Kurpitsat siellä ja kurpitsat täällä!

Nyt mä väsäsinkin maljakon kurpitsasta! Valitsin kaupan kauneimman kurpitsan ja kaivesrin siihen säilyketölkin kokoisen reijän. Kaivoin sisältä kaikki siemenet pois ja tungin tyhjän tomaattimurskapurkin kurpitsan sisään. Sitten tein kukka-asetelman (onks toi asetelmä? Mä tykkään vähän villeistä kimpuista…) purkkiin ja lopuksi kaadoin purkkiin vettä terävänokkaisella kastelukannulla. Ei kannata kaataa vettä valmiiksi, koska kun kukkien varret täyttävät purkkia, vedet voi tulvia reunan yli. Must toi on hieno! Kannattaa laittaa pöydän ja kurpitsan väliin jotain, ettei pöytään jää jälkeä.

Mä myös pesin sisältä kaivamani siemenet ja paahdoin niistä snäksejä. ihan älyttömän hyviä ja helppoja tehdä. Itse kurpitsa menee maljakkona  vähän hukkaan, koska ei sitä viitsi vaasina käytön jälkeen enää syödä. Mutta syötäväksi voi ostaa toisen!

Näin teet mausteisia kurpitsan siemeniä:

Pese siemenet ensin niin, ettei niihin jää yhtään kurpitsan hedelmälihaa. Kuivaa siemenet talouspaperilla. Laita kulhoon pari ruokalusikallista öljyä ja mausteita. Esimerkiksi juustokuminaa, cayennepippuria, paprikajauhetta tai parmesania ja oreganoa tai sekoita joukkoon mantelilastuja lisää mausteeksi savustettua paprikajauhetta (saa tavallisista ruokakaupoista. Myydään pienessä peltirasiassa. Kysy kauppiaalta) Sekoita joukkoon kurpitsan siemenet, sekoita ja levitä leivinpaperilla vuoratulle pellille. paahda uunissa 180° noin 10 minuuttia tai kunnes siemenet ovat kauniin ruskeita. anna jäähtyä ja nauti 🙂

Hilpeää syksyä 😉

Hanna

(Onpa muuten hullu sana tuo designia ja  vierekkäin sanan söpöyttä -kanssa kummatkin sanat näyttävät jotenkin hassuilta)

Eilen oli kaupunkipäivä. Kaikenlaista hoidettavaa keskustassa. Koska ilma oli niin mielettömän kaunis, päätin jättää auton kaupungin laidalle ja kävellä. Se oli hyvä päätös, sillä ihanan kiireettömän kävelyn ja raittiin syysilman lisäksi löysin kaksi uutta liikettä joissa en ole käynyt aikaisemmin.

Eerikinkadulla entisen Helsinki 10 tiloissa, melkein Annankadun kulmassa on nyt avattu Out of the Dark design myymälä ja showroom. Liikettä ei välttämätää huomaa, koska sisäänkäynti on ikään kuin imaistu talon sisään eikä heillä ole näyteikkunoita kadulle. Mutta voi pojat mikä liike! Heti, kun astuin sisään, inspiroiduin. Tuli tunne, että energiaa alkaa virrata minuun. Saan saman tunteen Skannossa ja Casuarinassa. Joskus, jos on ikävät fiilikset käyn hengailemassa näissä liikkeissä. En osta mitään, mutta nautin visuaalisista elämyksistä ja tulen vaan onnelliseksi sen kaiken kauneuden keskellä.

Out of the Darkin valikoima on hauska. Modernia tyylikkyyttä on maustettu huumorilla ja hyvillä oivalluksilla. Tuli fiilis, että nyt kaikki uusiksi! No enhän mitään sellaista tee, mutta se tunne on ihana. Kutkuttava ja inspiroiva. Vähän kuin lapset lelukaupassa. Huomaan, että olen kuvannut enemmän pieniä asioita, kuin tuoleja, valaisimia ja ruokailuryhmiä, koska mukana oli vain puhelin ja sen kamera ei ihan riittänyt toteuttamaan mun kaikkia toiveita.

Ulkolaisten merkkituotteiden lisäksi liikkeessä on myös yksi huone vaihtuvia suomalaisia kokoelmia varten. Jouluun asti tilaa hallitsee Tebian, jonka pieteetillä tehdyt huonekalut ja pienesineet ovat tämän päivän trendikästä ja oivaltavaa käsintehtyä luksusta.

Lähdin lopulta ulos kaupasta kainalossani kaksi isoa paperikassia… Kun näin Dieselin astiat, en voinut jarruttaa. Tämä on hiukan huolestuttavaa, koska kaapit ovat jo ennestään aika täynnä, mutta mähän kirjoitan myös ruokablogia, joten astiathan ovat tosi tarpeellisia!

Matkalla autolle näin toisen uuden kaupan – en kyllä tiedä onko se uusi, mutta se oli minulle uusi. Ulkoa se näytti karkkikaupalta, joihin en juuri mene, mutta tarkemmin katsoen näytti siltä, että siellä saattaisi olla muffinivuokia. Ja BINGO! olihan siellä. Ja en siis ymmärrä miten kaksijakoinen ihminen olen. Kun toisaala rakastan Out of the Darkin kaltaista coolia tyylikkyyttä ja rauhallista pelkistettyä maailmaa, niin toinen puoli minusta sekoaa kaupassa, joka on täynnä erivärisä muffinivuokia, pillejä ja cocktailtikkuja.

