillä sillä lailla rennosti. Poljen aina niin kovaa kuin jaksan. Se ei välttämättä ole mitään huippuvauhtia, mutta täysiä menen.

Fillarissani ei ole vaihteita ja jumalaisen kaunis Espoo näytti minulle parastaan. Kumpuilevan maaston, jonka teiden molemmin puolin oli kauniita omakotitaloja eri aikakausilta. Pihat oli hoidettuja ja pientareilla tuoksuivat kilpaa syreenit ja kielot. Kurjenpolvet kukkivat ja leinikit loistivat keltaisina. Mutta kaunis kumpuileva maasto sai minut läähättämään ja tuijottamaan kelloa. Googlen arviot kävelyvauhdista ovat naurettavia, niin hitaasti ei pysty kukaan kävelemään, mutta vauhti pyöräilyyn oli jotain ihan muuta. Silti ylämäkiä puuskuttaessani ehdin ajatella, kuinka kauniissa ympäristössä poljin ja kuinka vähän oikeastaan Espoon alueista tiedän. Olen elänyt suurimman osan elämääni Helsingissä ja nyt 20 vuotta Espoossa, josta yleensä ajan pois jonnekin, vaikka aivan kodin lähialueet ovat toki tuttuja ja kovin kauniita.

Olin perillä K-Supermarket Lasihytissä täsmälleen klo 14.00 janoisena ja aika hikisenä… Ja eikös ne olleet aloittaneet tilaisuuden etuajassa! No ei se mitään, liityin joukkoon ja saimme tutustua vielä keskeneräiseen kauppaliikkeeseen, jonka avajaiset oli tulossa. (Liike avattiin viime torstaina)

Retki vielä avaamattomassa kaupassa oli hauska ja kiinnostava. Kauppiaspariskunta Erkki ’Eki’ Zaiedman ja Eija Voutilainen ovat saaneet tehtyä pienen ihmeen. Kaupassa on viinibaari, jossa voi maistella viinejä tapasten kanssa ja juustohuone, jossa ainoana paikkana Espoossa myydään mm. ihania Lentävän lehmän juustoja. Tapaksista vastaa keittiömestari Joachim Silfver ja saimme pienet maistiaiset ja voi pojat! Ne veivät kielen mennessään.

Heinäkuussa kaupan tiloihin muuttaa myös jo legendaksi muodostunut Maxin kala. Max Grönholm on valittu Espoon positiivisimmaksi ihmiseksi, hän on yksi Espoon nähtävyyksistä kalakauppansa lisäksi! Maxin juttu on aina vain tuore kala ja valmiit kalaherkut.

Kaupassa on myös Halmeen leipomo, jossa leivotaan herkkuleivonnaisia ja rapeakuorista leipää alusta asti itse, ei siis paisteta pakasteita. Erikoisuus oli myös ehkä maailman pienin kahvipaahtimo.

Sellainen on uusi kauppa Kauklahdessa, kokemisen arvoinen paikka! Hyvä retkikohde kerrassaan!

Tunnin kierroksella kaupassa ehdin mukavasti jäähtyä herkuttelun ja tiedon lomassa ja ajattelin ajella ihan rauhassa kotiin, ottaa kuvia ja kerätä kieloja ja muita kedonkukkia. Mutta mitä kävi? Poljin mielenvikaista vauhtia tietenkin! Ei kukan kukkaa matkassa eikä ainuttakaan valokuvaa. Hyvä treeni tuli tehtyä ja seuraavana päivän ja vielä sitäkin seuraavana polvi kertoi, että venyttely kuuluu treeniin, mutta vähiinhän se jäi.

Joka tapauksessa reissu oli kuin pieni loma, vaikka vain muutaman tunnin mittainen. Näin alueita, joita en ollut aiemmin nähnyt, paljon kauniita paikkoja, sain maistaa herkkuja, kuten lomaan kuuluu ja tein vielä hyvän treeninkin. Loma on katko arjesta, vaikka lyhytkin! Kivaa oli!

Mutta suosikaa lähimatkailua! Ja hei käsi ylös, kuinka moni on ajatellut tehdä turistikierroksen kotikaupungissaan, mutta oletko tehnyt? Tee!

Hanna

Kuvat K-Supermarket Lasihytin Facebooks-sivulta

Juttelin kerran Apu-lehden päätoimittajan Marja Aarnipuron kanssa johtajista ja johtamistaidoista. Siitä keskustelusta jäi mieleen ihan mieletön lause. Se meni about näin: ”Mutta on myös alaistaidot, jotka täytyy osata. Työntekijän tulisi ymmärtää, että vaikka kaikki johtajien päätökset eivät välttämättä miellytä, mutta niihin on mukauduttava.” Jotenkin mykistyin siihen hetkeen ja päässä surisi, kun mietin asiaa. Alaistaidoista en ollut koskaan aiemmin kuullut kenenkään sanovan mitään. Sen sijaan paljonkin hyvästä ja huonosta johtamisesta.

On tavallaan ymmärrettävää, etten tuntenut asiaa, koska olen oma ylipäällikköni ja myös jokainen alaiseni. Minulla on freelancerina ja yrittäjänä asikkaita, ja he ovat aina oikeassa. Suhde on hiukan erilainen. Halusin kuitenkin tutkia asiaa ja tein Googlehaun sanalla alaistaidot. No hyvänen aika sentään – kaikkihan siitä tietävät ja puhuvat. Aihe on erittäin kiinnostava.

Aika paljon enemmän puhutaan siitä, mitä johtajan on osattava, kuinka käyttäydyttävä ja usein myös johtajia moititaan näiden selän takana heidän taidoistaan ja päätöksistään. Se ei ole miellyttävää eikä hyväksi kenellekään.

Jutuissa, joissa puhutaan alaistaidoista, puhutaan paljon työntekijän ja johtajan tasapuolisesta toisensa ymmärtämisestä jne. Mitä enemmän aiheeseen tutustuin, sitä enemmän tuntui, kuin varottaisiin sanomasta selkeästi sitä, että johtaja on johtaja. Tämän lainauksen löysin netistä:

”Asian ilmaisee osuvasti eräs työntekijä vastatessaan kysymykseen, mitä työntekijä voi tehdä tullakseen hyvin johdetuksi: ”Ymmärtää, että johtajan tarkoitus on johtaa taloa eikä se aina ole miellyttävää.” Esimies ei voi vastata jokaisen työntekijänsä ihannemielikuvaa [johtajasta], joten työntekijöiden odotusten jäsentäminen [siitä millainen hyvä johtaja on] voi parantaa koettua esimies-alaissuhdetta merkittävästi.” (Paula Kivelä, Mirva Kolonen)

Minusta tässä on hyvä pointti juuri se, että ”se ei aina ole miellyttävää” työntekijän on sopeuduttava ja se kannattaa tietenkin tehdä hyvillä mielin. Siinä on minusta juuri yksi työntekijän tärkeä taito.

