Pieni puhe Instagramista. Tai yleensäkin somesta. Kun mehän kaikki tiedetään se, että siitä voi tulla äärimmäisen pahalle tuulelle ja mielelle. Huonoa fiilistä voi aiheuttaa se, kun katsoo somen siloteltua maailmaa, jossa muiden elämä näyttää niin paljon paremmalta kuin oma elämä. Vaikka katsoessaan saattaa ymmärtää, että kuva on tehty niin, että jokainen karva siinä on tarkkaan aseteltu paikoilleen.

Somessa kuohuu kaikenlaista, joka voi ärsyttää. Erilaiset mielipiteet, tyhmät kommentit, kiusaaminen. Kaikki huiput – liian kaunis ja liian ruma. Kuvat ruhjeista ja vammoista (henkilökohtainen inhokkiaiheeni) kuvat lemmikeistä ja lapsista.

Mikä vaan voi ärsyttää. Mutta tiedättekö mitä? Rakastan Instagramia silloin kun olen onneton, huonolla tuulella tai peräti raivoissani. Pointti on se, että kauniiden visuaalisten ärsykkeiden näkeminen saa minut heti rentoutumaan ja onni ja hyvä olo tulee koko kehoon. Se tapahtui viimeksi tänään.

Olen Espanjassa ja asumme upeassa villassa Marbellassa meren rannalla. Rakastan tätä paikkaa. Olimme täällä kolmen viikon ajan ennen joulua ja palasimme nyt samaan paikkaan.

Espanjassahan on ollut nyt aivan karmeat säät ja vaikka Marbellassa on yleensä paremmat ilmat kuin vaikka ihan tuossa naapurissa Fuengirolassa ja Benalmadenassa, niin viimein eilen täälläkin alkoi tulla vettä aivan hullun lailla. Illalla rakeet paukuttivat kattoikkunoita kuin niitä olisi piesty kivillä.

Tämä kaikki on ihan ok. Sellaista se on. Säät vaihtelevat eikä niille voi mitään, joten en kuluta energiaani säätiloja päivittelemällä. Sekään ei syö hermojani, että sateella tämän 60-luvulla rakennetun, nyt varmasti miljoonan arvoisen villan, sulakkeet palavat sateella. Mutta se hiertää, kun koetan selittää tilannetta omistajalle ja vikaa tullaan korjaamaan auringonpaisteessa, eikä kukaan usko, että mitään vikaa on koskaan ollutkaan.

Viimeyön järjettömän ukkosmyrskyn metelissä en nukkunut kaikkein parasta yötäni ja kun sähköongelmat olivat edelleen läsnä, oli kiukkukäyrä korkealla. Istuin sohvalle ja aloin selata Instaa. Eteen tuli kauniita sisustuskuvia ja saman tien hartiat putosivat alas korvista, lihakset rentoutuivat ja hengityksestä tuli rauhallista.

Ihminen tarvitsee kauneutta. Kerran olin mukana parantamassa erään sairaalan visuaalista ympäristöä ja puhuin sairaalan ylilääkärin kanssa. Hän totesi, että kauniissa ympäristössä paranee nopeammin. Kauneus on tietenkin subjektiivinen käsite, kullakin on omat kauneuskäsitteensä ja makunsa, mutta jos some ärsyttää, kannattaa etsiä sellaisia kuvavirtoja ja instatilejä, joiden kuvat tekevät hyvää eivätkä vie kaikenlaisen ärsytyksen syövereihin. Some on kuin TV – valitse mitä katsot.

Kuvat ihan randomkuvia, joissa on hyvät vibat.

– Hanna

Kukkien istutuskausi venähti aika pitkäksi tänä vuonna. En oikein tiedä mitä ajattelisin siitä. Tai siis tietenkin tiedän. Se on pelottavaa ja kotona näyttää ankealta, kun ei ole lunta. Vaan eivät ole talvet veljeksiä keskenään.

Viime vuonna me lähdettiin vähän matkailemaan tähän samaan aikaan ja etsin silloin jotakuta, joka voisi tehdä meidän pihalla lumityöt poissa ollessamme. Kävi hyvä tuuri ja ihana ystävämme Pekka lupasi hoidella mahdolliset lumityöt ja lähteä siitä pihaltamme sitten läheisille Oittaan hiihtoladuille hiihtelemään. No luntahan tulikin sitten todella järkyttäviä määriä. Sitä satoi joka päivä ja jokaisena päivän Pekka teki useamman tunnin lumenluontihommia meidän pihassa. Ja lopulta oli aina niin poikki, ettei puhettakaan mistään hiihtolenkeistä. Kun tulimme kotiin, pihalle oli muodostuneet Alpit. (Tänä vuonna Pekka lähtikin sitten Karibian risteilylle, varmaan siksi, ettei vahingossakaan tulisi luvanneeksi mitään niin älytöntä ja riskaabelia kuin jonkun pihan lumihommien hoitaminen!) No tänä vuonna ei olisi lumitöitä ollut, eikä sen koomin hiihtolenkkejäkään.

Nyt joulua ostin meille iloksi jouluruusuja. Niillä on minulle erityinen merkitys, koska ne olivat äitini lempikukkia ja hänen vielä eläessään niitä sai joulunaikaan huonosti. Ostin hänelle kerran lahjaksi Rosenthalin posliinilautasen, johon oli maalattu jouluruusu. Aika turha kapistus, mutta lapset ostelevat juuri sellaisia. Rakkauslahjoja. ”Voi äiti – tiedän että rakastat jouluruusuja, tässä sinulle yksi joka ei koskaan lakastu” ja vaikka se ei sopisi mihinkään, äiti ei raaski hävittää sitä, ettei lapselle tule paha mieli! Niinpä lautanen oli aina jollain pöydällä ja iän karttuessa katselin sitä ja mietin, että pelastaisin äidin pudottamalla lautasen ja siis vahingossa särkemällä sen.

