Ennen kuin lähdin etelään, testasin kitkapohjaiset talvikengät, jotka sain blogin kautta Icebugilta.

Me olemme juuri nyt Espanjassa hakemassa vähän valoa. Sää täällä on vaihtelevaa, vähän kuin Suomessa kesällä. Aurinko paistaa, mutta ohut untuvatakki ja suuri huivi on kivat olla mukana, missä kulkeekin. Ja kuljen paljon, eli kävelen, kävelen ja kävelen. Ja mikä on kävellessä, kun aurinko paistaa eikä palella.

Ajattelen kuinka kivaa olisi ollut, jos omat vanhempani olisivat voineet viettää eläkepäiviään täällä. Äiti olisi varmasti ollut hyvässä kunnossa pidempään, koska olisi voinut liikkua enemmän. Suomen liukkaat talvikelit ovat ihan mahdottomia vanhemmille ihmisille. Mutta ei se liukkaus helppoa ole kenellekään. Ihana ystäväni kaatui muutama vuosi sitten liukkaalla kadulla ja sai elinikäisen kivun ja vaivan siitä kupsahduksesta.

Sain joululahjaksi aktiivisuusrannekkeen ja olen koettanut kävellä joka päivä 10.000 askelta, mutta liukkailla ja lumisilla keleillä reipas (tai vähemmän reipas) kävely on hirveän ärsyttävää. Siksi olikin ihanaa, kun sain testattavakseni Icebug Forester kitkapohjaiset kengät.

Kävin sovittamassa kenkiä PR-tilaisuudessa, jossa oli laaja mallisto erilaisia Icebug-kenkiä ja kuten paljouden keskellä usein käy, syntyi runsauden pula. Mitkä olisivat parhaat, kauneimmat, mukavimmat ja sopivimmat juuri minun tarpeisiini ja varsinkin juuri minun jalkaani? Kengät ovat pukeutumiseni hankalin osa, koska kokoni on 41,5  ja useita kenkiä ei ole lainkaan kokoani. Jalkani on myös leveä, toinen jalkani ei siedä juuri lainkaan korkoa ja lisäksi olen mukavuudenhaluinen eivätkä kenkäni saa missään tapauksessa tuottaa minulle kipua ja olla esimerkiksi liian pienet. Hyvä lesti on sellainen, jossa kengän kärki ei kapene. Ja niin – kenkien on myös miellytettävä silmääni.

Pitkän sovittelemisen ja pohtimisen jälkeen päädyin Icebug Forestereihin ja kitkapohjiin. Nastapohjakenkiä en halunnut koska halusin kengät päivittäiseen käyttöön, en ainoastaan kävelylenkkejä varten. Nastojen kilinä kauppojen tai toimistojen lattioilla ei ole kivaa.

Icebugien lesti on suomalaiseen jalkaan sopiva, leveä ja tilava. Kengät näyttävät ja tuntuvat jämäköiltä, mutta ne ovat ihan hirveän kevyet. Kengissä on vettä hylkivä nupukkipinta ja pehmeä fleece vuori. Hunajan väriset kengät ja farkut on klassinen yhdistelmä, joka toimii aina, lisäksi kengät sopivat kauniisti terrakotan väristen mokkahousujeni kanssa, joita käytän paljon, koska niistä ei tuule läpi. Reippaat kengät ovat minusta kivat myös paksujen sukkahousujen ja hameen kanssa.

Ulkonäkö ja tuntu siis ovat kohdillaan, entäpä sitten se pito? Lähdin kokeilemaan kenkiä kävelylenkile lähimaastoon ja kaupungille, jossa seikkailin sekä ulkona että sisätiloissa. Forestereiden pohjamateriaali on Icebugin ja rengasfirma Michelinin yhteistyössä kehittämä Michelin Wic, jonka luvataan pitävän yhtä hyvin lumella, asfaltilla ja jäällä. Kokeilen aluksi arkaillen, mutta pian kävely suluu rennokkaasti. On tosi helpottavaa kävellä, kun alkaa luottaa siihen, että kenkien pohja pitää. Askelluksesta tulee iisiä ja luontevaa ja samalla keholle terveellisempää. Jos kävellessään joutuu jännittämään joka askeleella, jalat, selkä ja niska kipeytyvät eikä liikkumisesta saa mitään iloa. Oli aika jännää, että kenkien pitoon uskomiseen meni hetki. No ei se tyhmää tietenkään ole olla varovainen, mutta rengasvalmistajan kitkat kyllä ovat oikeasti erittäin pitävät.

Kenkien hinta näyttää netissä olevan 130 -170 € ostopaikasta ja väristä riippuen. Mielestäni kengät ovat hintansa väärtit. Vertailukohtana minulla on Salomonin kengät, jotka ostin viisi vuotta sitten Sveitsistä. Olin siellä kyläilemässä ja lähdimme vaeltamaan lumisille vuorille. Oltiin alennusmyynneissä hankkimassa varusteita ja löysin hyvät kengät 50% alennuksella. Otin ne kainalooni ja menin kassalle. No kas kas, eihän juuri ne olleetkaan alessa. Maksoivat ihan älyttömästi 460 € mutta ostin ne kuitenkin, koska ne soipivat niin hyvin jalkaani. Ne toimivat edelleen moitteettomasti. Niissä on myös erittäin hyvä ja pitävä pohja, mutta vain lumella, niitä ei ole tarkoitettu jäisellä pinnalla kävelyyn. Icebugit pitävät sekä lumella että jäällä. Tällaiset klassiset kengät ovat pitkäikäiset, mikä kannattaa ottaa huomioon, kun kävelee kassalle. Annan erityistä plussaa terveellisen muotoiselle lestille ja keveydelle pitävän pohjan lisäksi.

Hanna

Että raivostuttaa muiden ihmisten väheksyminen! ”Tuolla on joku pöhinäsali. Ne avokonttorit … siellä oleskellaan, siellä on kivaa olla yhdessä… eihän siellä kukaan töitä voi tehdä! Työn tekeminen on keksiä pelejä! Ehkä ne jossain avokonttorissa syntyy sitten, kun juodaan limunaatia ja heitellään paperitolloja.”

Näin sanoi historian professori Markku Kuisma YLE:n Flinkkilä & Tastula –ohjelmassa Maarit Tastulan haastattelussa. Menaisin pudottaa kahvikuppini.

”Hyvää pöhinää Slushissa tai jossain…Toimekkuus on hyvä asia mutta usein se näyttää siltä, että se on pöhinää pöhinän takia, että pöhinä on työtä!

Luovan työn tekijänä alkoi suoraan sanottuna ensin ottaa päähän ja sitten naurattaa. Tuli mieleen äitini usein käyttämä sanonta, ”emmehän me tiennehet, vaan vastahan me pantihin” Ja sehän on se mentaliteetti, jolla ihmiset arvostelevat ja kommentoivat asioita, joista eivät oikeasti mitään tiedä.

Ensinnäkin Slush – sanoisin että aika kova juttu. Suomessa järjestettävä, yksi Euroopan johtava  kasvuyritystapahtuma, joka yhdistää kansainvälisiä kasvuyrityksiä, mediaa ja sijoittajia. Siellä vierailevat mm. sellaiset yritykset kuin Amazon, Google ja Alibaba vuosittain. Tälle tapahtumalle ja sen pöhinälle historian professori tuhahti naureskellen. Okei.

Myös pelien keksiminen on professorin pilkan kohde. Se ei ole oikeaa työtä. Mitä oikea työ sitten on? Wikipedian määritelmän mukaan se on jonkin tehtävän suorittamiseen tähtäävää pitkäjännitteistä, aktiivista ja tavoitteellista toimintaa, joka liittyy tyypillisesti toimeentulon hankkimiseen.

Me kaikki tiedämme, kuinka paljon ihmisiä pelien kehittäminen työllistää, mitä pelit ja niiden pelaaminen merkitsevät tänä päivänä ja kuinka on todettu niiden kehittävän erilaisia taitoja. Samalla pelien pelaaminen vahingoittaa kehoa, mutta niin se teki auran vetäminen pellollakin. Ja samat ergonomiset ongelmat on varmasti historian tutkijalla, joka istuu päivät pääksytysten tuolissaan.

