Kun aloitin Fustra-treenit 2013 kevättalvella katosin ensimmäisen tunnin jälkeen kuntosalin vessaan itkemään. Harmitti, koska tuntui etten osaa mitään. Yhtään mitään. Enkä tietysti osannutkaan paljoa, piti harjoitella ja se oli haastavaa ihmiselle, joka halusi aikanaan oppia nopeasti ajamaan hitaasti moottoripyörällä. (Hitaasti ajaminen on vaikeaa, nopeasti ajaminen helppoa) Kaverit sanoivat silloin, että vain ajamalla oppii. Sekin kävi hermoon – olisin halunnut osata heti.

Fustran kanssa on ollut vähän sama meininki. Aluksi ei ollut mitään käsitystä siitä kuinka sen näennäisesti yksinkertaiset liikkeet ovat ylipäätään mahdollisia suorittaa täydellisesti. Silloin ohjaajani Juho Lahti sanoi, että et sinä pystykään. ”Tulen aina löytämään niistä korjattavaa”. Kaksi ja puoli vuotta on nyt kulunut ja matka on ollut hyvin opettavainen ja onnellinen. Edelleen itken silloin tällöin treeneissä. Yleensä syy on joku tunnekuohu onnistumisesta. Juho ei enää välitä siitä pätkääkään, mikä vähän naurattaa mua. (Aluksi hän tietenkin välitti ja oli silmät pyöreänä että mitä tapahtuu… mutta ohjaajakin oppii! Tuntee tunteellisen oppilaansa!) Mutta siis se tunne, kun tekee takareiden ojennuksia jalat jumppapallon päällä ja se on vaan ihanaa suloista tuskaa, on niin hieno. Hei mä pystyn tähän. Alkutilanne kun oli se, että en jaksanut tehdä niitä montaakaan ja nekin jotka tein, menivät vähän sinnepäin. Olin vino ja heikko, en hallinnut lihaksiani enkä kroppaani. Syitä siihen oli monia, mutta suurin oli parin vuoden tauko liikunnassa polvivamman takia.

Tänään itkin taas treenissä. Monta kertaa. Juho ei edelleenkään välittänyt siitä mitään, enkä minäkään. Annoin vesien valua silmistä ja treenasin vaan. Itkin onnesta. Fustraan on tullut kolmostaso ja harjoittelemme kokonaan uusia liikkeitä. En osaa niitä. Mutta teen ja harjoittelen. En turhaudu. Nautin. Olen utelias. Korjaan virheitä ja näen jopa välillä itse missä menee pieleen.

Olen niin niin niin onnellinen tästä kaikesta. Siitä, että voin kävellä, siitä ettei ole kipuja niskassa, hartioissa, selässä, päässä, käsivarsissa! Kyllä niitä on ollutkin. Aivan hullua, kuinka paljon Buranaa on tullut aiemmin syötyä. Ei voi olla hyvä asia. Siinä se purkki auton hanskalokerossa aina oli. Ja siis kuitenkin olen aina liikkunut. Juossut, sauvakävellyt, treenannut punttisalilla sekä yksin että treenarin kanssa, käynyt Body pumpissa, Body Combatissa, Joogassa tehnyt intervallitreeniä kuntofillarilla ja ties mitä.

On niin makoisaa huomata se kehitys mikä on tapahtunut päässä. En vastusta enää ja ajattele kuinka selviän treenistä, ajattelen kuinka teen parhaani ja saan eniten irti. Ajatelkaa nyt – ojentajapunnerrus yhdistettynä kulmasoutuun puntin kera – se on mun onni. Hahahah!

♡

Niin hienot fiilikset tänään. Voi itku! Kiitos!

♡

Hanna

Viime viikko lensi altani, kuin raketti. Juoksin paikasta toiseen ja tein jänniä uusia töitä. Kolme päivää olin tutustumassa äyriäisiin kalatukku Arvo Kokkosella.

Se oli supermielenkiintoista. Sain valtavasti tietoa äyriäisistä ja lisäksi sain syödä huippukokkien valmistamia aterioita niistä. Kaikki meni hienosti, mutta kun kokonainen, noin neljä kiloa painava, kahdeksan lonkeroinen mustekala nostettiin painekattilaan, olin vähän kauhuissani – pakko myöntää. Olen syönyt usein erilaisia mustekaloja mutta tuo lonkeroinen kaveri kyllä aavistuksen ahdisti. Päätin pitää suuni kiinni asiasta ja pistää lonkeroa poskeeni ihan coolisti, kun aika koittaisi. Jutun juoni oli nimittäin sellainen, että huippukokit matti Jämsen ja Eero Vottonen valmistivat äyriäisistä ruokaa ja minä niitä sitten maistelin… Mustekalaa valmisti Matti Jämsen, jonka ruokaa olin vähän aikaa sitten maistanut myös Muoto gaalassa. Kun octopus nostettiin kattilasta pois, sen harmaa väri oli muuttunut viininpunaiseksi. Lölleröt lonkerot olivat napakoituneet ja imukupit näyttivät ihan ihanilta kuin raakanakin… Matti pyyhkäisi imukupit ja nahan pois ja tarjosi minulle palaa lonkerosta. Pokkana vaan lonkero ääntä kohti. Ja namskis! Se oli todella hyvää (tietysti) vähän kuin makkaraa.