”Työntekijä ja esimies muodostavat esimies-alaissuhteen, jossa esimies toteuttaa esimiestaitoja ja työntekijä alaistaitoja”.

Johtamisesta

Johtamisen taidoista minulla on kokemusta kaukaisuudesta, kun vielä joskus 80-luvulla olin alainen. En muista mitään huonoa, siitä on liian kauan aikaa! Mutta pitkissä freelancer-suhteissa on tavallaan myös alaisia ja johtajia. Työn tilaaja on boss. Siinä maailmassa olen nähnyt laajan skaalan.

Minulle tärkeä asia on saada palautetta. Sekä hyvää (tietenkin!) että huonoa. Oikeastaan ”huono palaute” on huono ilmaisu. Parempi on asiallinen kritiikki ja korjausehdotukset. Niistä oppii ja saa apua työhön.

Eräälle asiakkaalle tein kaksi vuotta tekstejä saamatta mitään palautetta koskaan. Kirjoitin, julkaisin ja lähetin laskun.Yli 200 tekstiä. Ajattelin, että varmaan kaikki ok, kun ei kukaan virka mitään. Lopulta tuli yksi palaute. Se oli negatiivinen kritiikki. Lyhytsanainen ja ikävä. Siinä esimiestaidot eivät olleet ihan huippuunsa hiotut. Sen jälkeen kaikki jatkui samaan malliin, kunnes onnekseni sain kutsun toiselta yritykseltä samankaltaiseen työhön ja hyvästelin putiikin kevein mielin.

Toinen minulle tärkeä asia on, että minua uskotaan. Eräässä yhteistyökuviossa oli kytemässä katastrofi ja menin puhumaan siitä esimiehelle. Hän ei uskonut mitä puhuin. Se oli pöyristyttävä tunne. Jäädyin. Tunne oli aivan kamala ja muistan sen kuin eilisen päivän. Hän kyseenalaisti kaiken mitä kerroin, eikä puuttunut epäkohtiin. Pitkässä yli 10 vuoden mittaisessa freelance-suhteessa ehti olla toinenkin iso epäkohta toisen johtajan aikaan ja kun kerroin siitä, sain vastakaikua. Asia korjattiin heti. Unohtumaton kokemus sekin. Kyseinen johtaja on päässyt elämässään erittäin pitkälle. Sen sijaan epäilevä johtaja ei ole enää johtaja ollenkaan, ja hyvä niin.

Mutta sitten on Marja Aarnipuro. Yksi minun pomoni. Bosslady. Ai että! En ikinä unohda sitä päivää, kun hän lähestyi minua kysyen, josko alkaisin kirjoittaa blogia Apu-lehden sivuille. Tai varsinkaan en unohda omaa SUURILLA kirjaimilla kirjoittamaani vastausta. En julkaise sitä, mutta liidin matalalentoa A-lehtiin ja allekirjoitin sopimuksen ja nyt olen kirjoittanut tänne jo neljä vuotta. On kosittu muuallekin, mutta en lähde. Minulla on A-lehdissä maailman ihanin pomo ja työkaverit. En näe heitä useinkaan, mutta he ovat siellä aina valmiina auttamaan, inspiroimaan, ohjaamaan – ihan kaikkea. Saan palautetta ja olen olemassa. Kuulun jonnekin. Olen osa porukkaa.

Miksi aloin kirjoittaa tästä? Koska näin Facebookista, että Marja on ollut alalla 40 vuotta ja minä olen tuntenut hänet noin 30 vuotta. Ensin etäisesti, kun minulla oli PR-ja viestintätoimisto. Silloin Marja oli Iltalehden toimittaja ja toimittajat olivat PR-toimiston tärkeimpiä yhteyksiä, joista suurinta osaa pelkäsin kuollakseni. Toimittajalla oli valtaa nostaa tai kaataa meidän projekteja. Marja oli pirteä ja energinen, sähäkkä tyyppi, ei ollenkaan pelottava.

Seuraavan kerran kohtasin Marjan, kun hän pyysi minua kirjoittamaan juttuja Jade-lehteen. Ei mitään muistikuvaa, mistä olen kirjoittanut, eikä lehteäkään enää ole. Kiinnostavaa on, että ilmeisesti olen kirjoitellut kohtuullisen järkeviä tai ainakin viihdyttäviä juttuja, koska hän pyysi minua tekemään tätä blogia. Ja kuinka hyvältä tuntuu, että pyydetään uudelleen jonnekin! – Mielettömän hyvältä! (Tosin tajusin sen vasta kun olin jo kirjottanut tänne pari vuotta…)

Tapasin Marjan viime viikolla lounaalla. Emme oikeastaan puhuneet töistä ollenkaan, mutta kun lähdin, kerroin hänelle yhden jutunaiheen, joka on arkaluontoinen ja hankala, mutta siitä olisi kiva kirjoittaa. Ja mitä tapahtui? Marja heitti oitis kulman josta jutun voi kirjoittaa helposti. Katsoin vain, kun hän katosi paikalta ja ajattelin, tuossa se on varsinainen bosslady. Inspiroiva ja osaava.

Olen vähän odottanut, että tulisi hetki, jolloin voisin kirjoittaa alaistaidoista. Ajatus oli niin mullistava, kun niistä kuulin. Hetki tuli nyt, kun lomat ovat tulossa ja vain raapaisin aihetta, mutta jos työpaikalla on kurjaa voi tätäkin asiaa miettiä ja tutkia syvemmin itse. Onko hyvät alaistaidot hallussa?

Minä nostan kuvitteellisen maljan Marjan 40:lle toimittajavuodelle ja kiitän kaikesta yhteistyöstä. Toivottavasti se jatkuu pitkään!

🧡

Hanna

Ihana kevät! Kieloja, lemmikkejä, keto-orvokeista sinisinä hohtavia kallioita ja ensimmäiset oman pihan herkut – nokkoset ja raparperi!