Valikoimassa oli siis kaikkea juhlien järjestämiseen, olis sitten kyseessä synttärit lapselle tai aikuiselle, häät, teemabileet tai mitä tahansa. Paperi on avainsana.

Ja siis, meille kotiin tuli kuppikakkuvormuja ja ne astiat…

Iloa päivään – kävelkää!

Hanna

Sitähän pidetään noin yleisesti ottaen huonona asiana, kun ei osaa sanoa ei. Siitä seuraa kiirettä ja stressiä ja välillä itseä harmittaa, kun on touhuamassa jotain, mitä ei lopulta ehkä haluaisi tehdä. Haluaisi ehkä olla mieluummin kotona rauhassa tai ainakin kiireetön.

Mutta kyllä se vaan mulla on ihan toisinpäin. On ihanaa sanoa asioihin joo! Väillä voi olla vähän liikaa vipinää, mutta pidän siitäkin.

Eilen oli hetki jolloin mietin, että olisin voinut sanoa ei – vaan enpä sanonut.

Oli siitä harvinainen päivä, että päivyrissä ei ollut mitään merkintää. Päätin tehdä kaikki firmani paperityöt, kokeilla yhden reseptin, siivota huushollin ja mennä Saunayogaan plus iltakävelylle.

Koti oli aivan hiljainen ja sain kirjoitettua laskut ja tehtyä kuivat työt keskittyneesti. Sitten testasin kurpitsacurry –reseptin. Oo siitä tuli hyvää. Istuin nauttimaan hyvästä ruuasta ja vähän tulisista mausteista kaikessa rauhassa. Yhtäkkiä satuin vilkaisemaan kelloa. Se kahta minuuttia vaille neljä. Minun pitäisi olla puolen tunnin päästä Hotelli Presidentissä saunan lauteilla joogaamassa! Ei onnistu!!! Meiltä ajaa sinne jo vähintään puoli tuntia. Soitin Pekka Nikumatille, joka vetää tunnit ja sanoin että apua – en kyllä pääse! Pekka totesi että tulossa on vain yhteisiä tuttujamme tälle tunnille, joten he voivat odottaa – tule! Ja siinä tuli suustani – ratkaisevalla hetkellä JOO!

Minun olisi tarkoitus siivota. Koti oli kaaoksen vallassa, eikä intialaisen kurpitsacurryn teko yhtään vähentänyt kaaosta… keittiö oli kuin pomminjäljiltä, varsinkin kun kuvasin ruuan valmistuksen blogia varten. Silloin täytyy vähän siirrellä tavaroita ja rakennella kuvauspaikkoja. Ei auttanut, kovalla kiireellä hirveä säätö. Saunayogaan valmiiksi liikuntavaatteet päälle. Sittenhän olin menossa kävelylle ystäväni kanssa, joten kassiin ulkoiluvaatteet. Tukka oli pörrössä, missä pipo? Otanko meikit? Missä shampoo, missä lompakko? Auton avaimet, kotiavaimet. Kamaa lentää ja sotku lisääntyy. Sydän hakkaa ja tietysti puhelin soi.

Lopulta autossa. Huh. No siellä ei auta hosua. En aja ylinopeutta, enkä poukkoile. Hyvä musa soimaan ja näppärät reitit. Ja sitten alkaa ajatus kulkea…. Miksi en nyt vaan sanonut EI? Olisin kotona siivoamassa, kaikki paikat olisivat pian järjestyksessä. Nyt perhe tulee kaaokseen…. Ei kivaa.

Nappaan ensimmäisen mahdollisen parkkipaikan joka tietysti on aika kaukana, tempaan kassit mukaan ja lähden kiitämään kohti Pressaa. Se on varmaan aika huvittavan näköistä, koska mähän en voi juosta, koska polvessa ei ole pehmytkudosta ollenkaan tallella (kiitos mm enduron ajamisen – joka oli sairaan nastaa) Juokseminen sattuu törkeästi. Mahdotonta. Kiidän kävellen. Vihdoin perillä. Pekka vastassa. Suoraan saunalle. Takki päältä. Vesipullo messiin. Onko hikipyyhettä? Ei ole. Pekka lainaa. Lauteilla.

”istu mukavassa asennossa ja hengitä syvään. Jätä taakse päivä ja ole tässä hetkessä” okei mä olen…..

Sauna jooga on ihanaa. Taivun ja venyn ja hiki valuu. Päivä jää taakse. Tunnin jälkeen uimaan ihanaan isoon altaaseen.

Kun kävelen autolle on lämmin. Ja rauhallista. Ajan Hietaniemeen, jossa tapaan ystäväni ja teemme pitkän kävelyn hautausmaalla ja kuulen kiinnostavia juttuja räätälöidyistä matkoista Ranskaan.

