Meikatakko vai ei? No, jos totta puhutaan niin ilman meikkiä menen vain lenkille, lähikauppaan ja sienimetsään. Arkenakin teen usein ihan kunnollisen silmämeikin, se piristää omaa mieltäni ja vähentää niitä shokkeja, kun yhtäkkiä näkee itsensä jostain heijastavasta pinnasta, ilman ennakkovaroitusta. Juhliin lisään merkittävästi luomivärin määrää ja teen smoky eyes –silmämeikin. Ja sitten on tietysti ammattilaisten tekemät meikit, kun esiinnyn telkkarissa tai joissain kuvissa. Ammattilaisen tekemässä meikissä on vain yksi vika – sitä ei millään haluaisi pestä pois. Sen tekemiseen meneekin tunti – itse meikkaan viidessä minuutissa. Juhlameikkiin menee vartti.

Meikki onnistuu parhaiten hyvin hoidetulle iholle tehtynä ja tärkeintä kasvojeni ihon hoidossa on kosteutus. Kostea iho ryppyilee vähemmän kuin kuiva. Etenkin silmänympärysiho on herkkä ja sitä tulee hoitaa suurella hellyydellä. Kuivaa ja hoitamatonta silmänympärystä on mahdottoman vaikea meikata niin, että meikki pysyy ja ilme on valoisa, virkeä ja katse avara.

Sensain Extra Intensive Eye Cream siloittaa, heleyttää ja kiinteyttää silmänympärysihoa ja Lifting Eye Cream lisäksi ravitsee tätä herkkää ihoaluetta hyvin. Sensain tuotteiden sisältämä Koishimaru-silkki kiihdyttää hyaluronihapon toimintaa ja antaa ihosoluille pitkäaikaista kosteutusta.

Juuri nyt Stockmannilla on käynnissä kauneusviikko, jossa on tarjouksessa Sensain -silmänympärystuotteita. Löydät tuotteet tästä linkistä. 

Laitan silmänympärysvoiteen aina viimeiseksi puhdistuksen, hoitoveden ja kasvovoiteen jälkeen. Voidetta tarvitaan vain aivan pieni määrä, riisin jyvän verran. Voiteen levittämiseen voi yhdistää helpon tavan maksimoida sen teho. Katso ohjeet täältä

Blogin lopussa on ohjeet kilpailuun, jossa voit voittaa Sensai  extra intensive eye cream -silmänympärysvoiteen itsellesi ja ystävällesi.

Aloitan silmämeikin tekemisen pohjustamalla ensin luomet Sensain Eyelid Base -silmämeikinpohjustustuotteella.

Eyelid Base on aavistuksen helmenhohtoinen ja se kosteuttaa ja tasoittaa kauniisti silmäluomen ihon väriä. Pohjustustuotteen päällä luomivärin sävy tulee hyvin esiin ja meikki pysyy paikoillaan koko päivän, eikä keräänny luomivakoon.

Käytän silmämeikissä ruskeita sävyjä ja teen aina rajauksen ripsien tyveen. Sensain luomiväripaletissa on oma rajausväri, jolla saa pehmeän rajauksen, mutta nyt käytin Sensain Liquid Eyelineriä. Sen sivellin on aivan mahtava. Viirut (kuten Raili Hulkkonen rajauksia kutsuu) oli tosi helppo vetää!

Ammattilaisilta olen oppinut laittamaan meikkivoiteen viimeiseksi. Sensain meikkivoiteet ja valoa tuovat korostustuotteet esittelin jo aiemmin syksyllä täällä

On se vaan niin, että itseään on kivempi katsoa meikattuna. Esimerkiksi vaateostoksille kannattaa aina tehdä hyvä meikki. On se sovituskopin peili aina niin armoton, että siihen on hyvä varautua, jotta ilo ja hyvä tuuli säilyvät.

Arvonta Instagramissa

Nyt kaikilla on mahdollisuus voittaa Sensain  Extra Intensive Eye Cream –silmänympärysvoide itselleen ja ystävälleen minun Instagramissani käynnistyneessä kisassa. Mene Instaan osoitteeseen hannasumari ja tägää siellä olevan Sensai-kuvan alle ystäväsi, joka tulisi onnelliseksi saadessaan itselleen tämän super ihanan silmänympärysvoiteen. Palkinnon arvo on 346 € (yhden tuotteen hinta on 173 €) Kilpailuaikaa on kaksi viikkoa. Arvonta suoritetaan keskiviikkona 22.11. Tuotepalkintoja arvotaan kaikkiaan kolme kappaletta ja jokaiseen palkintoon kuuluu siis voide sekä itsellesi että ystävällesi ♥️

Blogin kuvat: Jari Mutikainen

Hanna

♥️

Kirjoitan nyt aiheesta, joka on aivan typerä, ei kuulu minulle eikä meille, mutta jotenkin prinsessamaailmani romahti ja tajusin olevani tollo.

Pienenä kuuntelin paljon satuja, joita sisareni lukivat minulle. Pelottavimmat Grimmit olivat kuulemma suosikkejani, mutta kyllä kelpasivat prinsessasadutkin.

Kerran sain isältäni lahjaksi, maailman ohuimmasta nahasta tehdyt hansikkaat, jotka olivat kultaisen saksanpähkinän sisällä (fake gold) Hän kertoi, että pakkaus liittyi satuun, jossa vaatimaton prinsessa toivoi isältään lahjaksi vain saksanpähkinöitä. Vaatimattomuus palkittiin ja jokaisen saksanpähkinän sisällä, jonka prinsessa sai, oli toinen toistaan ihmeellisempiä aarteita. Prinsessat ja unelmat ja ihana elämä, jossa kaikki on mahdollista, liittyivät toisiinsa.

Ensimmäinen kuninkaallinen, jota seurasin ja ihailin, oli kuningatar Silvia. Hänen häänsä, kauneutensa ja tyylikkyytensä olivat ja ovatedelleen, kuin sadusta. Ainoa särö kuvassa on poski-implantit.