Nokkoslettuja olen jo tehnyt monta satsia ja raparperistakin vaikka mitä. Mutta kun sitä raparperia vaan kasvaa ja kasvaa ja tulee lisää, niin pakkohan sitä on käyttää! Tein raparperipaistosta, joka on mun ikivanha klassikkoresepti. Ohjetta voi soveltaa myös omenoihin ja karviaisiin. Pinnalle tulee muruseos kaurasta ja siirapista ja siihen voi lisätä kauran lisäksi mantelilastuja tai pähkinärouhetta.

Alkuperäisessä ohjeessani kauraseokseen tulee sekä vaaleaa että tummaa siirappia mutta nyt kaapissa oli muscovadosiirappia. Senkin voi siis vaihtaa siihen mitä kaapista löytyy. Helppoa!

Raparperipaistos

500g raparperia

2 tl kanelia

1 tl vaniljaa

1dl sokeria

1 rkl perunajauhoja

Muruseos

75g voita

1 dl vaaleaa siirappia

½ dl tummaa siirappia

Tai 1 ½ dl muscovadosiirappia

3 dl kaurahiutaleita

Uuni 225°C

Jos raparperien varret ovat kovin paksuja, halkaise ne. Leikkaa varret noin 2 cm paloiksi.  Laita palat voideltuun uuninkestävään vuokaan ja ripottele niiden päälle perunajauhot, sokeri ja mausteet. Sekoita kevyesti.

Sulata voi kattilassa ja lisää siirapit. Lisää kaurahiutaleet ja anna kiehahtaa.

Levitä seos raparperien päälle ja laita vuoka uunin keskitasolle ja paista noin 20-25 min. Tarjoile lämpimänä vaniljajäätelön kanssa.

Ihanaa viikonloppua!

Hanna

Istuin autossa matkalla kaupunkiin ja kirosin itseni jälleen kerran alimpaan kattilaan. Olin lupautunut johonkin, joka on täysin poissa mukavuusalueeltani. Taas. En tiedä kuinka monta kertaa aiemmin se on tapahtunut, mutta tarvitsen terapeuttia joka kerran. Terapeutteina saavat toimia ystäväni, halusivatpa he sitä tai eivät. Soitan jollekin ja alan vuodattaa tuskaani. Ja tämä siis tapahtuu silloin kun olen menossa täyttämään lupaustani. Kun olen matkalla tuntemattomaan. Ja se tuntematon voi olla jollekin toiselle aivan peace of cake. Ja onkin. Mutta minä pelkään, jännitän ja vähän oksettaa. Haluaisin juosta pakoon, mutta pakoreitti on umpikuja.

Tällä kertaa olin menossa esiintymään Mannerheimin lastensuojeluliiton muotinäytökseen. Kyseessä on hyvätekeväisyys tempaus, jonka järjestävät Klara Kivilahti, Juri Silvennoinen ja Saija Toropainen. He tekevät jättimäisen työn äärimmäisen hyvän asian puolesta. Voit käydä katsomassa näytöksen kuvia ja tunnelmia täällä.

Olin siis ajamassa kaupunkiin näytösmalliksi. Olen kävellyt catwalkilla kerran aiemmin noin 25 vuotta sitten. En muista siitä mitään. Voi jopa olla, etten edes ole osallistunut näytökseen, vaan siinä esiintyivät vain lapseni.

Mikä siinä jännittää? Kaikki. En koe olevani kaunis ja upea, kuten mannekiinit ovat. En ymmärrä miksi olen menossa sinne. Enkä käsitä minkä ihmeen takia minua pyydettiin. Mutta sen muistan, että pyyntö tuntui ihanalta! Kävelisin pitkin catwalkia!!! Kuten kaunottaret! Apua! Ihanaa! Tottakai tulen! Hyvän asian puolesta! Ja sitten koittaa se päivä ja hetki.

Ajattelen näissä tilanteissa, joista en voi enää paeta, että tämä tulee antamaan minulle jotain hyvää. Jonkun asian, josta voin olla kiitollinen. Hengitän, soitan jollekin ystäväpololleni, joka joutuu kuuntelemaan paniikkiani ja päätän vetää homman kotiin.

Koskaan ei voi tietää mitä mutkan takana odottaa

No kuinka kävi?

Tunnelma näytöksen takahuoneessa oli ihana. Siellä oli paljon tuttuja, joita näen harvoin ja joista pidän kovin. Sain kaksi kaunista asukokonaisuutta esitettäväkseni. Toinen oli La Mattan ja toinen Doppin. Kaikki meni hyvin. Kun näytös oli ohi, lähdin nopeasti kotiin – selvisin! Mutta jotain jäi mukaan ja tämä on se hieno juttu, joka tapahtuu, kun uskaltaa.

Kiinnitin huomioni heti yhteen kauniiseen mustaan mekkoon, joka oli keskellä suurta pukeutumishuonetta. Kiinnitin myös huomioni yhteen äärettömän kauniiseen naiseen jota en tunnistanut enkä tuntenut entuudestaan. Pian kävi ilmi, että nämä kaksi kuuluivat yhteen.

Nainen oli Nanna Mikkonen ja mekko oli hänen NannaSan mallistostaan. Kysyin olisiko minun mahdollista käyttää tulevissa kesän TV-kuvauksissa malliston vaatteita ja sovimme tapaamisen. Nanna tuli käymään meillä kotona. Olin varautunut maksimissaan tunnin mittaiseen hetkeen. Mutta kuinka kävi! Tapaaminen kesti reippaat neljä tuntia ja sain lainaksi kaksi kaunista keveää puseroa. Se oli ihana asia. Mutta varsinainen juttu oli neljän tunnin keskustelu ihanan viisaan ihmisen kanssa. En olisi tavannut Nannaa, jos en olisi sanonut näytökselle kyllä.

Ihanat ihmiset on niin tärkeitä tässä maailmassa. Sain Nannalta evääksi aivan käänteentekeviä neuvoja ja kuulin tarinan, hänen elämäntarinansa, joka on ihmeellinen ja uskomaton. Sain voimaa ja työkaluja avain yhtäkkiä käyttööni. Olen niin kiitollinen siitä kaikesta ja se on hiukan vaikeaa. On vaikeaa ottaa vastaan jotain suurta ja hyvää, antamatta mitään takaisin. Kiitollisuudenvelka painaa. Ihmiset, jotka antavat pyyteettömästi hyvää ovat oikeita enkeleitä. Mutta hei nyt tajuan sen! Senhän näkee mallistostakin – hihat kuin siivet.

