On päiviä, jotka vois olla olematta. Jotka vois vaan peruuttaa. Työntää takaisin sinne mistä ne tulivatkin.

Tuttavani 3-vuotias tytär ehdotti äidilleen, että laitetaan hänen veljensä takaisin äidin mahaan ja otetaan se sieltä pois kivempana ja tyttönä. Saman vois tehdä mun puolesta tälle päivälle. Muutamaa loistavaa ilonpilkahdusta lukuun ottamatta vuoden toiseksi viimeinen päiväni on ollut vastoinkäymisten, huonojen uutisten, ikävien yllätysten ja huonon tuulen päivä. Oikea sontaläjä päiväksi.

Ainoa mikä tällaisen huonon päivän vastaanottamisessa ilahduttaa lopulta on se, että iän lisääntyessä osaa odottaa kohtuullisen rauhallisesti sitä hetkeä kun kaikki muuttuu taas paremmaksi. Luulin, että kaivattu keulan käännös jo tapahtui, kun sain käteeni hyvän uuden vuoden toivotukset samppanjapullon muodossa, mutta vain muutamaa minuuttia myöhemmin vastaanotin jo tulvan huonoja uutisia. Kompuroituani niiden läpi nautin elämästä tovin, kunnes olin jälleen rähmälläni.

Pahinta tällaisissa päivissä on se, että niistä saavat kärsiä myös syyttömät, kun päästä sinkoilee salamaa ja mustat pilvet varjostavat sanomisia ja tekemisiä.

Jotenkin sapettaa myös se, että vuoden viimeisiin päiviin tuntuu kertyvän kaikenlaisia viimetipan ikävyyksiä. Aivan kuin maailma haluaisi sanoa, että hei hölmö – luulitko että tämä meni kivasti? Buahhhahaaa! No ei todellakaan mennyt. Tästä saat ja tästä myös. Mietipä nyt miten kivaa sulla on!!

Nyt keräsin viereeni kolme suklaakarkkia (lue kuusi) kaksi isoa taatelia ja kourallisen rusinoita ja manteleita ja aion katsoa eilisen jakson Downton Abbeyta Areenasta, jossa se toivottavasti on.

Huomenna on onneksi uusi päivä. On kiinnostavaa nähdä onko se parempi kuin tämä.

Huomiseen!

Hanna

Mä aina välillä mietin sitä, kuinka hullua on, kun oletamme että kaikki toimii aina moitteettomasti, tapahtui mitä tahansa.

Jos on hirveä lumimyräkkä tai joku muu poikkeussää ja junat ovat myöhässä, siitä syntyy hirveä haloo. Ihmiset ovat tuohduksissaan. Pitäähän junien nyt olla aikataulussa! Ihminen on sentään käynyt kuussakin!

Jos myrsky kaataa puita ja kotitalouksilta menee sähköt, ihmiset saavat hepulin. Ja auta armias jos asiaa ei saada välittömästi korjattua – se on katastrofi, valituksen paikka ja suuri hammasten kiristys.

Kaikki ajoneuvot kärsivät lumesta ja myrskystä. Ja kaikki ne ovat myös alttiita menemään rikki. Eikä ne sitä aikataulussa tee. Mutta, jos matkaan tulee mutka, voi siitä seurata seikkailu – se on usein vain asenne kysymys.

Olemme jääneet lukemattomia kertoja lentokentälle, koska jossain on joko hajonnut kone (harvemmin) tai jossain on satanut lunta. Ja joka kerta siitä on seurannut pitkä odotus, outo mutka matkaan ja vaikka mitä. Kertaakaan en ole valittanut. Ja jokaisesta tällaisesta ennalta arvaamattomasta mutkasta matkaan on seurannut muistorikas tarina.

Kerran olimme lähdössä Key Westiin Floridaan koko perhe ja pari ystäväämme joulua viettämään ja vähän pidemmäksikin ajaksi. Heathrowlla matka katkesi. Emme ehtineet Floridan koneeseen. Kesävaatteissamme menimme hotelliin Lontoossa odottamaan seuraavaa päivää ja uutta mahdollisuutta lähtöön. Hotellissa päätimme ottaa ilon irti ja ilta oli kyllä hauska. Hotellin pubissa loimusi takkatuli ja olut ja viini virtasivat ja nauru raikui. Aamulla kuulimme, ettemme pääsekään Miamiin, kuten piti. Onnistuimme saamaan liput Orlandoon. Sieltä oli noin kahdeksan tunnin ajomatka Key Westiin. Pahaksi onneksi olimme vuokranneet auton Miamin läheltä, eikä sitä voinut vaihtaa muualle. Lisäksi tyttäremme poikaystävä oli tulossa jouluyllärinä meitä vastaan Miamiin New Yorkista. Aika soppa!

Vaan eipä mitään. Viestimme poikaystävälle, josko tämä hakisi auton Miamista ja ajaisin Orlandoon, sillä aikaa kun me yritämme päästä Lontoosta sinne. Viestiminen oli haastavaa, koska yllätyksen tuli säilyä.

Lopulta olimme Orlandossa ja poika oli vastassa kentällä. Tyttäremme sai kokea aikamoisen yllätyksen kun sydämen valittu seisoi kentällä vastassa.

Hyppäsimme autoon ja lähdimme aikaerosta sekaisin ajamaan kohti Key Westiä. Kaikki muut nukkuivat pikkubussissamme, vain minä ja mieheni valvoimme. Minä pidin seuraa ja Jari ajoi.

Key Westin tie on vain kaksikaistainen – yksi kaista kulkee molempiin suuntiin eikä tiellä saa ohittaa. Edessämme körötteli auto turhan hitaasti ja Jari mietti, josko menisi ohi. No jokainen joka tuntee minut arvaa mitä sanoin…. Samalla kun Jari heitti vilkun päälle alkoi vilkkua myös taustapeilissä. Poliisi. Ou shit!