Sitten prinsessa Diana, jota seurasin koko muun maailman tavoin. Vain muutamia vuosia minua nuorempi tyttö nai prinssin, kukoisti pian upeissa muotiluomuksissa, petettiin katkerasti, rakastui uudelleen palavasti ja ajettiin kuolemaan. Itkin koko sen sunnuntain, kun kuolinuutinen tuli julkisuuteen, sekä koko hautajaispäivän ja varmaan siinä välilläkin.

Sitten tulivat Ruotsin prinsessat, Madeleine ei ole koskaan kiinnostanut, ehkä siksi, että monet pitivät häntä kaunottarena, kun minä taas näin Victoriassa jotain klassisempaa kauneutta ja luonnetta. Anoreksia, siitä toipuminen (toipuuko siitä oikeasti koskaan?) Hänen ja Danielin suhde sekä uskomattomat häät, joissa rakkaus ja romantiikka, tahto ja aitous kilpailivat keskenään. Ah ja voih. Niin ihanaa.

Entä William, joka kihlasi Catherinensa äitinsä sormuksella? Ja Harry, joka kertoo avoimesti käyvänsä terapiassa äitinsä kuoleman johdosta.

Kaikki tarinoita joihin liittyy suuria tunteita ja draamaa. Ihania prinsessoja, häitä, ristiäisiä, Nobel-juhlia! Aaah!

Sitten satuin katsomaan National Geographic -kanavalta Dianan tarinan. Ei siinä ollut mitään uutta, jota en jo tiennyt siitä sairaasta liitosta, johon Diana ajautui vain 13 kertaa Charlesin tavattuaan. Se tosiseikka oli kuitenkin jäänyt unhoon, että Williamin syntymäpäivä päätettiin Charlesin poolo-ottelun perusteella. Eli prinssi-isukki tahtoi päästä pelaamaan pooloa ja synnytys käynnistettiin etuajassa, jotta pelisuunnitelmat eivät menisi myttyyn.

Voi taivas, kuinka ärsyynnyin, kun taas kuulin tuon. Ja kaiken sen muun. Bulimia, portailta heittäytymien. Että tätä nuorta naista ei kyetty auttamaan, kukaan ei välittänyt tarpeeksi.

Omaan rojality-buumiini kuuluu, että olen alkanut puolivahingossa seurata Windsorit brittikomediaa englannin kuningasperheestä. Aivan höpö höpö-sarja mutta jotenkin hulvaton, vailla mitään todellisuuspohjaa olevaa britti sekoilua, joka naurattaa.

Koska kuninkaalliset kiinnostavat ajaudun Marie Clairen nettisivulle, jossa kerrotaan 50 kuninkaallista käytöstapaa Britanniassa. Niiden joukossa mm. se kuinka kuninkaallisten on pidettävä kahvikupin korvaa etusormen ja peukalon välissä ja tuettava kuppia pikkusormella. On myös säännöt siitä missä kulmassa tiaran on oltava päähän nähden, että prinsessojen leuan on oltava poseerattaessa vaakasuorassa ja että pikkuprinssi George ei saa pitää pitkiä housuja vaan jalassa on oltava polvisukat ja shortsit. Tärkeitä, vakavia asioita! Lisäksi Paratiisi-Paperit paljastivat juuri sen mikä on niin tyypillistä – mikään ei riitä. Englannin kuningatar on yksi maailman rikkaimpia naisia ja varoja on hillottu veroparatiisiin.

Prinsessa Victoria ja Ruotsin hovi on jotenkin ollut mielestäni järkevää joukkoa. Omalla tavallaan arkisia kuninkaallisia. Vickan HenkkaMaukan puvuissa, aitoja kohtaamisia, selfieitä ja maalaisjärkeä. Mutta silti, onko kuninkaallisissa ja hovin pyörittämisessä mitään järkeä?

Yhtäkkiä, suomut putosivat silmiltä ja prinsessojen tiarat kilahtivat tummuneina maahan. Niin surullista. Voinko koskaan enää nauttia kuvasta, jossa jättimäisen lierihatun alle on asetettu aistikkaasti silkkinen tekokukka?

Koko kuninkaallinen pyöritys näyttäytyi yhtäkkiä armottomana teatterina ja hulluutena. Joskin saamme me tasavaltalaisetkin siitä huvimme. On se jotenkin säälittävää, että vasta nyt, kun omat lapset ovat kasvaneet pois kotoa, voin hylätä satumaailman. Tosin kasvatin lapset tietysti äärimmäisen hyvin ja tein samalla paljon töitä, meneehän siihen energiaa. (Kuten jo Kari Aihinen aiemmin tiesi kertoa) Mutta nyt koko prinsessamaailmani on romahtanut ja näen vain kummallisia komeljanttareita hattuineen ja mittaamattoman arvokkaine jalokivineen edistämässä oman maansa kauppaa. Luultavasti niillä rahoilla, jotka menevät tällaisen kuninkaallisen elävän sadun pyörittämiseen, saisi rahoitettua aikamoisia PR-projekteja. Vaan mitäpä se minulle kuuluu? Mutta vieläkö pistän kahvit kiehumaan, kun joku kuninkaallinen näytelmä tulee tellusta? Olen hukassa. Kuninkaalliset ovat pettäneet minut. He elävät jotain kummallista näytelmää kehdosta hautaan. Odotan päivää, jolloin Kate ja William voidaan kuvata kulkevan käsi kädessä. (Britti hovin edustajat eivät saa näyttää tunteitaan julkisesti. Käsi kädessä kävely on FORBIDDEN!)

…ja kuinka paljon on ihania kuvia näistä kauniista prinsessoista! ja miksi postauksessani ei ole kuin yksi? Koska en uskalla ottaa netistä kuvia, joihin mulla ei ole oikeuksia. Dianan kuva on hovin sivuilta.