Kuulin siinä toisella korvallani, kun Jari Kokkonen sanoi, että imukupit ovat parhaita rapeina ja hengittelin vaan ja koetin olla ajattelematta asiaa sen kummemmin. Rapeanakaan mustekalan imukuppi ei juuri tuntunut parhaalta idealta ikinä.
Matti laittoi vadille silputtua lehtipersiljaa, valkosipulia ohuen ohuina viipaleina ja suolaa. Seuraavaksi lonkerot lensivät paistinpannuun ja niitä paistettiin öljyssä hyvä tovi. Imukuppeineen päivineen. Kun pinta oli rapean näköinen lonkerot siirrettiin persiljapedille. Siitä sitten pala lonkeroa sormien väliin ja pyyhkäisy persiljasilppua ja mausteita matkaan ja lonkero suuhun. Ja voi taivas kuinka hyvää! Imukupit oli rapeita ja ihania ja jos johonkin pitäisi niitä verrata sanoisin jälleen, että se oli kuin parasta makkaraa. Aivan loistavaa herkkua.

Kyllä on ennakkoluulot tiukassa ihmisellä. (Eli minulla) Mutta onneksi oli pakko maistaa, kun kamera kävi! Monilla on varmaan Kokemusta kumimaisista mustekalarenkaista. Tällä herkulla ei ollut sellaisen kanssa mitään tekemistä. Edes raaka-aine ei ole sama. Mustekalarenkaat tehdään kalmarista, joka on ihan erinäköinen veijari. Vain 10-15 cm pitkä ja jos renkaat ovat kumisia, niitä kypsennetty kuulemma liian kauan.

Jos siis joskus osutte paikalle, kun on mahdollisuus syödä paistettuja mustekalalonkeroita, älkää epäröikö hetkeäkään. Ne on ihania ja suutuntuma on todella miellyttävä. Meikä mandoliini oli vähän nössö, mutta ei niin nössö, etten olisi maistanut!

Iloa päivään!

♡

Hanna

Kauneuspäivä – mikä ihana sana!

Kaupallinen yhteistyö: Eeva ja Vichy Laboratoires

Sain kesällä sähköpostiviestin, jossa kysyttiin mahdollisuuttani tulla juontamaan aikuisten naisten kauneuspäivää. Ajattelin: mikä ihana sana – kauneuspäivä ja vieläpä aikuisille naisille. Vaikka pään sisälläni taitaa asustaa aikamoinen kakara, niin ulkokuori ei enää ole lapsen, vaan aikuisen ja käytän mielelläni korkeatasoisia tuotteita ihoni hoitoon ja valitsen vaatteita ja asusteita, jotka kestävät käyttöä pitkään. Tiedän tyylini, mutta on virkistävää saada siihen uusia näkemyksiä. Koko kesän Suomen kaunein koti –kuvauksissa minua yllytettiin pitämään hiuksia auki ja pikkuhiljaa totuin ajatukseen. On hauskaa saada kuulla toisten mielipiteitä kauneuteen liittyvissä asioissa, ja kokeilla uusia juttuja. Nyt olenkin viettänyt syksyä tukka hulmuten!

Naisten välinen sisaruus on avautunut minulle vasta aika myöhään, mutta siinä on jotain aivan erityistä. Kun on elänyt vähän kauemmin, tietää jo yhtä ja toista, myös sen, että kaikki me joudumme kokemaan paljon samanlaisia asioita. Jos alat kertoa jostain harmistasi naisseurassa, huomaat pian, että et ole asiasi kanssa yksin ja usein lopputuloksena on joko hersyvät naurut tai helpotuksen kyyneleet. Tilaisuudessa, jossa on paljon aikuisia naisia, hyvät fiilikset tuntuvat ihon alla.

Mutta siis vastasin myöntävästi juontokeikkakyselyyn ja ihana Eeva-lehden ja Vichyn yhteisesti järjestämä tilaisuus aikuisille naisille on lauantaina lokakuun 10. päivä. Ohjelma on kiinnostava ja tunnelma tulee olemaan lämmin ja rento ja aivan kuten me aikuiset naiset olemme – hauska! Koska osaamme jo vähän nauraa itsellemmekin. Tervetuloa mukaan siis.