Kuten viime vuonnakin jouluruusut menestyivät ja kukoistivat loistavasti ja kuten viime vuonnakin päätin istuttaa ne keväällä pihalle. Viime vuonna se ei onnistunut, koska ne eivät millään pysyneet hengissä kevääseen saakka (koska siirsin ne näkymättömiin, koska ne eivät enää maaliskuussa olleet kovin kauniita ja lopulta unohdin kastella ne ja ne näivettyivät kuoliaiksi)

Mutta tänä vuonna onnistuin. Sunnuntai-iltana juuri ennen pimeää päätin istuttaa ne ulos. Yök kuinka kylmää ulkona oli! Ja siis istutin kukkia villaiset lapaset käsissäni tammikuussa! Kukat olivat jo vähän nuupallaan ja mietin ettei tästä kyllä mitään tule, mutta olen joskus erittäin itsepäinen ja koska olin päättänyt ne istuttaa, tein sen myös. Se oli kyllä jotenkin aivan superhullua. Mutta sinne ne pistin märkään ja kylmään maahan ja illalla myöhään, kun kävin kurkistamassa niitä, ne oikein loistivat kukkapenkissä! Saa nähdä kuinka ne kestävät kevääseen ja ehkä ensi vuoteen. Pidetään peukkuja! Sitä mietin, että voisiko vielä istuttaa sipulikukkiakin? Takuulla! Kerrankin ehtisin!

-Hanna

Elän edelleen ”joulun jälkeistä aikaa” vaikka joulusta on kohta kulunut jo kuukausi. Eilen aamulla, kun heräsin minulle järkyttävän pitkien kahdeksan tunnin yöunien jälkeen, mietin mitä tekisin energiapäissäni.

Ei puhettakaan, että olisin halunnut juoda aamukahvia, vaan oli ryhdyttävä johonkin toimeen. Pälyilin hetken ympärilleni ja arvoin lähteäkö lenkille, mutta säkkipimeä aamu ei houkutellut. Sen sijaan kirjastossa kajastivat ujoina joulukuusen lempeät valot kuin huhuillen, että haloo – joulu meni jo! Aivan niin armoisa joulupuu oli edelleen pystyssä. (Ei kuitenkaan suorassa. Se oli jotenkin killillään ressukka, vinossa)

En siis tosiaankaan ollut vielä heittänyt kuusta pihalle, en loppiaisena enkä Nuutinpäivänäkään. Meidän kuusi heilahti pihalle hei hei Heikin päivänä pieninä palasina. Eli katkoin poloiselta oksat yksi kerrallaan Fiskarsin voimasaksilla ja nakkasin ne suureen pahvilaatikkoon. Sieltä ne päätyivät tontin reunalle meidän pieneen metsään. Siinä tuli vähän ankea olo. Jotenkin yhtäkkiä tuntui siltä, että olisi murhannut jonkun. Kaunis elävä puu oli nyt katkottuina oksina maassa. Päätin etten enää hanki oikeaa kuusta, vaan kaivan jouluisin vanhan muovikuusen esiin säilöstään. Se on hankittu meille joskus aikoinaan, kun matkasimme aina joulun aikaan pois valoon ja lämpimään. Lähtö oli usein Tapaninpäivänä eikä silloin voinut temppuilla aidon kuusen kanssa.

Vielä oli kuusihommien jälkeen energiaa tallella ja lastasin autoon kaikki kerätyt pahvit ja muovit, ja lähdin viidettä kertaa kohti kierrätyspisteitä katsomaan, josko ne viimein mahtuisivat tähän asti täpötäynnä olleisiin sammioihin. Ja ilokseni ne mahtuivat. Tähän asti lähiseudun pisteet ovat tosiaan olleet ei vain ääriään myöten täynnä, vaan myös koko ympäristö on ollut täynnä.

On ihmeellistä kuinka törkeitä ihmiset ovat. Tai paremminkin törkyisiä. Viimeksi kun koetin viedä pahveja kierrätykseen, säiliöiden ympärillä pyöri tuimassa tuulessa hirveä määrä paperia ja muovia, säilin päällä könötti pari kattilaa ja paistinpannu, kenkiä ja rikkinäinen metallikori. En tiedä millaisen yön pimeänä hetkenä joku on ne kehdannut siihen jättää. Onko ehkä luullut tekevänsä peräti jonkun ekoteon, tuomalla rojunsa siihen? Kaikkea jätetään kaikkialle. Yhden espoolaisen luonnonsuojelu- ja virkistysalueen parkkipaikalla oli runkosänky. Se tuntuu hämmentävältä, kun itse ei heitä minkäänlaista roskaa luontoon tai kaupungin kadulle.

Roskareissulta kotiin saapuessani alkoi jo kahvi maistua ja päiväkin alkoi viimein sarastaa. Aamukahviseuranani olivat Hesarin lisäksi jouluruusut, jotka ovat vähän kiikun kaakun hengissä. Ja tänään, heti kun päivä alkaa taas sarastaa aion mennä istuttamaan ne kukkapenkkiin. Joulukuussa. Eksoottista. Saa nähdä kuinka niiden käy ja tuleeko tänäkin talvena pakkanen ja lunta vai ei.

Kierrätyksen ja siivouksen merkeissä alkanut päivä jatkui samoissa fiiliksissä, kun tein suuren luokan konmarituksen vaatekaapeissa. Se ollut ihan helppo homma. Mitä tehdä pikkumustalle, joka on ollut yhden kerran päälläni illallisjuhlassa vuonna 2008? Mekko on laadukas, aikaan se maksoi paljon, malli on klassinen ja koko on edelleen sopiva, mutta ei vaan ole ollut sille käyttöä. Ei se nyt siellä kaapissa kamalasti tilaa vie, mutta vieläkö sitä siellä tyhjän panttina riiputan? Entä musta tyllihame? Rakastan tyllihameita, mutta ehkä ne ovat vain jotain unelmia. En kuitenkaan ole se tyyppi, joka lähtee kylille nahkaisissa biker bootseissa, tyllihameessa ja nahkarotsissa, vaikka se näyttääkin hyvältä. Myyntiin menevät molemmat ja paljon paljon muita vaatteita.

Tällaiset päivät puhdistavat kaappien lisäksi omaa mieltä. Tulee kevyt fiilis, kun kaappien kummitukset lähtevät pois ja keskeltä notkolle painunut vaatetanko alkaa pinnistää jälleen suoraksi. Samaa teen muuten omalle kropalleni. Pinnistelen nyt suoraksi ahkerasti koska ollaan armaan personal trainerini Juhon kanssa ryhtyneet vahvistamaan jalkojani. Eli teen mm. maastavetoja. Se se on hieno liike! Kaikenlaiset kyykyt kuuluvat ohjelmaan myös. Ja niissäpä onkin haastetta kylliksi, koska vasen polvi ei tahdo päästää ylös eikä alas. Hän on aika taipumaton. Nyt katsotaan, josko se pikkuhiljaa suostuisi antamaan hiukan periksi kuitenkin.