Olin niin onnellinen että sanoin JOO! Jos olisin jäänyt kotiin, puurtamiselle ei olisi tullut mitään katkoa. Kuten ystäväni Susu sanoi joogassa, sotkut odottivat minua kotona. Siivosin, söin lisää curryä, katsoin Downton Abbeyn ja menin nukkumaan onnellisena.

Kandee sanoo joo! Ei kantsi sanoo EI!

Iloa päivään

Hanna

Tyttäreni kotona on ollut putkiremontti, jonka aikana huonekalut oli peitetty muun muassa lakanoilla. Kun tuli aika kuoria peitteet pois oli lattialla mahtava pyykkivuori. Facebookiin ilmestyi päivitys: Jos haluaa pesettää kaikki liinavaatteet, jotka omistaa ja aika ison kasan vaatteita, niin mikä pesula olisi hyvä/järkevän hintainen? Nimim. ei pesukonetta, mutta sitäkin enemmän putkirempan aiheuttamaa tunkkaisuutta. Vastasin päivitykseen yhdellä sanalla: Äiti.

Jeeeeeee! No siitähän alkoi sitten viestien sinkoilu edes ja takaisin. Tyttäreni ei voinut mitenkään antaa moista hirmuhommaa minun tehtäväkseni, kunnes sain vakuutettua hänelle, että homma olisi minulle silkkaa iloa!

Rakastan pyykin pesua. Annan pitkin hampain, jonkun muun pestä pyykkejäni ja olen onnellinen jos vain kaikki ymmärtävät pitää näppinsä niistä erossa. Pyykinpesu on terapiaa, nipottamista ja autuas oman taiteensa laji. Kuinka käytät konetta, mikä lämpötila, mikä pesuaine, mitkä tekstiilit yhtä aikaa koneeseen, kuinka erottelet värit. Koko baletti. Oi ja voi ja viimeiseksi ja parhaaksi palaksi se, kun ollaan maalla ja pyykki ripustetaan ulos narulle kuivumaan tuuleen.

Mikä on lempituoksusi ja missä sitä voi haistella? Näin kysyttiin jonkun lehden haastatteluissa joskus. Mietin aina, että puhtaan ulkona kuivuneen pyykin tuoksua ei voita mikään. Olen mm. kuvannut tuulessa kuivuvaa pyykkiä kymmeniä kertoja haltioituneena. (Ja mikä raivostuttavinta, juuri nyt niitä kuvia ei ole saatavilla!!!)

Mankeloidut lakanat, pörröiset froteet, viiruttomat farkut, pehmeä villa ja puhtaat untuvat ovat yksi onnenlähde, jonka vertaista on ehkä vain leipominen!

Pyykinpesukone on siis laulanut, mankeli pyörinyt, kuivaustelineet siirtyneet sisään ja ulos ja kuivausrumpu jauhanut tasaista tahtia monta päivää.

Lauantaina tapahtui sitten yllättäen sielunsiskojen varsinaisten Pyykki-Pirkkojen loistava kohtaaminen. Olin juontamassa Eeva-lehden lukijapäivää. Ihana tilaisuus, jossa oli 250 lukijaa kuuntelemassa luentoja naisen elämään liittyvistä asioista ja tutustumassa erilaisiin tuotteisiin. Eevan toimittaja Kaisa Virtanen, oli kertomassa pukeutumisesta ja sain vihiä, että hän tietää kaiken kuiduista. (Myös kuidiuista, sillä Kaisa on aikamonen tietopankki tekstiileistä, kosmetiikasta ja muodista puhuttaessa) Niin kiinnostavaa! Haastattelin Kaisaa ja kävi ilmi mm. ettei kannata ostaa ainakaan arkikäyttöön vaatetta jossa on esimerkiksi neljää eri kuitua. On suuri todennäköisyys, että ne alkavat käyttäytyä kukin omalla ominaistavallaan ja vaate nyppyyntyy ja tulee nopeasti huonon näköiseksi. Arjessa vaatteet ovat alttiina monenlaiselle hankaukselle, kuten auton turvavöille, käsilaukulle ja vaikka työtuolin selkänojalle. Ainakin minulla on tästä paljonkin karvaita kokemuksia!

Kuiduista pääsimmekin sitten sujuvasti pyykin pesuun ja vot! Siinä oli sielunsiskoni! Kaisa  on tarkka pyykkäri ja ilmoitti ettei lottoa pyykin kanssa. Tämä tarkoittaa sitä, että hän tietää tarkalleen mitä pesee, miten pesee ja millä pesee. Hänellä on käytössään kuusi eri pesuainetta:

♡

 Valkaiseva pesupulveri, jossa ei ole zeoliittiä

Nestemäinen pesuaine ilman valkaisuainetta

 Mustalle pyykille oma pesuneste

Silkinpesuaine

 Villanpesuaine

 Pesukoneenpesuaine

Muita vinkkejä

 Alusvaatteet on pestävä jokaisen käytön jälkeen ja mielellään käsin.

 Puuvilla ei puhdistu alle 60 asteen lämpötilassa.

 Pese kaikki vaatteet nurinpäin, vetoketjut ja napit suljettuina.

 Pesuraidat välttää mm. farkuista kun tuote on väärinpäin, käyttää pesuainetta jossa ei ole valkaisuainetta, käyttää hellävaraista pesumekaniikkaa ja täyttää pesukoneen vain puolilleen.

