Eilen….

Eilen suutuin niin paljon, että sain saman tien migreenin. Mikä raivostuttava epäonninen päivänpilauskierre, johon olin itse täysin syytön!

Piti tehdä kaikenlaista tärkeää ja mukavaa, mihin en pystynyt, koska samalla, kun näkökenttäni hämärtyi salamoina iskevän näköhäiriön sykkiessä silmässäni, alkoi tuo vertaansa vailla oleva kaiken lamaannuttava helvetillinen kipu. Kivulle pitää antautua. Ottaa lääke ja päästää irti. Sulkea silmät, levätä pimeydessä ja antaa olla. Antaa lääkkeen lamaannuttaa, rentouttaa ja viedä mennessään kaikki. Jos tappelet vastaan, häviät varmasti.

Periksi antaminen oli vaikeaa, koska suuttumus on niin suuri. En muista, koska olisin ollut niin raivoissani, kuin eilen. On vaikeaa päästää irti ja alkaa hengittää, kun raivo polttaa mieltä ja suonissa virtaa viha, pettymys ja suru. Kaikista ajatuksista pitäisi päästää irti ja kellua lääkkeen tuomassa pehmeässä rauhassa ja pudota pumpuliseen uneen. Mutta kuinka sen teet? Jos pääsetkin irti suuttumuksesta toviksi, muistat mitä kaikkea oli tarkoitus tehdä. Mitä piti tehdä. Mitä halusit tehdä. Ja nyt sinut onkin tuomittu olemaan tekemättä yhtään mitään. Koko päivä valuu alas viemäristä, tuomatta mukanaan mitään hyvää. Ainoa positiivinen asia on se, että on olemassa lääkkeitä, joilla kipu lähtee. Olen onnekas, jotkut kärsivät paljon pahemmin. Siis vain yksi päivä. toivottavasti. Kun aurinko nousee, on uusi ja parempi.

Nyt on sen uuden päivän aamu ja kipu on tiessään. Vain pieni jälkijomotus kiristää enää päätä. Suuttumus on poissa myös. Ei kannata pitkään istua kaktuksen päällä, jos pystyy nousemaan ylös. Vaikka olikin syytä suuttua.

Migreeni tuo mukanaan muutakin ikävää, kuin kivun ja pahan olon sekä menetetyn päivän. Se pistää syömään omituisia asioita. Suolaista ja makeaa vuoron perään. Paljon. Ja kun haluaisi elää terveellisesti sekin raivostuttaa, että syö puoli mustikkapiirakkaa ja välissä mitä tahansa ruokaa, palatakseen jälleen piirakan äärelle jollei kotoa satu löytymään suklaata. Seuraavana päivänä on turvoksissa ja ylipäätään näyttää puistokemistiltä. Katse peiliin saa halumaan lenkille tai treenaamaan, mutta sitä ei pidä tehdä. Migreeni on vain painettu alas. Seuraava päivä on syytä ottaa iisisti.

Rauhallinen päivä siis edessä, kiitollisena maailman parhaasta perheestä ja ystävistä, joilla olen siunattu. Olivat tarpeen erityisesti eilen.

Iloa päivään

♡

Hanna

Ihanaa, kun on ollut lämmintä! Meidän terassilla jopa kuumaa! Hyvän ilman kunniaksi päätettiin mieheni kanssa tehdä fillariretki. (Oikeasti minä päätin ja hän suostui) Mutta nämä kotikonnut on koluttu moneen kertaan ja teimmekin niin, että pistimme fillarit autoon ja ajoimme Arabianrantaan ja hyppäsimme pyörien satuloihin siellä.

Ajelimme Herttoniemeen ja sieltä edelleen Laajasaloon, siskoni Ritvan luo kyläilemään. Ritu asuu miehensä kanssa rivitalossa meren rannalla. Ihana paikka oli heidän unelmansa ja hanakalienkin vaiheiden jälkeen, kuin palkintona kävi ihmeellinen tuuri ja sattumus ja nyt he ovat asuneet omassa paratiisissaan jo vuosia. Paikka on tuttu kaikille kolmelle tyttärelleni, jotka käyvät vuoronperään säännöllisesti moikkaamassa Ritua ja Tapsua. Ja syömässä herkkuja liedeltä ja puutarhasta. Nytkin kävi niin, että tyttäreni Katri tuli sinne melkein samalla oven avauksella kuin mekin. Ja kohta laituriin ajoivat veneellään tyttäreni Kirsikka miehensä kanssa. Pian oli pöytä koreana ja istuimme nauttimassa kesäistä lounasta terassilla, meri kimmelsi ja elämä oli suloista kuin silkki. Vain yksi asia oli pielessä ja sitä en voi ymmärtää.