– Hanna

Lehdessä oli muutama päivä sitten iso juttu Kalevala Korusta. Jutussa kerrottiin yrityksen huonontuneesta tuloksesta. Tuli surullinen olo. Kalevala Koru on yli 80 vuotias yritys, jonka tuntee varmaan jokainen suomalainen. Se on upea ihana osa Suomen historiaa. Naisten perustama, naisten omistama ja naisten johtama yritys.

Kalevala Korun omistaa Kalevalaisten naisten liitto. (Siis suomalaisten naisten – kalevalaisista naisista tulee helposti ainakin minulle mieleen jotenkin karjalaiset naiset)

Kalevala Korun sekä Kalevalaisten naisten liiton perusti kirjailija Elsa Heporauta, joka halusi pystyttää patsaan suomalaisen naisen kunniaksi. Patsaan rahoittamiseksi Heporauta ja joukko muita edistyksellisiä naisia päättivät teettää myyntiin koruja, jotka suunniteltiin suomalaisten muinaiskorujen pohjalta. Syntyi 40 korua käsittävä mallisto, joka esiteltiin vuonna 1937 ja se sai valtaisan suosion. Sodan syttyessä patsashanke jäädytettiin ja kertyneet varat annettiin sodassa kärsineiden auttamiseksi.

Kalevala Korun syntytarina on niin hieno. Jo ajatus siitä, että naiset ovat perustaneet yrityksen 30-luvulla on rohkea ja uskalias. Tänä päivänä naiset perustavat yrityksiä ilman, että sitä kukaan ihmettelisi, mutta 30-luvulla asiat olivat kovin toisenlaisia. Historia on pitkä ja siihen on mahtunut hurja määrä erilaisia korumalleja. Korut jotka säilyvät, kantavat myös henkilökohtaisia muistoja, jotkut suurempia ja jotkut pienempiä tarinoita. Minun suhteeni Kalevala Korun koruihin alkoi, kun olin vain vasta pieni käärö.

Vuonna 1953 äiti oli mennyt taidemaalari Christina Snellmanille malliksi pukeutuneena valkoiseen puseroon ja siniseen hameeseen rinnassaan hopeakoru. Taiteilija oli piristänyt yksinkertaista asua punaisella shaalilla ja siirtänyt kävyn kantaa kuvaavan Kaleva Korun korun puserosta shaaliin. Kun taulu valmistui, isäni ihastui siihen ja osti sen taiteilijalta, joten se oli kotini seinällä jo kun minä synnyin.

Taulu on tätä kirjoittaessani tuossa edessäni ja kävyn kantaa kuvaava koru on myös tallessa. Molemmat tietenkin suurenmoisen rakkaita minulle. Äiti käytti korua usein.

Toinen muisto on kouluajoilta. Luokkamme priimuksella oli etusormessaan hopeinen Sydänsormus, jota on tehty 40-luvulta lähtien. Se jäi niin hyvin mieleeni, koska tyttö aina viittasi vimmatusti tunneilla ja sormuksen sydän kilisi. Kilinä oli ihana ja vangitsi tietenkin myös opettajan huomion. Olisin niin kovin myös halunnut sellaisen ja ilahduinkin kymmeniä vuosia myöhemmin, kun oma tyttäreni toivoi saavansa sellaisen. Toive toteutettiin!

Ensimmäisen oman Kalevala Korun koruni sain teininä. Olin jo nuorena ihastunut leveisiin näyttäviin rannekoruihin, joita vieläkin käytän mielelläni. Mummini antoi minulle rippilahjaksi pronssisen Iku Turso rannekorun, jonka malli on vuodelta 1947.

Sain aikanaan äidiltä lahjaksi myös hyvin modernin Kalevala Korun kaulakorun, joka lienee 70-luvulta. Hopeinen koru on täysin ajaton ja sitä on voinut käyttää jo kuusi vuosikymmentä. Ajatelkaa! Jos nyt mietitään kestävää kehitystä ja halutaan kuluttaa vähemmän, niin kannattaako ostaa, vaikka 45 euron korvakorut jotka ovat kauniit mutta joiden arvo on oikeasti nolla, vai korvakorut jotka maksavat 90 € mutta niiden laatu sekä muotokieli kestävät loputtomiin ja ne on valmistettu Suomessa?

Viimeisen puolen vuoden aikana olen saanut käyttää Kalevala Korun koruja kuvauksissa. Upeat korut ovat olleet monesti juuri se juju jota asu on kaivannut.

Jotenkin tämä Kalevala Korun perintö, perustaminen ja tarina sykähdyttävät minua ja haluaisin, että yritys menestyisi ja voisi hyvin. Itse liityin juuri Kalevalaisten naisten yhdistykseen. Olla yksi lenkki suomalaisten vahvojen ja ennakkoluulottomien naisten sukupolvien ketjussa, on minusta kova juttu. Siinä on voimaa.

-Hanna

Kaupallinen yhteistyö: Vaasan

Olen viime viikolla monena päivänä huokaissut itsekseni ääneen, että olen niin onnellinen. Ja voi että se on tuntunut hyvälle. Sekä onni että sen tunteen ääneen toteaminen. Vielä lisää mielihyvää on tuottanut se, että olen huomannut olevani onnellinen. Mukava onnellisuuden kierre, jossa toinen asia syöttää toista. Onnellinen elämäntapa koostuu monesta asiasta.

Tiedän kyllä mistä kaikki tämä johtuu. Syynä ovat lepo, liikunta, hyvä ruoka oikeaan aikaan ja ulkoilu sekä ystävien tapaaminen. Joululoma tuli todella tarpeeseen. Ennen lomaa olin uupunut, kiireessäni söin väärin (sitäpaitsi kiireessä syöminen ylipäätään on huono juttu). En ehtinyt liikkua ollenkaan tai ainakaan niin paljon kuin olisin halunnut ja nukuin luvattoman lyhyitä öitä. Eli tosi monta asiaa oli aivan retuperällä. Niin, enkä tietenkään ehtinyt tavata ystäviäni. Kaikki hirveän tärkeitä asioita.

Loman ensipäivät menivät edelleen kiireessä, muuta pikkuhiljaa aloin nukkua pitkiä yöunia. Paljon pidempiä kuin tavallisesti. Virkeänä jaksoin lähteä liikkumaan ja lopulta sain takaisin minulle parhaiten sopivaan ruokarytmin, johon kuuluu viisi ateriaa päivässä ja ruokaa kolmen – neljän tunnin välein ja ehdin nauttia siitä mitä söin.

Nämä kolme ovat mun peruskallioitani. Uni, liikunta ja ruoka. En tarvitse hirveän pitkiä yöunia, 6-7 tuntia riittää mainiosti, mutta liikuntaa tarvitsen ja jos alan lipsua ruokavaliosta, siitä seuraa väsymystä, lihomista ja pahaa oloa sekä kehossa että mielessä.