Ja sitten niihin avokonttoreihin, joissa ei professorin mukaan voi tehdä oikeita töitä ja joissa juodaan limonaatia ja heitellään paperitolloja. Paperi? Ei niissä paljon paperia näy, siellä näkyy tietokoneiden ruutujen valot ja todellakin siellä tuntuu pöhinä. Siellä on hiljaista, keskittynyttä, intensiivistä ja todellinen tekemisen meininki, joka inspiroi tekemään, josta saa energiaa ja jossa saa asioita aikaiseksi. Seilä syntyy uutta!

Minä työskentelen paljon yksin kotona omassa työhuoneessani. Se on usein tylsää, kun lähellä ei ole ihmisten tuomaa energiaa. Homma menee välillä Facebookin selailuksi. Sitten kävi tuuri, koska Jossain oli ollut kuitenkin sopivaa pöhinää ja keskelle Helsinkiä, jo kuolleeseen historialliseen Kiseleffin taloon perustettiin Sofia Future Farm.

Sen nettisivuilla lukee ”luovan työn ja hyvän elämän kaupunkikeskus”. Sinne voi hankkia erilaisia jäsenyyksiä. Omaan jäsenyyteeni kuulu mahdollisuus työskennellä avokonttorissa ns coworking-tiloissa, voin pitää siellä palavereja, osallistua konsertteihin ja mikä ihaninta – ottaa ohjatut päiväunet! (Tämä se vasta kammottavaa mukatyöntekoa varmaan onkin – vaikka on todettu, että se tehostaa tuottavuutta, mutta mitäpä siitä!)

Olen aivan rakastunut Future farmiin. Olen siellä huomattavasti tuottavampi ja tehokkaampi, kuin kotitoimistossa työskennellessäni. Työsalissa on tehokas tekemisen tunnelma. Pidän korvillani kuulokkeita, joista kuuntelen musiikkia, olen tehokas ja omassa maailmassani, mutta ympärilläni on ihmisiä ja hiljaista toimintaa, pidän siitä. Haen välillä kupin kahvia kahvipisteestä, syön lounaan ihanassa ravintolassa ja sitten ne perjaintaiset päiväunet! Se on siis aivan huippua. Perjantaisin klo 13 otetaan ohjatut päiväunet. Rentoutus kestää puolituntia. Sen jälkeen jaksaa taas. Sellaista pöhinää. Olisipa kiva, jos professorit avartaisivat katsantoaan ja olisivat mieleltään avoimia. Kenenkään toisen ihmisen työtä ei pitäisi arvostella ja väheksyä varsinkaan, jos siitä ei mitään tiedä. Pääasia lienee se, että kukin saa itsensä elätettyä ja parhaassa tapauksessa myös useita muita. On kiinnostavaa katsoa taakse ja tutkia historiaa – mutta myös tulevaisuus ja nykyhetki ovat kiinnostavia.

Hanna

Vanhat lasit kiertoon

”Miksi autamme apua tarvitsevia lapsia? Ensinnäkin siksi, että niin ihan yksinkertaisesti kuuluu tehdä.” Näin sanoi mies televisiossa muutama päivä sitten. Rakastan sitä, kun joku pääsee yhdellä lauseella suoraan asian ytimeen. Heikompia ja heikommassa asemassa olevia kuuluu auttaa oli sitten kysymyksessä lapsi tai aikuinen.

On mietittävä tarkkaan kuinka toimii

Mutta se mikä on paras tapa apua antaa, ei aina ole aivan yksiselitteistä. Me kaikki olemme kuulleet tarinoita Afrikkaan lahjoitetuista traktoreista, jotka nyt ruostuvat piloille, koska niiden käyttäjille unohdettiin kertoa, miten niitä huolletaan ja korjataan. Olemme kuulleet, kuinka Afrikkaan perustettiin saha. Sitten kaadettiin vuorenrinteiltä kaikki puut ja saatiin aikaiseksi mutavyöryjä. Työ jatkui istuttamalla maata sitovaa aluskasvillisuutta rinteille ja kun maa-aines alkoi asettua paikalleen, saatettiin aloittaa puiden uudelleen istuttaminen. Hölmöläisten hommaa. Se miten hyvää tehdään, on tärkeää ja avun antajille on tärkeää tietää, että apu menee perille, eikä jää tukevoittamaan korruptoituneen hallinnon rahapusseja.

Neljä hyvää asiaa muodostavat upean kokonaisuuden

Näistä syistä rakastan sitä, miten Specsavers tekee hyvää Afrikassa. Anna hyvän näön kiertää -kampanja on kokonaisvaltaisesti upea hyväntekeväisyyden muoto.

●

Ihmiset lahjoittavat pois silmälasinsa, joita he eivät enää tarvitse

●

Lasit saa joku, jonka elämänlaatu paranee siltä seisomalta

●

Rahaa ei liiku missään vaiheessa, ainoastaan vapaaehtoistyötä

●

Apu viedään konkreettisesti perille sinne missä tarvitaan

Marras-joulukuun vaihteessa Sansibarilla tehtiin viiden päivän aikana 1000 näöntutkimusta ja 1500 lasit vaihtoivat omistajaa. Se on äärettömän konkreettista hyväntekeväisyyttä, jossa ihmisten elämän laatu paranee. Sain olla mukana Sansibarilla ja olenkin kirjoittanut siitä jo täällä.

Kävimme kolmessa kylässä, jonne perustimme nopeasti silmäklinikat ja vielä viimeisenä päivänä kävimme vapaaehtoisin voimin ylläpidetyssä koulussa, viemässä koulutarvikkeita lasten käyttöön.

Tällaisen matkan järjestelyt on iso ponnistus sekä rahallisesti että ajallisesti. Työtä tehdään paljon Suomessa, mutta myös kohdemaassa, eli Tansaniassa, jossa Specsavers työllistää 10 henkilön tiimin, jolle maksetaan palkkaa ja jotka opetetaan tekemään esinäöntutkimuksia sekä laitteiston käyttöä.

Irene Hernberg Specsaversilta kertoi, että hyväntekeväisyystoimintaa halutaan kehittää eteenpäin ja tulevaisuuden tavoitteena on lisätä optikkojen määrää Sansibarilla, jossa nyt on yksi optikko miljoonaa asukasta kohden ja lasit ovat niin kalliita, että suurimmalle osalle niiden hankkiminen on mahdottomuus.

Ajatuksissa ja toiveissa on malli, jossa silmäklinikka olisi auki ympäri vuoden ja siellä käytäisiin lähinnä kouluttamassa ihmisiä, sekä täydentämässä silmälasivarastoja.

Joku voi kysyä miksi ei osteta Kiinasta halpoja uusia laseja ja toimita niitä Afrikkaan, vaan viemme heille käytettyjä laseja. Mielestäni kierrätys on tässä kohdassa erittäin viisasta. Miksi tuottaa lisää muovia maailmaan ja viedä kaatopaikalle täysin toimivia valmiita tuotteita, jotka vielä ovat parempia ja laadukkaampia, kuin halvat ns. kertakäyttölasit?

Lahjoitetut lasit käyvät läpi tarkan seulan. Niiden linssit mitataan ja määritellään, ne puhdistetaan ja niiden kunto tarkastetaan. Rikkinäisiä ja naarmuuntuneita laseja ei viedä Tansaniaan, vaan ne kierrätetään yhdessä Lassila & Tikanoja Oy:n kanssa. Metalli ja muovi erotellaan ja niistä tehdään teollisuuden raaka-ainetta. Eli alusta loppuun saakka hienoa työtä.

Ja miksi näin tehdään? Ensinnäkin siksi, että niin kuuluu tehdä.

Laseja voi edelleen toimittaa Specsaversin liikkeisiin, sinun vanhat lasisi voivat olla työ-tai opiskelupaikan arvoiset jollekin.