♡

Tahroihin tehoaa sappisaippua ja väite, että puuvilla tulisi syväpuhtaaksi alle 60 asteessa on puppua. Hiki ja rasva esimerkiksi eivät lähde pois viileässä vedessä tai edes neljässäkymmenessä asteessa.

Vaatteet kannattaa myös suojata etukäteen. Kaisa suihkuttaa kaikki vaatteensa tekstiilinsuoja-aineella ulkona raikkaassa ilmassa. Suoja-aineiden ominaistuoksu lähtee pois tunnissa, joten jos siitä ei pidä, kannattaa antaa vaatteen roikkua henkarissa vaikka kylpyhuoneessa tovi ennen käyttöä.

Jos naisen elämän monen koukerot kiinnostavat, siis kosmetiikka, muoti, terveys ja mitä näitä nyt onkaan, niin kannattaa seurata Kaisan ja Sini Kesäsen pitämää naiseloa –sivustoa. Konkareiden kosmetiikkatietoisuus muiden muassa on sitä sorttia, että huuhaalle ei ole sijaa.  Kauneudelle kyllä!

Nyt minun on aika mennä ottamaan pyykit koneesta ja käyttämään vähän silitysrautaa ja mankelia! Oi onnea!

♡

Hanna

Amsterdam on minusta ihana kaupunki. Olen käynyt siellä monta kertaa ja nautin sen tunnelmasta, hyvästä ruuasta, rennosta meiningistä, pitkistä ihmisistä (nimenomaan – siellä tuntuu olevan paljon pitkiä ihmisiä ja siksi kenkäkaupoista saa kauniita kenkiä mun kokoa joka on 41,5) kaupungin kauneudesta ja varsinkin ihmisten kauneudesta. Heitä on montaa sorttia ja monen värisiä. Eräs näky on jäänyt vahvasti mieleeni. Kun matkustin siellä kerran raitiovaunulla, edessäni seisoi nainen, jonka sylissä oli pieni vauva. Niin suloinen. Muistan vieläkin jotenkin valokuvamaisesti, miltä pikkuinen näytti. Hänen pehmeät pulleat käsivartensa, suuret ruskeat silmänsä, musta kihara tukkansa. Hän oli ehkä kolmen kuukauden ikäinen. Ja hänen ihonvärinsä oli musta. Sanoin miehelleni, että on kyllä järkyttävää, että maailmasta löytyy aina ihmisiä, jotka halveksivat tuota ihmistä. Ja jatkoin, että vaikka hänestä tulisi U.S.A:n presidentti, joku sanoisi että saatanan neekeri.

Sittemmin Amerikkaan tuli musta presidentti, en tiedä mikä pienokaisesta on kasvanut. Hän on nyt ehkä 10-vuotias.

Kun Suomeen nyt tulee pakolaisia, jotka ovat erinäköisiä kuin me, kuuntelen lausahduksia ja lausuntoja todella surullisena. Kuinka joku ihminen voi ajatella, että ihonvärillä voi olla ihmisen laadun kanssa mitään tekemistä. Se ei vaan mahdu minun päähäni mitenkään. Ongelmahan ei tietysti ole vain erilaisuus, vaan kaikenlaiset ennakkoluulot, joita en niitäkään kyllä käsitä. Tuntuu siltä, että järjen käyttö on unohtunut, eikä ihmisiä kiinnosta ottaa selvää siitä mitä oikeastaan tapahtuu, miksi ihmiset tulevat tänne ja millaisista tilanteista. Miksi miehiä tulee enemmän kuin perheitä ja kaiken huipuksi ihmetellään, että tulijoilla on älypuhelimia. Olisiko siis niin, että tulijoiden pitäisi olla köyhiä perheitä, ehkä mielellään jotenkin sairaita ja rampoja myös? Eikö olekaan hyvä että tulijat ovat ehkä koulutettuja ja työkuntoisia? Ja kun meillä yritetään lopettaa koulukiusaamista niin kuinka siitä edes voi tulla mitään, kun aikuiset ihmiset oksentavat maahan tulevien ihmisten niskaan koko sen loan, joka heidän sielussaan majaa? Ja lapset kuuntelevat ja katselevat.

Minulle tulee tästä käytöksestä mieleeni vanhat lännenelokuvat, joissa johonkin kylään tulee jotain uutta, rautatie, intiaani, naisen pitämä kauppa tai jotain muuta aivan järkyttävää. Yksi kohtaus on aina se, jossa paikan asukkaat kokoontuvat johonkin, kirkkoon tai koululuokkaan ja ihmisiä yhdistää hirvittävä vimma ja viha. Nämä ihmiset on aina kuvattu hölmöinä, silmät suurina tuijottamassa, vastustamassa ja valmiina kivittämään joku. Yhtäkkiä joku alkaa huutaa jotain ja koko pölvästien joukko on oitis mukana huutamassa. He eivät kyseenalaista tai edes yritä ajatella järkevästi. Heitä viedään kuin pässiä narussa. Ja kaikki me, jotka katsomme elokuvaa naureskelemme kuinka järjettömän typerää sakkia!