Viisaampana eteenpäin taas

Hanna

Kerran, kauan sitten lupasin yhdelle ihmiselle kertoa erään tarinan onnenkengistä ja nyt yhtäkkiä muistin, etten ole sitä tehnyt. On aika kertoa se ja lunastaa lupaus. On merkityksellistä, että rakkailla tavaroilla on onnellinen historia.

Elettiin vuotta 2008 ja olimme mieheni kanssa moottoripyörämessuilla Helsingin messukeskuksessa. Ajelin siihen aikaan Harrikalla ja katselin messuilla tietenkin kaikkea rekvisiittaa, joka sopi Harley-maailmaan. (Nykyinen prätkäni on ihan toista tyyppiä. Se on BMW matkaenduro F 800 GS)

Samoilin kaikilla osastoilla, mutta en ollut kiinnostunut juuri mistään, kunnes silmiini osui pari kauneimpia koskaan näkemiäni Sendran cowboy bootseja.

Seisoin Boot Factoryn osastolla ja katsoin kaihoisasti ylimmällä hyllyllä olevia saappaita. Olin täysin varma, ettei niitä missään tapauksessa olisi minun kokoani. Mulla on pieni (iso) trauma 41,5 kokoisista jaloistani, koska nuoruudessani kauniita sen kokoisia kenkiä oli mahdotonta löytää Suomesta. Eikä se kyllä välttämättä helppoa ole vieläkään.

Myyjä tuli luokseni ja kysyi voisiko auttaa. Yleensä sanon vain, että ei kiitos ja menen pois, koska en jaksa kuunnella sitä jargonia, että – ei, meillä ei ole kokoasi, mutta kokeile tätä kahta numeroa pienempää – näissä on iso lesti. Jos koko on 41,5 se on 41.5 eikä esimerkiksi 39. Mutta tällä kertaa päädyin kysymään olisko minun kokoani ja sitä oli!

Sain nuo jumalaiset jalkineet käteeni, hivelin niiden pintaa. Helmiäisen hohtoisia nahkaleikkauksia, käärmettä, turkoosia… istuin alas ja sovitin. Täydelliset. Täydelliset ja täydellisen ihanat ja aivan jumalattoman kalliit. Jätin ne hyllyyn. Sen jälkeen juoksutin jokaisen ystäväni niitä katsomaan. Aikanaan messut päättyivät ja saappaat jäivät enää vain mieleni perukoille hylätyksi unelmaksi.

Tuli kevät ja tuli kesä. Oli kaunis lauantaiaamu ja mieheni lähti kuvaamaan jotain ja kysyi, josko saattaisin hänet prätkällä töihin. Ihana ajatus! Niinpä ajoimme Stadiin yhdessä prätkillä ja kun meidän piti ajaa Mäkelänkatua suoraan, hän laittoikin pyöränsä vilkun yhdessä risteyksessä oikealle ja viittaisi minua seuraamaan. Olin hämmentynyt, mutta toki seurasin.

Jätimme pyörät parkkiin ja Jari sanoi, että käydään katsomassa yhtä juttua tuolla. Menimme Boot Factoryn liikkeeseen ja kun tulimme sisään, Jari sanoi myyjälle: Tälle tytölle nuo saappaat tuolta. Olin lentää selälleni! Hän näytti THE BOOTSEJA. Myyjä otti saappaat esille, antoi ne minulle ja minä aloin kiskoa niitä jalkaan. Jari maksoi laskun, antoi suukon poskelleni ja lähti töihin. Minä olin puolipökerryksissä penkillä Sendrat jaloissani. Kuinka ihanat ne oli! Ja mikä yllätys!

Mutta saappaat ilahduttivat myös muita ja kuljettivat minua tietenkin kaikenlaisiin seikkailuihin. Ne jalassa saattoi ajaa, mutta ihan joka kelillä en niitä ajosaappaina käyttänyt. Ainoastaan sopivissa tilanteissa diivaillessa  ja kyllähän ne herättivät huomiota missä ikinä liikuinkaan.

Kerran sitten lähdettiin Amsterdamiin ja otin Sondrat mukaani. Reissu oli hauska ja Amsterdam, joka on lempikaupunkini, oli jälleen ihana. Pois lähtiessämme Schipolin kentällä sattui unohtumaton tapahtuma.

Olimme turvatarkastuksessa ja kävellessäni turvaportin läpi, se hälytti. Minut vedettiin syrjään ja tumma upea nainen alkoi tehdä ruumiintarkastusta. Hän siveli käsivarteni, kylkeni, vyötäröni, reiteni ja kun hän pääsi sääriini, hän tunsi saappaitteni varret farkkujen alla. Hän alkoi hitaasti nostaa farkkujen lahkeita ylös ja samalla kun lahkeen alta paljastui saappaan varsi, hänen suustaan kuului pitkä ja antoisa aaaaaahhhhh. Hänen silmänsä nauliutuivat saappaisiin ja samalla tumma mies hänen takanaan alkoi laulaa upealla äänellään

🎶These boots are made for walking,
and that’s just what they’ll do…🎶

Se tilanne oli kuin taikaa. He katsoivat saappaita ja minä heitä ja mies lauloi ja aika ja kaikki muukin pysähtyi. Tuntui kuin jaloissani olisi olleet taikasaappaat. Mutta ei ne ole taikasaappaat. Ne on onnen ja rakkauden saappaat, enkä koskaan luovu niistä.

Onnen päivää kaikille jaloille kaikissa kengissä

Hanna

Tallinan parhaat paikat levittyvät laajalle. Tallinna on niin paljon enemmän, kuin sen suloinen ja inspiroiva vanhakaupunki. Ja jo päivän reissun saa tuntumaan suurelta seikkailulta, jos tekeekin jotain muuta, kuin samoaa vanhat tutut paikat tutulla tavalla. Monet sanovat, että Tallinna on pieni. Ei se ole. Tallinna on laaja ja siellä on paljon nähtävää. Ja jos ottaa alleen polkupyörän tai hyppää bussiin, ehtii nähdä ja nauttia enemmän, kuin kävellen.

Minä pistin fillarin laivaan ja lähdin polkemaan Piritan suuntaan. Matkalla on monta kaunista, ihmeellistä, herkullista ja koskettavaa paikkaa, jotka antavat paljon huippukokemuksia ja ajateltavaakin. Tule mukaan! ja jos ei pyörällä huvita tehdä tätä reissua, niin koko saman reitin pääsee yhdellä bussilla. Neuvot ja aikataulut blogin lopussa.