Paha paikka. Tuli mieleen kaikki TV-sarjat joissa kädet täytyy pitää ratin päällä, nousta autosta, nostaa kädet autoa vasten jalat harallaan uuuh…. No poliisi tuli ikkunalle ja pyysi papereita. Kerroimme ettei Suomessa ole sellaista sääntöä, että keltaisella sulkuviivalla ei saa ohittaa edellä ajavaa. Ja pari muuta mehevää tarinaa myös. Tarjosin hänelle myös ranskanpottuja jotka olimme ostaneet vähän aikaisemmin samalla, kun tankkasimme auton. Eipä maistunut pollarille pottu…. No pääsimme jatkamaan matkaa ja siis lopulta olimme perillä ja vietimme hauskan loman. Josta en kuitenkaan oikeasti muista mitään muuta kuin kommellusten täyttämän alkutaipaleen! (Olen käynyt Key Westissä monta kertaa, se tietysti vaikuttaa asiaan, muuten toki muistaisin varmasti paikkoja jne. Sen kyllä muistan, että vuokrasimme siellä fillarit ja teimme kivan pyöräretken)

Mutta matkan herkullisin juttu oli koko se yllätysten vyyhti, joka seurasi myrskyn aiheuttamasta ongelmasta. Koko reissu haasteineen oli hauska. Se oli seikkailu!

Toisen kerran meidät yllätti kaksi vastakkaista ukkosmyrskyä, kun olimme prätkällä Key Westissä. Lähdimme viime tipassa sieltä kohti Miamia juuri ennen kuin tiet suljettiin sateen vuoksi. Jouduimme ajamaan hullussa rankkasateessa koko päivän. Vettä tuli kaatamalla. Sateella siellä on aivan sairaan liukasta, koska kuumaan asvalttiin sulaa varmaan kumia ja kun alkaa sataa kadut ovat kuin saippuoidut. Se oli hurjaa menoa. Nahkaiset ajosaappaani kastuivat niin, että sain ne kuiviksi vasta Suomessa, vaikka olimme vielä viikon Miamissa. En valittanut – nautin seikkailusta!

Näitä tarinoita on kymmeniä. Aina sattuu ja tapahtuu, kun matkustaa. Mikään ei voi olla aivan varmaa. Se kannattaa muistaa ja ottaa iisisti, jos koneet myöhästyvät tai tapahtuu ylläreitä. Laukussa on hyvä kantaa ylimääräistä t-paitaa, hammasharjaa, kirjaa ja ennen kaikkea – hyvää mieltä. Tarinat ja seikkailut syntyvät yllätyksistä ja odottamattomista tapahtumista. Jos ottaa ne vastaan ilolla hetkiään ei mene hukkaan. Ja jos rikkinäistä konetta korjataan, voi olla todella onnellinen.

Jos sähköt ovat poikki, elämä on haastavaa, mutta ei se sitä ole loputtomasti kuitenkaan. Ja ehkäpä siihenkin voi suhtautua seikkailumielellä.

Seikkalut on parasta elämässä kuitenkin!

Suukkoja

Hanna

Ihana joulu on takana. Ei ollut stressiä eikä kiirettä. Ehdittiin tavata koko oma perhe, sukulaisia ja ystäviä. Koti tuoksui joululle, kuuselle, glögille, piparkakuille, hyasinteille ja onnelle ylipäätään. Syötiin liikaa, ulkoiltiin ja luettiin kirjaa. Sanottiin kauniita asioita ja ilmassa lensivät jouluenkelit ja pikkusydämet. Ihania muistamisia läheltä ja kaukaa. Yllätyksiä ja halauksia.

Kuuntelin joulurauhan julistuksen radiosta ja ja sen myötä tajusin, että niin – ihan turhaa kantaa huolta nyt mistään. Olkoon työt ja harmit poissa päästäni muutaman päivän ajan. Kyllä ne ehtivät palata takaisin joulun jälkeenkin.

Tapanin päivänä jäin yksin kotiin, kun muut lähtivät harrastamaan. Tuli suru puseroon. Itse en voinut lähteä, koska oli asioita joita täytyi jo tehdä, arki alkoi hiipiä takaisin. Jotenkin hirveä pettymys, että joko se loppui? Eikä olisi voinut vielä hetken nauttia? Olla vaan. Valitin ystävälleni kurjuuttani (mkähän kohtaus se oikeasti oli? Ei mitään järkeä!) ja hän kutsui meidät illan suussa kylään. Oli ihanaa mennä! Heidän kotinsa oli kuin korurasia ja siinä istuimme valtavien glögimukien äärellä monta tuntia höpisemässä. Kotiin palatessa oli hyvät fiilikset ja mieli oli asettunut.

Aamulla heräsin kun muut vielä nukkuivat ja sytytin kaikki kynttilät ja kietouduin villashaaliin suureen nojatuoliin lukemaan. Ehdin lukea vain pienen tovin, mutta siitä tuli mieleen lapsuuden joulut. Kuinka erilaista onkaan olla lapsi tai nuori verrattuna äitiin! Lapsena en tehnyt jouluna mitään muuta kuin luin kirjoja ja söin suklaata. Kun tuli nälkä hiippailin keittiöön ja leikkasin Helena-siskoni leipomasta joululimpusta viipaleita, levitin päälle äidin tekemää vahvaa sinappia ja leikkasin päälle viipaleita joulukinkusta. Tietysti autoin äitiä, kun hän komensi, mutta aika lokoisaa se oli. Eihän sellainen aika voi mitenkään palata! Tuhat asiaa on joulumuorilla tehtävänään ja mielelläni teenkin. Mutta jotenkin kaipaisin vielä niitä muutamia hetkiä, jolloin en tee mitään. Täytyy pohtia kuinka se homma hoidetaan.