Olen onneton, jos syön väärin. Suolistolla ja sen hyvinvoinnilla on suuri merkitys kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Aivojen ja suoliston yhteys onnellisuuteen on tutkittua tosiasiaa. Tarvitaan kuituja, vitamiineja ja nautintoa. Aterian ja aterioinnin pitäisi olla nautinto. Makuja, yhdessäoloa ja myös silmänruokaa.

Minulla oli ennen suuri perhe ja ruokapöydän äärellä istui meidän viiden lisäksi usein ystäviä ja lasten kavereita. Nyt, kun lapset ovat aikuisia, meitä on täällä kotona vain kaksi ja ruuan laitto tuntuu välillä turhalta. Mutta onneksi on olemassa leipä! Upea, ihana ja maukas leipä, jonka päälle voi rakentaa kokonaisia kauniita ja hyviä aterioita.

Olen ihastunut Vaasan Ohut kaura 100% pehmeisiin, ohuisiin kauraleipiin, jotka on leivottu ilman vehnää. Niissä maistuu ihanasti kauran hyvä maku ja koska niissä on 8,1 % kuitua ne hellivät myös suolistoani.

Minulta kysytään monesti, kuinka olen niin energinen, mutta niinhän se on, ettei se mitään magiaa ole. Hiilihydraatit ovat energianlähde ja ruokavalioni sisältää niitä ainakin jokaisella kolmella pääaterialla. Syön myös iltapalaksi aina leivän. Illalla nautitut hiilihydraatit edesauttavat hyvää unta.

Päivällä maukkaiden, ilman vehnää leivottujen kauraleipien päälle voi rakentaa kokonaisia aterioita. Ihanan lounaan saa esimerkiksi laittamalla tuollaisen tuoreen ohuen kauraleivän päälle hummusta, broilerin sisäfileitä ja juureksia. Lounasruoka valmistuu vartissa ja on terveellinen sisältäen sopivasti hiilihydraatteja, kuituja ja proteiinia. Runsaskuituinen kauraleipä korvaa minulla riisin, jonka keittäminen tuntuu menevän liikaa aikaa.

Nopeita hiilihydraatteja eli valkoista leipää, karkkia, leivonnaisia ja ylipäätään sokeria ja erittäin tärkkelyspitoisia ruokia vältän, mutta hitaat hiilihydraatit, joita saa viljatuotteista, hedelmistä ja marjoista, ovat kyllä mulle elinehto. En jaksa mitään, eikä vatsani voi hyvin, jos en saa kuituja ja jos energiatasoni ei pysy suurin piirtein tasaisena.

Kun tekee mieli makeaa, voi leivän päälle laittaa tuorejuustoa ja marjoja tai hedelmiä ja muutaman pähkinän. Se on ihana herkku, jälkiruoka tai välipala kahvin kanssa.

Hyvälle leivälle voi tosiaan koota kauniin, onnea tuovan aterian, josta kiittävät molemmat aivomme. Sekä pää että suolisto. Silloin voi huomata huokaavansa ääneen – voi vitsi, kun mä olen onnellinen!

-Hanna

Maailma on täynnä kiusaamista kaikilla tasoilla. On kiusaajia ja kiusattuja eikä kiusaaminen ikinä lopu. Luulen että kiusaaja ei tunnista itseään, hän oikeuttaa tekonsa jollain oudolla tavalla.

Kysyin tässä yhtenä päivänä Facebookissa mitä sarjoja tai leffoja kannattaisi katsoa suoratoistopalveluista. Sain valtavan määrän vastauksia ja ystäväni sanoikin minulle, että olin avannut varsinaisen Pandoran lippaan. Tavallaan hän oli oikeassa.

Kreikkalaisen mytologian mukaan Pandoran lippaasta ryöppysivät ulos kaikki maailman vitsaukset ja tällä hetkellä kiusanani on sarja, jota en voi lakata katsomasta. Katson sitä tunti toisensa perään ja sellaiset tärkeät elämän ilot kuten siivous ja sen sellainen soittaa toista viulua elämässäni. Elämässäni, jonka on vallannut tyttökirjojen Anna. Netflixin 27 osainen sarja Anna, a lopussa perustuu L.M. Montgomeryn Anna kirjasarjaan, joka kertoo Vihervaaran Annasta, joka on lastenkodissa kasvanut orpo, jonka keski-ikäiset sisarukset adoptoivat.

Kun kyselin minkä tyyppinen sarja on, sain vastaukseksi, että vähän sellainen kuin Pieni talo preerialla. Ja totta, vähän sen tyyppinen se onkin. Ajattelin että se voi pyöriä tuossa seuranani, kun teen niitä kotihommia, vaan toisin kävi. En pysty katsomaan sarjaa vain toisella silmällä.

Ensinnäkin se on hyvin kauniisti kuvattu, jo intro on niin kaunis, etten raaski hypätä sen yli.

Hyvän sadun tapaan Annan tarina on täynnä opetuksia ja on kiinnostavaa huomata kuinka mikään tässä maailmassa ei lopulta muutu.

Kovin syvältä viiltää, kun heikkoja kiusataan, vaan ainapa löytyy ne oikeasti heikommat rehvakkaat itseään täynnä olevat sydämettömät mätämunat, jotka ottavat asemansa muita kiusaamalla. Eivätkä ne ole sarjassa, saduissa tai oikeassa elämässäkään vain lapsia. Kiusaajien ikähaarukan alkupäätä en uskalla arvata mutta janan loppupää on siinä sadan vuoden paikkeilla.

Anna, a lopussa -sarjassa myös opettaja kiusaa ja nöyryyttää oppilaitaan. Sekään ei ole historiaa. Samaa tapahtuu myös nykyään, vaikka sarjaa katsoessa jostakusta voi tuntua, että siinä tapahtuva toiminta kuuluu historiaan ja on todella vain eilistä päivää. Ei se ole.

Omassa koulussani oli useampikin oppilaita kiusaava ja nöyryyttävä opettaja, mutta yksi oli ylitse muiden. Hänen tapansa opettaa oli täydellisen auktoritäärinen, hän kiusasi ja nöyryytti oppilaita ja nauroi niille, jotka tekivät virheitä. Kun hänen tuntinsa oli edessä, moni oppilas pelkäsi kuollakseen.