Hanna

Leivo suussa sulavat suklaakeksit ja nauti kuumasta glögistä tai omenamehusta ulkoilupäivänä tai lumitöiden lomassa.

Minkähän takia meillä loppuu glögin juominen samalla hetkellä, kun joulukuusi kannetaan ulos? Kuuma glögi on niin ihanaa varsinkin ulkoilupäivän jälkeen tai peräti sen aikana.

Meidän pihan lumitöihin menee helposti puolitoista tuntia ja siinä hommassa tulee aina jano. On aika kivaa, kun kattaa lumen peittämälle puutarhapöydälle kuuman glögitarjoilun, vähän pähkinöitä ja suklaisia pikkuleipiä. Periaatteessahan glögi on vain maustettua kuumaa mehua, jonka voi halutessaan terästää alkoholilla. Minä pidän melkein yhtä paljon sekä punaisesta että vaaleasta glögistä. Mutta kyllä kuuma omenajuoma on piirun verran mustaherukkamehua parempaa. Kun omenatuoremehuun lisää kanelitankoja, omena- ja appelsiiniviipaleita, vähän tuoretta inkivääriä ja ehkä jonkun tähtianiksen saa ihanasti lämmittävän juoman.

Lumitöiden tekeminen on oikeasti hirveän kivaa puuhaa, jos vaan ei ole kiire. Ja jos on nuoskalunta, tekee aina mieli ryhtyä värkkäämään jotakin. Koska minusta tulee kesällä mummi (ajatelkaaaa!!) haaveilen jo siitä, että saan tehdä lumiukkoja ja linnoja yhdessä lapsenlapseni kanssa. Voi että!

Kun olin pieni, enoni teki meidän pihalle kaksikerroksisen lumilinnan. Se taisikin olla ainoa kerta, kun meidän etupihalle ilmaantui jotain sellaista. Äiti ei nimittäin antanut tehdä mitään lumiukkoja tai –linnoja yleensä ollenkaan kodin etupuolelle. Hän halusi, että ikkunoista näkyisi koskematon, kaunis hanki. Voitte arvata, kuinka paljon se harmitti. Takapihalla oli tylsää, ei sinne mitään viitsinyt tehdä. Mutta velipojat taitavat olla sellaisia, joille ei sanota vastaan. Luultavasti eno olisi sanonut äidille, että älä nyt naurata ja ole typerä, jos äiti olisi alkanut selittää jotain rikkumattomasta hangesta!

Meidän pihalla saa taatusti rellestää lumessa ihan niin paljon kuin mieli tekee. Ja jos alkaa väsyttää niin voi juoda vähän mehua ja kenties syödä suklaakeksin.

Suklaakeksiresepti on kuvan ja mainoksen jälkeen!

Suklaakeksit

100 g voita

2,5 dl fariinisokeria

1 kananmuna

2 dl vehnäjauhoja

1 dl sokeroimatonta kaakaojauhetta (esim. Van Houten)

½ tl leivinsoodaa

1 tl vaniljaa

1 tl suolaa

2 dl valkosuklaanappeja

Laita uuni lämpenemään 180 asteeseen. Vatkaa voi ja sokeri keveäksi vaahdoksi ja lisää joukkoon kananmuna ja vatkaa vielä hetki. Lisää sitten vanilja, jos käytät nestemäistä vaniljaa.

Sekoita kuivat aineet keskenään (vehnäjauhot, kaakaojauho, sooda jauhemainen vanilja ja suola) ja lisää jauhoseos voi-munavaahtoon. Sekoita vain sen verran että sekoittuvat hyvin. Lisää sitten valkosuklaanapit varovasti käännellen joukkoon.

Tee taikinasta saman kokoisia palloja ja litistä pallot leivinpaperilla vuoratulle pellille ja jätä jokaisen pallon väliin ainakin 5 cm tyhjää tilaa. Paista pikkuleipiä n. 10 minuuttia uunin keskitasolla. Vahdi uunia huolellisesti, etteivät pikkuleivät pala.

Hanna

Loppiainen tuli ja sinä menit – näkemiin joulukuusi!

Kun lapset olivat vielä pieniä, olin lähes hulluuteen asti jouluihminen. Halusin luoda joulumaailman, jossa lasten silmät sädehtivät ihmetyksestä. Kimallusta, herkkuja, tonttuja, salaisuuksia ja kaikkea sellaista mitä itsekin lapsena jouluisin sain nähdä.

Joskus näiden joulujen rakentamisessa sekä purkamisessa tuli armoton kiire, koska matkustimme lähes joka joulun tienoossa jonnekin aurinkoon.

Tänä vuonna ei olisi ollut kiirettä purkaa joulua pois, mutta aina energinen ja aikaansaava siivoojamme tuli torstaiaamuna paikalle tarmoa täynnä ja sanoi, että jaaha, varmaan saa nyt kuusi lähteä? No mitäpä minä siihen vastalauseita esittämään, kun kerran hieno apu hankalaan hommaan tuli ovesta sisään.

Ja eipä aikaakaan, kun kuusi, joka oli oikeasti pihta, näytti tosiaankin aika laimealta, etten sanoisi vähäiseltä, hoikalta ja olemattomalta. Hän saksi oksat jätesäkkiin, joka tyhjennettiin roskapönttöön. Runko – niin runko?…Mulla ei ole hajuakaan missä se on!

Seuraavana päivänä satoi sitten oikein kunnolla lunta ja meidän piha näytti aivan satumaalta. Tein ensin lumityöt ja sitten hoksasin, että saan otettua hyviä kuvia yhteen työprojektiin juuri siinä valossa ja lumisessa maisemassa. Samassa tajusin, että tarvitsisin kuviin kuusen oksia ja pian olin vyötäröäni myöden roskapöntössämme. Sain pelastettua aimo kasan hienoja ikivihreitä oksia! Tein kuvausjärjestelyt ja otin kuvat ja siinä touhutessani mietin, ennen oli tapana laittaa havuja portaiden eteen kenkien pyyhkimistä varten. Se olisi hyvä idea nytkin, mutta siitä seuraa se, että pihalle tulee neulasia, joten luovuin ajatuksesta. En kuitenkaan heittänyt pois oksa-aarteitani, ehkäpä niille on vielä käyttöä ennen kuin talvi on ohi.

Meidän siivooja (kodinhoitaja ja järjen ääni) tulee pelastamaan elämäämme Lopelta asti ja siellä, melkein hänen naapurissaan on Mikkolan suoramyynti, josta hän tuo meille aina tullessaan mm. vapaiden kanojen munia. Ai että! Ja joulun jälkeen kanat saavat meiltä aina pienen lahjan. Nimittäin kokonaisen talon syötäväkseen – piparkakkutalon. Saimme kuvat kanalan hämärästä, kun kanaset pääsivät talon purkuhommiin.

Niin kierrättyvät joulun asiat mukavasti, kun joulu loppuu. Tähän samaan sarjaan sopii se, kuinka käytin jouluaaton illallispöydästä unohtuneen kylmäsavulohen, joka nökötti jääkaapissa. Laitoin sitä ja puolikypsiä perunoita, juuston loppuja ja sipulia kerroksittain uunivuokaan, maustoin maustepippurilla ja valelin koko herkun kermalla. Ohjeen sain Maija Silvennoiselta ja ruuasta tuli hävyttömän hyvää.

Ihanaa että joulu on poissa kuviosta jo. Jäljellä ovat vain kynttilät ja kauniit muistot. Nyt odotan, että tulee aurinkoinen helmikuu, tulppaanit ja kevätvibat.

Hanna

Ai kamalaa, mä en ole päivittänyt blogia sataan vuoteen! Mä jäin johonkin outoon epätilaan joulun ja uuden vuoden ajaksi. Puuttuu ryhti ja rytmi, ajattelin, kunnes tajusin, että ei. Puuttuukin kiire, joka on jonkinlainen katapultti mun elämässä. Se sinkoaa matkaan ja siinähän sitä on hyvä istua vähän kuin Linnanmäen raketissa. Pitää vain laidoista kiinni ja antaa mennä. Matkalla sitten tarttuu kiinni ja nappaa jokaisen tähden, jonka lennolla kiinni saa. Kun kiire loppuu, ensin ihmettelee, että oho – mitä nyt tapahtui, sitten nauttii ja sitten – voi ei – siihen niin ihanasti tottuu.