Pyörän ottaminen Eckerön M/S Finlandiaan maksaa 10 € ja pyörän vuokraus City Bikestä 6h/12€. City Bike sijaistee venekadulla ja sinne kävelee terminaalista alle vartissa.

Ensimmäinen pysähdys oli NOP lämminhenkinen ja menultaan moderni kahvilaravintola ja kauppa, joka luottaa luomuun. Heillä ei käytetä ruuanlaitossa mitään kemikaaleja lisä- tai väriaineita ja tarjolla on aina gluteenittomia, sokerittomia, laktoosittomia ja vegaanisia tuotteita.

NOPin kauppa on oikea aarre. Mun suosikkituliainen sieltä on ranskalainen, alkoholiton kuohujuoma, joka on granaattiomenista. Loistava vaihtoehto alkoholittomaksi juhlajuomaksi.

Pienen välipalan jälkeen lähdin polkemaan kohti Kadriorgin puistoa ja siellä olevaa taidemuseota. Jo pelkkä rakennus on oikea silmänilo puhumattakaan upeasta puistosta, joka on kuumana kesäpäivänä paras paikka mennä nauttimaan kauneudesta.

Olen kirjoittanut Kadriogin puistosta enemmän täällä. Puiston Japanilainen puutarha on paikka, jossa on erityisen hiljaista ja miellyttävää. Voisin kuvitella istuvani siellä tunteja. Joskus on hyvä lähteä pois kotoa ja miettiä asioita jossain muualla. Mieli ja keho virkistyvät ja elämä maistuu taas paremmalta. Reissu ei juuri lompakkoakaan rasita ja kun mun lukijat vielä saavat Eckeröltä koodilla HANNAS -20% alennusta risteilymatkoista, niin hintaa ei paljoa jää.

Puiston ja museon jälkeen poljin pitkin merenrannassa olevaa väylää eteenpäin yhdelle koskettavimmista muistomerkeistä, jonka olen koskaan saanut kokea. En kirjoita, että näin sen, koska Kommunismin uhrien muistomerkki on niin koskettava, että soisin jokaisen ihmisen näkevän sen. Se ei ole vain patsas tai yksi asia. Se on suuri, jylhä ja vaikuttava kokonaisuus, joka ei jätä kylmäksi. Kokonaisuuteen kuuluu myös kommunistisen terrorin uhreiksi joutuneiden virolaisten upseerien muistomerkki.

Viro menetti neuvostomiehittäjän terrorin seurauksena viidenneksen reilusta miljoonasta asukkaastaan. Suuri osa uhreista on yhä nimettömissä haudoissa Viron ulkopuolella. Monumenttikokonaisuus muistaa kommunismin uhreja ja kehottaa pitämään mielessä vapauden ja ihmiselämän haurauden. Katso Viron Yleisradion kuvakooste avajaisista täältä. (Suosittelen!)

Lähden polkemaan eteenpäin ja vielä viimeiseksi näen muistomerkin yhteydessä olevat lipputangot, joissa liehuvat Viron liput. Tangot on maalattu mustiksi. Äärettömän vaikuttavaa.

Seuraavaksi matkalla on Piritan luostarirauniot, joiden ohi olen posottanut autolla monet kerrat. Nyt päätän kaartaa raunioille ja tutkia ne. Sinne on pieni 2 €:n sisäänpääsymaksu, joka on suoritettava käteisellä. Kaivan ja kaivan laukkuni jokaisen kolon ja saan kuin saankin kerättyä summan kasaan. Alueella on syvä rauha. Siellä on ihanaa vain kävellä ja katsella, jos on kiinnostunut syvempään tutkimiseen, niin voi tutkia missä ja minkälaisissa huoneissa luostarissa on toimittu. Piritan luostari oli pyhän Liivinmaan suurin luostari, joka perustettiin vuonna 1407.

Vanhan luostarin vieressä on uusi luostari, jossa on myös majatalo. Sieltä voi vuokrata huoneen, jos kaipaa rauhoittumista. Modernit huoneet ovat askeettiset, mutta niissä on mm. internetyhteys.

Luostarilta lähdin polkemaan Tallinnan Teletornille, joka on ollut aukko sivistyksessäni. En ole koskaan käynyt siellä. Tie tornille kulkee kauniin, tuoksuvan mäntymetsän läpi. Pyörätietä ei ole ja fiilis on vähän karu autojen ja turistibussien ajaessa ohi, mutta hyvin se meni. Matkalla huomaan myös, että metsässä on hienon näköisiä kuntopolkuja. Ne kiinnostavat, mutta tällä kertaa en ehdi niitä tutkia.

Teletornista näkyy kauas kauas. Ja jotkut joiden päätä ei huimaa voivat käydä kävelemässä sen reunalla. Jo pelkkä ajatus saa minut huonovointiseksi, koska mullahan on korkeanpaikankammo. Mutta ne joita se ei vaivaa, niin menkää toki. Liput torniin sekä sen äärelläkävelyyn voi ostaa netistä ennakkoon. Se kannattaa, niin ei tarvitse uhrata aikaa jonotteluun.

Tornissa on kahvila ja näyttelyitä, joten siellä voi viettää aikaa pidempäänkin. Söin kahvilassa caesar-salaatin kanalla ja se oli oikein maukas. Tornin kauppa oli houkutteleva, mutta en viitsinyt kuitenkaan ostaa mitään fillarin koriin rämisemään.

Ylhäältä näkyi upeasti Tallinnan kasvitieteellinen puutarha. Kävin siellä viime syksynä, joten nyt en tehnyt sinne vierailua, mutta suosittelen paikkaa lämpimästi. Sisäänpääsymaksu on 5,50€. Puutarha on kaunis, inspiroiva ja siltä saa ideoita sekä kotipuutarhaan, että parvekkeille ja sisätilojen viherkasveista oppii paljon, kun nyt viherkasvit ovat sisustuksessa kuuminta hottia. Siellä on myös kahvila, josta saa suolaista ja makeaa.