Paikka on niemessä ja vastarannalla on koirien uimaranta. Koirien haukku on loputonta ja jatkuvaa. Haukkua on aamulla, päivällä ja iltamyöhään asti. Kyllä minä ymmärrän, että koirat haukkuvat ja että ne nauttivat kun saavat uida ja tavata kaverikoiria. Meillä on ollut kaksi koiraa. Mutta kenen älynväläys on perustaa koirien uimaranta paikkaan jonka äärellä on koteja? Ei kukaan halua kuulla sitä räksytystä loputtomiin, vaikka rakastaisi koiria kuinka paljon. Koirien uimaranta pitää olla paikassa jossa koirat eivät häiritse haukullaan, kuten muut Helsingin koirien uimapaikat ovatkin. Oman koiran iloista haukkua jaksaa hyvin kuunnella, kun sen kanssa leikkii, mutta on kohtuutonta, että kaunis päivä merenrannalla hukkuu loputtomaan haukkuun. Ei sitä jaksa edes koiran omistajat itse!

Visiitti oli haukusta huolimatta super. Haukkua ei mainittu, vaikka sisko on puhunut siitä usein muulloin. Kävin vielä uimassa ennen kuin lähdimme polkemaan takaisin autolle. Jalat oli aika muussia kun pääsin kotiin. Seuraavaksi tahtoisin pistää fillarin autoon tai junaan ja mennä Hämeenlinnaan. Olen nähnyt junan ikkunasta pyörätien kauniin järven rannalla. Ajelisin sitä pitkin ja menisin syömään Vanajanalinnaan.

Mikä on sun paras pyöräreitti?

♡

Hanna

Auto on toimistoni, kahvihuoneeni, lounaspöytäni ja meikkihuoneeni. Sellaista on freelancerin elämäni. Usein syön lounaan ja tutkin sähköpostit parkkipaikalla, juon kahvit ja meikkaan kadunreunassa.

Koska koko omaisuus ei voi kulkea käsilaukussa, oli tyttäreni Carolina keksinyt loistavan nimpparilahjan, jonka sain kuukausi sitten. Pienessä pitsipussukassa oli:

kynä

muistivihko

laastaria

minttupastilleja

hammaslankaa

hammasharja

käsivoidetta

ompelutarvikkeet ja nappi

huulikiilto

pinnejä

meikkilaukku jota voi hätätapauksessa käyttää iltalaukkuna

välipalapatukka

Aivan loistava lahja! Tähän mennessä tarpeen ovat olleet hammasharja, hammaslanka, huulikiilto ja välipalapatukka, josta olen järsinyt iloa jo kolme kertaa.

Oiva idea – mitä sun hätäpakkaus sisältäisi?

Hanna

Kaikki ystäväni tietävät, että rakastan hienoja, nopeita autoja ja moottoripyöriä. Autolla ajamista olen rakastanut siitä asti, kun sain ajokortin joskus lähes neljäkymmentä vuotta sitten. Paljon on siis kilometrejä takana. Pari peräänajoa ja muutama mojova ylinopeussakko. Olen ajanut sekä prätkällä, että autolla Jenkeissä, kaikissa pohjoismaissa ja suuressa osassa Eurooppaa, myös Englannissa sekä omalla autolla, että paikallisella, jossa ratti siis väärällä puolella. Via Baltica on taittunut pariin otteeseen moottoripyörällä. Tämä pohjustukseksi, että on jonkinlaista perspektiiviä asiaan, joka painaa mieltä.

Pikkukoululaiset alkoivat opintiensä tällä viikolla ja käynnissä on kovat kampanjat, joissa autoilijoita muistutetaan pienistä untuvikoista teillä ja suojateillä. Tuntuukin, että koulujen läheisyydessä ollaan skarppeina, mutta annas olla, kun päästään isoille teille! Piru iskee ja paholainen ratin takana pääsee valloilleen!