Minä en pelännyt. En ole koskaan pelännyt auktoriteettejä, mikä ei tarkoita, ettenkö kunnioittaisi heitä. Tätä opettajaa en kuitenkaan kunnioittanut ja olin yksi niistä harvoista, jotka uskalsivat panna kampoihin. Se oma pitkä tarinansa. Unohtumaton ja karu.

Minulle hyvin läheinen ihminen opiskeli aivan vasta arvostetussa korkeakoulussa, jossa oli niin ikään kiusaava opettaja. Hän otti läheiseni silmätikukseen ja rääkkäsi, häpäisi ja kiusasi tätä loputtomasti. Mikään ei muutu.

Kiusaamisen nollatoleranssista puhutaan niin paljon. Koulukiusaaminen on vain yksi kiusaamisen paikka. Työpaikkakiusaaminen on arkipäivää kaikilla aloilla entäpä nettikiusaaminen? Oh la laa – sielläpä vasta riehutaankin. Ja oikeasti missään näistä paikoista kiusaaminen ei ole loppunut suurista puheista ja yrityksistä huolimatta. Eikä se ikinä lopu. Siksi Anna -sarjan katsominen on vanginnut minut. Olen itkenyt niin paljon sitä katsoessani, en omia kiusaamisen kokemuksiani, vaan sitä kuinka julmia ja sydämettömiä me olemme. Ja raastavaa on tieto siitä, että sama jatkuu joka päivä jossain.

Olen aivan varma, että jokaikinen ihminen sarjaa katsoessaan kykenee samastumaan kiusattuun ja näkee kiusaajan vastenmielisenä yksilönä. Mutta miksi ihminen ei näe kiusaajaa, kun katsoo peiliin?

Ei pidä silti luulla, että Anna, a lopussa olisi ahdistava tai ikävä sarja, ei todellakaan. Aivan napakymppihän se on. Suloinen, elämäniloinen ja helpolla tavalla syvällinen. Lämmin suositus, kaikkien yhtään romantiikkaa rakastavien kannattaa unohtaa siivous ja siirtyä seuraamaan 1800-luvun elämää Kanadassa. Minäkin siirryn sinne nyt!

Hanna – ei hoota lopussa

Pää on niin täynnä ajateltavaa, että en oikein tiedä mitä tekisin sen kaiken kanssa.

Fiksujen ihmisten seura saa minut janoiseksi ja nälkäiseksi tietämään lisää. Herää myös epäilys siitä, että olen henkisesti laiska ja ehkä tyhmä.

Eilen tapasin kuvauksissa kolme hyvin erilaista huippunaista. Rosa Meriläisen, Satu Silvon ja Suvi Auvisen. Sain niin paljon tietoa, virikkeitä ja ajateltavaa, että päässäni on ruuhkaa. Kaikki nämä kolme naista tietävät niin paljon, niin monista asioista ja ovat tehneet, vaikka mitä, että heidän kanssaan keskustellessa tulin vain uteliaammaksi kaikesta siitä tiedosta ja osaamisesta, mitä heistä ryöppysi ulos, että illan suussa kotiin päästyäni oli pakko mennä nukkumaan. Toivottavasti aivot latasivat muistiin kaiken sen mitä olin kuullut. Kun kuuntelin näitä kolmea ja myös Harri Syrjästä aloin miettiä paljon omaa kuplaani, jossa elän. Me kaikkihan elämme kuka missäkin kuplassa ja vääjäämättä kuplan sisällä on enimmäkseen jollain tapaa samankaltaisia ihmisiä kuin itse olemme. Tuli tunne, että vietän likaa aikaa yksin. On kuultava enemmän.

Tietenkin on lehdet, kirjat, teatteri ja televisio (jonka katselussa on kyllä syytä olla jonkin verran tarkkana, jos on määrä valistaa itseään ja avartaa näkemyksiään! Se, että ohjelmalla on paljon katsojia, ei kerro sen laadusta.) Mutta rakastan keskusteluja ihmisten kanssa, ehkä siksi että se on nopeampaa ja voin kysyä lisää.

Kun sitten heräsin tunnin uniltani, tuli tunne, että olen todella tyhmä ja maailma on täynnä tietoa, joka minun pitäisi kerätä itseeni. Selvääkin selvempää joka päivä on se, että en käytä aikaani parhaalla mahdollisella tavalla. Hukkaan sitä. Tarvitsen tyhjää aikaa, aikaa laiskotella, tuijottaa tulta tai merta. Ja siihen väliin kaikenlaisten ihmisten seuraa.

Ajan hukkaamisesta turhaan tuli aamukahvia juodessani ja samalla lehteä lukiessani muistutus, joka sai aikaan suuren tunnekuohun.

Lehdessä oli otsikko ”Lasten ruokkijalle tunnustus” Jutussa kerrotaan Vantaalaisesta eläkeellä olevasta ravintola-alan ammattilaisesta Anneli Virtasesta, joka järjesti Ilolan lapsille kesäruokailun. Kesäviikkoina lapsille tarjottiin aamupuuro, lounas ja välipala sekä paljon erilaista tekemistä. Tämä kaikki tehtiin talkoovoimin.

Anneli Virtanen totesi:

”Monilla aikuisilla on ylimääräistä aikaa, mutta me käytämme sen usein tehottomasti. Alueella on paljon lapsia, jotka joutuvat viettämään kesää yksin. Jokainen lapsi tarvitsee turvallista aikuista.”

Tällaiset ihmiset ovat puhdasta kultaa.

Toiminta yhdisti aikuisia, jotka nyt puuhaavat muutakin yhteistä hyvää alueella ja puistoruokailu järjestetään myös ensi kesänä. Tällainen pyyteetön työ toisten hyväksi nostaa minulla tunteet aivan pintaan. Kuinka upeita ihmisiä täällä on! Se että saa tällaisen idean ja on se enrgia, että lähtee tutkimaan, kuinka asian voisi toteuttaa ja sitten vielä saa sen aikaiseksi – se tosiaan on palkinnon väärti! Onnea Vantaan vuoden kaupunkilainen Anneli Virtanen ja te kaikki muut, jotka saitte tuon kaiken aikaan. Ihailen!

Hyvää lauantaita – käytetään aikaamme hyvin!

Hanna

Hyvää uutta vuotta! Ja vuosikymmentä! Eletään iloista 20-lukua!

Olen tässä parin päivän ajan pyörittänyt puhelimeni kuvavirtaa viimevuodelta. Kuvia oli yhteensä 14 340. On siinä pyörittämistä kyllin. Kun pääsin kesäkuun alkuun, olin jo aivan poikki ja kuuden huippukuvan sijaan olin poiminut 68 kuvaa, jotka kuvasivat jotenkin eri kuukausien huippuhetkiä. Vallatonta! Oli pakko lopettaa kuvien katselu ja alkaa sen sijaa ajatella.