👑

Hanna

Kasvimaat, yrttimaat ja kaikenlainen ruuan kasvattaminen, joka vaatii jonkinlaista puurtamista puutarhassa, on minulle mahdoton paikka. En ehdi kitkeä kasvimaata, muuta puuhaa on niin paljon. Saarenmaalla meidän naapurilla, on sellainen kasvimaa, jollaista en ole nähnyt kenelläkään. Siellä kasvaa kaikkea mahdollista, paitsi rikkaruohoja. Kasvimaan hoito kuuluu isoäidille ja Leita, joka on jo 80-vuotias hoitaa hommansa pieteetillä, vaikka kasvimaa ei ole mikään pikku pläntti. Se on valtava. Ja mikä hauskinta, siitä on iloa meillekin. Jos mitä ikinä tarvitsen, olen tervetullut sen hakemaan.

Omalla pihallamme kasvaa asioita, jotka eivät tarvitse säännöllistä hoitoa. Meillä on omenapuita ja pari aika räjähtänyttä marjapensasta, jotka olivat tontilla jo, kun ostimme v.1929 rakennutun talon. Itse laitan joka kevät yrttejä ruukkuihin terassille mutta ehkä ihanin juttu on laventelit ja timjami, jotka yllättivät minut ja ovat talvehtineet jo monta vuotta. Käytän laventelia leivonnaisiin, mutta kyllä niiden paras puoli on vain olla olemassa. Katson niitä, kun juon aamukahviani ulkona ja olen yksinkertaisesti onnellinen. (Sama onnen tunne hulvahtaa ylitseni aina, kun katson Saarenmaalla villeinä kasvavia omenapuita. On jotenkin äärettömän romanttista, että jotain sellaista kuin villit omenapuut, on oikeasti olemassa.)

Pari vuotta sitten Irina, joka käy leikkaamassa pihanurmen ja hoitaa paikkaamme muutenkin poissa ollessamme, ehdotti, että hän voisi istuttaa muurin nurkalle kasvamaan viinirypäleen. No en kieltänyt! En kyllä koskaan uskonut että siitä olisi muuta iloa kuin köynnöksen kauniit lehdet. Mutta köynnös yllätti. Se kasvoi ihan hulluna ja jo ensimmäisenä vuonna siihen ilmaantui muutama terttu rypäleitä. Tänä kesänä terttuja oli oli jo aikamoinen määrä. Ja viikko sitten, kun kävimme viettämässä pienen loman siellä, keräsin mukaani ensimmäisen merkittävän viinirypälesadon.

Rypäletertut ovat niin kauniita! Pieniä ja tiiviitä. Rypäleet ovat pikkurillin pään kokoisia ja jokaisen sisällä on yksi siemen. Ne maistuvat ihanilta, aivan samalta kuin kaupan rypäleet, mutta ovat toivottoman pieniä ja kivi on tietysti vähän ärsyttävä niin pienessä marjassa. Ja on jotenkin hullua että joku tuollainen kasvaa siellä. Enimmäkseen olen tottunut viinirypäleisiin kaupan tiskillä.

Ja voi pojat, kuinka hauskaa oli kerätä sato! Paitsi, että satoi kyllä vettä solkenaan. Koko korillinen niitä tuli, noin neljä kiloa.

Keräsin rypäleet koriin ja toin ne Suomeen. Kotona riivin rypäleet irti tertuista ja laitoin kattilaan. Tein niistä viinirypälehyytelöä.

Höyrytin mehun irti marjoista, puristin kaiken siivilän läpi ja keitin mehun hillosokerin kanssa. Ajatelkaa! Viinirypälehyytelöä omista rypäleistä. Ihanaa! Ensi vuonna laitan joukkoon tilkan portviiniä tai sherryä.

Tein Kesällä siellä myös viinaan säilöttyjä kirsikoita. Rommikompottia. Eli rommia, marjoja ja sokeria vuoron perään purkkiin ja kansi päälle. Toin nekin kotiin nyt ja päätin maistaa mitä niistä tuli. No ne maistuu aika tiukasti viinalta. Jotain on tehtävä. Mietin, että lisään purkkeihin roimasti sokeria ja ehkäpä tuuppaan jokaiseen purkkiin myös kanelitangon?

Olen myös keitellyt ahkerasti suppilovahveropikkelsiä, joka on ihanaa juustojen kanssa. Se on erittäin makeaa ja keittämisen kanssa saakin olla tarkkana, ettei tule keittäneeksi sieninekkua.

Pienien herkkujen säilöminen on niin kivaa. Varsinkin kun Virosta saa niin kivoja lasipurkkeja. Erikokoisia ja -muotoisia ja myös pelkkiä kansia ihan kaikkia kokoja. Ja ne eivät maksa käytännössä mitään. Ostin nyt 16 pientä purkkia ja kannet niihin ja ne maksoivat yhteensä 6,90 €. Lasipurkit kuuluvatkin mun ostoslistalle aina kun käyn Saarenmaalla.

Ihanaa sunnuntai-iltaa kaikille – mietin että pitäisköhän tehdä pannari tai Italialainen mantelikakku?

Pus pus

Hanna

Joskus teini-ikäisenää kuului asiaan harrastaa ratsastusta. Niin sitten menin minäkin alkeiskurssille Tapiolan ratsastuskouluun. Hevoset olivat kauniita ja aavistuksen pelottavia. Kerran ratsuni lähti yllättäen laukkaan, vaikka olimme vasta harjoitelleet oikeastaan vain hevosen selässä istumista. Mätkähdin selälleni tantereeseen ja niinhän siinä käy, että keuhkot tyhjenee, eikä voi hengittää. Siinä sitten koetin pelosta puolikuolleena kiskoa ilmaa sisuksiini. Sen jälkeen sain aina ratsastaa laiskan pulskeilla poneilla, jotka eivät keksineet mitään omapäisiä kepposia. Jolkottelivat vain kaviouraa pitkin, kuin unessa. Harrastus jäi alkeiskurssiin ja minulle kasvoi pelko hevosia kohtaan. Ne ovat arvaamattomia. Ja sitä paitsi aivan sairaan korkeita. Eikä satula ole mikään nojatuoli. Eikä suitsista saa mitään tukea. Kaiken kaikkiaan siis kiikkerä mesta, joka voi lähteä yhtäkkiä juoksemaan ja heittää ratsastajan selästään.