Aivan sama putoaako rajoitus tietyön kohdalla motarilla sadasta viiteen kymppiin kaasujalka ei kevene. Yleisten teiden keskivertoa parempina itseään pitämät arkipäivän rallikuskit, antavat mennä sydämensä kyllyydestä. Ja jos edessä on joku idiootti, puskuriin vain kiinni. Jos se helvetin typerys vielä ajaa vasenta kaistaa, eikä samoin tein vaihda kaistaa, niin äkkiä vaan oikealta ohi ja kiilaten eteen. Missään tapauksessa muut kuin täysidiootit eivät noudata suurinta sallittua nopeutta. Eihän tässä nössöjä olla! Kunnon kuski ajaa kuten huvittaa ja hurauttaa niin kovaa kuin ikinä pääsee seuraavat viisikymmentä metriä, seuraavan ajoneuvon perään huohottamaan. Sillä moottoritie on hänen! Ja yksin hänen!

Liikenteeseen on kesäloman jälkeen tullut aimo annos aggressiota. Se on käsin kosketeltavaa. Ajo on hermostunutta ja tempoilevaa. Ei sujuvaa ja soljuvaa.

Pyöräilijät, nuo liikenteen ultraohjukset ovat kokonaan oma lukunsa. Osa ottaa huomioon kaikki oikeutensa ja välttää visusti kaikkia velvollisuuksiaan, osa purkaa aggressioitaan jalankulkijoihin ikään katsomatta ja huutelee mitä sattuu. Osa ajaa kuolemaa uhmaten sääntöjen mukaan. Monet polkevat aivan liian lujaa.

Koko liikennettä leimaa vihainen itsekkyys. Tunnen sen nahoissani. Se on minusta inhottavaa.

Maailmassa on hirveän erilaisia ihmisiä. Ja erilaisia tilanteita. Ja tunteita. Ja niitä kaikkia istuu rattien takana, kaikenlaisissa satuloissa ja kulkee jalan pitkin teitä ja katuja. Joku on juuri saanut kuulla tulevansa vanhemmaksi, joku on juuri menettänyt läheisensä, jollain on laskut maksamatta ja huoli tulevasta, joku on onnensa kukkuloilla. Jollain on lapsi sairaana, joku vie läheistään sairaalaan. Joku ei osaa sinun kaupunkisi katuja ja joutuu katsomaan vähän ympärilleen ja saattaa valita väärän kaistan. Jotakuta vähän pelottaa ratin takana ja joku on ajamassa ensimmäistä sataa kilometriään. Olet itsekin joskus vieraassa paikassa. Olit joskus aloitteleva kuski itsekin. Anna aikaa ja tilaa.

Jospa jokainen alkaisi keskittyä omaan napaansa vähän toiseen tyyliin? Että pointti ei olekaan se, kuinka saatana nyt pääsen tästä helvetin ruuhkasta ja tonkin idiootin takaa eteenpäin. Vaan jos alkaisikin ajatella, kuinka itse pysyy hyvällä mielellä? Kun annat tietä, tuntuu hienolta, lupaan sen! Kun ajat rauhassa, olet samaan aikaan perillä, kuin jos riehut liikenteessä. Lupaan senkin. Ainakin kaupunkialueella. Ja lisäksi perillä olet hyvällä tuulella. Kun et provosoidu mistään liikenteessä, verenpaineesi voi hyvin ja tunnet olevasi kaikkien muiden yläpuolella, koska olet rauhallinen ja fiksu liikenteessä ja sinulla on varaa olla cool.

Yksi polkupyöräilijä kuoli liikenteessä eilen, toden näköisesti aggressiivisen kuljettajan vihan purkauksen takia. Sitä elämää ei enää ole. Millainen on sen autoilijan loppuelämä, jonka puskuriin pyöräilijän elämä päättyi? Älä ota sellista taakkaa kannettavaksesi. Liikenne on yhteispeliä.

Syvä osanottoni pyöräilijän ja autoilijan läheisille.

♡♡♡♡♡

Lempeitä kilometrejä meille kaikille

Hanna

Mietin vaan, kun pienten lasten – ja suurtenkin ei sen puoleen – vanhemmat ovat niin suruissaan, kun lapset kasvavat ja menevät kouluun, ylä-asteelle, lukioon, armeijaan, vaihto-oppilaaksi, kesätöihin ulkomaille ja lopulta muuttavat pois kotoa.

Multa puuttuu toi kytkin mun näppäimistöstä. Kyllä liikutun (totisesti liikutunkin) kaikenlaisissa tilanteissa, mutta kun lapset lähtevät annan onnepotkun ja riemulla katson, kun menevät. Maailma on SUURI ja JÄNNITTÄVÄ ja IHANA mene mene mene, koe, kasva nauti!