Muutin kerran nuorena Ruotsiin. Asuin perheessä ja minulla oli kaikki mitä tarvitsin. Tyttäreni ovat asuneet ulkomailla myös. Tiedän kokemuksesta, kuinka vaikeaa olla tulla jonnekin, jossa ei ole ketään, jonka tunnet. Kaikki on toisenlaista jopa Ruotsin ja Suomen välillä. Kun lapseni ovat muuttaneet ulkomaille, olen sanonut heille että nukkukaa paljon. Siinä on sulattamista, kun jopa vessapaperi on erilaista kuin kotona. Ihan kaikki on jotenkin toisen laista. Äänet, tuoksut, puhe, tavat. Se stressaa eikä ole helppoa tottua. Kaikki vie aikansa.

Ei ole helppoa paeta sotaa, pelkoa ja kurjuutta jonnekin kauas perheestään ja tutuista tavoista ja asioista. Yritää saada perheelleen ihmisarvoinen ja turvattu arki. Sellainen jossa sinä ja minä elämme.

Ota vastaan muukalainen hyvin, hymyile edes. Ja ojenna auttava kätesi edes kerran. Kokeile. Saat itsekin hyvän mielen. Ja ehkä ystävän.

Rakkaudella

♡

Hanna

P.S. Pieni suklaa puoti –elokuvassakin oli tämä kohtaus – olihan se kamalaa kun kaupunkiin tuli nainen joka myi ihanaa suklaata ja toi iloa. Hyi!

Eilisaamu sai mut ihan sekaisin onnesta tän maan luontoa kohtaan. Ja sama meininki näyttää ulkona olevan tänäänkin.

Eilinen oli kiirepäivä. Mulla oli kuvaukset täällä meillä kotona ja aamu alkoi aikaisin maskeeraajan vierailulla. Kuvausporukka oli tulossa kymmeneltä ja olin valmis kaikin puolin 9.30 mutta tarvitsin muutamia puolukan varpuja kuvausrekvisiitaksi. Pistin kesäkengät jalkaan, ilman sukkia tietysti, nappasin korin ja sakset mukaan ja lähdin ulos. Hui! Kamalan kylmä! Mutta äkkiä napsin maasta mitä tarvitsin ja kävellessäni meidän pihalla aloin kuunnella ihmeellistä ääntä. Pihalla napsui vuoron perään pehmeästi ja napakasti. Ja aurinko paistoi ja koko piha oli huurteen peitossa ja varpaat oli jäässä ja kaikki oli niin järjettömän kaunista vaikka kaikki oli kuolemassa.

Aloin ottaa kuvia ja harmitti niin vietävästi, kun silmä näki niin paljon enemmän, kuin mitä kamera pystyi tallentamaan. Hain paremman kameran, eikä sekään pystynyt siihen mihin silmäni kykenivät. Mutta tunnelma oli ihana. Käsittämätön. Ja se napsunta. Kuuntelin ja katselin, kunnes yhtäkkiä tajusin sen! Voitteko kuvitella, että kuulin vaahteranlehtien putoavan maahan! Kuulin sen! Missä muualla voi kuulla moista? Taas ymmärrän miksi en kuitenkaan halua asua keskustassa. Mutta sitten oli vielä se toinen ääni. Napakampi napsaus. Ne olivat tammista putoavien terhojen äänet. Miten ihanaa. Kuvasin ja kuuntelin ja kuvasin ja jäädyin. Tippa nenässä varpaat ja sormet jäässä pyörin pihalla ja kiitin tästä kauniista syksystä taas kerran. Nyt jo unholassa se kesä, joka ei antanut mulle aurinkoa tarpeeksi.

♡

Juuri ja juuri ehdin sisään ennen toimittajaa ja kuvaajaa.

Ja siis – näitä kuvia ei ole käsitelty mitenkään. On toi luonto ihmeellisen kaunis!

Ihanaa päivää

♡

Hanna

Heräsin taas viideltä aamulla. Ei toivoakaan, että olisin nukahtanut uudelleen, joten aloitin päivän puuhat. Ensin keittiöön, siellä hiukan käsitiskejä, tiedättehän niin isoja astioita joita ei saa koneeseen. Sitten puuro tulille ja kahvi tippumaan. Suihkuun mennessä pyykin viikkausta, yhden lakanan mankelointi. (On muuten aika haastavaa saada tuplaleveä pellavainen pussilakana yksin viikattua niin, että sen saa mankeliin. Liian paksu siitä lopulta tulee, eikä sitä voi siellä pyörittää, mutta pelkkä puristus saa sen kyllä sileäksi.) Sitten tovi Hesaria ja Huomenta Suomea ja puuro ja kahvi. Olen todella monotoninen aamiaiseni kanssa, se on joka päivä sama. Kaurapuuroa, marjoja ja raejuustoa. Sitten kuppi extravahvaa kahvia ja kaksi rieskanäkkäriä, joiden päällä on voita ja kalkkunaa. Aamutellu ilahdutti Mike Monroella ja Heasri Nyt-liitteellä.

Kahdelksalta hyppäsin autoon ja lähdin kosmetiikkainfoon kaupunkiin. Länsiväylän liikenne seisoi, siellä oli käynyt onnettomuus. Mua aina kouraisee, kun ambulanssi ajaa pillit päällä ohi. Se tarkoittaa aina että jollain on paha tilanne. Nyt ohi pyyhälsi vain poliisi. Hyvä niin.