Mulla on siis ollut ihanaa. Syvä rauha kaikessa tekemisessä. Jopa niin nautinnollinen rauha, että myöhästyin mun Fustratunilta 30 minuuttia… Oikeasti. Hyvä Luoja kuinka häpesin! Juho se vaan nauroi ja sanoi, että itteltäshän se on poissa. No se on tosiaankin ihan totta ja sitä enemmän se ärsytti.

Parasta on ollut liikunta, liikunta ja liikunta! Mä olen käynyt itsekseni salilla treenaamassa (mitä en tee kyllä oikeastaan ikinä) Juhon kanssa treenaamassa, joogassa, kävelyllä ja tehnyt lumitöitä. Ja mun kroppa on jo nyt ihan toista maata, kuin vain kaksi viikkoa sitten. Se alkaa taipua. Loppuvuodesta mun takalisto oli juurtunut tähän työtuoliin niin kiinni, että aina kun nousin ylös, mulla meni ensin tovi siihen, että sain revittyä ne juuret irti.

Nyt teen jumppaa jopa kotona. En todellakaan mitään suurta mutta taivuttelen, että pysyisin  joustavana. Liikunta ja fyysinen rasitus on oikeasti parasta mitä voin tehdä itselleni. Ylivoimaisesti. Se pääivä, kun tein ensin reilun tunnin lumitöitä, kävin fustrassa ja joogassa oli ihanin. Sitä oloa ei voita mikään. Ja kun päässä vielä on ollut tämä kiireettömyys ja rauhan tunne, niin voi että!

Sain joululahjaksi hienon aktiivirannekkeen. Se täräyttää mua ranteeseen tunnin välein ja käskee hyppimään ja ottamaan askelia. Tottelen sitä mokomaa kelloa. Olen siis rannekkeen orja. Kauankohan tämä orjuus kestää ennen kuin kyllästyn? Sitä en tiedä, mutta sen kiinnostavin toiminto on unen seuraaminen. Sain siitä jo stressin, enkä tosiaan tiedä, onko mulle hyväksi nukkua 8 tuntia yössä. Luulen, että ei ole.

Meidän Katri sanoi lukeneensa jostain, että ne jotka nukkuvat 5-6 tuntia yössä ja väittävät, että se riittää, eivät vain tiedä miltä tuntuu, kun nukkuu kahdeksan tuntia joka yö.

No – enpä tiedä. Olen aina ollut vähäuninen, jo lapsesta asti. Nukun juuri sen kuusi tuntia ja olen ihan tyytyväinen ja pirteä. Nyt, kun ranneke kertoo unesta, olen koettanut nukkua sen kahdeksan tuntia väkisin. Olen onnistunut joka toinen yö ja kahdeksan tunnin unien jälkeen herään hitaasti ja käynnistyn kuin vanha auto neljänkymmenen asteen pakkasella. Öljyjen notkistuminen kestää pari tuntia. Se on ihan kamalaa. Pää on kuin se olisi jossain pumpulihupussa. En tiedä mitä teen. Koetanko vielä vai annanko vaan olla.

Hiljaisuus ja kiireettömyys ovat olleet tämän vuodenvaihteen paras lahja. On onni asua täällä suurten puiden keskellä, jossa kuulee lumisateen ja pihalla tepastelevat peurat, lumikot, jänikset ja liito-oravakin on nähty. Pian alkaa taas tohinat ja nautin siitäkin, kun tiedän että voin ohjata rakettini aina takaisin kotiin ja hiljaisuuteen.

Tänään päivä alkaa kirjanpitoon vietävien papereiden kanssa ja jatkuu kahdella palaverilla ja yhden lehtijutun viilaamisella ja toisen kirjoittamisella. Alkajaisiksi on kuitenkin mietittävä vaatteita. Luultavasti en voi lähteä liikkeelle yöpaidassa tai treeniasussa, jotka ovat olleet vaatekaappini keskiössä viimeiset pari viikkoa. Tästä se taas lähtee! Ihanaa maanantaita kaikille!

Hanna

Vuosi 2018

Sinne se meni, mutta millainen se oli? Päätin valita yhden itselleni merkityksellisen kuvan jokaisesta kuluneesta kuukaudesta. Tehtävä oli todella vaikea ja aikaa vievä. Päätin heti, että kuvat eivät saa kertoa töistäni, koska vaikka elämäni oleellinen osa on työnteko, en halua, että se on koko totuus. Usein, kun kysytään kuulumisia, vastauksena on luettelo niistä töistä, joita juuri tekee, jotka on saanut päätökseen tai jotka ovat tulossa. Olen koettanut välttää näitä vastauksia ja olen myös saanut huomata, että muita vastauksia on välillä äärimmäisen vaikeaa keksiä. Jos siis ylipäätään haluan vastata muulla tavoin, kuin kiitos hyvää vain. Työvuosi oli kyllä erittäin hyvä monella tasolla, sekä määrän, laadun että kohtaamieni ihmisten suhteen. Olen siitä valtavan iloinen. Työ on kuitenkin suuri osa identiteettiäni.

Suuri kiitos kaikille, jotka jaksavat lukea juttujani täällä – olette minulle äärettömän tärkeitä. Kiitos.

Kävin viime vuonna lähes 20 kertaa Virossa ja tein seitsemän matkaa muualle ulkomaille. Reissasin myös ympäri Suomea erilaisten töiden merkeissä. Kaikilla reissuilla kohtasin ihania ihmisiä, joista osa on jäänyt elämääni kokonaan tai jättäneet siihen muulla tavoin pysyvän jäljen.

Tammikuu

Tammikuussa lensimme mieheni kanssa Costa del Solille jälleen kerran hakemaan talveen kipeästi kaipaamaani valoa. Menimme heti perille tultuamme kahvilaan ja nappasin tämän kuvan Instaan. Melkein saman tien sain puhelimeeni viestin vanhalta ystävältäni: Oletko täällä? Vietin hänen kanssaan monta päivää. Kävin hänen kotonaan, ajelimme pitkin poikin rannikkoa, kävimme ihanissa paikoissa, jonne en koskaan olisi löytänyt tietäni itse. Puhuimme paljon kaikesta. Tiedän ettei tavuakaan mistään mitä puhuin, jatka matkaansa mihinkään. Sain hyviä neuvoja ja koin ajan, jonka vietin hänen kanssaan, äärettömän arvokkaana. En varmasti ikinä unohda noita hienoja päiviä.

Tammikuussa tapahtui paljon muutakin. Olin mm. jakamassa palkinnon Venlagaalassa ja ymmärsin jälleen, kuinka huonosti siedän gaaloja ja niiden teennäistä tunnelmaa, jossa helposti hukkaa itsensä ja sen mikä on oikeasti aitoa ja tärkeää. Omasta itsestään on pidettävä kynsin hampain kiinni,

Työrintamalla aloitin kolmannen blogini, kun ryhdyin kirjoittamaan rakentamisesta, pidin useita luentoja hyvästä ruokavaliosta, sisustamisen trendeistä ja tietenkin kirjoitin edelleen säännöllisesti tätä blogia sekä Topi-keittiöiden sivuille joka viikko yhden reseptin. Osallistuin Kymppitonniin ja hävisin, osallistuin ruokakurssille ja osasin leikata siian nahattomaksi ja kävin Allas Sea Poolissa talviuimassa tyttärieni kanssa.

Helmikuu

Helmikuussa alkoi kuudes vuosi Fustran ja Juho Lahden kanssa. Fustra merkitsee minulle äärettömän paljon. Sain sen avulla terveyteni ja elinvoimani takaisin. Se muutti elämäni. Juho on valmentanut minua kaikki nämä vuodet. Meistä on tullut hyvät ystävät ja hän on yksi niistä ihmisistä joihin voin luottaa sataprosenttisesti. Mikään, mitä teen tai kerron hänelle, ei jatka matkaansa hänen kauttaan. Arvostan sitä ominaisuutta ystävissäni eniten. Välillä sitä kohtaa ihmisiä, jotka haluavat olla seurassani vain kertoakseen siitä jollekin. Sellainen sattuu.