Muistan hyvin tapahtuman ajalta, jolloin esikoiseni oli aivan pieni, varmaan vuosi ja kolme kuukautta. Hän ei juuri puhunut vielä, mutta olin kertonut hänelle, että hän menee sisareni Helenan luokse viikonlopuksi, koska minulla oli töitä messuilla. Asuimme korkealla talon seitsemännessä kerroksessa ja katsoin kun pieni tyttönen käveli siskoni kanssa autoon. Odotin vilkutusta. Sitä ei tullut. Seisoin ikkunassa tovin ja ajattelin että joo, näin se menee ja näin sen pitääkin mennä. Nokka kohti tulevaa lapsonen! Mene ja seikkaile. Älä katso taaksesi.

Kuta vanhemmaksi lapseni ovat kasvaneet sitä ihmeellisempiä heistä on mielestäni tullut. He osaavat ihania asioita ja opettavat niitä minullekin. Asuvat ulkomailla, tutustuvat ihaniin ihmisiin, joista minäkin saan nauttia, harrastavat jänniä juttuja ja ovat mahtavia.

Olen aina ikävöinyt heitä, jos en näe toviin. Jos ovat kaukana, katson tähtiä tai aurinkoa ja ajattelen, että samat taivaankappaleet ovat heidänkin luonaan. Voin heittää ajatuksen heille auringon kautta. Se tuntuu ihanalta.

Että sitä mietin, että puuttuko musta joku palanen. Kun koulun alku ja loppu ovat minusta iloisia asioita. Riemukkaita. Vaihto-oppilasvuosi mahdollisuus lentää johonkin ihmeelliseen uuteen kulttuuriin ja kotoa muutto mahtavaa, koska saavat alkaa elää omaa ihmeellistä elämäänsä.

Minähän pysyn täällä aina valmiina auttamaan ja neuvomaan ja yhdessä vietämme ihania hetkiä ja kukaan ei katoa minnekään.

Ymmärrän että kysymyksessä haikeus ajan kulusta ja siitä kuinka pikkuinen on yhtäkkiä iso, mutta minusta se on ihanaa. Sen sijaan oman vanhenemiseni kanssa minulla on tekemistä. Se nappula on olemassa. Kun pää on nuori mutta vain pää ja sisäpuolelta. Mutta se on toinen tarina. Siitä joskus toiste.

Onnellista koulun alkua kaikille pikkuisille koulunsa aloittaville. Sanon heille, kuten omille sanoin joka aamu: Ole reipas ja rohkea! Sanon saman koululaisten vanhemmille!

Pus

♡

Hanna – onnellinen.

On tapahtunut jotain supernoloa ja samalla ihanaa. Olin Eiran Sandrossa lounaalla keskiviikkona ystäväni Sandran kanssa. Rakastan Sandron salaatteja ja tahnoja, halvalla toteutettua rentoa sisustusta ja iisiä meininkiä. (Se mikä aavistuksen ärsyttää nimenomaan Eiran Sandrossa on että kukaan ei puhu suomea ja että myös menu on vain englanniksi. Kalliossa asiat ovat siinä suhteessa minusta paremmin.)

Istuimme pitkään ja höpisimme niitä näitä Sandran kanssa ja kokoajan oli jotenkin erityisen hyvä fiilis. Yhtäkkiä tajusin, että se oli musiikki. Se sai minut leijumaan. Teki mieli nousta kävelemään ja heiluttamaan lantioita, ottamaan kepeitä askelia. Kokoajan hymyilytti. Tuntui kuin elämä olisi jotenkin erityisen ihanaa ja kepeää ja samalla SUURTA. Sydän lauloi ja oli NAISELLINEN olo. Naisellinen olo!!! Pois lähtiessäni ajattelin, että tätä musaa haulan kuunnela kotona myös. Nappasin puhelimen appsilla (Shazam) ääninäytteen ja olin pudota penkistä! Kuuntelin Julio Iglesiasta!

Julio, voi Julio! Sinä nuoruuteni noloin artisti, jota kuuntelivat keski-ikäiset Espanjafanit, joiden kirjahyllyissä tanssivat flamenconuket ja jotka matkustivat joka kesä ja joulu samaan paikkaan. Niin luutunutta ja hidasta, vetelää ja imelää.

Julio voi Julio! Kuinka väärässä olenkaan ollut suhteesi! Kuinka ihanasti saat minut kävelemään pehmeästi keinahdellen, kun laulat samettisen pehmeällä äänelläsi.