Infossa esiteltiin Exuviance-sarjan uudistuva meikkivoidesarja ja All-Over Dark Spot Minimizer –päivävoide. (Aivan liian pitkä nimi!) joka vaalentaa ihoa ja ehkäisee auringon aiheuttamia ikääntymisen merkkejä. No vot! Sitähän kokeilen heti! Vaikka jotenkin aina särähtää korvaan, kun ryppyjä mollataan. Kyllä niitä täytyy vaan oppia rakastamaan ja toivoa, että muutkin kuin itse rakastaisivat niitä. Kaivelin eilen vaatekaappia, kun mieheni katsoi telkkaria siinä vieressä. Paljas käsivarteni oli aika ryppyinen siinä ja kysyin voisiko hän ystävällisesti rakastaa minun lisäksi myös ryppyjäni. Hän lupasi. Ihana tyyppi!

Infossa nautin toisen aamiaisen – ihanaa birchermüesliä ja pienen juustoleivän ja päivän toisen kahvikupillisen.

Tänään piipahdin myös ruokatukussa, koska viikonloppuna tarvitsen muutamia erityisjuttuja. Menin sinne Ritva-siskoni ja tämän miehen kanssa. Ja mitä teki siskoni? Toi minulle pienen välipalan puutarhasta – kauniisti pussiin pakattuja oman maan kirsikkatomaatteja. Voi mikä ihana sisko!

Seuraava homma oli passin hankinta vanhentuneen tilalle. Uusi meikkivoide tuli heti käyttöön. Ajoin parkkiin ja kaivoin meikit esiin ja koetin kohentaa naamaa passikuvaa varten. Vaikka on kyllä todettava, että ihan sama se on miltä siinä kuvassa näyttää. Lopputulos muistuttaa kuitenkin aina elokuvien sarjamurhaajaa. Siksi ne tullivirkailijatkin varmaan on aina niin totisia.

Olin lukenut Fotoykkösen sivuilta, että he hoitavat koko homman. Sinne vaan ja otetaan kuva ja täytetään hakemus. No joo ei se ihan niin mennyt. Ottivat kuvan ja piste. Kun kysyin hakemuksesta he sanoivat että jo – tossa on kone jota voit käyttää… Kysyin myös, että entäs kun minulla ei ole vielä ollut biopassia, että vonko täyttää hakemuksen netissä. Myyjä sanoi, ettei ole ikinä edes kuullut sellaisesta…

Otin kuvat ja lähdin lounaalle. Sieltä sitten Pasilaan palaveriin. Koko Pasilan kadut on revitty auki ja oli kiitettävän haastavaa koettaa selvitä johonkin parkkiin siinä kylässä. Kun kävelin autolta palaveriin mietin millainen ihminen on suunnitellut Pasilan. Aivan mahdottomat kadut, osoitteet ja riittävästi rumuutta yhdessä nipussa. Olen pahoillani, jos loukkaan jotakuta, mutta onhan se nyt aivan tolkuton paikka.

Palaveri oli super ihana ja toivottavasti pääsen kertomaan sen sisällöstä pian! Alkaa taas tapahtua – uusia tuulia luvassa. Ja unelmien toteutumista.

Kotimatkalla ajelin kattoluukku auki ja kiittelin tätä kaunista ja lämmintä syksyä kamalan kylmän kesän jälkeen. Niin ihana ilma!

Nyt istun tässä kirjoittamassa ja kohta on pakko valita illan kuosi! Olen menossa Blog Awards gaalaan A-Lehtitaloon enkä ole varma asustani vielä. Vain yksi asia on varma – minulla ei ole sopivaa laukkua. En omista täysin mustaa iltalaukkua. Katastrofi. Inhoan käsilaukkuja muutenkin. (ja varsinkin merrkilaukkuhöpinää) saas nähdä kuinka tästä selvitään! Mutta nyt vaatteiden ja juhlameikin kimppuun!

Heippa ja iloa perjantai-iltaan

(Tässä kuuluu olla sydän, mutta mun koneessa on uusi käyttöjärjestelmä, enkä osaa vielä laittaa sitä. Eilen se onnistui jotenkin vahingossa. I love you anyway!)

Hanna

Terveisiä Richardinkadun kirjastosta. Olen täällä kirjoittamassa blogia omenaviinereistä.

Uskomatonta, mutta olen täällä ensimmäistä kertaa elämässäni. Nolo homma, mutta totta. Lapsuudenkotini oli Jollaksessa, jossa kävi kirjastoauto, en ole tottunut viettämään aikaani kirjastoissa, mutta ehkäpä tämä on alku, sillä täällä on kivempaa kirjoittaa kuin kahviloissa. Saan vähän katseita kyllä, koska pidän jalkojani pöydällä… kengät on poissa jaloista, mutta eihän tämä hyviin tapoihin kuulu. Asento on kuitenkin hyvä juuri näin.