Koska olen esteetikko, tietenkin rakastan katsella hevosia ja mieleni on aina tehnyt myös osata ratsastaa ja ylittää tämä pelko. Mielikuvissani saattaisin ratsastaa huimaa laukkaa syksyn kuulaassa auringonpaisteessa, vanhassa tammimetsässä kuivuneiden lehtien kahistessa laukkaavien kavioiden alla. Minulla ei olisi kypärää, vaan pitkät punertavat kiharani hulmuaisivat laukatessani ja päälläni olisi vihreä samettiviitta, jossa olisi punainen vuori. Minä ja hevoseni olisimme yhtä.

Todellisuudessa uskallan juuri ja juuri syöttää sähköaidan takana seisovaa hevosta ja painaa huuleni vasten sen maailman pehmeintä turpaa. Siitä on kuvakin, koska se on suuri rohkeuden osoitus (ja se tuntui ihanalta). Kova hinku olisi olla kaveri hevosen kanssa.

Sitten kävi niin, että vanha koulukaverini Sari, kutsui minut ratsastamaan. Sanoin no way. Hän sanoi, että Hanna, minulla on terapiahevonen täällä. Sitä ei oikeasti tarvitse pelätä. Ja niinpä minä yhtenä kuulaana syyspäivänä ajoin hänen luokseen ja tutustuin Hurmuriin.

Ensin talutin sitä ja lopulta nousin sen selkään. Ja juuri, kuten muistinkin, hevonen on korkea otus. Pelotti. Sari talutti ja minä istuin selässä jäykkänä kuin sahapukki. Kaikki mikä vähänkään heilutti eläintä ja sen myötä minua, sai minut vain entistä jäykemmäksi.

Olimme niityllä ja pusikosta lehahti lentoon suuri lintu. Hurmuri nytkähti. Muutuin kivipaadeksi. Sari jutteli niitä näitä ja kävelimme edelleen. Pikkuhiljaa aloin sulaa. Oikeasti tuntuu naurettavalta mitä kaikkea pelkäsin, kuten sitä, kun Hurmuri värisytti nahkaansa, hätistelläkseen paarmoja. Alamäen kävely oli aivan järkyttävän pelottavaa. Ja yhtäkkiä Hurmuri pysähtyi. Taas kivipaatena selässä. Sari kertoo, että hevonen, tuo viisas ja ihana itse rauhallisuus, oli huomannut, että selässä istuvalla on ongelma ja kertoi siitä nyt Sarille. No taas rauhoituin ja niin me mentiin pitkät matkat ihanissa maisemissa ja minä keikuin selässä ja Sari puhui. Siinä oli ymmärtäväinen kaksikko. Puhe rauhoitti ja unohdin pelätä.

Voisin kyllä alkaa ratsastusharrastuksen, mutta niin pienin askelin, että en tiedä oliko kenelläkään hermoja niin hitaaseen tutustumiseen lajiin. Mutta ymmärrän hyvin rakkauden tuollaiseen suureen eläimeen. Retkemme lopuksi istuin sellaisella lavalla, joka oli tehty helpottamaan hevosen selkään nousemista (hevosen selkään ei ole tottumattoman ihan helppoa nousta) Lava oli suurin piirtein hevosen selän korkeudella.  Hurmuri painoi päänsä syliini ja se oli ihanaa. Siinä me juttelimme retkestä. Se oli kovain tunteikasta.

Iso hellä eläin, joka kuulee enemmän kuin ihminen. Se on ihmeellistä. Kuulee sydämellään ja vaistoillaan. Olen viime päivinä itsekin terästänyt kuuloani ja ajatellut paljon sitä, kuinka kylmä tämä maailma monesti on. Emme ehdi suorittamiselta nähdä ja kuulla miten läheiset voivat ja mitä he oikeasti tarvitsevat. Kauhealla kiireellä laukataan eteenpäin ja suoritetaan kaikki se mitä tehdään. Nauttiminen jää vähälle ja nimenomaan se kuunteleminen ja vaistojen käyttäminen hyvään. Eräs ihminen sanoi viime viikolla, että kouluissa opetetaan kaikkea muuta paisti sitä miten kuuluisi elää ja tuntea. Tottahan se on.

Sain eilen puhelun ystävältäni, joka oli saanut yt-neuvotteluissa pitää työpaikkansa. Hän itki, koska töissä on niin hirveää. Uusi esimies on ilmoittanut, ettei keskustele ystäväni kanssa, vaan kaikki yhteydenpito käydään kolmannen henkilön välityksellä. Kaunista vai mitä? Ajatuksena jo täysin kammottava. Ymmärrän ihmisiä, jotka viihtyvät paremmin eläinten, kuin ihmisten seurassa, vaikka minusta ei ratsastajaa tulekaan.

Lempeää pyhäinpäivää. Osa kaupoista on kiinni. Jospa tämä olisi kiireetön päivä.

♥️

Hanna

On niin hauskaa, kun välillä ajattelee Tallinnassa ollessa (ja saatanpa sen sanoa ääneenkin) että ”ihan kuin olisi ulkomailla!” No niin kaikki ymmärtävät, mitä hullua siinä on, mutta pointti onkin siinä, että vain parin tunnin laivamatkan päässä on ihan toisenlaisissa tunnelmissa kuin kotona.  Huolet ja stressi jäävät taakse ja kun palaa kotiin, vaikka jo samana iltana, on taas virtaa ja ideoita ja arki tuntuu ihan, että jees jees ja zubaduida jeee!

Tallinaan pääsee niin helposti ja edullisesti Eckeröllä, että moni käy siellä usein. Moni myös käy aina samoissa paikoissa. Olen näissä jutuissani,  joita Virosta kirjoitan, koettanut näyttää muitakin paikkoja kuin kauniin Tallinnan vanhan kaupungin ja Rottermannin kivan alueen. Niin nytkin. Ei tarvitse kulkea kovin pitkälle, että näkee vähän enemmän.