Teen kotona arkisia askareita, ripustan pyykkiä, tiskaan, puhdistan sieniä, teen ruokaa ja tunnen itseni erityiseksi. Melkein maistan täyteläisen punaviinin suussani, vettä juodessani, vähän vaimea elokuun aurinko tuntuu Espanjan auringolta ja vähän liian pyöreä lantionseutuni muuttuu liian paksusta naisellisen ihanaksi, kun liikun pihalla bikineissä ja Julio laulaa minulle.

Voi Julio voi Julio – kiitos että löysin sinut! Ja anna anteeksi että olen hiukan naureskellut sinulle. Olen ollut niin väärässä. Silloinkin, kun ajelimme prätkillä Marbellassa ja nousimme ylös vuorille ja näin hulppean huvilasi ja ajattelin että voi eiiii! Julio – en ymmärrä! Nyt ymmärrän.

Jos töihin paluu tuntuu vaikealta, anna Julion viedä sinut kepeisiin tunnelmiin. Tätä olen nyt kuunnellut tauotta. En edes tiedä montako hunajaisen ihanaa sävelmää Julio minulle täältä laulaa. Loputtomasti loputtomasti loputtomasti. Keinuttelen nyt itseni perkaamaan kanttarelleja seiseten terassin pöydän ääreen ja – teen sen tanssien….

♡

Hanna

Kouluaikoina mulla kävi loistava tuuri ja pääsin torille töihin useana kesänä. Ensimmäisenä kesänä olin varmaan 14-vuotias. Myin hedelmiä ja marjoja aivan Espan reunassa olevassa rivissä. Opin käyttämään vanhanaikaista vaakaa, johon laitetaan punnuksia. Se on muuten aivan nerokas vehje ja käyttö on helppoa, kuin heinänteko.

Opin myös, että saadessani maksun, laitoin rahan kassalippaan päälle ja laskin asiakkaalle vaihtorahat takaperin. Ja vasta sitten laitoin saamani maksun kassalippaaseen. Silloin voitiin aina tarkistaa minkä setelin alun perin sain. Viisaita oppeja.

Opin kuinka mitataan litra kirsikoita tai luumuja niin, että se näyttää puoleltatoista, mutta on tasan litra. Ja opin vastaamaan kysymykseen: Kumpi on viisaampaa, ostaa kiloittain vai litroittain? Vastaus on: Kilo on aina kilo…. Tämä viittaa siihen, että litra nyt voi olla mitä tahansa.

Myöhemmin olin töissä Romppasella myymässä perunoita ja porkkanoita. Se oli ihanaa. Taisto Romppanen oli hauska mies, jonka huumori kukki päivästä toiseen ja jolla oli suuri määrä vakioasiakkaita. Heille myytiin perunoita tiskin alta. Nimittäin niitä oikeasti pesemättömiä uusia Lopen perunoita. Kas siihen aikaan kaikki tiskeissä olevat potut oli pestyjä. Ne pestiin erityisissä potunpesukoneissa. Sitten ne aseteltiin kauniisti tiskiin. (Se oli oma taiteenlajinsa ja Taisto teki sen aina itse.) Päälle tuli kananmunan kokoiset Siiklipotut kauniisti kuin Nizzan rantakivet ja alle ja taakse vähän isommat ja ehkäpä peräti vähän rupiset. Olihan nekin myytävä. Päälle ripoteltiin Kekkilän pussista turvetta ja kaikille kysyjille vastattiin, että kyllä kyllä – pesemättömiä ovat! Jaa että miksi? No koska oikeasti pesemättömät olivat niin rumia, ettei niitä kukaan olisi ostanut. Ja pöllöt kaupunkilaiset eivät tienneet mitään siitä miltä maasta nostettu pottu näyttää. Hahahah! Mutta ne jotka tiesivät, kysyivät kuiskaten olisko NIITÄ? Ja oli niitä, ne olivat sisällä autossa perunanvarsien alla pahvilaatikossa ja niistä lähti kuori puhaltamalla vaan! Ja niitä saivat ostaa ne jotka TIESIVÄT.

Taisto teki myös mittavan keon uusista porkkanoista ja niitä myytiin kuin siimaa. Vanhemmat rouvat kysyivät, että onko tämä sitä Nantesta? (Joku lajike, joka oli voittanut kultamitalin vuonna nakki ja muusi) Taisto vastasi aina että kyyyllä kyyllä, tämä on Nantes Notapee ja viisi markkaa nippu! (Keksi nimen omasta päästään – se oli niin hauskaa!)