Vielä jaksoin polkea eteenpäin kohti Viimsiä ja pääsin ravintolalle, jossa en koskaan ole käynyt syömässä enkä ehtinyt sinne nytkään. Ravintola NOA on huippuravintola, joka seisoo kauniilla rantatontilla. Rakennuksen orgaaniset muodot korreloivat kiinnostavasti heidän ruokafilosofiaansa. Tämä on paikka, jota ei kannata jättää väliin ja josta on syytä varata pöytä. Samaan ryppääseen kuuluu useita, toinen toistaa parempia ravintoilta. Yksi niitä on Paju Villa, joissa olen vieraillut jo kymmenisen kertaa, koska se on matkan varrella, kun ajamme Saarenmaalle.

Kun polkee vielä hiukan eteenpäin, tulee Viimsiin, jonka rannassa on niin ikään samaan ryppäseen kuuluva ravintola OKO ja upea, pitkä ja kaunis ranta. Vaeltelin rannalla kauan ja nautin joutsenten katselusta ja tyynestä merestä, kunnes oli aika lähteä jälleen kohti kotia.

Tein pyörämatkani yksin ja siinäkin oli oma viehätyksensä, kun jalat polkevat pyörää saavat aivot aikaa ajatella ja toisaalta pää tyhjenee. Päivän reissu oli ihan huippu. Mietin jo jäisinkö yhdeksi yöksi Viimsin SPA hotelliin ja polkisin takaisin vasta seuraavan päivänä.

Reitin pituus on 22,5 km ja ilman pysähdyksiä sen ajaa reilussa tunnissa. Eli takaisin pääsee nopeasti, mutta menomatkalla aika riippuu tietysti siitä missä kaikkialla pysähtyy ja kauanko siellä viipyy. Saman reissun voi helposti tehdä myös bussilla. Linja-auto 1A kulkee väliä Virukseskus – Viimsi juuri tätä samaa reittiä. Aikataulut löytyvät täältä ja reittikartta täältä. Minun pyöräilemäni reittikartta on täällä.

Kyllä oli mukavaa päästä istumaan M/S Finlandian loungeen. Taisin nukahtaa siihen tuoliin, koska koska säpähdin siihen, kun joku kuorsasi! Ihan oikeasti – ai että oliko noloo! No olihan se ainakin hauskaa!

Lähde reissuun! Näin saat matkasta alennuksen:

Päivä Tallinnassa -risteily tai Miniristeily -20 % edullisemmin tuotekoodilla HANNAS. Voimassa 31.12.2019 saakka. Max. 4 hlö/varaus. Varaa matka: https://www.eckeroline.fi/

Rapaperiaika! Hurraaa! Ihanat raparperikuppikakut vievät kielen mennessään!

Meidän pihalla kasvaa monta suurta raparperia ja siksi reseptejäkin on kertynyt tosi monta. Taimet on hiukan keisarillisiä, koska ne ovat alunperin  Träskändan kartanon pihalta josta hain ne vuosia sitten. He lopettivat vanhainkodin keittiöpuutarhan pidon ja raparperin taimet olivat jäämässä nurmikentän alle. Me asumme kartanoa vastapäätä ja on jotenkin ihanaa, että nuo taimet ovat nyt täällä jatkamassa elämäänsä.

Raparperista on helppoa tehdä erilaisia piirakoita ja paistoksia ja ne ovat yleensä kaikki hurjan hyviä. Tällä kertaa tein kuitenkin kuppikakkuja, joiden sisään tulee raparperihilloketta ja inkiväärillä maustetun kuorrutteen päälle vielä haudutettua raparperia ja raparperisiirappia.

Kakut eivät ole suuritöisiä, vaikka se voi siltä kuulostaa. Ja voi että ne ovat hyviä! Sisällä olevan kirpeän hillokeen ja kuorrutuksen makeus on ihana yhdistelmä. Taikinaan tulee ranskankermaa, joka tekee kakuista meheviä.

Tykkään periaatteessa pienemmistä kakkusista kuin nämä jotka tein. Olisinkin käyttänyt mieluiten keskikokoisia muffinivuokia ja –peltiä, mutta se on jäänyt Saarenmaalle ja kotona oli nyt vain normaalia kokoa oleva pelti.  Nämä sopivat erinomaisesti kevään juhlien tarjottavaksi, mutta silloin kannattaa tosiaan käyttää pienempiä vuokia, ettei vieraille tule ähky ja pienemmät kakkuset on myös helpommat syödä.

Jos teet näitä juhliin, voit leipoa ne kaksi päivää etukäteen ja säilyttää viileässä. Jos haluaa voi kuorrutuksen tehdä tarjoilupäivänä.

Aloita leipominen laittamalla paperiset muffinivuoat muffinipellin koloihin ja tee sitten täytteeseen tuleva hilloke.

Raparperikuppikakut

12 kpl normaalin kokoisia 18-24 keskikokoisia

Aloita leipominen laittamalla paperiset muffinivuoat muffinipellin koloihin ja tee sitten täytteeseen tuleva hilloke.

Raparperihilloke täytteeseen

3 dl pieneksi pilkottuja raparperin varsia

1 rkl sokeria

1-2 rkl vettä vettä

Laita kaikki ainekset kattilaan ja hauduta raparperit miedolla lämmöllä aivan pehmeiksi. Laita sivuun jäähtymään.

Kuppikakut

3 dl vehnäjauhoja

2 dl sokeria

1½ tl leivinjauhetta

¼ tl suolaa

100g pehmeää voita

2 munaa

150 g ranskankermaa

1 tl vaniljasokeria

Sekoita jauhot, sokerit, suola ja leivinjauhe yhteen ja lisää joukkoon huoneen lämpöinen voi munat, ranskankerma ja vispaa kunnes taikina on tasainen. Minä laitoin kaiken yleiskoneen kulhoon ja käytin vispilän sijaan sekoitusmelaa.

Laita paperiset muffinivuoat muffipellin koloihin ja lusikoi tai pursota taikinaa vuokien puoliväliin saakka. Lisää sitten reilu teelusikallinen raparperihilloketta ja sitten jälleen taikinaa niin, että vuokaan jää hiukan nousuvaraa.

Paista muffineita 175°C uunissa, keskitasolla n. 20 minuuttia ja anna jäähtyä kunnolla.

Tee sillä aikaa kuorrutus

150g pehmeää voita

120g tomusokeria

200 maustamatonta tuorejuustoa (esim. Philadelphia)

1/2 tl jauhettua inkivääriä

Vatkaa voi koneella vaaleaksi vaahdoksi, lisää tomusokeri ja vatkaa massa tasaiseksi. Lisää tuorejuusto ja inkivääri ja vatkaa jälleen tasaiseksi. Laita kuorrute pursotinpussiin, jossa on pyöreä tylla (kärki). Pursota kuppikakkuihin kuorrute korkeaksi keoksi. Nyt voit laittaa kakkuset jääkaappiin odottamaan hetkeksi.