Me lähdettiin Jarin kanssa aika paljonkin Tallinnaa pidemmälle torstaina. Mentiin meidän mökille Saarenmaalle. Lähdettiin vasta iltapäivällä eli hypättiin Eckerön 15.15 lähtevään Finlandiaan koska Jari oli ollut kuvaamassa koko yön. Hänen täytyi nukkua aamupäivä, ettei kuole väsymykseen. Lisäksi otin hänelle hytin laivamatkan ajaksi ja siellä hän jatkoi uniaan, kun minä istuin Loungessa ja luin kirjaa. Tosi leppoisa alku matkalle siis.

Satamasta suuntasimme auton nokan kohti Saarenmaata. Matka kulkee Nõmmen kaupunginosan läpi pitkin Vabaduse Puisteetä. Se on ihana tie ja alue vain kahdeksan kilometrin päässä Tallinnan keskustasta. Tien molemmin puolin on hurmaavia 1920 ja 30 –luvilla rakennettuja huviloita. Alue on kuin karamelli ja pääni pyörii kuin karuselli aina kun ajamme huviloiden ohi.Siellä on myös linna ja paljon liikuntaan liittyviä aktiviteettejä. Se on alue, jossa haluaisin ajaa fillarilla kamera varusteenani!  Nyt yhden huvilan pihalla loistivat valonauhat keskellä lokakuun ankeaa harmautta ja huomasimme kauniin keltaisen huvilan valojen takana ensimmäistä kertaa. Silti pyyhälsimme vauhdilla eteenpäin, meillä oli kiire päästä mökille.

Viikonloppu oli ihana, kerroinkin jo siitä täällä, mutta meidän Saarenmaan paikassa on vain yksi iso vika, jota on vaikeaa kestää. Siellä on niin ihanaa, että sieltä on aina yhtä vaikeaa ja haikeaa lähteä pois.

Niin nytkin, mutta kotimatkasta tuli kuitenkin hieno. Kävi nimittäin niin, että satamaa kohti ajaessamme tajusimme, että se Nõmmen kaunis keltainen huvila on ravintola. Teimme U-käännöksen ja pian istuimme ihanassa miljöössä syömässä aivan taivallista ruokaa. Intouduin jopa ottamaan pienen iltapäivädrinkin.

Ravintola Paju Villa kuuluu samaan ketjuun, kuin ylistystä ja palkintoja saanut ravintola Noa, joka on Viimsissä.

Ruoka ja palvelu olivat aivan huippuluokkaa, ja Skandinaaviseen tyyliin tehty sisustus oli silkkaa silmänruokaa. Kauniita kankaita, kalusteita ja valaisimia. Tästä herkkulounaasta on pakko antaa isot propsit miehelleni, joka huomasi talon ja myös tajusi, että se on ravintola. Lupasin unohtaa ja antaa anteeksi kaikki hänen entiset ravintolavalintansa, jotka ovat saavuttaneet kyseenalaista mainetta olemalla aivan sairaan huonoja.

Rakastin ravintolassa valinnutta tunnelmaa. Minulle tuli mieleeni lapsuuteni sunnuntailounaat. Ne fiilikset, kun perheet olivat syömässä yhdessä ja tunnelma oli kodikas ja lämmin, mutta aavistuksen arvokas kuitenkin. Huomaan, että sitä tunnelmaa tavoittaa enää harvoin missään. Siiheen liittyy hiljaisuus tilassa. Musiikki soi, mutta ei kovaa. Ihmiset seurustelevat ja lämmin puheensorina on minusta jotenkin todella kodikasta ja toivottavaa. Paju Villaan pääsee helposti bussilla. Linja 18 vie perille, se pysähtyy ihan Villa Pajun viereen. Pöytävaraus on suositeltava!

Olimme lähteneet ajoissa matkaan, joten meillä oli aikaa vielä käydä vähän ostoksilla Tallinnan kivoimmassa kauppakeskuksessa Solariksessa.

Solarikseen kävelee muutamassa minuutissa Viru Keskuksesta. Se on pienempi, mutta siellä on persoonallisempia kauppoja ja leppoisampi tunnelma. Minulle rakkaimmat kaupat siellä ovat Pillerkaar, jossa myydään yli 30 virolaista luonnonkosmetiikkamerkkiä, Juustukuningad-juustokauppa, kirjakauppa Apollo, joka on todella mahtava, siihen kuuluu myös erittäin viihtyisä kahvila. Ostin nyt keittokirjan, jota alan pian soveltaa. Stay toned!

Solariksessa on myös kiinnostava Estonian Design House, josta ostin pitkän villatakin. Women’secret myy alusasuja ja yöpaitoja ja sieltäkin olen lähtenyt ostoskassi pulleana ulos. Vielä olisin ostanut sadetakin Watch/Wear Supplies –liikkeestä, jossa myydään Rains-takkeja, mutta en osannut päättää pituutta enkä väriä. Mutta sen tiedän, ettei väri ole punainen! Punaisessa takissa ei voi sienestää – kaikki näkevät parhaat sienimestat, kun loistaa metsässä, kuin jättiläismäinen opaskilpi!

Kyllä taas pikku reissu piristi. mulle on tosi tärkeää saada erilaisia katkoksia arkeen varsinkin tähän vuodenaikaan. Nyt jo oottelen, että Tallinnan joulumarkkinat alkaa.

Hei menkää ulkomaille Tallinnaan ja seikkailkaa uusissa paikoissa. Laivamatka on kiva elämys Eckeröllä, jossa bailaa aina huippuartistit ja ruoka on herkkua. Perillä kävele tai ota bussi tai taksi ja mene vähän kauemmas. Viro on muutakin, kuin sen kaunis keskusta.

Tervist

♥️

Hanna

Aamuyön unettomina tunteina päässä alkoivat kiertää ajatukset naisten seksuaalisesta häirinnästä ja siitä, kuinka siihen suhtaudutaan.