Hyvän ohjelman lisäksi minua innostaa tilaisuudessa kaksi asiaa. Se järjestetään A-lehtitalossa, eli tunnelma on intiimimpi kuin jossain messuhallissa. Rakastan sitä taloa ja sen sijaintia meren rannalla. Toinen syyni on järjestäjänä toimiva Eeva-lehti, jonka kannessa äitini on ollut monasti.

Laitan tähän ohjelman, liput 19€ saa Tiketistä ja lähtiessäsi saat lahjaksi ihanan tuotekassin. Paikkoja on rajoitetusti, mikä on kiva-asia, sillä kaikki osallistujat ehtivät kokea kaiken, testata ja kuulla parhaat vinkit. Tule sinäkin mukaan!

Ohjelma

Nainen kuin viini – paranee vanhetessaan: Anneli Kivijärvi, LKT, naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri, kliininen seksologi

Pukeutumisen aakkoset: Kaisa Virtanen, muoti- ja kauneustoimittaja

Aikuisen naisen ihonhoito: Tuire Grundström, kosmetologi

Kehysmuodin uudet tuulet ja kuumimmat trendit. Kissamaisia, klassisia, pyöreitä, värikkäitä – näin valitset juuri sinulle parhaat kehykset: Jaakko Selin, muotitoimittaja

Eeva ja Vichy tutkivat: Miten vaihdevuodet vaikuttavat naisten elämään: Tuuli Toivainen, suunnittelujohtaja, A-lehdet Oy

Osallistumismaksu: 19 €/henkilö + Tiketin toimitusmaksu

Hinta sisältää luennot ja oheisohjelman, salaattilounaan viineineen ja tuotekassin.

Paikka: A-lehdet, Risto Rytin tie 33, Kulosaari, Helsinki

Tässä on linkki ilmoittautumista varten

Kaunista syyspäivää sinulle

♡

Hanna

Silmälasit on uusi tuttavuus mun elämässä. Tai uusi ja uusi. Olen katsellut elämää lasien läpi ehkä viisi vuotta. Tai niillä main.

Totuttelu on vaikeaa. Ja rillit on aina, siis aivan aina, jotenkin likaiset. Siis linssit. Eikä niitä sitten jaksa lähteä pesemään. Hinkkaan hihansuulla. Ei auta. Joten katselen pieniä asioita sumein silmin. Siitä seuraa, että välillä kun otan puhelimella kuvia, niiden skarppaaminen on vaikeaa. Viikolla piti ottaa kuva lääkärin tutkimusmääräyksestä ja lähettää se vakuutusyhtiöön. Likaisilla linsseilläkin näin, että teksti oli epäterävää. Puhelimen kamera oli rikki. Oi oi oi miten ahdistavaa. Aivan uusi puhelin ja korjaus menee takuuseen, mutta mitä käytän sillä aikaa? Puhelinkaupan lainapuhelinta. Tänään kävin hoitamassa asian ja sain erimerkkisen luurin käyttööni, kuin omani. Että osaa olla ahdistavaa. Aivan kuin maailma siihen hajoaisi. Ankeinta on se, että tavallisten asioiden tekemiseen menee enemmän aikaa, koska on katsottava miten se tapahtuu. Homma ei hoidu selkäytimellä. Päätin ottaa sen haasteena.

Puhelinkaupan asiakaspalvelija oli erittäin mukava ja auttavainen. Hän jopa ymmärsi tuskani ja sanoi pari kertaa – hengitä vaan syvään! (Ihan parasta. Nuori kundi vielä!) Kun lähdin kaupasta hylkäsin puhelimen kassin pohjalle ja haahuilin kaupoissa. Olin juuri kirjakaupassa Ruutu ja Litmanen tiukassa syleilyssäni, kun tajusin, että se naurettava soittoääni joka jatkui ja jatkui kuului laukustani. Nappasin puhelimen ja onnistuin vastaamaan siihen. Soittaja oli henkilö, jonka puhelut olen estänyt. Hän soitti minulle ensimmäistä kertaa viikko sitten asiattoman puhelun ja estin häneltä tulevat puhelut heti. No kas – lainaluurini ei ollut lainkaan tietoinen tästä ja päästi häirikön puhelun keskeyttämään yhteisen hetkeni urheilutähtien kanssa. Siihen jäivät Litmanen ja Ruutu kirjakaupan pöydälle päällekkäin, kun lähdin tukka putkella takaisin puhelinkauppaan. Meni siitä pojiltakin tovi, että saatiin numero uudelleen estetyksi. Sitä vaan jäin miettimään, että kuinka usein tämä henkilö on numeroani viikon mittaan veivannut, että vartti sen jälkeen kun esto on poissa, hän soittaa ja alkaa höpistä korvaani!

Uuden luurin käyttö ei juuri kiinnosta, ajattelin että ehkä jää aikaa kirjojen lukemiseen Facebookin selaamisen sijaan. Palasin kauppaan ja toin Ruudun ja Litmasen lisäksi monta muutakin kirjaa kotiin. Liza Marklundin ja jonkun thrillerin, sekä tyttrelleni lahjaksi yhden kirjan.