Helmikuussa kävin Tallinnassa ja Porvoossa herkuttelemassa ja kokkikoulussa, luennoin ja riemuitsin kun meidän loputtoman pitkä kylppäriremontti valmistui.

Maaliskuu

Maaliskuu oli jo pitkällä, kun sain työkseni suunnitella pienen herkullisen leivonnaisen, joita minun piti sitten leipoa asiakkaalle sata kappaletta. Ensin piti kuitenkin suunnitella ja testata resepti ja kuvata reseptiin kuvat valmiista leivonnaisista. Tein samppanjakuppikakkuja. Kun olin kuvannut ne, pakkasin ne rasioihin ja lähdin tapaamaan äitiä hoitokotiin. Otimme hänen huoneeseensa kahvit ja pari herkullista kakkusta ja jätimme loput henkilökunnan ja muiden senioreiden kahvipöytään. Meillä oli ihana hetki ja äiti tykkäsi makeista herkuista. Oli ihanaa, että viimeiseksi jääneessä yhteisessä hetkessämme oli glamouria. Koskaan ei tiedä, mitä huominen tuo.

Maaliskuussa myös askartelin lehtikullalla koristeltuja pääsiäismunia, kävin Tallinnassa ja osallistuin kokkikouluun, luennoin ja leivoin paljon suolaista ja makeaa työn merkeissä.

Huhtikuu

Huhtikuussa pidin naisten kemut Ihanille naisille. Katoin pöydän keskelle vihanneksia, juustoja, dippejä, hummusta, hedelmiä ja kaikkea mahdollista. Meillä oli ihana juhla. Istuimme koko illan pöydän ääressä ja puhuimme, puhuimme ja puhuimme sekä nauroimme ja okei, myös tirautimme muutaman kyyneleen. Heräsin varhain seuraavana aamuna ja tunsin kuinka ystävien hyvä, onnellinen energia oli jäänyt huoneisiin. kaikki oli tavattoman kaunista ja ihanaa. Sitten tuli suruviesti. Äiti oli lähtenyt pois.

Huhtikuussa kävin jälleen Tallinnassa, tein ihanan matkan Rovaniemelle ja Posiolle, jossa tapasin ihmeellisen hienon ihmisen ja taiteilijan Anu Pentikin, tein monta juontokeikkaa ja vietin aikaa myös Espanjan lämmössä. Aloin hitaasti ymmärtää, mitä merkitsee kun äiti kuolee. Se on oman laatuinen asia, joka ei ole helppo eikä kevyt.

Toukokuu

Toukokuussa täytin 60 vuotta – aika kova juttu! On aikamoista olla kuusikymppinen kuulkaa! Nuo kuvan kolme jalokiveäni, tyttäreni Carolina, Katri ja Kirsikka järjestivät yhdessä mieheni ja ystävieni kanssa minulle huimat yllätysjuhlat. En osaa järjestää juhlia itselleni enkä esimerkiksi kantaa korua tai vaatetta, jossa on oma nimeni. Mutta yllätys – se maistui suloiselta!

Toukokuussa myös hautasin äitini. Hautajaiset olivat äärimmäisen kauniit ja erityiset ja niin niiden piti ollakin. Hän oli hyvin erityinen ihminen kaikilla mahdollisilla mittareilla mitattuna.

Toukokuussa tein myös yhteistyön Stockmannin ja Svensk Tennin kanssa, juonsin ja luennoin, vietin äitienpäivää ja tein juhlakattauksia . Kävin myös Saarenmaalla, uin Myllyjärvessä, ajoin prätkällä ja ihailin kaunista kevättä ja valkovuokkoihin peittynyttä metsää.

Kesäkuu

Tänä vuonna minä ja toinen kuvaaja Rene Korpela olimme ainoat jäsenet vanhasta tiimistä tuottaja Saija Simonin lisäksi Suomen kaunein koti -ohjelmassa. Tuomarikavereinani oli ihanat, viisaat, osaavat ja hauskat Sini Rainio ja Tero Pennanen. Opin heiltä paljon paitsi sisustamisesta ja rakentamisesta, myös elämästä. Meillä oli kaksi maskeeraajaa, upeat ja ihmeelliset Suvianni Hendry ja Hanna Vähäpassi (kuvassa), jotka saivat minut näyttämään ihanalta. En ymmärrä kuinka se tapahtuu, vaikka meneehän siihen se tunti aikaa ja merkittävä määrä kosmetiikkaa. Juuri tämä kuva on tässä kuitenkin siksi, että osan kodeista kuvasi Jari. Sain siis tehdä töitä oman rakkaani kanssa pitkästä aikaa. Hän on työkavereiden ehdotonta aatelia, jonka seurassa työ on hupia ja jälki priimaa. Tutustuimme aikanaan työn merkeissä, eikä mikään siinä fiiliksessä ole muuttunut. Tiedän myös, etten ole ainoa, joka niin tuntee. Meillä oli huippukivaa!

Heinäkuu

Heinäkuussa ilmestyi Eeva, jossa minusta oli juttu. Jutun kuvat sekä kannen kuvasi Jouni Harala ja minut stailasi ja meikkasi Ida Jokikunnas. Kuvauspäivä oli aivan ihana. Täysin omaa luokkaansa. Jännitän hirveästi sitä, jos joku pukee minut, enkä ole sovittanut vaatteita etukäteen. Minulla on siitä trauma, joka on syntynyt, kun olin parikymppinen ja minut pyydettiin yhteen puserokuvaukseen. Se oli sietämätön tapahtuma, jonka koko ideaa ei oltu kerrottu minulle, mutta kun se selvisi en voinut häipyäkään. Tai kai olisin voinut, mutta en ollut kyllin rohkea. Teemana oli että pusero sopii kaikille ja minä olin esimerkki lihavasta, jolle pusero passaa. En tiedä olinko lihava vai en, mutta en ollut mallikokoakaan. Samoissa kuvissa esiintyi myös Helena Lindgren ja joku kolmas, joka oli hyvin lyhyt. Tunsin itseni jättiläiseksi ja vihasin koko tilannetta. Olisin voinut murhata henkilön, joka oli vastuussa koko jutusta. Olin ansassa. Mutta Eevan kuvauspäivä oli kuin samettia ja unelmaa, kuten kuvatkin, joita rakastan. Vaelsin vain puistossa ja kallioiloilla, sain olla oma itseni ja kuvat syntyivät. Sekä Jouni että Ida ovat ihania ihmisiä. Koko kuvaus on selkeästi heinäkuun ihanin asia ja yksi vuoden kohokohdista nimenomaan sen erityisen tunnelman takia, joka koko päivän oli. Vaikka kyllähän minä rakastan noita kuvia ja tuota pitkää tukkaa, jonka Ida minulle laittoi!

Heinäkuussa oli paljon töitä mutta myös pieni loma, jonka vietin suurimmaksi osaksi yksin Saarenmaalla. Seikkailin Abrukan saarella, uin ja luin kirjoja.

Elokuu

Elokuussa loppuivat kuvaukset ja lunastin yhden syntymäpäivälahjoistani – jooga- ja patikointimatkan Kreikkaan Lesvoksen saarelle yhdessä ystäväni Lotan kanssa. Kävelin, joogasin ja söin ihanaa kreikkalaista ruokaa. Mitä voin sanoa? Se oli parasta mitä kuvitella saattaa. Perusajatukseni on, että olen huono liikunnassa, mutta aina kun menen tekemään jotain ryhmässä, huomaan etten olekaan. Syy lienee Fustrassa kahdella tavalla. Ensinnäkin kuuden vuoden säännöllinen treeni jättää tietenkin jälkensä. Minä osaan paljon ja olen voimakas. Toisekseen kun Fustrassa minulla on henkilökohtainen ohjaaja, hän puristaa minusta ulos aina kaiken mikä  minusta ikinä lähtee. Siitä voi jäädä päähän ajatus että on huono, kun ei pysty enempään, mikä on tietenkin typerä ajatus! Sehän juuri se juttu, että parasta on, kun tekee viimeiset toistot vapisten ja tutisten! Unelmoin vielä joogamatkasta, jossa joogataan monta tuntia päivässä ulkona lempeässä auringossa.