Mikä ihme siinä on, että häirintää ei kaikissa piireissä voida ottaa tosissaan. Vähättely on edelleen täysin yleistä. Joku letkauttaa, että no höpö höpö, ainahan sitä on ollut! Jo lapsesta saakka pojat ovat tyttöjen helmoja nostelleet. Ja pam – siinä sitä ollaan ihan ytimessä. Juuri niin ollaan tehty ja yhtä kauan tytöt ovat sitä inhonneet.

Nyt, kun asia yhtäkkiä on nostettu pöydälle, minua hämmästyttää tämä vähättelijöiden kaarti ja kova poru. On ihmisiä, jotka ovat huolissaan siitä, että flirtti loppuu, että naisille ei voi enää sanoa mitään, ettei tuomittaisi ahdistelijaksi. Ettei elämä nyt vaan mitenkään muuttuisi tylsäksi ja rajoitettaisi liikaa. En tiedä ovatko ihmiset tulleet hulluiksi vai mitä tapahtuu! Onhan maailma täynnä miehiä, jotka ovat aina kyenneet kunnioittamaan naisia sekä erottamaan oikean ja väärän tavan lähestyä.

Erittäin hämmentävää on se, mitä tapahtuu, kun julkisuuden henkilö joutuu epäasiallisen käytöksensä vuoksi jäämään pois TV-ohjelmasta. Hän myöntää huonon käytöksensä. Pian hänet siirretään syrjään myös toisesta produktiosta. Eli kerrankin tehdään jotain oikein. Ei paineta villaisella, vaan reagoidaan. Annetaan viesti, että ei hyväksytä tällaista toimintaa.

Mitä sitten tapahtuukaan. Mies, joka on ensin myöntänyt käyttäytyneensä typerästi alkaa vähätellä asioita ja kokee itse tulleensa väärin kohdelluksi. Asiat joista häntä syytetään, ovat tapahtuneet kauan sitten, häntä ei ole asetettu syytteeseen tai tuomittu rikoksesta. Hän toteaa, että on jo menettänyt kunniansa ja työnsä ja tästä hän syyttää mm. somen negatiivista voimaa.

Mutta olisiko kuitenkin niin, että hän menetti kunniansa jo silloin kauan sitten ihan omalla käytöksellään?

Nettikeskusteluissa häntä puolustetaan sanoen, että näin ihmisiä ei saa kohdella, on kohtuutonta, että hän menettää työnsä. Mutta hyvät ihmiset, on kohtuutonta, että naisia kohdellaan vuosisatojen perinteen mukaisesti härskisti aina vaan. On kohtuullista, että se lopetetaan, että sellainen käytös tuomitaan, koska niin ei saa tehdä.

Tällaisissa tapauksissa tapahtuu aina sama asia. Uskotaan että syytökset eivät ole tosia ja jos olisivatkin, niin niiden väitetään olevan vahvasti liioiteltuja. Lisäksi ollaan sitä mieltä, että mitään ei ole tapahtunut, koska ketään ei ole raiskattu. Olen jotenkin sanaton tämän ajatusmaailman edessä. Juuri tämähän on se villakoiran ydin. On taisteltava oikeudesta saada olla rauhassa kaikelta ahdistelulta. On taisteltava oikeudesta koskemattomuuden oikeuteen, sekä sanallisen häpäisyn, että konkreettisen koskemattomuuden.

Onko ihme, että ahdistelusyytöksiä ei tule julki oitis, kun jotain ikävää on tapahtunut? Ei ole, koska asiahan kääntyy salaman nopeasti siten, että nainen on ollut tyrkyllä, hänellä ei ole huumorin tajua, hänellä on huono itsetunto ja sikäli kun mitään edes tapahtui, se on naisen oma syy. Ahdistelun kohteeksi joutunut nainen kantaa häpeää aivan samoin kuin koulukiusatut. Se tunne, että ei ole mitään, koska kiusataan, pitää huolta siitä, että suu pysyy kiinni. Häpeä ja ahdistus kannetaan yksin.

Nollatoleranssi tällaisen käytöksen hyväksymiselle kuulostaa raikkaalta ja antaa toivoa. Ja niinhän se menee, että niin makaat, kuinka petaat.

Hanna

Olen huono vaimo. Eilen olin hyvä ja se palkittiin oitis.

Jari harrastaa enduroa ja koska on harrasteleminen ei oikein sovi hänen luonteelleen, niin hän ajaa sitä tietysti kilpaa. Ja koska kilpailla ei voi kuin voittaakseen, hän harjoittelee ja sitäkin tosissaan. Koko homma ei liity elämääni mitenkään. Olen huono vaimo enkä mene mukaan kisoihin enkä harjoituksiin. Minusta ei ole varikkohengettäreksi. En huolehdi eväistä enkä pyykistä (jota todellakin siinä lajissa piisaa) Jos pyydetään, teen eväät, mutta harvoin pyydetään.

Kun ollaan Saarenmaalla, kuten nyt, on enduroprätkä aina mukana ja kun minä hyggeilen mökillä, Jari käy ajamassa. Eilen hän pyysi minut poikkeuksellisesti mukaan metsään houkuttimenaan tieto, että hän on nähnyt ihmisten noukkivan jotain kyseisessä metsässä.

Ei kiinnostanut pätkääkään lähteä sinne. Satoi vettä ja taivas oli tasaisen harmaa. Halusin jäädä mökkiin leipomaan ja hämyilemään. Ajatus vaeltamisesta sateessa, jo valmiiksi umpimärässä metsässä, oli vähintäänkin vastenmielinen.

Jari harvoin pyytää mukaansa harjoituksiin tai kisoihin, koska tajuaa että siellä ei ole minulle mitään kiinnostavaa. On kuitenkin olemassa sellainen vaara, että ajaessa käy hullusti. Silloin on hyvä, että joku on lähellä. Pidin siis suuni kiinni ja puin päälleni sateen kestävät vaatteet, otin mukaan korin ja sieniveitsen. Mietin, ettei koskaan kannata sanoa ei – koska tiedossahan voi olla seikkailu. Ikinä ei voi olla varma.