Mutta koska kuitenkin olen enemmän tekevää sorttia, niin olen sopinut tekeväni yhden jouluun liittyvän työn tiistaina. Ja se tarkoittaa sitä, että teen vielä yhden ihan täydellisen joulun HUOMENNA. En ole aivan varma onko se viisasta vai ei. Mutta kuten sanonta kuuluu: jos torvisoittokuntaan ryhtyy, on pakko puhaltaa! Nyt siis ryhdyn puuhaan, samalla kun teistä jo moni kippaa joulua ulos talosta minä suunnittelen ja toteutan vielä yhden joulun. Voin sanoa, että juuri näillä hetkillä alkaa joulustressiä saapua tämän tontun ihon alle… Mutta eipä mitään – nyt vaan leipomaan ja koristelemaan. Ehkä muistatte että isäni antoi minulle lisänimen Paljokas – onkohan se juuri tää juttu? Kaksi joulua vuodessa? 🙂

…huomasin muuten etten viettänyt joulua kännykkäni kanssa – eli ainottakaan joulukuvaa! Laitan tähän vanhan kuvan yhdestä joulusta Hollywoodissa – on niin crazy toi pinkki kuusi!

Iloa iltaan!

Hanna

Jo joutui armas aika ja joulu suloinen!

Tai ainakin melkein. Huomenna on jouluaatto. Mulla on perinteiden mukaisesti kaikki lahjat paketoimatta ja onkohan kaikki hankittukaan! En ole ihan varma, mutta kyllä se kaikki tänään selkiytyy.

Eilen istuttiin pitkä tovi ihan rauhassa ravintolassa ystävien kanssa myöhäisellä lounaalla ja lähdettiin sitten kaupungille ostoksille. Ihmiset olivat kyllä kamalan stressaantuneita ja aika monet kovin töykeitä ja ahdistuneita. Niin se menee, kun on kiire ja tuntuu ettei aika eikä ehkä rahatkaan riitä kaikkeen mitä odotetaan.

Mietin siinä kävellessäni miten hankalia juttuja ihmiset monesti tekevät omassa päässään. Sitä ajattelee, että täytyy täyttää kaikenlaisia odotuksia, vaikkei voi olla ollenkaan varma, että mitään odotuksia on. Täytyy olla tietyt ruuat, tiettyjen juttujen on oltava itse tehtyjä, ellei peräti ihan kaiken jne. On sellaista täydellisyyteen pyrkimystä. Mistä ne mallit sitten tulevat? Varmaan osaltaan omasta lapsuuden kodista. Sitä haluaa tehdä kaiken juuri niin, kuin kotona oli tai ehkä juuri päin vastoin. Ja maaliin tuijottaessaan voi kadottaa kivat tunnelmat ja hetket. Tiedän kaiken tämän ihan omasta kokemuksesta. Perinteisesti omaan jouluuni on kuulunut kiire, koska mulla on aina ollut kiire. Nyt ei ole, ainakaan vielä. (Voi olla, että herään aattona ja tajuan että olen unohtanut ties mitä. Ja aikakäsitykseni on kyllä hiukan hatara. Luulen, että tunti on pitempi, kuin se sitten lopulta onkaan.)

Jotenkin ajatukset on nyt kaikkien epäkohteliaiden, töykeiden ja stressaantuneiden luona ja ehdotan kaikille muille, että antakaa näille ihmisille tilaa, avatkaa heille ovi ja päästäkää eteenne jonoissa. Älkää provosoituko, kun he kiilaavat tai poukkoilevat liikenteessä ja ovat kamalia. Heidän pään sisällään on rangaistusta kylliksi. Siellä on se kiire, hetkellinen riittämättömyyden tunne, epätoivo ja ahdistus siitä tuleeko kaikki valmiiksi, saavatko kaikki ihan tarpeeksi kaikkea ja riittävätkö ehkä rahat ja tuleeko ensi kuussa kauhea rahakrapula. Ei se nimittäin mitään auta, olla töykeä takaisin tai menettää hermot. Antakaa olla, jos vain suinkin pystytte. Ja jos voi hymyillä, kiittää ja avata ovia ja päästää eteensä jonossa, niin aina parempi. Joulumieli nimittäin leviää. Kun se ahdistunut ihminen saa yllättävän hymyn jostain niin olo voi hetkeksi keventyä. Ja paras hetki on se, kun antaa tilaa edessään ja sanoo, että mene vain ensin, sulla taitaa olla kiire. Siinä saa instant joululahjan, kun ventovieraan ihmisen kasvoilta katoaa hetkeksi kireys.

Kauppojen myyjät saavat kohdata myös aika tylyä kohtelua. Siellä he juoksevat ja naputtavat loputtomasti kassakonetta eikä jonon toista päätä näy. Pieni ystävällinen sana ei ole pahitteeksi, äksyilijöitä kyllä riittää. Eilen Stockmannin kosmetiikkamyyjä sai kuulla, että hänet tapetaan, jos lahjaksi ostettu ripsiväri on väärä. Varmaan on mukavaa, jos seuraava asiakas toivottaa hyvää joulua ja kiittää palvelusta. Mutta tämä siis vain kaikille, jotka siihen helposti pystyvät. Koska se jonka sisuksissa se jouluahdistus ja hullu stressi riivaa on omassa vankilassaan ja se ei ole kiva paikka. Annetaan heille anteeksi ihan pyytämättä, jos omassa päässä on rauhaa se tehdä.

Hyvää joulua kaikille – on ihanaa kun luette mun juttuja.