Elokuu 2

Elokuusta on pakko laittaa kaksi kuvaa! Nämä Ihanat naiset! Hyvä Luoja! Lunastin elokuussa toisenkin sytymäpäivälahjan. Ystäväni halusivat järjestää minulle päivän, josta en tiennyt mitään etukäteen. Sain vain ajan, koska minun tulee olla valmis ja siinä kaikki. Minut vietiin ihanalle saarelle, jossa pelattiin, saunottiin syötiin ja puhuttiin. Me kävimme auringokukkapellolla ja lauloimme äänemme käheiksi. Ja lopuksi illan jo tummetessa saaren venevajan ovet avattiin. Ovien takana oli maailman tunnelmallisin rapukattaus! Rapuja oli niin paljon, ettemme kyenneet syömään niitä kaikkia, vaikka totisesti vannon, että tein kaikkeni. Päivä oli kuin morsian. Oli myös opettavaista heittäytyä. Yleensä järjestän asioita itse, enkä ole se jolle kerrotaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. On oma juttunsa osata nauttia siitä tilanteesta. Mutta kyllä nautin. Vaikka oli se vaikeaa. On vaikeaa ottaa vastaan niin paljon antamatta itse mitään. Nämä naiset ovat aarteeni kukin omalla erityisellä tavallaan.

Syyskuu

Syyskuussa pääsin ensi kertaa kylään tyttäreni ja vävyni mökille yhdessä nuorimman tyttäreni Katrin kanssa. Siellä meidät tempaistiin ex tempore malleiksi muotikuviin. Se oli niin hauskaa ja kuvista tuli hienot. Kävimme myös sienessä, söimme hyvin ja oli ihanaa nähdä heidän mökkinsä ja se kuinka he ovat rakentaneet sinne puutarhaa ja keittelevät mehuja ja hilloja ja kaikkea sellaista. On ihanaa äitinä olla tyttärien luona kylässä. Se on ihmeellistä, he osaavat kaiken!

Nukkuessani siellä, puhelimeni soi keskellä yötä. Se toi suruviestin. Hyvä ystävämme oli kuollut äkillisesti ja arvaamatta keskellä yötä sairauskohtaukseen. Unohtumaton yö. Olen edelleen järkyttynyt. Unohtumaton ystävä, jonka kanssa perheemme on matkustanut maailman ääriin ja takaisin. Olimme onneksi tavanneet hänen kanssaan vain muutamaa päivää aiemmin ja nauraneet katketaksemme.

Elämä voi loppua koska tahansa. Se on tavallaan hyvä pitää mielessä. Sekä itsensä kannalta, että toisten. Riitaa kannattaa välttää ja sopua säilyttää, koska koskaan ei tiedä pääseekö enää pyytämään anteeksi. Sanottua sanaa ja ammuttua nuolta ei saa takaisin.

Lokakuu

Lokakuussa kävin viimein Tartossa, jonne olen aina halunnut mennä. Ihana kaupunki, joka näytti meille kauneimmat kasvonsa upeassa syyssäässä, kun aurinko porotti kultaisina hohtavien vaahteranlehtien läpi. Matka oli kiva, koska istuimme mieheni kanssa autossa ensin Tallinnasta Tartoon ja sieltä Saarenmaalle. Pitkä ajo, jonka aikana saimme olla yhdessä ja höpöttää. Tartoon jäi paljon näkemistä, sinne on palattava. Luin sen historiaa netistä, kun ajoimme. Suomi ja meidän kaupunkimme ovat niin nuoria! Tarton historia on kiinnostava ja se näkyy kaupungin kaduilla. Minulla on myös käsitys, että setäni olisi lahjoittanut Tarton yliopiston kirjastolle isoisäni kirjaston, joka sisälsi ensipainoksia ja muita aarteita sekä Larin Parasken patsaan ainoan olemasa olevan kipsijäljennöksen, mutta en tiedä onko tämä totta vai ei. Siitä en nyt ehtinyt ottaa selvää, mutta aion palata tutkimaan tätä asiaa!

Lokakuussa kävin Espanjassa tutustumassa kivikomposiittien valmistukseen Alicanten lähellä Olula del Riossa . Se oli hieno reissu, josta tulen vielä kertomaan lähemmin. Lokakuussa myös joogasin Allas Sea Poolilla ja meidän talon ulkomaalaus tuli valmiiksi. Talo on kartanon keltainen ja se näyttää hienolta.

Marraskuu

Marraskuussa tein uusia juttuja kaksin kappalein. Toisesta uutuudesta on tämä kuva. Mutta en voi kertoa siitä yhtään enempää. Kuvassakin pidän kättä suun edessä. Uutta on tulossa ja se asia on tehnyt minut älyttömän onnelliseksi. Kaikki alkoi jo kesällä kehittymään ja sanonpa vaan että WAU! Se onnistui! Kumpikin juttu yllätti minut täysin. Ne tulivat ihan puun takaa ja olen vieläkin ihmeissäni. Ei kestä enää kauaa, kun voin jo kertoa mistä näissä kahdessa ihan erilaisessa jutussa on kysymys.

Marraskuussa tein vain töitä aamusta iltaan joka ainoa päivä viikonloput ja viikot. Tauotta.

JOULUKUU

Joulukuun ehdottomasti tärkein juttu oli olla Specsaversin mukana, vapaaehtoisena työntekijänä Afrikassa. Veimme suomalaisten lahjoittamia, käytettyjä silmälaseja Sansibarin asukkaille. Tai oikeastaan veimme sinne näköä. Vanha klisee siitä, että jokaisen suomalaisen pitäisi käydä Afrikan köyhillä alueilla, nähdäkseen kuinka hyvin meidän asiamme ovat, pitää täysin paikkansa. On todellakin lottovoitto syntyä Suomeen. Siitä ei ole epäilystäkään. Kun katsoo kuvia Afrikasta, niihin pitäisi aina voida lisätä kuumuus, hajut ja kaikki muu, mikä ei voi välittyä kuvassa. Lisäksi jokainen suomalainen synnyttäjä saisi halvauksen eikä päästäisi lasta ikinä itsestään ulos, jos näkisi millainen on Afrikkalainen synnytyssali Sansibarilla. Jos meillä saattaa saada sairaalabakteerin, niin kaikki se mitä siellä toden näköisesti saa, on ihan muissa sfääreissä. Mutta nyt yli tuhat ihmistä sai paremman näön ja mahdollisuuden tehdä työtä ja opiskella. Se on upeaa ja ihmiset siellä ovat ihania. Afrikka on merkillinen maanosa. Siellä on kaikkea, eikä vähiten ristiriitoja. Työmme noteerattiin myös paikallisissa TV-uutisissa.

Joulukuussa kävin myös pienellä Espanjan reissulla, tein töitä melkein yhtä paljon kuin marraskuussa ja sitten alkoi loma. Koko perhe oli meillä jouluna ja meillä oli kivaa. Pelasimme Aliasta, jota rakastan, söimme hyvin, mutta emme liikaa ja opettelin nukkumaan pitempään. Sain lahjaksi aktiivisuusrannekkeen, joka kertoo unestani ja siitä kun istun kaikki päivät tietokoneeni ääressä.  Olen jo muuttanut tapojani. Se on kiinnostavaa!

Tällainen oli Hannan vuosi. Yhdeltä kantilta. Paljon jätin kertomatta sekä iloista että suruista. Ensi vuodelta toivon itselleni paljon liikuntaa, terveellistä ruokaa, paljon töitä ja terveyttä sekä ystävien seuraa ja naurua. Ja makoisia unia. Läheisille toivon ihan samoja asioita.