En nyt ollut kuitenkaan hilpeimmällä mielellä, kun ajoimme sateen harmaudessa kohti endurometsää. Sain vilunväreitä ja olo oli ankea. Vain ajatus siitä, että päivän liikunta tulee hoidettua metsässä samoillessa, lohdutti. En uskonut hetkeäkään löytäväni metsästä ainuttakaan suppilovahveroa tai mustaa torvisientä. Ja muiden sienien aika on auttamattomasti ohi.

Olin oikeassa. Melkein. Löysin litran suppiksia. Mutta hyvät hyssykät sentään minkä kantarellisaaliin sain! Wahoo wahoo! Niitä oli siellä aivan hulluna! Suuri ja napakoita, pieniä, keskikokoisia puhtaita ja ihania! Ja mikä metsä! Paras ikinä, koska siellä kasvoi vain harvakseltaan havupuita. Mäntyjä, kuusia ja katajia. Eli yhtään keltaisia lehtiä kätkemässä himottua saalista. Sienet loistivat keltaisina jo kaukaa paksun vihreän sammaleen ja harmaan jäkälän peittämässä maastossa.

Keräsin tunnissa koko korillisen. Ja niin siinä siis kävi taas. Ei kannattanut sanoa ei – sain seikkailun ja uuden osoitteen tuleville sieniretkille.

Ei kannata sanoa ei, koska Ikinä ei voi olla varma… Tämä ajatus on vienyt minua eteenpäin koko elämäni ajan. Se on hämmentävää. Ihmisethän suunnittelevat ja pohtivat mitä tekevät ja mihin pyrkivät. Minulle ehdotetaan asioita ja sanon usein kyllä. Lähden juttuihin mukaan ja katson mitä tapahtuu. Siten perustin PR-toimiston, siten ajauduin TV-uralle joka taas on vienyt minua vaikka miten ihmeellisiin juttuihin. Samalla lailla aloin kirjoittaa blogeja. Ja tässä mä nyt istun Saarenmaalla ja alan kohta perkaamaan elämäni suurinta kantarellisaalista. Pieniä ja isoja juttuja tapahtuu, kun sanoo joo.

Kyllä!

♥️

Hanna

Olen jo kahteen kertaan maininnut, että leivoin sienipiirakkaa viime sunnuntaina. Reseptiä on kyselty, joten toki sen julkaisen. Käytin piiraaseen suppilovahveroita, mutta siihen voi käyttää mitä tahansa sieniä. Muut ainekset valikoituivat sen mukaan, mitä jääkaapista sattui löytymään, mutta onneksi kirjoitin kaiken ylös, sillä hyvää tuli. Suolaiset piiraat on juuri siksi niin kivoja, kun niihin voi laittaa mitä vaan ja lähes aina tulee hyvää.

Yleensä piirakoissa on se vika, että pohja on paksu ja mauton. Oikeasti jos kehtaisin, söisin aina vain sisuksen. Ja homma vaan pahenee mitä pienemmästä piiraasta on kyse. Yhden annoksen pikku quichet eivät usein maistu yhtään miltään, kun paksu taikina on leivonnaisessa pääosassa. Tästä tekee poikkeuksen karjalanpiirakat ja sultsinat, jotka ovat alusta loppuun saakka pelkkää herkkua. Mutta nehän ovatkin ihan oma lukunsa.

Olen kehitellyt ilokseni piirakkapohjia, joissa on makua ja rakennetta. Sienipiirakan pohjaan makua tuo porkkanaraaste ja kaurahiutaleet. Lisäksi pohja ja koko piirakka on ohut.  Ohut ja maukas ja siksi minusta ihan parasta laatua. Lisäksi se on täydellinen hygge-piiras, koska sienet on itse kerättyjä ihanasta metsästä siskoni Ritvan kanssa, porkkanat sain ystäväni kasvimaalta ja kananmuna on tutusta kanalasta. Lisäksi leivoin piiraan onnellisena, ja sehän on tunnettu tosiasia, että leipojan mielialat siirtyvät taikinaan. Usein myös taikinan tunnelma siirtyy kyllä leipojaan. Eli leipomisessa asuu hyvän kierre. Minä rakastan sitä kierrettä. Kun sekoitan taikinaa, olen onnellinen. Aina.

Sienestäminen on muuten huippulaji. Parasta ulkoilua ikinä. Epätasaisessa maastossa on kivaa kävellä ja loikkia, löytämisen ilo on ihanaa ja metsien kauneus. Jäkälä, naava ja sammalet, harmaat kalliot ja sammalen läpi puskevat varvut.  Metsää on tosi vaikeaa kuvata niin, että kaikki tuo, tai edes osa siitä näkyisi. Mutta onneksi me suomalaiset tunnemme metsät ja onneksi niitä on niin että jokainen joka tahtoo, voi sinne mennä. Mutta eiköhän tässä ole löpisty tarpeeksi jo! Nyt siihen reseptiin.

Sienipiirakka Hannan tapaan

24 cm halkaisijaltaan oleva vuoka

100 g huoneenlämpöistä voita

100 g porkkanaraastetta

1 dl jauhoja

1 dl kaurahiutaleita

½ tl leivinjauhetta

½ tl suolaa

Täyte

1/2 l tuoreita tai 40 g (n. 2dl) kuivattuja suppilovahveroita

1 pieni valkosipulin kynsi

1 punasipuli

1 rkl öljyä

2 tl tuoretta timjamia

1 tl tuoretta rosmariinia

Suolaa

Mustapippuria

1/ 2 dl pinjansiemenia

100 g Philadelphia tuorejuustoa

1,5 dl kuohukermaa

1 muna

2 dl vasta raastettua parmesaania

Tee taikina

(Jos käytät kuivattuja sieniä aloita siitä, että laitat ne likoamaan kylmään veteen.) Sekoita keskenään rasva ja porkkanaraaste. Sekoita keskenään vehnäjauhot, kaurahiutaleet, leivinjauhe ja suola. Yhdistä seokset ja muodosta niistä taikina. Levitä taikina voideltuun ja jauhotettuun piirakkavuokaan kostein somin. Paista 225° 10 min ja ota sitten pois uunista ja täytä.