Pus

Hanna

Tämä joulun aika on perheessämme todella poikkeuksellinen. Olemme viettäneet jo 20 vuotta joulun tienoon jossain lämpimässä kaukomaassa. Vain vuosi 2004 oli poikkeus säännöstä. Silloin ihmeellinen kohtalo puuttui peliin, emmekä olleet Khao Lakissa vaikka meidän piti olla siellä.

Olemme säätäneet joulun kanssa milloin missäkin mutta viettäneet yhden päivän kestäneitä jouluja myös vähän etukäteen kotona. Tai kuten viime vuonna, lähteneet maailmalle vasta joulupäivänä.

Kaikkea hullua on tapahtunut matkoilla. Monesti olemme jämähtäneet jollekin lentokentälle koneen vaihtoa odottamaan, koska Lontoossa on satanut lunta, eikä Heathrowin kentältä ole noussut ainoatakaan konetta. Ihmeellinen maailman solmukohta se Lontoo! Kerran jouduimme (pääsimme!!!) odottamaan lentoa keskelle intialaisia häitä lontoolaiseen hotelliin. Istuin koko illan hotellin lobbyssä ja katselin sitä menoa, joka oli kuin Bombayn asemalla! (En ole koskaan ollut Bombayn asemalla, enkä edes Intiassa, mutta ei juututa pikkuseikkoihin!) Ne vaatteet, korut ja ihmisten kauneus ja intialaisten hääseremoniat! Huh huh. Kaikkea muutakin hullua ja mieliin painunutta on tapahtunut näillä reissuilla ja tietysti perillä – selvä se. Mutta jotenkin meille silti on muodostuneet jouluperinteet. Tietyt ruoat, jouluaaton kirja-aamiainen, koristeet ja muut jutut. Ja hirveä kiire.

Nyt olen aivan hämmentynyt, koska yhtäkkiä mulla ei olekaan jouluun kiire.

Kas jos jouluna matkustaa, on tehtävä yhtä aikaa vuodenvaihteen työt ja tilit, yhden päivän joulu, lähettää joulukortit, laittaa lahjat sinne ja tänne ja omalle perheelle ja lisäksi täytyy pakata matkalaukku ja hommata talovahti. Vanhat omakotitalot vetävät herneen nenään (hmmm.. hormiin?!?) jos ne hylkää eikä niissä asu kukaan. Vanhat talot tarvitsevat käyttäjän, varsinkin talvella. Ja nyt, kun olemme koko joulun täällä, on aikaa puuhata tätä jouluhommaa, ihan rauhassa.

Ostin joulukuusen jo alkuviikosta ja se tuotiin heti sisään. Se tuoksuu ihanalta tuossa vieressäni. Se on ollut tähän päivään asti ilman koristeita. Huomenna meille tulee vähän vieraita ja kuusi tarvitsee juhla-asunsa. Olen ollut koko ikäni vähän sellainen paljokas, kuten isäni tapasi minua kutsua. Joten siis joulukuusen koristeita on, yhtään liioittelematta, kokonainen suuri kaapillinen. Sanokaa vain minkä tyyppistä ja kyllä – täältä löytyy.

Tyttäreni alkoi koristella puuta, laittoi lamput paikoilleen ja kantoi laatikko kerrallaan koristeita yläkerrasta alas. Ei oikein maistuneet. Jotenkin kaikki oli liikaa. Sanoin, että laita vaan pelkkiä palloja. Ihan peruspalloja. Tytär ei löydä. Menen tomerana hakemaan niitä. Ei ole. Ja sitten muistan! Joku teki jotain jouluun liittyvää keskellä kesää ja annoin kaikki pallot pois saatesanoilla – ei sitten tarvitse palauttaa, meillä on liikaa kaikkea. Palloja oli punaisia, sinisiä, kultaisia hopeisia ja mattakultaisia. Kaikkia niin paljon, että aina yhdellä värillä olisi voinut koristella koko kuusen.

No niin nyt kuusessa on kolme palloa. Kaksi mustaa ja yksi kirjava. Ja punaisia rusetteja. Tässä koetan sopeutua ja mietin, että tekisi mieli ottaa rusetitkin pois. Että pelkkä kuusi ja valot olisi paras. Mutta vieraat tulevat huomenna, mitä nekin sanoo?

Toinen katastrofi on piparkakkutalo. Olen tehnyt niitä varmasti reilut sata elämäni aikana. Olen tehnyt mm. piparkakkutaloista kokonaisen kylän, jossa oli hirsitaloja. Paistoin joka hirren erikseen ja tein latoja niistä. Kattoihin liimasin hasselpähkinöitä yksi kerrallaan. Nyt tein perustalon, mutta halusin sille hupaisan korkean ja kapean muodon. Kun aloin liittää koristeltuja seiniä toisiinsa, huomasin, että olin koristellut ne väärin päin. Osat eivät menneet lainkaan yhteen. Myös kattopalat olivat väärinpäin. Sahasin. Käänsin. Liimasin. Ja ajattelin, kuinka surkea voinkaan olla! Ja nauratti, että arvostelen arkkitehtien töitä telkkarissa. Suomen kauneimmassa kodissa. Juuri niinhän se menee – kun ei itse osaa niin siiryy arvosteijoiden puolelle. Voi kaameeta!!! No jos arkkitehtien mokat pelastaa viiniköynnös, niin mun mokat pelastaa pölysokeri. Ai niin, talosta unohtuivat myös ikkunat ja ovi. Sahasin ne siihen jälkikäteen. Toisaalta se todistaa että olen neuvokas! No nyt alkaa uunista tulla epäilyttävä tuoksu…. On mentävä keittiöön.

Tip tap. Mä en tiedä mitä mä teen! Siis ton kuusen kanssa! Help!