Raparperinpalat ja –siirappi

2 dl pieniä raparperinpaloja varsien punaisesta osasta

0,5 dl vettä

3 rkl sokeria

1 tl kardemummaa

Älä kuori rapaperista pois punaisia kuoria, ne antavat kauniin värin siirapille. Laita kaikki ainekset kattilaan ja anna hautua hiljalleen, kunnes raparperit pehmenevät, mutta eivät mene hilloksi n. 5 minuuttia. Kaada seos siivilänläpi ja ota liemi talteen. Laita raparperit jäähtymään ja kaada liemi takaisin kattilaan. Anna sen kiehua siirapiksi n. 5-10 min. Sitä ei tule paljon ja se kaipaa vahtimista, ettei se pala pohjaan. Koristele kuppikakut raparperinpaloilla ja raparperisiirapilla.

Hyvää on – lupaan sen!

Hanna

Mulla on tänään viisi tuntia vapaata aikaa aamupäivällä. On ihana ilma ja ihan lämmintä jo aamulla. Työnsin kengät jalkaani, otin kupin kahvia ja menin pihalle katsomaan kevääseen heräävää puutarhaa. Hernepensasaidanteen juurella näin tervakukkia (mäkitervakko – aktiivinen ja tietäväinen lukija osasi korjata että kyseessä on puna-ailakki – siinä se nähdään. Miten mä mitään voin opettaa? ) joista tuli heti mieleen oma äitini Kukka-Mami. Kukka-Mami on osuva nimi, jonka yksi äidin lapsenlapsista anoi hänelle. Äitini rakasti kukkia ja opetti minut tuntemaan kaikki ne niittykukat, jotka edelleen tunnen. Kulun sukupolveen, joka ei kerännyt kasveja kesäisin, joten jos hän ei olisi niitä minulle opettanut, tuskin tietäisin niistä mitään. Kimppujen kerääminen äidille oli tärkeää jo pienenä tyttönä, enkä koskaan luopunut siitä tavasta. Ensimmäiset leskenlehdet ja sinivuokot vein vielä viimevuonnakin hänelle. Äitienpäiviin kuului ilman muuta kimppu valkovuokkoja, niille ei äitienpäiväruusut vedä vertoja.

Nyt kun katsoin noita tervakukkia, mietin että pian minusta tulee nanna. (Italian kielen isoäitiä tarkoittava sana nonna yhdistettynä nimeeni Hanna = nanna!)

Millaista on, kun omasta lapsesta tulee äiti? Ei aavistustakaan! Kaikki sanovat, että sekoan. Joo se on mahdollista. Kun katson nyt esikoistaan odottavaa tytärtäni ja hänen puolisoaan, jotka ovat onnesta soikeina tunnen ilon lisäksi pelkoa. Toivottavasti kaikki menee hyvin. Ja samalla ymmärrän taas paremmin omaa äitiäni. Hän pelkäsi myös, en tajunnut sitä ollenkaan, mutta kai se on niin, että aina vähän pelkää lastensa puolesta. Toivoo että kaikki menee parhaalla mahdollisella tavalla.

Kukkia siinä katsoessani, ajattelin osaanko olla nanna pienelle pojalle. Olen kasvanut perheessä, jossa meitä oli neljä tytärtä ja itselläni on kolme tyttöä. Sitten tajusin, kuinka tyhmiä ajattelen! Opetan sille pienelle pojalle kaikki kukat, jotka tunnen! Tietenkin!

On ihanaa, kuinka maailma on muuttunut. Enää ei ole pakko pukea lapsia tyttöjen ja poikien väreihin, ei ohjata tyttöjen ja poikien leikkeihin, vaan jokainen ihmislapsi saa tehdä kaikkea kaikissa väreissä. Ja myös nanna voi tehdä sitä missä on kaikkein paras. Myähemmin sitten voimme ajella prätkillä yhdessä!

Äitini oli ihana mami minun lapsilleni. Ihan oma itsensä. Vähän originelli ja erilainen. Sillä se on minunkin pärjättävä. Olemalla oma itseni. Tutkitaan kukkia, tehdään kimppuja. Uidaanko avannossa? Ehkä! Leivotaanko? Takuulla! Kyllä on mitä odottaa!

Hanna

Ostimme keltaisen vanhan puuhuvilan kodiksemme Espoosta vuonna 1998. Teimme siihen valtavan remontin. Taloa laajennettiin kauniisti, seinät saivat uuden, edelleen keltaisen maalipinnan ja katto uusittiin kokonaan ja se myös vaihtoi väriä, entisen punaisen katon sijaan taloa suojasi nyt koivunlehden vihreä peltikatto. Mutta siitä kaikesta on kauan ja viime kesänä oli aika maalata talo uudelleen 20 vuoden jälkeen.

Värivalinnan piti olla helppo ja yksinkertainen vaan eipä ollutkaan ja siitä syntyikin sitten minulle varsin tyypillinen saaga, jossa tunteet ja paniikki, häpeä ja katumus löivät yli äyräiden koomisessa tapahtumaketjussa. Kaiken kaikkiaan on kyllä ihanaa, että elämässä tapahtuu. Varsinkin, jos lopputulema on onnellinen. Jo tässä vaiheessa tarinaa on syytä kiittää ammattilaisia – heihin kannattaa aina luottaa.

Kesä

Talon seinissä oli siis viime kesänä 20 vuotta vanha maali, joka jo halkeili ja hilseili ja muutama lauta verhoilussa oli uusimista vailla. Annoimme homman tuttujen ja osaavien ammattilaisten tehtäväksi. Pepe Toikka oli jo 20 vuotta sitten remontoimassa taloamme ja teki siihen silloin mm. katon. Nykyään Pepen aisaparina monissa projekteissa on hänen tyttärensä Tea Toikka. Siinä on tyypit, joihin olen tottunut luottamaan sataprosenttisesti.

He aloittivat työn kaapimalla ja hiomalla ensin vanhan maalin pois ja sen jälkeen talo pestiin. Sitten oli maalauksen vuoro. Meidän hommaksi jäi maalien hankinta ja värin valinta.