Älypuhelin kyllä koukuttaa. Kun kävelee kaupungilla näkee, kuinka ihmiset ovat lakanneet katselemasta ympärilleen. Yhtenä päivänä keskustassa mies oli kiinni seinässä kiinnostavalla tavalla. Hän oli performanssitaiteilija Johan Lorbeer. Kaverini otti minusta kuvan hänen allaan ja juttelin hänen kanssaan muutaman sanan. Hauska mies. Kadulle oli kerääntynyt aika joukko ihmisiä häntä ihmettelemään ja siinä pällistellessämme nuori tyttö käveli katua kännykkäänsä pläräten. Hän käveli miehen alta, eikä huomannut tätä lainkaan. Kuinka kreisiä se olikaan! Ja niin tätä päivää, niin paljon menee hetkissä ohi, kun katse on puhelimessa. Varmasti niitä hetkiä menee ohi vaarallisillakin tavoilla, esimerkiksi liikenteessä, sekä autojen rattien takana, että kävelijöiden käsissä.

Minä siis ajattelin, että jospa nyt sitten pysyisin muutaman päivän kauempana kapulasta, kun on tämä hyvä syy sitä vältellä. Saa nähdä kuinka käy. Luin jo vähän Marklundia, vaikuttaa juuri sopivalta aivot narikkaan kirjalta tähän hetkeen, kun oikeastaan kaipaisin lomaa. Ehkä pikku lomasta menee loma kännykästä?

♡

Hanna

Vuoden tärkein messu sisustuksesta kiinnostuneille Suomessa on tietysti Habitare. Kävin lehdistöpäivänä tekemässä kierroksen messuilla. Tässä tärpit.

Kävin Habitare-messuilla keskiviikkona. Viihdyn siellä mainiosti, koska näen niin paljon ihania tuttuja. Niin nytkin. (Ja jokainen tuttu kommentoi alusvaatekuvia! Jotenkin kreisiä, mutta palaute on ollut niin uskomattoman positiivista, että en kyllä valita – se oli hauska kokemus – unohtumaton!) Viikonloppuna siellä on varmaan aikamoinen sutina, kun messut ovat auki yleisölle. Jos et etsi mitään erityistä, vaan haluat nähdä hienoimmat osastot ja jutut, niin keskity Ahead-alueella hallissa 7 oleviin osastoihin. Matkalla sinne on muutama kutoshallin osasto joista pidin erityisesti.

(Pyydän heti alkuun anteeksi kuvien epäterävyyttä. Kamera on rikki. Masentavaa.)

*Kannustalon ja Asun –lehden yhteistyönä messuilla on kokonainen talo pihapiireineen. Ehdottoman ihana ja upeasti sisutettu kokonaisuus, jossa kaikki on loppuun asti harkittua.

* Marimekon osastolla on upea Laura Väinölän toteuttama kasviseinä. Kaunein mitä koskaan olen nähnyt. (Ja voin sanoa, että olen nähnyt niitä PALJON) Marimekon ihanin uutuus on pellavaiset Pilvipuutarha-pussilakanat. Painettu pellavakangas on kaunis, kauniimpi kuin puuvilla.

* Samujilla on pieni osasto jossa on hieno hallittu valikoima kodinesineitä. (Samuiji avaa ensi vuonna myymälän New Yorkiin – mahtavaa, onnea!)

* Harri Koskisen osasto on must. Kokeile kuinka ihana on ilmapatjan näköinen daybed!

* Tapio Anttilan tuotantoa esitellään myös kokonaisen osaston verran, uusi vuodesohva muistuttaa laveria ja on muotoilultaan paitsi kätevä, myös erittäin kaunis ja tyylikäs.

* jos trendit kiinnostavat käy tutustumassa trendianalyytikko Susanna Björklundin trendejä ja heikkoja signaaleja esitteleväään Signals – vainunäyttelyyn. Hän luennoi aiheesta la ja su klo 16.00 suosittelen lämpimästi. Jos katsot vain näyttelyn, lue tekstit ja keskity, pelkät huoneet ja niiden sisustus eivät asiaa täydellisesti ilman tekstiä.

* Huoneklutehdas Hakola on siirtynyt myös nettikaupan puolelle. Mallisto on raikas ja kevyt. Lämmin suositus. Hakolan osasto on matkan varrella, kun kävelet kutoshallista seiskaan, sinne Ahead -osastolle

* Kiinnostava ja jännittäväkin on Trash Cuisine hyönteiskeittiöineen. Mukana on 30 suomalaista ja ulkomaista muotoilijaa, jotka ovat suunnitelleet arjen esineitä ja kalusteita keittiö-teeman inspiroimana. Trash Cuisine löytyy hallista 6

* Design from Finland -osastolla kannattaa pyörähtää – sillä ilahdittavin asia oli Paola Suhosen suunnittelema matto! Myös muut matot olivat kauniita ja osaston anti muutenkin.