Mutta siis palatakseni omppuviinereihin, niin näin Facebookissa videon, jossa pyöriteltiin näppärästi ihania ruusuja lehtitaikinasta ja omenaviipaleista. Oli pakko kokeilla josko homma toimii ja toimiihan se! Aivan mielettömän ihania viinereitä tuli ja tekeminen sujuu juuri niin helposti kuin viedossa näytetään. (Toisaalta miksi edes epäilin – pitäisihän minun TV-ammattilaisena tietää, että kaikki mikä töllössä näytetään on totta!!)

Tarkoitukseen paras taikina on mielestäni suuri pakastetaikinalevy, joka kaulitaan puolet ohuemmaksi, kuin mitä se paketissa on. Siitä on helppoa leikata sopivia suikaleita viinereiden tekoon. Minulla oli kaapissa torttutaikinalevyjä ja käytin niitä, mutta niiden koko on hiukan huono. Kaulitsin levyn ohuemmaksi ja pidemmäksi ja halkaisin sen leveyssuunnassa. Sopiva koko on noin 20 cm, joten päästä jäi noin 10 senttiä taikinaa yli. Yhdistin näitä loppupätkiä toisiinsa ja onnistuuhan se, mutta on ärsyttävää säätämistä.

Sivelin taikinasuikaleille ohuelti appesiinimarmeladia, että viineriin tulee lisää makua. Videolla käytettiin aprikoosiahilloa mutta sitä ei ollut. Molemmat toimivat tietysti yhtä hyvin.

Mutta hei – ehdottomasti kannattaa kokeilla – nää on niin kauniita ja hyviä!

Omenaviinerit

12 kpl

4-6 mahdollisimman punakuorista omenaa

1 sitruunan mehu

2 dl vettä

1 paketti voi- tai lehtitaikinaa

1dl aprikoosi tai appelsiinimarmeladia

kanelia ja sokeria

Leikkaa omenat ensin puoliksi, poista siemenkota ja siivuta sitten omenat ohuiksi viipaleiksi. Laita viipaleet mikron kestävään kulhoon ja purista sinne sitruunan mehu ja lisää pari desilitraa vettä. Laita kulho mikroon täydelle teholle noin kolmeksi minuutiksi, että viipaleet pehmenevät eivätkä murru viineriä rullatessa.

Kauli taikina puolta ohuemmaksi, kuin valmiiksi kaulittu taikina on paketissa. Leikkaa taikinasta noin 20 cm pitkiä ja 5-7 cm leveitä suikaleita. Levitä suikaleelle reilu teelusikallinen aprikoosi- tai appelsiinimarmeladia. Lado sitten omenaviipaleita taikinasuikaleen pitkälle sivulle, niin että noin puolet omenanviipaleesta on taikinan päällä. Ripottele päälle kanelia ja sokeria. Taita toinen puoli taikinasta niiden päälle, samaan tasoon toisen puolen kanssa. (Siis äärettömän hankalaa seilittää, jos katsot videon, tiedät heti mitä tehdä!) Rullaa viineri pyöryläksi ja laita silikonivuokaan. Paista 200° noin 40-45 minuuttia. Anna jäähtyä, ripottele päälle sokeria tai puuterisokeria ja syö! Hyvää on vielä seuraavanakin päivänä!

makeaa päivää!

♡

Hanna

Stressi on ihmeellinen asia. Kun se on niskassa, kaikki paitsi treeni ja prätkällä ajo stressaa mua. Treeni on silloin pakollista, muuten ahdingosta ei saa rauhaa ollenkaan. Prätkällä kun ei aina pääse ajelemaan.

Viimeaikoina tekemättömät pihatyöt on olleet yksi piikki lihassa. Kun olen juossut autoon ja autosta kotiin, olen nähnyt vain haravoimattomat lehdet ja kymmenet muut tekemättömät työt. En lainkaan puutarhan kauneutta. Tälle päivälle olin vetänyt päivyriin viivan. Ihan sama mikä infotilaisuus tai muu asia tulisi eteen, en liikahtaisikaan kotoa. Oli aika tehdä pihalle ja terassille jotakin ja viettää rauhallinen päivä. Pieni tauko. (Koko päivä meinasi silti mennä ohi, koska sekä eilen, että tänään herätessäni, ajattelin kokoajan, että nyt on keskiviikko!)

Oli huvittavaa huomata, kuinka stressittömyys muuttaa linssiä jonka läpi katselee maailmaa. Yhtäkkiä haravoimaton pihatie ja nurmikko olikin kaunis. Ja pelargonioiden kuolleet kukat, jotka olivat huutaneet olemassaoloaan viimeiset pari viikkoa, yhtäkkiä katosivat muutamassa hetkessä. Tosin käytin tilaisuutta hyväkseni ja soitin vakuutusyhtiöön samalla kun nypin niitä kukkia. Sinne joutuu jonottamaan niin pitkään, että hermo menee, mutta jos voi tehdä jotain järkevää samalla, ei odottamien tunnu missään.

Aika hauskaa, kuinka pari tomaatin taimea jotka ovat oikeastaan kasvaneet terassilla tyystin ilman hoitoa, omine nokkineen, tuottavat satoa niin että noita herkkupalleroita saa syödäkseen joka päivä. Pari mansikkaakin oli kypsynyt vielä ja yrtit rehottivat purkeissaan. Niidenkään hyvinvoinnin eteen en ole tehnyt yhtään mitään.