♡

Hanna

Selasin Damernas värld –lehteä ja siinä oli juttu tekoturkeista. Ne ovat nyt kuuminta hottia ja huippuväri näytti olevan persikka tai pinkki. Turkki tulee yhdistää samanväriseen pipoon ja minimittaiseen pliseerattuun vekkihameeseen. No minä elin fuskpäls –aikani 80-luvulla juuri Ruotsissa kylläkin. Enää ei tekoturkki vedä puoleensa ja muutenkin olen luonnon kuitujen rakastaja kesät talvet. Jotenkin siinä turkkikuvia katsellessani tuli mieleen kuinka puuvilla villa, silkki ja niiden yhdistelmät hellivät minua ilmanalasta toiseen muutaman viikon sisällä aivan suvereenisti.

Olin lähdössä taannoiselle Tansanian matkalleni, kun minua pyydettiin käymään Becksöndegaard –malliston maahantuojalla. Siellä on töissä ihana Lotta Arvelin, joka on pukenut minua Suomen kaunein koti ja –piha ohjelmiin. Lotalla on pistämätön maku, joten totta kai otin kutsun vastaan.

En ole koskaan oikein osannut käyttää huiveja enkä varsinkaan saronkeja. Ajatus tehdä huivista vaate, vaikutti minusta teennäiseltä ja hankalalta. Olin kuitenkin vastaanottavaisessa tilassa, kun Lotta esitteli minulle huivirepertoaaria. Jalkani oli tuskaisen kipeä, olin kuoleman väsynyt ja minulla hirveä nälkä. (Söin myyntikonttorin kaikki pähkinät, suklaat ja Buranat…) Lopulta lähdin kotiin kasissani valikoima kaftaaneja ja huiveja jotka sain kokeiltavakseni matkalleni mukaan.

Olen aivan loistava pakkaaja. Teknisesti nimittäin. Saan kaiken mahtumaan, eikä mikään mene rikki. Ainoa ongelma on se, että pakkaan mukaan aina väärät kamat. Kuka yleensä kykenee ajattelemaan yli kolmenkymmenen asteen hellettä kun nurkissa tuullee ja kaikki odottavat pakkasta? No siis, laukkuun hurahtivat huivit ja hurtuukit, pino t-paitoja, shortsit, bikinit ja yksi mekko joka sopisi iltaruokailuun hotellissa.

Kun sitten perillä Dar es Salaamissa aamutuimaan avasin matkalaukkuni olinkin vähän hämmentynyt…. Mutta mitä oli tehtävissä? Ei mitään. Päivittelin huonekaverilleni Marinalle laukun sisältöä. Ei yhtään kesämekkoa, ei mitään muuta kuin huiveja. Ja siis en liioittele yhtään. Eipä siinä muu auttanut, kuin alkaa opetella huivien käyttöä. Ja BOOOOOM! Mitä tapahtuikaan? Musta tuli Hanna the Huivifani foor evö!

Ensimmäisenä aamuna laitoin helpoimman tuntuisen huivin mekoksi ja menin kahville. Ei mitään ongelmaa. Ja materiaali 50% silkkiä ja 50% villaa. Tämä oli vielä jotenkin helppoa, koska sillä nyt ei ole niin kauheasti väliä mitä hotellin rantakahvilassa on yllä. Seuraavina päivinä tein töitä kuumudessa huivi vyötärölle kiedottuna t-paita puserona. Aivan mahtava vaate. Materiaalit hengittivät ja laukkuun viimeisenä heittämäni ikivanha silkkitrikoinen t-paita oli myös aivan loistava. Pointti on se, että silkki ja villa pysyvät miellyttävän ja kuivan tuntuisina vaikka olisivat hiestä märät. Ja voin sanoa, että hiki valui. Se valui noroina pitkin selkää kokoajan. Kerran jalassani oli puuvillashortsit. Hiki valui niiden vyötärönauhaan ja imeytyi siihen märäksi renkaaksi. Ällöä.

Kun menin illansuussa töiden jälkeen rannalle, laitoin bikinien päälle löysän puuvilla kaftaanin. Se hulmusi tuulessa ja oli unelman kevyt ja kehtasin kulkea hotellin aulan läpi rantaan, kun oli jotain päällä. (Oikeasti mulla oli hiukan sex and city –olo koska silmillä oli aurinkolasit ja huulissa ihan kirkkaan punaista huulipunaa, jota meikkitaiteilija Kaarina Kokkonen oli juuri opettanut minua käyttämään!!! Se oli kivaa!)

Lopulta siis matkalaukussa oli kerrankin juuri oikeat vaatteet. Huivien etuna on monikäyttöisyys, keveys ja villan taipumus itse puhdistaa itsensä. Nyt kun olen kotona samat huivit ovat kaulassani. Toimivia kerrassaan. Tärkeää materiaalin lisäksi on koko. Huivin täytyy olla tarpeeksi suuri, että se toimii.

Paksut kaulaliinat, ponchot ja viitat ovat myös muuttaneet vaatekaappiini. Niistä kerron toisella kerralla.

Lämmöllä

Hanna

Kaupallinen yhteistyö: Specsavers

Sain hetki sitten viestin puhelimeeni: ”Hi Hanna how are you my dear. I am Modesta Meela. Meela is my husbend.” Viesti tuli Tansaniasta ihanalta Modestalta, joka sai yhdet silmälasit niistä yli kahdesta tuhannesta käytetystä silmälasiparista, jotka suomalaiset lahjoittivat Tansaniaan vietäviksi. Kun hän oli saanut uudet lasinsa hän kiitteli kovin ja pyysi puhelinnumeroani. Annoin sen hämilläni, enkä ikinä koskaan uskonut saavani viestiä häneltä. Hyvä etteivät silmät pudonneet päästäni, kun viesti tuli. Viestittelimme tovin säästä ja muusta ja se lämmitti minua enemmän kuin Afrikan kuuma aurinko, vaikka on pakko myöntää, että sen valoa kaipaankin kipeästi.