* Missonin osatolla voi vain ihmetellä sitä neroutta, millä erilaiset tekstiilit on saatu sopimaan yhteen. Älä jämähdä vain näkyvillä oleviin mattoihin ja pyyhkeisiin, tutustu mallikankaisiin ja siihen kuinka niitä voi yhdistää! Super!

* Sisustustoimittajat valitsevat joka vuosi toimittajien tusinan eli 12 messujen parasta kotimaista tuotetta, löydät ne täältä,  Käy katsomassa esineet paikan päällä.

Hyvää messupäivää

♡

Hanna

Aika rientää, varmistin juuri sähköpostilaatikostani, että se oli kesäkuun loppua, kun sain hämmentävän meilin. Minulta kysyttiin, jos lähtisin malliksi alusvaatekuviin. Olin kuin puulla päähän lyöty. Vastasin heti, että ”aina messissä”. Juttu oli silti kokonaisuudessaan hämmentävä.

Oma kehonkuvani on häilyvä ja sekava setti. Olin varmaan 10-vuotias, kun vanhin sisareni meni naimisiin ja minä sain olla palvomani ison siskon morsiusneitona. Äiti osti minulle tyylikkään samppanjan värisen mekon. (Mekon kangas oli kyllä minusta outoa, kuin huonekalujen verhoilukangasta, kuosiin kudottua ja vähän paksua, ei ollenkaan sellainen jonka lapsi olisi valinnut – siksi on äidit – parempi tyylitaju!) Samalla hetkellä alkoi ensimmäinen laihdutuskuurini. Söin munakkaita häihin saakka. Ja olin ihan pihalla ja kiukkuinen. Olen katsonut hääkuvia, näytän niissä ihan tavalliselta kymmenvuotiaalta tytöltä. Siitä on nyt 47-vuotta ja 45-vuoteen en ole ollut tyytyväinen vartalooni päivääkään. En ehkä ole ajatellut asiaa joka päivä, mutta koska rakastan kauniita vaatteita ja olen ylipäätään kiinnostunut ulkonäöstäni, niin onhan asia ollut päässäni usein. Olen valittanut ääneen peilin edessä ulkonäköäni tuhansia kertoja. Usein olen ollut tyytyväinen, kun päälläni ollut kivat vaatteet.

Joskus 14-vuotiaana olin oikeasti paksu patukka ja sain kuulla siitä koulussa, tietysti. Sukunimestäni vääntyi helposti sumo ja siitä edelleen sumopainija. Olen katsonut kuvia tuolta ajalta, niitä ei ole montaa ja joistain luokkakuvista olen sutannut itseni pois, näytän kuvissa aika tavalliselta tytöltä.

Sitten tuli ylioppilasjuhlat. Äiti osti Pariisista Pierre Gardinin suunnitteleman mekon. Se oli tyylikäs ja hienostunut. Ja vähän nafti. Edessä oli laihdutuskuuri. Mahduin mekkoon kun aika oli ja kuvissa näytän aika tavalliselta tytöltä.

Kun katson elämääni taaksepäin valokuvista, näytän aika tavalliselta tytöltä kokoajan. Minulla on kolme lasta ja jokainen raskaus lahjoitti minulle noin 24 kiloa jotka häipyivät ajan kanssa joka kerran. Näytän ristiäiskuvissa aika tavalliselta äidiltä.

Liikunta ei varsinaisesti kuulunut elämääni ja yksi syy siihen oli koulu jota kävin. Parakkikoulussamme ei ollut jumppasalia, me leikimme pihalla ja kun sitten menin oppikouluun olin jumppasalissa aivan avuton. Siellä harjoiteltiin tosissaan korista, telinevoimistelua ja vaikka mitä, mistä en tajunnut yhtään mitään. Koin itseni paksuksi dorkaksi ja vetäydyin ja kärsin. Jumppamaikkani oli kyllä ihana, mutta ei se liikunta minuun tarttunut.

Myöhemmin aloin liikkua, mutta kehon kuva ei muuttunut, vaikka juoksin millaisia lenkkejä (ja minä siis juoksin joka ikinen päivä vuosia) ja treenasin salilla. Peilikuvassa oli aina vikaa.

Nyt olen 57 ja viimeisen parin vuoden aikana on tapahtunut muutos. Olen alkanut katsella peilikuvaani hyväksyvästi. Kropan muoto on muuttunut Fustra -treenien myötä. On tullut ryhtiä ja rasvaa on palanut ja lihaksia tullut tilalle. Mutta enhän minä nyt mikään malliesimerkki tai fitness-frau ole! Treenissä katson itseäni peilistä paljon. Välillä ihmettelen onko peilissä vikaa, koska näytän oikeastaan ihan hoikalta. Kotona kuljen peilin ohi ja mietin näytänkö tuolta vai onko valo jotenkin pehmeä nyt. Näytän ihan tavalliselta ihmiseltä.