Vaikeinta myynnissä oli kaataa isokappa pottuja paperipussiin niin, että yksikään ei mennyt ohi ja niin, että pussi pysyi ehjänä. Iso kappa on nimittäin kohtuullisen iso!

Kaiken kaikkiaan torilla myytiin enimmäkseen tuoretta, mutta vanhatkin vihannekset ja marjat oli myytävä. Kyllä niitä sekoiteltiin ja alla oli usein toista tavaraa kuin päällä. Kanta-asiakkuus kannatti. Vakioasikkaiden puuseihin meni vain parasta laatua. Ja muutenkin mukaville tyypeille pussiin saattoi tipahdella oikeasti ylimääräsitä. Nillittäjät saivat aina vähän huonompaa. Niin se menee! Asiakas voi olla tarkka kivalla ja ei kivalla tavalla. Suosittelen kivaa – sillä pötkii pidemmälle.

Yhtenä aamuna, kun seisoin Taiston pottutiskillä ani varhain, tuli mies ja antoi minulle mustavalkoisen kuvan. Siinä seisoin minä itse, siis kuvassa. Hän oli ottanut sen jonain aamuna huomaamattani. Kiva kuva ja edelleen tallessa. Siitä näkyy, että oli kylmä kesä. Päälläni on ystäväni Tuija Tikanojan kutoma villapusero, jonka sain häneltä lahjaksi. Muistan vieläkin, että se oli Tammisaarenlankaa ja kudontajälki oli tasaista ja kaunista kuin Taiston perunatiski! Harmi että paita on kadonnut. Raitojen värit olivat suoraan lampaista. Luonnonvaaleaa, ruskeaa ja mustanruskeaa.

Yksi upea muisto oli sekin, kun siinä seisoessani – juuri kuten kuvassa – näin yhdet maailman kauneimmat siniset silmät todella komean miehen päässä. Hän käveli rantaa pitkin ja katsoi minua pitkään suoraan silmiin. Olin pyörtyä. Syvän siniset silmät miehellä saa sukat pyörimään jaloissani. Iltapäivällä näin lehdestä, että minua oli katsonut itse Warren Beatty! OMG!

Seuraavana kesänä myin vihanneksia. Opin laittamaan salaatit tiskiin. Se tehdään niin että lahtisalaatista leikataan vähän tummunutta kantaa pois, salaatti upotetaan kylmällä vedellä täytettyyn vesiämpäriin kannasta kiinni pitäen ja käännetään äkkiä ympäri. Salaatti täytyy vedellä…ja pysyy freesinä! (Okei ehkä aavistus lisää painoa samalla…) Sellaista oli torikauppa silloin. Taukoja ei ollut, palkka maksettiin  käpälään ja kaikki olivat tai olivat ainakin olevinaan ystäviä keskenään. Ja aina juotiin kahvia ja syötiin Snellmanin lihapiirakoita ja possuja. Siitä on jäänyt tavakseni sallia itselleni moinen rasvapamaus kerran kesässä.

Menin siis tänäkin kesänä, viime maantaina, syömään possun ja lihiksen. Pistän ne aina puoliksi ja syön puolikkaan molemmista. Ja mustaa kahvia. Mutta voi mitä oli tapahtunut Eromangan herkkulihikselle?! Sen täyte ei enää ollut muruisaa ja herkullista ja maistuvaa, vaan harmaata puuroa. Eikä possun jalat olleet rapeat ja ihanat. En syönyt edes puolikkaita. Hylkäsin ne. Ja tradition. Keksin jonkun uuden. Jutut muuttuu.

Onnen elokuuta

Pus

Hanna

On se jotenkin niin älytöntä, miten tää elämä menee. Nuorena sitä hamstasi tavaroita. Kuten sanotaan, pitää olla talot ja tavarat. Sitten yhtäkkiä se kaikki alkaa ällöttämään. Asutaan viiden hengen talossa. Tänne mahtui hyvin kolme lasta, minä ja mieheni ja suuri ihana koira ja usein paljon ystäviä. Kaikkea piti kokoajan hankkia. Väillä mietin miten on mahdollista, että roudaan eteiseen taas monta kassillista jotain. Mutta tänne talon syövereihin se kaikki upposi. Suurimmaksi osaksi näkymättömiin, sillä en tykkää paljosta tavarasta. Mikä paradoksi!