Mikä sinun vuodessasi oli parasta ja mitä toivot tulevilta kahdeltatoista kuukaudelta? Aika on niin lyhyt, kuin tuulen henkäys. Se kannattaa käyttää hyvin.

Onnen vuotta 2019 kaikille!

Hanna

Koko koti on ihan hiljainen, muutama kynttilä palaa ja olen vähän ihmeissäni siitä, ettei tarvitse tehdä yhtään mitään. Tätä on jatkunut nyt jo monta päivää, vaikka sekä jouluaattona että tapaninpäivänä otin vain täällä kotona, sisätiloissa, lähes 10.000 askelta.

Aattona koko perhe oli koolla ja tapanina meille tuli perheen lisäksi vieraita Australiasta. Se kaikki oli ihanaa. Eikä mitenkään liity siihen, että olisi täytynyt tehdä jotain. Kun mietin tätä, tajusin, että olen saanut tehdä tämän vuoden kaksi viimeistä kolmasosaa töitä aamusta iltaan jokaisena viikon seitsemänä päivänä. Kun viimeinen kirjoitus lähti asiakkaalle, koko vuosi oli nipussa ja velvoitteet tehdyt, siitä alkoi ensimmäinen oikea vapaa pitkään aikaan. Olen hyvin velvollisuudentuntoinen ja edessä olevat työt ovat mielen pohjalla alati. Vuodenvaihde antoi tauon tähän, uudet jutut alkavat ensi vuonna. Kaikki alkaa ikään kuin alusta. Ja juuri nyt tässä on tauko. Tämä on ihanaa!

Soiva joulukuusi, hopeinen tähti ja sukulaiset

Tässä kuvassa on paljon. Pieni kuusi pöydällä on soittorasia, kun sen vetää, kuusi alkaa hitaasti pyöriä ja soittaa maailman tunnetuinta joululaulua – jouluyö, juhlayö. Ostin kuusen noin 30 vuotta sitten Wulffin tavaratalosta. Edelleen sen laatikossa on kiinni hintalappu. Se maksoi alunperin 320 markkaa ja oli alennettu ensin 180 markkaan ja sitten vielä siitä puoleen. Maksoin puusta 90 markkaa emmekä ole viettäneet ainoatakaan joulua ilman sitä. (Kuka muistaa Wulffin, joka oli siinä Bulevardin ja Mannerheimintien kulmassa? Upea paperitavaroita myyvä tavaratalo. Mistään ei sen koomin ole saanut niin hienoja täytekyniä ja papereita. Ikävöin!) 

Hopeisen tähden minulle teki siskoni Ritva kaksi vuotta sitten, kun muistelin, että lapsuudenkodissa oli tuollainen, mutta kultainen, aina samassa paikassa. Luulin että äiti oli tehnyt sen, mutta se olikin Ritun tekemä ja sain tuon ihanan nostalgiakoristeen meidän jouluihin muistuttamaan lapsuuden perheestä ja jouluista.

Oikean joulukuusen takana häämöttää pöytä, jolle olen kerännyt perheen ja sukulaisten valokuvia kauniisiin kehyksiin. Kokoelma ei ole vielä valmis, kuten ei ole sisustuskaan. Kirjasto odottaa autiona mitä sille tekisin. On odottanut jo reilun  vuoden. Ritva on tehnyt myös katossa roikkuvat paperitähdet meille. Rakastan niitäkin!

En tee mitään. Olen flanellisissa pyjaman housuissa, t-paidassa ja villatakissa ja nautin muutamista yksityiskohdista täällä kotona ja luen kirjoja. Ensin Michelle Obaman Minun tarinani, sitten Keplerin Lazaruksen ja nyt on menossa Henning Mankellin Likainen enkeli. Suosittelen kaikkia kolmea erittäin lämpimästi.

Ihailen Michelle Obamaa suuresti. Lämmin, arkinen, älykäs, aito, rohkea ja hauska ihminen, jonka tarina on monikerroksinen ja avaa myös sitä, mitä kaikkea ihon tumma väri tässä maailmassa merkitsee. Meillä ei ole täällä Suomessa siitä mitään käsitystä. Se on asia joka on valkoisen ihmisrodun hirvittävä häpeä.

Keplerin kirja vie mennessään eikä päästä irti dekkareista ja trillereistä nauttivaa lukijaa ennen viimeistä sivua. Ihanan paksu kirja! Ei lopu kesken.

Likainen enkeli perustuu tositarinaan ruotsalaisesta naisesta, josta tuli bordellin pitäjä Afrikkaan. Mankellin kieli on herkullista ja nautinnollista luettavaa ja tarina omaa luokkaansa.

Ihmeelliset joulukukat

Rakastan kukkia, koska ne ovat satumaisia, herkkiä, ne kukoistavat ja lakastuvat, elävät vain hetken. Minusta kukilla on sielu ja henki. Jos on kukkia, ei voi olla yksinäinen. Tilasin viikkoa ennen joulua kaikille kolmelle tyttärelleni kukka-asetelmat rakkaalta floristiltani Sannalta, Form & Florasta. Näytin kahden tyttären Instagram-tilit hänelle nopeasti inspiraatioksi ja sen vilkaisun perusteella hän teki asetelmat. Kolmannesta tyttärestä sanoin vain, että hän on herkkä ja suloinen. Asetelmat olivat huikeat ja täysin poikkeavat siitä miten olisin itse valinnut. Myös tyttäreni hämmästyi ja olisi ottanut sisarensa kukat. Kun asetelmat pääsivät perille ne osoittautuivat täysin oikein valituiksi. Ja viikon aikana ne puhkesivat täydelliseen kukkaan juuri jouluksi. 

Tilasin kukat myös itselleni. Kuva ei kerro koko totuutta. Asetelma on suuri ja näyttävä. Se on metrin korkea ja Svensk Tennin maljakko on halkasijaltaan 30 cm. Asetelma on kukoistanut nyt viikon suurella ruokapöydällämme. 

Jouluruususta muistan sekä isän, joka kutsui sitä nimellä alaston ruusu ja opetti minulle sen, että se on ainavihanta kasvi  ja voi kukkia jopa hangen alla ja äidin, jonka lempikukka se oli. Ostin yhdeksän jouluruusua lähikaupastamme. Ne on kasvatettu aivan naapurissamme Träskändan Kauppapuutarhassa. Tuo astia täynnä noita ruusuja, jotka ovat oikeasti leinikkejä, on uskomaton. Niin kaunis, niin kaunis!

Kolmas kaunokainen on hämmästyttävä metsäorkidea. En ollut koskaan aiemmin nähnyt tuota herkkää ihanuutta, kun sain sen lahjaksi maskeeraajaltani Hanna Vähäpassilta. Sen herkkyys vetoaa minuun. Se on kukka, jonka ymmärtämiseen tarvitaan hiukan enemmän ja se on siksi niin kiehtova.

Eilen päätin hiukan ryhdistäytyä ja jumpata. Otin läppärin yläkertaan, rullasin joogamaton lattialle ja avasin Elixian sivuilta puolen tunnin virtuaalisen flex ohjelman ja sen jälkeen 45 minuutin joogan. Kun olin tunnin verran venyttänyt ja joustanut kehoani, sain migreenin. Mielestäni se on kohtuuton palkkio siitä, että teen jotain niin poikkeuksellista ja ihailtavaa, kuin jumppaaminen kotona on. Ehkä se oli rangaistus siitä, että jumppasin flanellipöksyissäni, enkä trikoissa.

Migreenilääke piti minut pedissä illan ja yön, pitkälle tähän aamupäivään saakka ja sen jälkeen olen haljuillut vaan edelleen pyjamassa. Koti on vähän mullinmallin, mutta en jaksa siivota. Sen sijaan olen nauttinut kodin kauniista yksityiskohdista ja rennosti vain sivuuttanut muutamat vaatekasat, käytetyt astiat tiskipöydällä, petaamattoman vuoteen ja jalkapohjiin tarttuvat ruuan murut lattialla.