Menin alusvaatekuviin, koska halusin nähdä miltä näytän. Josko kehonkuvani jotenkin selkiäisi. Ja koska pyyntö imarteli! Että minäkö?? Alusvaatekuviin?!! No totta hitossa!

Ennen kuin kuvat julkaistiin näin painajaisia niistä. En yleensä muista uniani lainkaan, joten melkoinen stressi niistä oli, vaikka en minä niitä päivisin juuri ajatellut.

No selkiytyikö kehonkuva? Ehkä vähän. Kuvia on neljä. Jos haluat nähdä kaikki kuvat käy  katsomassa Kauneus & Terveys verkkoadverttoriaali täällä. 

Jutussa on asiaa liivivalinnoista – aluspukeutuminen on tärkeää, sillä usein liiveistä riippuu se kunka hyvin vaatteet istuvat.

….onhan se – olla alusasumallina tässä iässä….

♡♡

Hanna.

Tekee mieli huokaista että huh mikä päivä! Heräsin flunssaisena ja hitaana. Kaktus kiristeli kurkussa ja aamutuimaan oli sovittuna treeni ja PR-tilaisuus, mutta peruin molemmat ja latkin inkivääriteetä rauhassa ja koetin saada itseni johonkin kuntoon, ennen kuin lähdin palaveriin kalatukkuun.

Se oli huikeaa! Olen pian tekemässä yhtä projektia, johon äyriäiset oleellisesti kuuluvat ja sain kuulla niistä vaikka mitä. Ja sain pitää kädelläni merisiiliä. Oi että se oli söpö! Oletteko nähnyt elokuvan Herkullinen elämä (The hundred-Foot Journey) Siinä piikkisellä merisiilillä oli suuri merkitys. En syönyt sitä. En ole ikinä syönyt merisiiliä, enkä edes ehkä ikinä tule syömään sellaista, mutta se oli symppis piikkipallo. (Ehkä se oli aamulla kurkussani??)

Palaveri kesti odotettua pitempään ja jouduin rynnistämään Haglöfsin PR-tilaisuuteen. Mutta se ei mennyt ihan putkeen. Kiersin ympyrää Kehä kolmosen ja Tampereentien liittymissä sinne tänne vartin verran, koska en lue navigaattoria oikein. Tätä tapahtuu usein ja vihaan sitä. Jotenkin sössin risteyksen ja menen joko yhden liian myöhään tai liian aikaisin. Häpeän tätä faktaa. Etten siis osaa edes navigaattorilla perille. Mutta pahempaa oli tulossa. Tajusin tilaisuudessa, että myöhästyisin seuraavasta…. Jouduin lähtemään kesken pois, mutta ehdin nähdä viehättävän vapaalaskijattaren Jenni Kaipaisen, joka on ollut mukana suunnittelemassa Haglöfsille naisten malliston jonka toiminnallisuuteen ja naisellisuuteen on kiinnitetty erityistä huomiota.

Seuraavaksi Helsingin keskustaan Stockmannille. Perille onnistuin pääsemään mutkattomasti ja olin ajoissa paikalla. Liian ajoissa. Kello oli kolme ja tilaisuus alkoi klo 16.15…. Voitte varmasti kuvitella kuinka typeräksi tunsin itseni, lähdettyäni edellisestä paikasta kesken puheiden….huoh.

Stockmannilla on Brooklyn viikot ja sen tiimoilta olen käynyt tutustumassa Herkun, Delin ja nyt muodin tarjontaan kutsuvieraana.

Stockallahan on kautta maailman sivun ollut erilaisia teemaviikkoja eri maista ja varsinkin, kun olin nuori, ne olivat jotenkin spessuja. Miten minusta tuntuu, että ne ovat puuttuneet välillä? Vai eikö minulla vain ole ollut aikaa huomata niitä viimevuosina? Joka tapauksessa olen otettu siitä panostuksesta mikä siellä on tehty. Koko tavaratalon nimi on muutettu Brooklynniksi (Kahdella ännällä, kuten Stockmann ☺ ) ja nimi komeilee talon julkisivussa oikean nimen tilalla! Huikeaa. Nasta juttu on, että nyt aamupalan voi nauttia siellä aikaisin, jo seitsemästä lähtien Delissä ja tarjolla on tietysti bageleita ja kuppikakkuja. Herkku pursuilee aiheeseen liittyviä herkkuja, joskin minun makuuni ne ovat turhan makeita.