Jokin valo jäi kuitenkin loistamaan sisimpääni tuosta matkasta, ja jos totta puhutaan, lähtisin välittömästi takaisin, jos se vain olisi mahdollista.

Matkalle Tansaniaan lähti siis Spacsaversin kustantamana kahdeksan hengen tiimi jakamaan käytettyjä silmälaseja Goban esikaupunkialueella. Ihmisiä tuli kokoamallemme silmäklinikalle satojen kilometrien päästä. Mahdollisuus saada silmälasit on mahtava asia maassa, jossa on yksi optikko miljoonaa asukasta kohden.

Videossa on pieni tarina koko matkasta

Joskus kauan sitten, siitä täytyy olla useita vuosia, kuulin että käytettyjä laseja kerätään ja viedään kehitysmaihin. Ajattelin silloin, että aivan typerä juttu. Mistä ihmiset siellä tietävät mitkä lasit päähänsä pistävät? Mahdoton rasti, ajattelin. Muistan sanoneenikin siitä jollekin. Pidin hommaa huonona mainostemppuna. Järkyttävää myöntää olleensa niin tyhmä ja tietämätön. En ymmärtänyt, että lasit mitataan täällä, merkitään ja että ne vie perille vapaaehtoiset optikot, jotka siis lahjoittavat ammattitaitonsa ja työnsä toisten hyväksi. Reilun viikon palkka jää saamatta mutta tilalle saa auttamisen ilon ja hienoja hetkiä tallennettavaksi muistoihin.

Tämä hyväntekeväisyyden muoto on hyvin konkreettinen. Tuntuu hirveän hyvältä nähdä kuinka lasit, joilla ei ole mitään virkaa entisille käyttäjilleen viedään perille ja konkreettisesti asetetaan uuden käyttäjän kasvoille. Kukaan ei vedä välistä, mitään ei myydä, kenenkään rahoja ei käytetä väärin. Specsavers maksoi kaikki kulut ja optikot antoivat työnsä, kuten tietysti me muutkin, jotka olimme siellä jakamassa optikkojen määräämät lasit.

Laseja luovutettiin yhteensä reilut tuhat paria ja näöntutkimuksia tehtiin 756:lle ihmiselle. Usealle ihmiselle annettiin kahdet lasit eri käyttötarkoituksia varten.

Ainoa asia mikä minua harmitti, oli kielitaidon puute. Olisi ollut hienoa puhua jonkin verran swahilia. Yksi optikoistamme, Heidi Aarra Oulusta, osasi sitä jonkin verran ja oli niin hienoa katsoa kuinka hän niillä muutamilla fraaseilla sai asiakkaat ilahtumaan ja vähän rentoutumaan. Saapuminen optikolle, ei nimittäin ollut ihan mikä vaan läpihuutojuttu. Asiakkaat jännittivät, he olivat arkoja ja ujoja ja useat olivat myös pukeutuneet parhaimpiinsa. (Oi niitä värejä ja kankaita! Beesi suomalainen oli kyllä erittäin beesi ja näkymätön siinä joukossa!) Meillä oli tietysti tulkit apunamme, joten pärjättiin ilman swahilin taitoakin, mutta se olisi ollut hieno lisä.

Parhaita hetkiä matkalla oli kaiken kaikkiaan 756 kappaletta. Jokainen ihminen joka sai lasit, lähti klinikalta silmin nähden onnellisena. Vaikka tansanialaiset suurimmaksi osaksi tuntuivat ujoilta, sitä silmiin syttyvää iloa ei peittänyt mikään! Ja välillä se tietysti purkautui ulos valtavana riemuna ja naurunakin. Ja mikä parasta, jokaiselle löytyi lasit! Yksikään asiakas ei joutunut lähtemään pois tyhjin käsin, vaikka laseilla olisi voinut korjata näön.

Suuret kiitokset kaikille teille jotka olette vieneet tarpeettomia lasejanne tähän tarkoitukseen – apu on mennyt perille. Jäljelle jääneet lasit jäivät Tansaniaan ja paikallinen silmälääkäri jakaa niitä edelleen. Osa jää muiden pohjoismaalaisten avustusryhmien jaettaviksi. Täältä löydät lisää infoa projektista, kuvia ja mm. julkkislahjoittajien kuvia.

Kiitos myös Specsaversin optikot Heidi Aarra, Ulpu Hakkarainen, Marina Åkerlund sekä matkan johtajamme Irene Hernberg Spacsaversilta ja avustustyöntekijä Olli Kotaja, Suomen sähäkin silmälasimalli Juulia Ranta ja kuvaaja Jaakko Jaskari. Olitte mahtavat matkakaverit ja työmyyrät. Oli hienoa tutustua teihin jokaiseen.

♡♡♡

Hanna

Se fiilis, kun kokoajan haluaisi kysyä: Kuka sammutti valot? Eihän täällä näe mitään! Paitsi että Helsingin keskustassa näkee.

Jättiläiskiitos hänelle tai heille jotka suunnittelitte Espan jouluvalot! Kuka lienetkin – netistä tietoa ei herunut – kiitos, olkoon joulunne paras ikinä!