Nyt kotona asuu enää kuopus, joka hänkin on jo pikkuhiljaa lähdössä ja tuntuu, että hukumme tavaroihin. Hävitän niitä kokoajan. Pala palalta. Taktiikka on se, että kun näen esineen joka on turha, heitän sen pois tai annan tarvitsevalle. Mutta se on hidasta, niin hidasta ja sehän ei oikein sovi minun luonteenlaadulleni. Onneksi näyttää siltä, että lapseni ovat tässä asiassa viisaampia kuin minä aikanani.

Tähän liittyen nautin suunnattomasti, kun olimme ystäviemme kanssa Saarenmaalla ja kaupassa ollessamme he naureskelivat ostamiaan Saarenmaan tuliaisia: roskapussirullaa ja tiskiräsyjä! Ihan parhaita tuliaisa! Meillä on tuolla kellarin kätköissä jos jonkinlaista norsua ja tikaria ihmeellisistä maista ja paikoista. Ne ovat todella hienoja ja kauniita, mutta täysin turhia eikä niistä ole mitään iloa, ainoastaan vaivaa ja vaikerointia siitä kuinka pääsen niistä eroon. Sen sijaan täydelliset roskapussit ilahduttavat joka päivä ja Viron kaupoissa on kymmeniä eri kokoja roskapusseja. Juuri sopiva koko löytyy myös keittiössäni könöttävään Vipp-roskikseen jonka isot ja kapeat roskapussit maksavat kymmenkertaisen määrän helsinkiläisliikkeessä. Hyvästä rievusta on niin ikään iloa päivittäin. Sen toinen puoli on mikrokuitua ja toinen jotain normaalia pesusienikamaa. Välissä on jotain joka imee paljon vettä. Sillä puhdistuu iloisesi kaikki pinnat ja lopuksi se kuluu puhki ja hävitetään.

Viime syksynä olin tyttäreni kanssa New Yorkissa ja useiden vessojen altaan reunalla oli ihanan tuoksuista saippuaa pumppupullossa. Jouluna yhdestä paketitsa löytyi riemukseni pullollinen sitä ihanaa saippuaa. Kun se pari päivää sitten loppui pelkäsin, että siihen loppuvat jokapäiväisen käsienpesun yhteydessä tapahtuvat Nykki muistelot, mutta ilo oli suuri, kun sain tietää että Aesop -saippuaa myydään myös Vitrassa Helsingissä.

Olin maantaina Huomenta Suomen haastateltavana ja sen jälkeen kuvattiin Suomen kaunein koti –ohjelman lehdistäkuvia. Väliin jäi kaksi tuntia lomaa. Ja koska Huomenta Suomi kuvataan nyt ravintola Teatterissa Espalla, vietin pikku lomatuntini Espan läheisyydessä ja ostin koriini ihanat pumppusaippuat kotiin vietäväksi. (Sarjaan kuuluu myös hyvältä tuoksuva shamppoo, joka sopii miehille, jonka ostin myös. Päivittäistavarakauppojen shampoot eivät tuoksu minusta niin kovin hyviltä ja pakkaukset eivät ole kivan näköisiä. Joo mulle on tärkeää miltä shampoopullo näyttää.)

Menin myös torille ja verestelin vanhoja muistoja ajoilta, kun olin torimyyjänä ja toteutin joka kesäisen traditoin viimeistä kertaa.

Niistä seuraavassa blogissa

♡

Kiire, meikkaat. Poskipuna on hajonnut rasiaan. Avaat kannen ja koko sisältö on pitkin lattioita. Et huuda koko kirosanarepertoaariasi ulos raivon vallassa. Tyynesti sipaiset jämät rasiasta poskiin. Otat imurin ja imuroit murut. Viet imurin paikoilleen ja soitat taksin.

Olen aikuinen. Kiitos. Lähen bileisiin. moi.

Paloi jotenkin päreet tähän kesäsäähän. Mä luulen kokoajan, että on elokuun loppu ja heinäkuuta ollaan eletty. Ulkona tuoksuu syksy, sade piiskaa kukat makaamaan maahan ja kun pudotin valkoisen silkkipaidan sateen rummuttamalla asfaltille, siihen ei tullut tahraakaan.

Aloin varata aikoja kaikenlaisiin huoltohommiin. Ensin kolme Fustra-treeniä tälle viikolle. Mahtavaa.