Tänään oli kuitenkin vuorossa muoti ja pakko sanoa, että nautin täysin siemauksin. Minulla on näytöstausta! Jo 14-vuotiaasta asti olin muotinäytösten pukijana ja tienasin kovat rahat. Sen jälkeen valvoin suuren mainostoimiston muotikuvaukset ja käytännössä asuin studioilla. Stailasin, järjestelin ja silitin. Sitten perustin PR-toimsiton, jonka suurimmat asiakkaat olivat vaatetusalan yrityksiä. Sitten vasta sisustuksen pariin televisioon. Ja samalla jätin näytökset ja muut, olin kurkkuani myöten niitä täynnä! Mutta muotia ja vaatteita rakastan. En ole kuitenkaan käynyt näytöksissä aikoihin ja nyt istuin siellä ja nautin ihanista vaatteista ja kauniista malleista, joista parhaat olivat täysin harmaantuneet ja selkeästi vanhempaa sukupolvea edustavat nainen ja mies. Niin tyylikästä tätä päivää.

Siinä istuessani olo jotenkin keveni. Olen ollut ahdistunut maailman tilanteesta, pakolaisista ja heidän kohtaloistaan, suvaitsemattomuudesta, omasta voimattomuudesta, liikennekuolemista ja maailman taloustilanteesta. Iloinen näytös sai kaiken hetkeksi mielestäni. Ehkäpä minun ei tarvitse sitä kaikkea kantaa. Jos teen minkä pystyn ja vähän nautin välillä, niin jaksan auttaa ehkä enemmän?

Iloa päivään kaikille

♡

Hanna

Hesarin mielipidesivulla oli tänään (HS 30.08) kirjoitus otsikolla ”Sodanjälkeisessä Suomessa tunnettiin empatiaa”. En ole elänyt tuota aikaa, jota siinä kuvataan, kun karjalaisia, sodan jaloista saapuvia maanmiehiä, asutettiin muualle Suomeen.

Kirjoituksessa kerrotaan kuinka hyvin heidät otettiin vastaan ja kuinka hyvää kohtelua evakot silloin saivat.

Onkohan noin? Isäni kertoi aivan toisenlaista tarinaa. Jatkosodan ja Lapinsodan käytyään hän palasi kotiseudulleen, jonne oli saapunut paljon Karjalasta evakuoituja ihmisiä. Isäni mukaan vastaanotto oli nihkeää. Minun mieleeni jäi erityisesti se mitä isäni kertoi ilosta ja kauneudesta.

Kun karjalaiset tulivat, he toivat tukalasta tilanteestaan huolimatta mukanaan elämäniloa, puhetta ja kauneutta, joka oli hämäläisille outoa. Ikkunoiden alle istutettiin värikkäitä kukkia, hartioita lämmittivät iloiset huivit, nauru raikui ja puhe pulppusi. Isä piti siitä kovin ja muisteli siis näitä juttuja harmistuneena vielä vuosikymmenten jälkeen. Hän ei voinut ymmärtää nihkeyttä ja koki itse karjalaiset, avoimet ja iloiset ihmiset, tervetulleina ja arvosti suuresti sitä kuinka he pienellä viitseliäisyydellään saivat taiotuksi ympäritönkin kauniiksi.

Jotkut siis tunsivat empatiaa, monet eivät. Taitaa syvässä piillä meidän vaikeutemme hyväksyä toisenlaisia ihmisiä piiriimme. Ja aika kultaa muistot. Luulen.

Annetaan tilaa – sydämestä asti

♡

Hanna

Kilpikonna kiittää.

Kävin eilen viemässä äitini sairaalaan tutkimuksiin. Vihaan sairaaloita. Se on ristiriitaista, sillä olen saanut sairaalassa niin hienoa kohtelua ja loistavan hoidon, että minun pitäisi rakastaa sairaalaa. Paikkaa jossa parannetaan. Mutta ei – vihaan sairaaloita ja jo matka sairaalaan saa minut hiljaiseksi. En puhu mitään. Käperryn kuoreeni kuin kilpikonna, joka vetää päänsä ja raajansa kilpensä sisään. Kun astun ovesta sisään vatsani menee kramppiin ja haluaisin itkeä. Ahdistun ja haluaisin juosta kiljuen ulos niin kovaa kuin ikinä pystyn. Mutta se ei käy. Ensiksikin siksi, ettei sairaalassa sovi huutaa (ellei ole vähintään haavoittunut) ja toisekseen siksi, etten voi juosta. Lisäksi tällä kertaa minä en ollut tärkeä, vaan äiti. Minun tuli siis olla huoleton ja hauska, vahva, luotettava ja kepeä. En ollut. Olin äänetön kilpikonna.