Viimevuoden tärkein asia oli pikku Morriksen syntymä. Minusta tuli mummi. Siitä voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan, kuinka ihana on tyttäreni pieni perhe, kuinka ihana pieni lapsi on, kuinka haluan viettää aikaa hänen kanssaan, kuinka äidin ja tyttären suhde muuttuu, kun tytär saa lapsen. Ja kuinka onnellinen olen, että sekä äiti että lapsi voivat hyvin. Koko asiaan ei oikeastaan ole sanoja, on vain suunnattomasti tunteita ja loputon uteliaisuus kaikkeen siihen millainen tuo pieni olento on.

On jännää, ettei sitä vauvaperheen arkea ja sen uuvuttavuutta enää muistanut. Koko elämähän siinä muuttuu ja mullistuu totaalisesti. Suurin muutos on vastuun tunne uudesta ihmisestä, rakkaus, jota on loputon määrä ja ajan käyttö. Aikaa ei riitä enää mihinkään entiseen. Elämään tulee uudet kuviot.

Toinen ihana uusi asia viime vuonna, oli Mitä tänään syötäisiin? Perjantai -ohjelman juontajan pesti. Sitä ohjelmaa on aivan ihanaa tehdä. Minut otettiin tiimiin vastaan lämmöllä ja olen saanut niin valtavasti hyvää palautetta työstäni, että se on vähän hämmentävää. (Hyvin sopii ruokaohjelman tuo hämmennys!) Parasta siinä on ihmiset, joiden kanssa ohjelmaa teen ja asiat joita opin, kun huippukokit pyörittelevät patoja ja käyttävät veistä.

Ihana työasia on tietenkin myös rakkaan Suomen kaunein koti -ohjelman tekeminen. Viime kesänä seikkailimme kesämökkejä katsastamassa ja se homma haukkasikin melkein koko kesän. Onneksi sen sai kuitenkin viettää loistoseurassa, ihanien ihmisten kanssa. Ohjelman kuvaukset on suuri seikkailu ympäri Suomen, meikkejä ja vaatteiden vaihtoa teiden varsilla, hotelliöitä, pitkiä kilometrejä maan äärestä laitaan. Ja välillä ikävä kotiin, omaan sänkyyn oman kullan viereen ja omaan aamiaispöytään.

Tein vuoden aikana monta matkaa. Jo pelkästään blogiyhteistöinä kävin 10 kertaa Virossa, ajoin pitkin poikin Suomea, piipahdin Lontoossa tutustumassa Sothebyn huutokauppaan ja laulamassa pubissa, sain päähäni lähteä kahdeksi päiväksi Riigaan nauttimaan keväästä, kävin pääsiäisenä tyttäreni kanssa täpötäydessä Prahassa ja seikkailin Kööpenhaminassa sisustustoimittajien kanssa. Espanjasta hain valohoitoa marraskuussa ja opin sillä matkalla, että minun on aika ryhtyä tekemään asioita, joita eniten rakastan.

Muutenkin olen miettinyt, kuinka lyhyt elämä on ja kuinka se voi päättyä koska vain. Menetin kesän ollessa kauneimmillaan rakkaan ystävän, jolta opin hirvittävän paljon. Hän oli hieno ihminen, eikä vain puheissa, joita puhutaan kuoleman jälkeen. Tommi oli erityinen, suuri ihminen.

On siis tehtävä asioita, joita rakastaa, mutta ne on myös oivallettava. Sitä voi luulla rakastavansa kaikenlaista, kopioida muita, tehdä kuten aina on tehty. On tärkeää kuunnella itseään tarkalla korvalla ja annettava itselleen sitä, mitä on usein vähiten, ainakin omassa elämässäni – aikaa ajatella ja olla tylsä.

Kaikkein hauskinta tekemistä (vauvanhoidon lisäksi) on ollut kakkujen leipominen ja raastavan rankat vaellukset vuorilla Espanjassa. Ja se hetki, kun tajusin, että voin joogata just niin kuin mua huvittaa merenrannalla. Tähän oivallukseen tulen palaamaan vielä usein! Tiedän sen.

Jos minun pitäisi ajatella koko 2010 –lukua ja mitä se toi tai vei, niin tärkeintä mitä se toi on Fustra ja ystävyys mun huippu treenarin kanssa, endurokokemukset Saharassa ja mun naisystävät, jotka kohtalo johdatti meille vuosikymmenen alussa aarteenmetsästyseen ja olivatkin itse se aarre.

Jokapäiväinen onneni on perhe ja sen laajennettu versio, johon kuuluu sukulaisia ja ystäviä. Ja mikä ihmeellinen onni mulla onkaan käynyt ja kuinka sen olen ansainnut, kun kaiken ytimessä mun onnet ja onnettomuudet jakaa joka päivä mun vastakappale, joka just kohta kömpii ylös tuolta sängystä ja sanoo leveästi hymyillen ”huomenta rakas”. I am blessed.

Onnen vuotta 2020 sinulle toivoo Hanna!

Makea jouluni

Sinne meni joulu! Haloo taas maailma ja todellisuus, tässä istun toimistossani (nojatuolissa) ja kirjoitan, vaikka sormet juuri ja juuri taipuvat. Ne ovat sokerista tönkköinä.

Heräsin nyt aamuyöllä painajaiseen, jossa nukuin Kirkkoherra Kari Kanalan toimiston sohvalla. Kirkkoherra oli jo poistunut toimistostaan ja luulin, että minua koetti herättää sohvalta hänen sihteerinsä, mutta se olikin joku nutturapäinen naispahis. Huusin hänelle papin sanoneen, että Jeesus voi asua vaikka muffinssissa! Sitten ravistelin itseni väkipakolla hereille. Huh.

Mistähän painajaiset tulevat? Kari Kananen oli meillä vieraana Mitä tänään syötäisiin? Perjantai –ohjelmassa eilen. Siinä tietenkin syy hänen esiintymiseensä unessani. Se miksi Jeesus voi olla muffinssissa, samoin kuin nämä tönköt sormeni, johtunevat liiasta sokerin syömisestä.