Edellisten vuosien raastava ankeus ja tylsyys muuttui ihanuudeksi. Ennen jäänsinisillä valoilla valaistut muutamat puut ja lyhtypylväiden oudot ankeat koristeet saivat häipyä ja tilalle tulivat ihanat satumaiset porot ja hopeinen kuusi, jotka loistavat keskellä puistoa J.L. Runebergin patsaan juurella. Olin pudottaa silmät päästäni, kun näin ne ensimmäistä kertaa autosta ohi ajaessani. Eilen vasta pääsin kävelylle ihanaan puistoon valojen keskelle. Hauska idea oli myös leveä valomatto, joka oli levitetty pensaiden ja istutusten yli ja jonka läpi nousivat yhä terälehtiään kantavien ruusujen vaaleanpunaiset kukat.

Kävelimme Espalta katsomaan Tuomaan markkinoita Senaatintorille. Vastaanotto on tyly. Selät saapujaa kohti asetellut myyntikojut ja suljettu kortteli eivät ole kutsuvia, ennen kuin pääsee markkina-alueen sisään. Harmittaa kojujen asettelu. Esimerkiksi Tallinnan joulutorilla kojut on asetettu säteettäin niin, että suuri joulukuusi on alueen keskiössä. Siellä kojujen keskellä on hauskempaa kulkea, koska näkymät ovat avarat kohti kaunista ympäristöä. Kojut myös näyttävät jo kaukaa kutsuvilta ja käytävät ovat tilavampia. Alueen reunassa pyörivä karuselli on ihana ja onneksi se pelastaa osan ankeudesta. Jos kojut on jostain syystä pakko asettaa niin kuin ne nyt ovat, olisi hauskaa jo takaseinät saisivat vaikka köynnöksiä ja valoja.

Muuten markkinat olivat kivat. Törmäsin siellä yhden myyntitiskin takana myös vanhoihin tuttaviini, Ranja ja Matti Tikkaseen. Muistatteko 80-luvun huippusuositut Husky-pipot? Ne ihanat värikkäät pipot, joissa oli mm. valtava tupsu ja jota ilman lasketteluasu ei ollut mistään kotoisin? Tai sen mallin, jossa oli kolme tupsua? Ne olivat Ranjan ja Matin luomuksia. Aikanaan Husky kaatui ja nyt sitä vetää toiset ihmiset, mutta Tikkaset tekevät pipobusinesta edelleen. Nyt merkki on Villawool. Olin lähtenyt liian vähissä vaatteissa kaupunkireissulle ja päätä paleli. Ostin ihanan käsintehdyn pipon heiltä. Materiaali on villaa ja alpakkaa ja hinta pienempi kuin heidän nettikaupassaan.

Loppumatka olikin sitten ihan lämmin, kun kävelimme Stockan ihanien kuusien ohi Lönnrotinkadulle jossa oli tarkoitus mennä syömään Naughty burgerit, mutta paikka oli ihan täynnä. Pitkät jonot luikersivat sisällä. Menimme sitten siihen naapuriin syömään meksikolaiset tortillat. Hyvät olivat nekin.

Suosittelen kävelyä Helsingin kauniissa jouluisessa keskustassa. Siellä ei haittaa pimeys

♡♡♡

Hauskaa päivää kaikille – kohta on joulu!

Kun maanantaina iltapäivällä tulin kotiin Tansaniasta, niin tiistai aamuna kello soi 5.45 ja pistin kahvin tippumaan samalla kun kiireesti puin päälleni ja koetin saada jotain tolkkua sinne tänne sojottavaan hiuspehkooni. Pian jo istuin autossa nokka kohti Länsisatamaa. Lähdin lehdistömatkalle Tallinnaan.

Käyn Tallinnassa aika harvoin, yleensä vain ajan sen reunaa pitkin kohti Saarenmaata ja koetan karistaa kaupungin pölyt taakseni niin nopeasti kuin mahdollista. Ja kun sitten menen sinne, käyn aina samoissa paikoissa enkä löydä mitään uutta. Tosin kaikki jo tutut paikatkin ovat viehättäviä, eipä siinä mitään, mutta kaupunki uusiutuu hurjaa vauhtia kokoajan. Pidän virolaisten mausta ja tyylitajusta, kun he korjaavat vanhaa ja rakentavat ravintoloita vanhoihin taloihin. Ja puitteethan ovat upeat – keskiaikainen vanhakaupunki on vaan niin ihana. Ja vanhat puutalot vähän syrjemmässä, joista osa on korjattuja ja osa ei. Koko kaupungin tunnelma on minusta ainutlaatuinen ja olen siellä onnellinen. Niin tälläkin reissulla, joka oli superkiva. Kiva matkaseura, hyvä opas ja hieno ohjelma.

Tällä matkalla pääsin tutustumaan uusiin paikkoihin kuten Kulttuurikattilaan (Kulttuurikatel). Se on vanhaan sähkölaitokseen rakennettu kulttuurikeskus. Aivan huikea paikka! Kaksi jättikokoista, pinnaltaan ruosteista boileria on jätetty paikoilleen suureen halliin, jossa voidaan pitää konsertteja, tanssiesityksiä jne. Pidän rososta yhditettynä uuteen, se luo ainutlaatuisen tunnelman ja voin vain kuvitella miltä näyttää kuoro laulamassa boilerin kylkiä kiertävissä portaissa. Huikea ajatus! Talossa toimii myös erilaisia työpajoja ja mm. levytysstudio, jossa paitsi ammattilaiset, myös amatöörit voivat tehdä oman levyn. Oispa aika makeeta, mitähän laulaisin?

20.12. Kattilassa järjestetään designtori ”jouluksi kotiin”. Myynnissä on mm. vaatteita, asusteita, laukkuja, keramiikkaa, sisustustavaroita ja luonnonkosmetiikkaa. Mukana on yli 70 parasta virolaista designeria ja upea tila kaupan päälle. Viimehetken joululahjojen ostopaikka siis! Tallinkilla pääsee leppoisasti perille kahdessa tunnissa.