Ajattelin, että se on helpoin homma ikinä. Keltaista seiniin ja valkoista nurkkiin ja kaiteisiin. Soitin Teknokselle ja kerroin toiveeni. Keltaista ja valkoista. No niin, siinä sitten hetki keskusteltiin ensin, mikä maali on oikea meidän talolle. Päädyimme Nordica Matt–talomaaliin. Se on akrylaattipohjainen, vesiohenteinen maali, joka sopii aiemmin joko akrylaattimaalilla tai öljymaalilla maalattuille pinnoille. Sen himmeä ja kova pinta hylkii likaa ja säilyttää ulkonäkönsä ja värinsä erittäin pitkään.

Ja sitten seurasi se värin määrittäminen. Muistan sen keskustelun niin hyvin! Istuin autossa matkalla Suomen kaunein koti –ohjelman kuvauksiin yhdessä maskeeraajan kanssa. Ajoimme Lahdentietä

– Keltaista kiitos ja valkoista myös.

– Mitähän keltaista sen pitäisi olla?

– Ööö sitä kartanon keltaista…

– tuota kun meillä on nämä värit numeroina ja keltaisia on aika monta, mutta yleisesti se kartanon keltainen on numero T7113

– No sitä sitten

– Olisiko sun kuitenkin mahdollista katsoa meidän värikarttaa?

– En mä nyt millään ehdi, kun olen just menossa kuvauksiin, enkä pääse koneelle. Mä luotan ihan teihin.

– No hyvä, tehdään sitten niin. Puhun vielä meidän värisuunnittelijoiden kanssa tästä.

Teknoksen maalineuvonta- ja sävypalvelutiimi mietti siis talon värin ja lopputuloksena meille tuli sitten sata litraa keltaista Nordica Matt Talomaalia sävyllä T7113 ja valkoista sävyllä T7008. En ollut koskaan ajatellut, ettei vitivalkoinen olisi paras väri nurkkalautoihin ja ikkunanpieliin, mutta ei se ole. Pieni sävy tekee lopputuloksesta pehmeämmän. Kannattaa kysyä asiantuntijoiden neuvoja.

Oli ihanaa, kun maalauksesta viimein oli tulossa totta. Talo kaipasi sitä kipeästi ja minä myös. On äärimmäisen tärkeää, että kotiin tullessa ja kotia katsoessa mikään ei häiritse, vaan on onnellinen olo. Kun näkee ravistuneen maalin ja tietää, että se ei ole hyväksi, siitä tulee stressi. Pieni hauska juttu on muuten se, että talo oli alunperinkin maalattu Teknoksen maalilla. Talon entinen omistaja piti hyvää kirjaa talon kunnosta ja remonteista ja vanha vuoden 1984 Teknoksen esite on vielä jäljellä. En ymmärrä miksi emme maalanneet taloa remontin yhteydessä tuolla samalla sävyllä, vaan uudella paljon vaaleammalla keltaisella.

Vanhat Teknoksen värikartat vuodelta 1984

Uutta väriä pintaan!

Ja niin Tea alkoi maalata taloa. Hän aloitti työn talon takaseinästä, jonne ei paistanut aurinko. Kävin äkkiä katsomassa miltä seinä näytti, kun sitä oli maalattu hiukan. Hyvältä näytti!

Seuraavaksi aurinko oli kiertänyt niin että Tea oli voinut maalata myös talon pohjoista seinää. Menin katsomaan. Sain shokin. Väri näytti aivan kamalalta. En saanut henkeä. Meidän ihana sitruunankeltainen talo näytti ihan hirveältä. Tunkkaiselta ja ikävältä. Alkoi pyörryttää. Pihassa seisoi sata litraa väärän väristä keltaista maalia. Mitä mä NYT teen!?!

No soitan miehelleni tietenkin. Ääni väristen selostan, kuinka kamalan värinen talo on. Se on liian tumma. Se on liian kaikkea. Tea katsoo sivusta hiukan varovaisena ja minä ravaan takaseinän ja etuseinän väliä kuin juoksuhihnassaan tempoileva levoton koira. Otan kuvia ja lähetän niitä miehelleni.  Vatsaa kouristaa ja muistan äärimmäisen hyvin, että olin se henkilö, joka sanoi puhelimessa, etten katso värikarttaa, vaan luotan. Ajattelen, että mistä hitosta edes tiedän millainen väri ON kartanon keltainen! Palleaan sattuu.

Istun alas ja alan ajatella. Annan hengitykseni tasaantua. Totean, että on oikeasti parasta luottaa ammattilaisiin. Ja jos olen hyväksynyt värin, niin olen. Nyt on turha hötkyillä. Ja päähäni myös alkaa hiipiä muistot niistä talvisista hetkistä, jolloin olen oikeasti hiukan hävennyt liian kirpakan keltaista talon väriä, joka on ollut peräti hiukan halvan näköinen lumen keskellä loistaessaan. Rauhoitun hieman.

Syksy

Talvi

Alan miettiä valon kulkua. Aurinko kiertää taloamme koko päivän. Se on koko auringonkierron sen kirkkaassa paisteessa joltain sivulta ja samaan aikaan jossain muualla se on tietenkin varjossa. Ja osa on puolivarjossa. Valo muuttuu ja vaihtelee ja vaikuttaa siihen miltä väri näyttää eri hetkinä päivästä. Päätän, että mikä on aloitettu ja päätetty, se pitää.

Pikkuhiljaa alan tottua väriin ja lopulta näen sen oikein. Ja voi että olen ONNELLINEN! Keltainen talomme on niin kauniin värinen. Väri osoittautui täydelliseksi. Se on ennen kaikkea tyylikäs. Ja kun se seisoi kodikkaana keskellä viime talven korkeita hankia, ei väri enää hävettänyt. Poissa oli sitruunainen halvan näköinen kirpakkuus ja tilalla pehmeä ja kaunis keltainen, onnellinen talo.

Talon värin valinta ei ole pikkujuttu, koska lopputulos on pitkäaikainen. Sitä kannattaa siis miettiä kunnolla ja tehdä seinään koemaalaus, joka saa olla mielellään vähintään neliömetrin kokoinen alue. Erilaisilla pinnoilla väri myös näyttää erilaiselta.

Nyt on kyllä ihanaa ajaa portista pihaan. Talon väri on pehmeä ja se sopii maisemaan kauniisti kaikkina vuodenaikoina.

Keltaisen talon Hanna