Tiedättekö, olen jo vuosien ajan ollut jouluisin varsin tarkka sokerin syömisessä, mutta tänä jouluna annoin mennä. Olen syönyt kokonaisen joulupukin reellisen konvehteja! Ja vieläpä vailla minkäänlaista huonoa omaatuntoa siitä. En ole myöskään syönyt niitä itseltäni tai muilta salaa, kuten yleensä. Ai miten voi syödä itseltään salaa? No se menee niin, että syö piilossa ja selittelee itselleen jotain, joka antaa luvan tähän syntiseen toimintoon. (Hmmm – olisiko tässä syy painajaisen muffinssi-osuuteen?)

Joulun ruokavalio on muutenkin ollut vähän toisenlainen kuin ennen. Ei kinkkua, vaan savustettua peuraa, ei lohta missään muodossa, vaan siikaa kaikissa mahdollisissa olomuodoissa. Kylmäsavustettu siika oli uusi asia, joka on ehkä parasta kalaa, mitä kuunaan olen suuhuni pistänyt. Lohta en pysty enää syömään. Se saattaa siirtyä samaan kategoriaan savumakrillin kanssa. Ei mene alas. No yhtä kaikki – nälkä ei ollut, enkä juuri syönyt liikaa muuta kuin konvehteja, juustoja, konvehteja, leipää, konvehteja ja perunalootaa. Mainitsinko jo konvehdit? Ja nyt tilanne on se, että alas menee vain tuoreet vihannekset.

Väsymystä ilmassa

Melkein joka kerta tänä vuonna blogia kirjoittaessani, olisin halunnut kertoa, että olen aivan poikki, mutta en ole viitsinyt ihan jokaiseen juttuun siitä valittaa. Väsymys on oma vikani ja se nolottaa. On muutenkin ärsyttävää valittaa. Plus on typerää olla väsynyt, koska voisi olla olemattakin. Voisi tehdä asiat toisin. Se tulee olemaan ensi vuoden teemani. Se miten sen toteutan, on vielä raakileena päässäni. Saattaa olla, että tarvitsen suunnitteluapua päivyrini järjestämiseen joltain, mutta muutos tulee vääjäämättä. Jos en tee sitä itse, painajaisen muffinssi hoitaa asian ja tulee jonkinlainen stoppi. Tekemistä ei ole liikaa, asiat vain on tehtävä toisella tavalla.

Tänään on kulunut yksitoista päivää siitä kun tulin Espanjasta. Neljä päivää tein ensin kuvauksia, sitten kolmessa päivässä väänsin kasaan joulun, jota juhlin ihanassa seurassa kaksi päivää. Tapaninpäivänä nukuin, nukuin saunoin ja nukuin ja katsoin elokuvia. Mm Yksin kotona leffoja, joissa huutonauroin. Tajuatteko! Ei mitään Aki Kaurismäkeä todellakaan! Repartoaariin kuului myös Hitchcockin Varkaiden paratiisi ja upean koukuttava neljän jakson minisarja Hercule Poirot: Aikataulukon arvoitus, jossa pääosaa esittää John Malkovitch. Ihan toisenlainen Poirot, erittäin kiinnostava. Sarjan voi katsoa MTV palvelusta vielä 10 päivää, suosittelen!

Eilen sitten siivosin keittiön ja söin ne viimeiset konvehdit.

Jouluni jäi vähän vajaaksi, koska tein sen liian nopeasti. Joulua täytyy fiilistellä kauemmin etukäteen. Ei ole järkeä täräyttää megajoulu kasaan ja sitten siivota se pois. Tämän muistan jatkossa.

Pois menneet mielessäni

Jossain jonkun viime päivien Facebook-päivityksessä henkilö kertoi, että hän oli laskenut, että kuolemasta ja kuolleista oli aattona puhuttu 132 kertaa. En hämmästynyt. Mikä siinä onkaan, että pois menneet ovat niin kovasti mielessä ja kaipauksen kohteena juuri jouluna? Tietenkin äitini on ollut minun jouluissani mukana 59 kertaa (miinus ne kerrat, jotka olen viettänyt joulun maailmalla) Kun äiti kuoli, monet kertoivat, että ajattelevat pois mennyttä äitiään joka päivä. Ihmettelin sitä ja olin varma, että itse en ajattelisi. Olin väärässä. Äidit ovat erityisiä, se on ihmeellistä. Kun ajattelen sitä, mietin, että olisin halunnut olla hänelle parempi ja samalla mietin, kuinka monet sanovat haastatteluissa, etteivät kadu mitään. He ovat joko typeriä tai valehtelevat.

Yhden joulun ihme

Tapaninpäivänä 15 vuotta sitten matkasin Saarenmaalle katsomaan vasta ostamaamme taloa, söin vain soseita, koska 13.12. minulta oli leikattu suusta syöpäkasvain. Kasvain joka piti meidän perheen poissa Thaimaasta tuona jouluna.

Olen kertonut sen tarinan moneen kertaan, mutta edelleen se on osa minua. Meidän perhettä ei päästetty sinä jouluna Khao Lakiin eikä koko Thaimaahan, vaikka suorastaan taistelimme koko kevään, että pääsisimme sinne. Matka torpattiin alusta pitäen jokaisella mahdollisella tavalla ja syöpä oli viimeinen niitti, jolla se estettiin. Se on merkillinen asia. Vietimme siellä muutamia jouluja, ennen vuotta 2004, mutta en ole voinut palata sinne enää.

Kaunis Thaimaa ja sen turkoosit kirkkaat vedet, valkoinen hiekka ja jumalainen ruoka ja meidän pienet tytöt pulikoimassa rannalla ja syöttämässä kulkukoiria… on tämä elämä ihmeellistä. Ja sitten se yhtäkkiä loppuu. Siksi on kyllä hyvä syödä konvehteja tarpeeksi, mutta joulu loppuu ja rasiat tyhjenevät ja taas alkaa porkkana-aika! Itselleni muistutan, että ihan kaikesta täytyy muistaa nauttia ja sen tähden on koetettava olla läsnä kaikessa täysillä.

Nautinnollista viikonloppua!

Hanna

Joulu tulee! Jippiii! Paitsi, että joulu on ihana, niin mun on pakko myöntää, että stressaan sitä aivan älyttömästi aina. Ehdinkö kaiken? Onko kaikkea riittävästi? Onko siistiä? Maistuuko kaikki hyvälle? Onko jokaiselle tasapuolisesti lahjoja? Joo joo – mä tiedän jokaiseen väittämään vastaväitteen mutta mä en osaa ottaa rennosti. Yritän ihan hitokseen, mutta vaikeeta on!