Keskiviikkona aloitettiin, kun Juho palasi lomalta ja höykytti mua entiseen malliin, mutta uusia juttujakin oli mukana. Pyramiiditreeni stepperillä on hyvä! Puolen minuutin välein lisätään vastusta ja asento kasassa painan menemään niin kauan kuin ikinä jaksan. Vanhoissa liikkeissäkin oli tekemistä kyllä. Lantion nostot kiristävät etureittä aivan hulluna, koska olen istunut liikaa. Automatkat kuvauspaikoille ovat pitäneet minut autonpenkissä liian tiukaan.

Torstaina menin kampaajalle. Vähän väriä ja saksia ja veistä kiharoille. Ja unta mulle… Siis en tajua mikä siinä on, mutta nukahdan kampaajalle armotta. Istuin väri päässäni ja heräsin, kun Hilkka Stenberg taputti minua hellästi olkapäälle. Avasin silmät ja näin peilistä pääni retkottamassa alhaalla kuin räsynukella. Pesupaikalle päästyäni nukahdin uudelleen. Onneksi en kuorsannut. Ehkä.

Kampaajan jälkeen ehdin käydä kotona vain kääntymässä, kun jo ajoin hierontaan. Päätettiin käyttää koko tunnin aikani jalkojen pehmittämiseen. Lopulta kaimani Hanna hieroi vain etureisiä, pohkeita ja pyynnöstäni myös jalkapohjia koko tunnin. (Jos taivas on olemassa, siellä herätään jalkapohjahierontaan joka aamu – olen asiasta aivan varma) Teki aivan sairaan kipeää, paitsi jalkapohjahieronta, siihen nukahdin – toiset päiväunet samana päivänä… töttörööö!

Kun tulin himaan, oli pakko tehdä ruokaa vaikka kello oli jo yhdeksän. Tein Falmmcuhenia ja paistoin rapeita kanttarelleja. (Se on uusin rakkauteni! Rapeat kanttarellit! Oi voi. Paistetaan kuumalla pannulla öljyn ja voin sekoituksessa, kunnes rapeita. Mausteeksi suolaa ja mustapippuria, ehkä rosmariinia. Love it!) Hyvä oli käydä nukkumaan treenattuna, kammattuna ja hierottuna.

Tänään on ollut kiirettä. Aamulla kasvohoitoon klo 8.30 ja olikin aikamoinen hoito! Tanja Astarassa vastaa nahkani kunnosta, enkä ole ehtinyt käydä hoidossa pariin kuukauteen. Astara on kivasti Töölön Foreverin tiloissa hotelli Crown Plazassa eli usein menen samalla reissulla Fustraamaan, uimaan ja lopuksi kasvohoitoon. Superia!

No siis, nyt tehtiin hedelmähappohoito teemalla rusinasta rypäleeksi! Eli rutistuneita soluja lihotettiin. Sitten timanttihionta, joka virkistää ja kirkastaa ihoa ja lopuksi vielä kultanaamio, joten arvaatte, että olen nyt aivan timantissa kunnossa. Oikeasti se oli ihanaa ja lopuksi, kun naamio alkoi vaikuttaa Tanja hieroi käteni ja käsivarteni.

Kasvohoidon jälkeen kiiruhdin treenaamaan (mikä ei oikeastaan ole hyvä järjestys, hoidon jälkeen ei saisi hiota, mutta pakko puristaa nyt, ei auta) Pyyhe oli himassa joten oli lainattava, sillä hikosin kuin eläin. Sitten autoon ja rahka ja banaani lounaaksi… no okei, myös proteiinijuoma koska makuna suklaa….

Seuraava etappi oli ripsihuolto. Eli minulla on kestoripset. Ja olen niihin aivan koukussa, koska ne säästävät niin paljon aikaa ja koska ne ovat tuuheat ja luonnolliset en oikeastaan tarvitse muuta meikkiä arkena. Kuvausmeikintekoakin ne nopeuttavat. Siinä siis taas pötkötin hoidettavana. Ja nukahdin. Nukuin koko tunnin ja siis mikä sen parempaa kuin kauneusunet juuri ripsihuollossa.

Koska mikään ei riitä, menen vielä kynsihuoltoon. Nyt ehkä jo pyörryt, mutta elämä on! Tiistaina kuvataan lähikuvia joissa mun kädet on isossa osassa ja siistit niiden on oltava. En ole päättänyt vielä väriä, mutta musta vois olla kiva, koska on niin tyhmä sää.

Mutta kolmen päivän lomani oli siis tässä. Kauneusloma. Toden totta!

aika kova homma olla mä! Joutuu nukkumaan vaikka missä 😉

♡

Hanna