Kesä oli minun silmissäni surkean kylmä ja pelkäsin, että syksy on yksi iso kuolema. Kylmää pimeää ja märkää. Ja vaikka aurinko paistaisikin, niin minuun jäisi kesän ja auringon kaipuu. Mutta ei – tämä syksy on ollut ihana. Tänäänkin istuin ulkona syömässä lounaan, jonka maut napsin omasta pihasta ja aurinko oikeasti lämmitti niin, että heitin takin pois.

Tein lounaaksi munakkaan. Lisäsin munien joukkoon ruokalusikallisen kermaa ja pinnalle raastettua parmesaania ja silputtua ruohosipulia ja persiljaa. Pilkoin itse kasvaneet tomaatit ja lorautin päälle oliiviöljyä, silputtua chiliä, mustapippuria, suolaa ja basilikaa. Rieskanäkkärin päälle levitin piparjuurituorejuustoa ja silppusin yrttejä pinnalle. Iso muki kahvia jälkkäriksi auringon paisteessa. Ihana oma hetki.

Kun hain postin laatikosta iltapäivällä ja näin tammenlehdillä peittyneen pihatien, ajattelin että se on ihanan näköinen. Ei ole stressi hyvä juttu.

Yhteistyössä K-raudan kanssa

Ihanaa syyspäivää

♡

Hanna

♡

Istuin nojatuolissani kirjoittamassa, kun mieheni kysyi mitä oikein mietin niin kovasti. Sanoin, etten tiedä kuinka aloittaisin blogitekstin ponchoista. Sain neuvon oitis!

– kerro Clint Eastwoodista

– tä?

– no Clintillä oli poncho siinä leffassa….mikä se nyt oli…

Teen Google-kuvahaun ”poncho Clint Eastwood” ja toden totta, elokuvassa Vain muutaman dollarin tähden, hänellä oli päällään vihreä poncho. (Kuvahaun tulos on aika hauska – siitä käy ilmi, että Clint-tyyppisiä ponchoja myydään edelleen. Leffa on tehty  vuonna 1965 mutta ponchohan on klassikko!)

Nyt Vuoden nuori suunnittelija 2015 –palkinnon saanut Rolf Ekroth on suunnitellut moderneja viittoja ja ponchoja miehille. Aika villejä ja hauskoja. Mutta yhtäkaikki viitta on nyt hot ja pop. Itsekin olen innostunut niistä ja sunnuntain ihana kuulas syyspäivä vei minut tyttäreni kanssa Träskendan puistoon kolme ihanuutta mukanani. Eli oh lallaa – tää on muotijuttu!

Kudottu poncho on Balmuirin viime kevään löytöni ja siihen kuuluu vielä pipo ja irtohihatkin. Vähän epäilin, kuinka paljon sille tulee käyttöä, mutta se on osoittautunut superkivaksi. Se toimii t-paidan ja villapuseron kanssa ja usien heitän sen nahkatakin päälle ja se lämmittää ihanasti. Kuin suuri muhkea kaulaliina, sillä erotuksella että se pysyy paremmin päällä. Kassin kantaminenkin sujuu aivan mallikkaasti olkapäällä, ponchon alla. Sitä vähän epäilin, mutta turhaan.

Tummanruskea viitta on Beck Söndegaardin ja se on Nougatista. Materiaali on 100% villaa ja viitta on pehmeä ja kevyt ja pysyy erittäin hyvin päällä, mikä on suuri ilo! Viitastahan voisi ajatella että se on hankala ja putoilee ja sitä saa kokoajan korjailla. (Sellaiset vaatteet on liian ärsyttäviä minulle, vaatteen täytyy pysyä siinä mihin se kuuluu, on raivostuttavaa, jos jotain on kokoajan nyittävä) Materiaali on sopivan ohutta niin että viitta toimii sekä ulkona että sisällä. Ajattelin kokeilla sitä myös leveän ruskean vyön ja turkoosien korujen kanssa. Olisi pitänyt ottaa rekvisiittakassi mukaan puistoon…!

Mitä pidemmälle syksy ja talvi etenee sitä enemmän kaipaan kirkkaita värejä vaatteisiin. Ja sitä vähemmän niitä löytyy kaupoista. Punainen on väri, joka on parhaimmillaan luonnon materiaaleissa, tekokuiduissa se näyttää helposti halvalta. Viittani on alpakkalampaan villaa ja se on suloisen pehmeä. Kude- ja loimilangat ovat erivärisiä, joten viitan alapuoli on pehmeästi beigen ja punaisen sekoitusta ja hapsut on beiget. Se tekee minusta viitasta monikäyttöisemmän. Viitta on Balmuirin syksyn mallistosta.

Olen pitänyt molempia viittoja sohvan ja nojatuolin reunalla sisustusta piritämässä ja siitä ne on helppo myös ottaa hartioita lämmittämään.

Ihanaa kuulasta syksyä – lämmöllä

♡

Hanna

Ruskean viitan olen saanut lahjaksi Nougatista ja punaisen Balmuirilta. Beigen ponchon olen ostanut.