Vaikea takka

Meillä on marmorinen manttelitakka, jonka ympäristö on aina ollut hiukan haastava sisustaa, koska seinään sen yläpuolelle ei saa lyödä nauloja. Viimein syksyllä laitoin kaksi hopeaköynnöstä sen reunalle ja takan ympäristö alkoi elää ja saada luonnetta. Olen toivonut lujasti, että köynnös alkaisi kiivetä omatoimisesti pitkin seinää ja nyt se on tapahtunut. 

Sain verkkokauppa.comista lahjaksi tuon pienen marmorivalaisimen. Se sopii takan reunalle ihanasti, mutta en voinut migreenin takia kuvata lamppua sytytettynä. Sen valo porautuu suoraan migreenikeskukseen, kun kohtaus on päällä tai olen toipumassa. Lampun vieressä, kasvin suojissa on pieni vihreä jadevaasi, joka on lapsuuden kodistani. Siinä voisi olla joku valkoinen leikkokukka, mutta nyt ei ole. Katseeni hakeutuu tähän kohtaan aina kun kirjoitan blogeja tai muita tekstejäni. Tämä on rakas kohta kodissamme. 

Takan toisella reunalla on pieni kokoelma simpukankuoria ja koralleja, jotka keräsin Sansibarilta. Tapaninpäivän Australian vieraat toivat tuon ihanan merikotilon kuoren. Takan reunalla on vain aitoja asioita ja materiaaleja. Pidän siitä.

Ihanimmat jutut täällä kotona on pieniä asioita. Yksityiskohtia, joissa silmä ja sydän lepäävät. Nyt lepään itsekin. Huomenna alan jo tehdä töitä. Kolme tekstiä odottaa kirjoittamista, mutta tänään en jaksa ajatella sitä. Huomenna jaksan.

Hanna

Jotenkin erikoinen tällainen joulu, kun ei ole ollenkaan kiire! Kortit jäi lähettämättä, koska vielä menneellä viikolla oli ihan hullu kiire, enkä vaan yksinkertaisesti ehtinyt. Ei voi mitään, vaikka harmittaakin. Sanottakoon heti tähän alkuun siis kaikille ja itse kullekin säädylle oikein ihanaa ja rakkauden täyteistä joulua ja uutta vuotta, joka tuo tullessaan kauniita ja onnellisia asioita.

Kiireettömyys johtuu kahdesta asiasta. Kotona ei ole enää pieniä lapsia, jotka tarvitsisivat hoitoa ja huoltoa ja ennen aattoa on nämä kaksi vapaapäivää ja sitten on kolmaskin syy, joka on perisyntini – mulla on äärettömän optimistinen aikakäsitys. Olen varma, että ehdin tehdä mitä vaan. Ja itseasiassa kyllähän mä aika paljon ehdinkin.

Eilen paistoin lahjaksi saavillisen granolaa ystävälle, joka ei voi syödä gluteenia. Ja koska granola käytännössä elättää mieheni, oli oikeus ja kohtuus, että tein sitä pikku saavillisen hänelle myös. (Jari ei siis tee mitään ruokaa. Jos en ole kotona, eikä hän halua syödä ravintolassa, hän syö mysliä. Jarilla on aiheeseen liittyvä lempinimikin, jonka hän sai kollegoiltani pari kesää sitten – Myslimies.)

Kun granolat olivat purkissa, päätin ilahduttaa yhtä tytärtäni imelletyllä pottulooralla ja sitten paistoin noin 20 pellillistä kauralastuja. Tiedättekö niitä pitsisiä, aivan ohuita pikkuleipiä? Ne ovat tavallaan lapsuudenkotini perintöä.

Mulla on aika ihana muisto siitä, millaista meillä oli, kun lapsena leivottiin joulujuttuja. Mehän asuttiin isän rakentamassa rintamamiestalossa Helsingin Jollaksessa. Keittiö oli minusta suuri, mutta eihän se ollut. Minä olin pieni. Keittiönkaapit olivat umpipuuta, pöydällä oli vahakangasliina ja yhdellä seinällä seisoi UPO jääkaappi, jonka päälle mun vanhin systeri nosti mut istumaan, kun hänen piti tiskata ja samalla vahtia minua. Meillä on 12 vuotta ikäeroa, eli olin aika napero, kun hän oli jo ihan ihminen. Jääkaapin yläpuolella oli hänen tekemänsä taulu ”elämänpuu” jossa oli tosi paljon katseltavaa ja niin viihdyin siinä vapaassa vankilassani jääkaapin päällä.

Mutta kun me leivottiin jouluksi, keittiöön mahtuivat kaikki neljä tytärtä ja äiti. Herkkujen repertoaari oli tietenkin laaja. Rex-kakku, pehmeä piparkakku -kakku, joulutortut, piparit, viipalepiparkakut ja ne ohuenohuet kauralastut ainakin. (Ylipäätään kaiken meillä piti olla ohutta – myös minun, vaikka onnistuin siinä vain ajoittain. Tummasta leivästä leikattiin paperin ohuita viipaleita, kinkkuviipaleet olivat ohuita, piparit olivat todella ohuita, koska se oli hienoa ja maukasta.)

Keittiössä kävi kiva sutina, kukaikkien touhutessa ja uunista levisi ihanan makea tuoksu koko huusholliin. Leipomisen lisäksi keittiössä kiillotettiin kupareita! Mikä ihmeen järki siinäkin oli! Äiti oli siis kerännyt upean kokoelman kupariesineitä, äärettömän hienoja vuokia, jotka olivat täynnä kolosia ja koristeita. Ja tietenkin niiden piti loistaa jouluna. Niitä hangattiin kiillotusaineella, joka oli sellaista pulveria, olisikohan nimi ollut Sampo? Se pulveri jäi jokaiseen koloon ja kiillottaminen oli ihan karmea homma!

Joulukinkku paistettiin sitten aatonaattoyönä paksun ruistaikinan alla. (Joku asia sai olla paksukin, huomaan nyt!) Uunissa paistui myös pellillinen maailman kaikkeuden parasta lihapiirakkaa, jota valmistan edelleen äidin erikoisreseptiä noudattaen. Ei siis mitään valmistaikinoita!

Aatonaattoyönä meillä kävi eräs tuttavaperhe tuomassa ”joulukukan” joka heidän tapauksessaan oli aina kaunis punainen Desicon pöytäkynttilä. Silloin maisteltiin kinkkua ja kastettiin kinkun paistoliemeen Hildenin joululimppua ja syötiin myös sitä ruiskuorta. Silloin minä olin nukkumassa.

Aamulla kun heräsin ja tulin yläkerran portaat alas, olin joulun ihmemaassa. Äiti kykeni koristelemaan kaiken kauniimmin kuin kukaan muu. Kuusen alla oli joulun jännittävin osuus, ne lahjat ja koko koti tuoksui ihmeen ihanalta. Vieläkin katsoessani joulukuusta aamutuimaan, hiljaisessa kodissa muiden vielä nukkuessa, muistan sen kaiken. Sen tunteen, kun tulin rappuset alas pienenä tyttönä.

Kauralastut

2 ½ dl sokeria

2 dl kaurahiutaleita

1 ½ dl vehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta

1 tl vaniljasokeria

½ dl maitoa

½ dl siirappia

1 17” dl sulatettua voita  (150g)

Sekoita kuivat aineet kulhossa. Lisää maito, siirappi ja sulatettu ja jäähdytetty voi.

Nosta taikinasta kahdella lusikalla pieniä nokareita leivinpaperilla vuoratulle pellille.

Paita 175 asteessa 7-10 minuuttia. Anna jäähtyä ja kovettua kokonaan ja ota vasta sitten pikkuleivät pelliltä.

Minä laitan taikinan aina jääkaappiin kovettumaan ja pyöritän siitä pieniä palloja sormin. Pellille mahtuu 6-8 palleroa. Jos laittaa enemmän, ne tarttuvat toisiinsa kiinni.

Makeaa joulua namskis!