Seuraavaksi ryhmämme tapasi Karl Annuksen, joka tekee käsityönä silmälasikehyksiä puusta. Eri puulajeista tehdyt kehykset olivat yllättävästi mielettömän kevyitä. Kehyksissä on viittä valmista kokoa, mutta niitä tehdään myös mittatilaustyönä. Haluaisin sellaiset. Puu tuntuu lämpimältä ja miellyttävältä kasvoilla. Karl tekee yhteistyötä paikallisen optikon kanssa ja jos lasit kiinnostavat, kannattaa lähettää linssien resepti etukäteen Karlille ja mennä sitten sovittamaan kehyksiä. Jos linssit ovat varastotavaraa, saa valmiit lasit mukaansa käytännössä saman tien.

Sitten marssimme kadun yli tutustumaan virolaiseen Les Petites designkappaan. Sieltä löytyy noin 80 virolaisen muotoilijan tuotteita. Ostin sieltä ihania joululahjoja tyttärilleni – ja arvaatte etten voi paljastaa mitä pukinkonttiin sujahtaa! Mutta sekä pehmeitä, että kovia paketteja pakattiin kääreisiin ja hinnat olivat varsin sopivia. Les Petites löytyy osoitteesta Telliskivi 60 A ja se on auki ti-pe 11-19 ja la-ma 11-17

Sitten olikin jo nälkä ja pääsimme tutustumaan vasta avattuun pieneen ja viihtyisään Luscher & Matiesenin viiniravintolaan. Sen on perustanut suomalainen Peke Eloranta, jolla on ravintola ja viiniviljelmät myös Muhun saarella. Vielä emme saaneet hänen omia viinejään maistaa, mutta vaikka en ole viinien suuri ystävä migreenistä johtuen, maistelin juomia suurella nautinnolla, ruuasta puhumattakaan. Lämmin suositus! Paikka oli ihana, ruoka vei kielen mennessään ja bonuksena paikalla oli mitä suloisin karvakaveri. (Mahtaako koira olla aina paikalla, sitä en usko)

Vielä ehdimme piipahtaa joulutorilla raatihuoneen aukiolla. Keskellä aukiota on tietysti komea kuusi. (Sen kaataminen, kuljettaminen, pystyttäminen koristelu ja pois kuljetus maksaa Tallinnan kaupungille 7.730€) Minä innostuin torilla nahkarukkasista ja tietysti kuumasta glögistä. Lapsia ilahduttavat porot ja karuselli ja toki kaikki makeat herkut! Tunnelma oli jotenkin maaginen, kun kävelin siellä. Joululaulut soivat ja glögimausteet tuoksuivat ja vaikka ilma oli sumuinen ja märkä, tunnelma oli lämmin, jouluinen ja leppoisa.

Aivan vanhan kaupungin vierellä on vanha puutalo, jota olen usein katsonut ja ajatellut tuonne en mene ikinä! Värivaloilla kuorrutettu huvila on näyttänyt vähintäänkin epämääräiseltä yökerholta. Voi miten väärässä olenkaan ollut! Sisältä löytyy maailman hauskimmalla tavalla sisustettu ravintola Manna la Roosa, jossa tarjoillaan keskihintaista ruokaa. Alakerrassa lista on kansainvälinen ja yläkerrassa, joka aukeaa vasta illansuussa, tarjoillaan aasialaisvaikutteisia makuja. Paikka on nähtävyys, muuta ei voi sanoa. Söin siellä friteerattuja katkaravun pyrstöjä ja grillattua lohta jotka olivat molemmat hyviä.

Vielä viimeiseksi kipaisin Eesti Käsitöö Koduun, Vene 12,  joka on avattu ihan Vanhankaupungin ytimeen. Sieltä sain tämän päivän luksusta lahjoiksi, eli käsityönä tehtyjä uniikkeja juttuja, joita en tietenkään voi paljastaa – koska joulu! Myynnissä siis Eestin taitavimpien mestareiden töitä, kirjallisuutta, lankoja ja puolivalmiita töitä, jotka voi itse viimeistellä.

Tutustuimme matkalla myös kahteen hauskaan virolaiseen designtuottesseen. Toinen on Ööloom kasvopeite, eli silmikko. Ööloom silmikot ovat eläimellisiä ja minäkin sain omani – se on kettu. Maskit ovat saavuttaneet suuren suosion Virossa ja niitä useissa kaupoissa. Toinen tuote on maailmankartta, joka on käytännössä musta, kunnes alat paljastaa maita joissa olet vieraillut. Mallistoon kuuluu myös kartta, jossa maailmaan maat on piirretty riveihin suuruus järjestyksessä. Näitä myydään myös Suomessa ainakin Kiasman kaupassa. Suosittelen tutustumaan karttoihin World Maps & poster -sivustolla. Tämä on tosi hauska lahjaidea.

Niin tuli ravattua kaksi päivää pitkin poikin ja nähtyä uusia juttuja. Yövyimme Tallink Spa & Conference -hotellissa ja varasin kylpylästä kiinnostavan havaijilaisen hieronnan, jonka kesto oli ruhtinaalliset 90 minuuttia. Kaverit kysyivät millainen se oli – ei mitään käsitystä, sillä nukuin koko session ajan kuin tukki… Eli hieronta oli rentouttava ja siis juuri se mitä tarvitsin. Illalla söimme vielä hotellissa ja tilasin hamapurilaisen. Siinä oli kolme kerrosta….Ei jäänyt nälkä….

Matka oli hauska ja kiinnostava – kuten naapurimaammekin.

Paras paikka tutustua Tallinnan kohteisiin, myyjäisiin, ravintoloihin ja kaikkeen mahdolliseen on Visit Tallinn -sivusto.

Kiitokset Tallinnalle! Kannatti tulla! Suur aitäh!

xxx

Hanna