Selasin yhtenä päivänä Pinterestissä kuvia, jotka kuvaavat mun täydellistä joulua. Ei mitään mahdollisuutta toteuttaa niitä kolmessa päivässä. Mietin ja totesin, että kukaan ei varmaan jää kaipaamaan mun unelmien piparkakkutaloa tai punavalokoista täydellistä red velvet kakkua. Mutta tänään toteutin kyllä lähes pakkomielteisesti kaksi joulukranssia, joita niitäkin ilman olisi varmaan voinut tämän joulun viettää.

Meidän joulumenu on kuitenkin helppo. Kaloja, jotka saa valmiina kaupasta, Ritva-siskoni tekemää lasimestarin silliä, kaupan pateeta ja kuoriperunoita (ehkä myös Skagen röraa). Pääruokana on savustettua peuranpaistia, riistakastiketta, imellytettyä perunalaatikkoa, lanttulooraa ja Hasselbackan punajuuria. Jälkkäriksi on kakku. Helppoa siis. Lounaaksi syödään ihanaa, äitini reseptillä valmistettua lihapiirakkaa ja buljonkia.

Olen jo kahteen kertaan päässyt maistamaan perinteisiä joulupöydän herkkuja. Ensimmäisen kerran Eckerön M/S Finlandialla ja sitten viime tiistaina legendaarisella Kalastajatorpalla. Pyöreän salin joululounas notkui huolellisesti valmistettuja joulumakuja. Torpan pyöreä sali on niin hieno ja jotenkin niin legendaarinen. Siellä on vietetty missikisoja, kuvattu elokuvia ja ennen kaikkea, siellä söin illallista lakkiaispäivänäni kauan sitten. En unohda sitä iltaa koskaan se oli oman elämän alku. Koulu oli takana ja elämä edessä. Missään sitä ei olisi voinut hienommin viettää kuin juuri Torpalla!

Keskiviikkona ja torstaina oli kuvauksia ja kun vasta maanantaina olin tullut kotiin Espanjasta, pää oli kuin karuselli. Päivät sekosivat keskenään ja perjantaina stressi olikin päästä nappaamaan ihan tosissaan kiinni minusta. Päätin torjua sen viettämällä päivän ikään kuin kokonaan itselleni.

Menin aamulla osteopaattiseen hierontaan. Se on tällä hetkellä yksi parhaista asioista mun elämässäni. Sami Ruotsi saa mun kehon kivuttomaksi, rennoksi ja joustavaksi, mun syke laskee ja niinpä minä tälläkin kertaa nukahdin autuaasti hänen käsittelyynsä. Näin unia siinä hoitopöydällä.

Sitten jatkoin rentoutumista rentoutuskellunnassa, johon sain viime jouluna lahjakortin. Mun elämä on niin hullua, etten ole voinut lunastaa lahjaa aiemmin tänä vuonna, mutta tämä hetki olikin sille kaikkein paras ja ihanin. Kysymys on siis siitä, että ihminen menee kelluntatankkiin kellumaan kehonlämpöiseen suolaveteen tunniksi. Mukaan ei tarvita mitään, vedessä kellutaan alastomana. Pyyhkeet, shampoot ja kaikki muu kuuluu hintaan.

Koko homma hiukan jännitti, en oikein tiennyt mitä odottaa. Mutta näin se meni:

Astuin sisään äärettömän kauniisiin Floatin tiloihin Iso Roobertinkadulla ja minut ohjattiin omaan kelluntahuoneeseen, jossa oli kelluntatankki ja suihku. Tankki oli suuri, paljon suurempi kuin odotin.

Tankki on jotenkin kreisi sana, mutta sehän se on. Valkoista muovia oleva tankki, jonka pohjalla on ehkä puoli metriä (tai vähemmän) voimakkaan suolaista kelluttavaa vettä.

Astuin tankkiin korvatulpat korvissa (talon puolesta) ja veden lämpötila oli täydellinen. Suljin tankin oven, ja aloin kellua. Koska olin nukkunut juuri hieronnassa, olin varma, etten rauhoitu ja tunnin kellunta oli ajatuksena oikeasti ihan mahdoton. Ajattelin, että kellun viisi minuuttia ja sitten vaan lähden. En uskonut kykeneväni tähän kellumishommaan ollenkaan, vaikka nukahdan aina helposti paikkoihin, jossa ei voi tehdä mitään, kuten tietokonetomografiaan, hammaslääkäriin, kampaajalle jne. nyt olin kuitenkin varma, että tunti tankissa tuntuisi vuorokaudelta.

Aluksi tankissa soi hiljaa spa-musiikki, mutta pian se sammuu. Sammutan myös sinisen terapiavalon ja olen täydellisessä pimeydessä ja hiljaisuudessa. Koetan saada aikani kulumaan ja ryhdyn suunnittelemaan joulun kalapöytää. Pääsen kohtaan: osta mätiä, smetanaa ja sipulia. Se on ensimmäisenä listallani. Sitten herään, kun käteni nytkähtää, kuten raajat unissa joskus nytkähtelevät. Aloitan uudelleen mätiä…No niin, nukuin siis koko tunnin! Herään siihen, kun musiikki alkaa jälleen ystävällisesti soida kertoen minulle, että viiden minuutin kuluttua täytyisi nousta tankista suihkuun.

Aivan ihana paikka. Lähden kotiin onnellisena ja rentoutuneena valmistautumaan tuotantoyhtiön pikkujouluihin.

Juhlat alkavat peliluolassa, jossa on parikymmentä flipperiä! Pelasin kuin viimeistä päivää! Täydellinen vastakohta kellunnalle ja hieronnalle, mutta jäätävän hauskaa. Ja kuinka upeita vanhat flipperit ovatkaan! Uuuh! Peliluolasta jatkoimme illalliselle, jossa istuin yllättävässä ja ihanassa seurassa ja söin mm. savustettua karitsan fileetä.

Niin vieri perjantai kokonaan omaan piikkiin kaikessa ihanassa ja hauskassa. Eilen sitten vähän stressiä ja varmaan tänään lisää. Kai tästä joulusta taas selvitään. Juuri nyt tuntuu siltä, että ei mitään ongelmaa. On ihana saada kaikki lapset, näiden puolisot, pieni lapsenlapseni ja yksi ihana koira kylään. On upeaa, että on olemassa kokonaine perhe. Siitä olen suunnattoman kiitollinen.

Hyvää joulua kaikille ja ihanaa viikkoa myös teille, jotka ette vietä joulua.

Tänään sunnuntaina 22.12. alkavat päivät jälleen pienin kukon askelin pidentyä. Ennen kuin huomaammekaan, päivissä on valoa. Olkoon sitä myös kaikkien mielissä.

Rakkaudella Hanna

❤️