Tee täyte

Paista puhdistettuja sieniä öljyssä pannulla kunnes neste on kiehunut pois niistä. Jos käytät kuivattuja sieniä, kaada liotusvesi pois ja paistele sieniä, kuten tuoreitakin, kunnes neste on melkein haihtunut. Lisää pieneksi silputtu sipuli ja murskattu valkosipuli ja paistele kunnes sipulit pehmenevät. Mausta kevyesti suolalla ja mustapippurilla, tuoreella timjamilla ja rosmariinilla. Levitä täyte piirakkapohjan päälle ja ripottele pinnalla pinjansiemenet.

Sekoita keskenään kerma ja tuorejuusto ja lisää joukkoon kananmuna. Sekoita tasaiseksi ja kaada täytteen päälle. Lisää pinnalle vielä parmesaniraaste ja paista kypsäksi 200 asteessa noin 30 min.

Herkkuhetkiä ruokapöytään

♥️

Hanna

Tanskalaiset ovat kuulemma maailman onnellisimpia ihmisiä. Olen käynyt siellä monta kertaa, jopa maatilalomalla lasten kanssa yhtenä kesänä, kauan sitten. Minusta Tanska on leppoisa maa ja parasta siellä on ruokokattoiset talot ja toisaalta huippumoderni arkkitehtuuri, Kööpenhaminan keskusta, smørrebrød eli tanskalainen voileipä, Tuborg ja Carlsberg, Arne Jacobsen ja H. C. Andersen.

Tanska on myös antanut meille Suomen höyhenen eli Joutsen Finlandin siis yrityksen, joka tekee Riihimäellä ehkä maailman ihanimpia untuvatakkeja. (Joutsenen perusti syntyjään tanskalainen Marius Pedersen.)

Tanskasta tulee myös Lars von Trier, joka on ohjannut mm. hienon Breaking the Waves –elokuvan ja tietysti Tanska tunnetaan myös Legoista, Tivolista ja Karen Blixtenistä. Mutta juuri nyt Tanska on mielessäni koska olen alkanut elää HYGGE-elämää. Sain lahjaksi kirjan, joka kertoo kaiken hyggestä. Luin sen ja mietin koko ajan lukiessani, että onko se kirjoitettu ihan kieli poskessa vai ei. Mutta lopulta tulin siihen johtopäätökseen, että ei – se on kirjoitettu aivan tosissaan ja oikeasti kaikkien pitäisi lukea se, siksi että hygge on suomalaisempaa kuin mämmi.

Hygge on kaikkea sitä, mitä me ennen teimme, mistä me tänään haaveilemme ja mitä juuri nyt kaikkien pitäisi tehdä. Hygge on koko lifestyle blogien maailma yhdessä nipussa. Vaikka ei kyllä ole, koska hyggessä ei ole mitään tekohienoa tai teennäsitä – hygge on aitoa kamaa. Villapaitoja ja villasukkia, ystävien kanssa vietettyjä iltoja, kortti- ja lautapelejä, vahvaa kaakaota, itse leivottua omenapiirakkaa, sieniretkiä ja eväitä. Hygge on kynttilänvaloa, ulkoilua ja sanalla sanoen tavallista hyvää elämää.

Olen päättänyt siirtyä hyggen aikaan. Olen aloittanut sen jo viime viikolla tekemällä hygge-asioita keskellä päivää ja viikkoa. Sieni- ja uintiretki olivat sitä samoin kuin sunnuntai-ilta kun katsoin Tähdet, tähdet  -ohjelmaa ja leivoin samalla sienipiirakan ja pikkelöin sieniä.

Tänään olin varhain aamulla puhumassa hyvästä elämästä ja ravinnosta. Luennon jälkeen olin jo puolilta päivin kotona. Laitoin tulet takkaan (pahus vaan, kun jouduin tyhjentämään tuhkat ensin, mutta sekin on hyggeä) sitten keitin syntisen hyvää kaakaota ja istuin tekemään töitä takkatulen loimussa, villasukat jalassa, nauttien kuumaa suklaata kupista. Voin kuulkaa sanoa, että ihanaa on! Suosittelen lämpimästi jättämän höösäämisen ja kiireen ja suhtautumaan kaikkeen tekemiseen hygge-hengessä, myös työntekoon.

Kannattaa ottaa jokainen hetki tähän käyttöön ja nauttia elämästä kuten tanskalaiset. Tehdä asioita niin, että ne tuntuvat mukavilta ja varsinkin tehdä mukavia asioita – niitä joista oikeasti pitää. Välillä on kuunneltava itseään tarkkaan ja mietittävä tekeekö jotain vain siksi että on aina tehnyt, tai miellyttääkseen jotakuta tai ehkä saadakseen hyväksyntää, jota kaipaa jostain vanhasta tottumuksesta. Jos toteaa että polku on väärä, on hyvä oitis korjata suuntaa ja tehdä leppoisia asioita joista itse pitää.

Luin jostain, että nuoret haluaisivat viettää aikaa vanhempiensa kanssa – no se nyt ei oikeasti ole mikään uutinen, mutta eihän sitä aina huomaa ja muista. Nuoret tykkää esittää coolia, mutta annas olla jos alat pelata heidän kanssaan Pictionarya ja keität paksua oikeaa kaakaota ja laitat popcornit pöytään – saat mitalin!

Se tässä harmittaa, että tanskalaiset saivat suomalaisen peruselämänmuodon brändättyä ja nimettyä sen hyggeksi ja ruotsalaisetkin pöllivät joulupukin ja Ikea vei lihapullat, mutta olen niin hyggeissäni nyt, etten jaksa noita murehtia.

Eläkää kuin viimeistä päivää – hyggeilkää sillä elämä on lyhyt

Rakkaudella

♥️

Hanna