Sairaalan käytävillä vaelsi sairaita ihmisiä ja kiirehti valko- ja vihreätakkisia työntekijöitä. Työnsin äidin pyörätuolissa luukulta toiselle sujuvasti. Viimeisellä luukulla vaalea hoitaja huudahti iloisesti että ai siinähän te olette, juuri sopivasti! Koetin hymyn tapaista. Sitten hirveän pieni sairaanhoitaja sanoi hirveän pienellä äänellä erittäin hellästi äidilleni: tässä olisi tämä esilääkitys, olkaa hyvä. Ottaisitteko sen ja vettä? Hänellä oli pieni käsi, kuin linnun siipi vain ja hän laski sen äidin olkapäälle. Katsoin silmät suurina häntä ja olin niin onnellinen, koska hän puhui niin hiljaa. Usein äidille huudetaan koska hän on 89-vuotias, mutta äiti kuulee loistavasti.

Veimme äidin tutkimuksiin ja minä menin kahvilaan odottamaan.

Kävellessäni pitkää käytävää näin tietenkin sairaita ihmisiä. Paljon paljon. Monet makasivat vuoteilla odottamassa, että heidät viedään jonnekin. Ihmiset olivat kalpeita ja avuttomia tietysti. Ja vatsaani kouristi ja kilpi paksuuntui. Yhtäkkiä edessäni käveli nainen, jolla oli päällään harmaa hauska jakku ja jalassaan pillifarkut ja kauniit Acnen nilkkurit. Vatsani lakkasi kramppaamasta. Kilpi selässäni oheni ja lopulta irtosi kokonaan. Rentouduin. Näin jotain kaunista. Vain kauniit kengät oikeastaan. Se riitti.

Istuin kahvilan pöytään ja muistelin isääni. Hän oli hoidettavana Meilahden sairaalassa ja sanoi minulle, että inhoaa olla siellä, koska siellä on vain sairaita ihmisiä. Muistan kuinka loukkaannuin siitä. Kuinka raivostuttavasti sanottu! Mutta monesti jälkeenpäin olen ajatellut kuinka hyvin ymmärrän mitä hän tarkoitti. Isä rakasti kauneutta – olihan hän naimisissa äitini kanssa! Ja muutenkin. Sairaalaympäristö on ankea. Kun olin aikanaan sairaalassa viikon verran, parasta mitä tapahtui oli komean ystäväni käynti ja se valtava kukkapuska, jonka hän toi tulleessaan. (Sen lisäksi tietenkin, että paranin!)

Olen monesti puhunut siitä, kuinka ahdistus tai paha mieli kaikkoavat, kun menen kauniiseen miljööseen tai vain näen kauniin kuvan. Ja niin se on – kauneus ja taide, ympäristön kauneus ja yksityiskohdat ovat niin tärkeitä. Tietenkin ne ovat tärkeitä arjessa, mutta ne ovat elintärkeitä sairaaloissa. Tutkimuksissakin on todettu, että ihmiset voivat paremmin ja paranevat nopeammin kauniissa ympäristössä. Kunpa tämä ymmärrettäisi tulevassa hienossa lastensairaalassa. Ehkä joku haluaisi lahjoittaa sinne taidetta?

Minulle tultiin sanomaan, että voisin soittaa taksin, äiti olisi pian vapaa lähtemään. Nämä ihanat hoitajat siis tiesivät missä olin. Soitin auton ja lähdin äitiä vastaan, mutta ennen kuin lähdin kahvilasta keskeytin erään neuvottelun.

Nainen kauniissa Acnen saappaissa istui kahden valkotakkisen lääkärin (?) kanssa palaverissa. He puhuivat ruotsia tai ehkä norjaa – en tiedä. Menin siihen ja pyysin anteeksi, että keskeytän lyhyesti heidät, mutta halusin kertoa, että inhoan sairaaloita mutta nuo nilkkasaappaat ovat niin kauniit, että ne pelastivat minut. Tuli tunne, että ymmärsivät mitä tarkoitin.

Hain äidin ja lähdimme pois. Hänellä oli kaikki kunnossa. Taksissa ajattelin kaikkia noita ihania ihmisiä, jotka ovat sairaaloissa töissä. Kiitos, että jaksatte olla niin kohteliaita. Kiitos, että puhuit äidille hellästi ja hiljaa, sillä äitiä pelotti. Ja minua, vaik’ei olisi saanut. Ehkä te muistatte ja tiedätte, että jokaista pelottaa tulla teidän työpaikallenne, joka on teille ihan tuttu ja turvallinen. Kiitos, että haitte minut kahvilasta ja kiitos että jaksatte olla siellä ja hymyilette.

♡

Hanna

Kaupallinen yhteistyö: Suomen luontokeskus Haltia

Metsä on maailman paras paikka ja onneksi Suomessa jokainen, joka haluaa, pääsee nauttimaan metsästä ja sen hyvää tekevistä vaikutuksista. Tieteellisestikin on todistettu, että metsässä oleilu laskee verenpainetta ja tuo ihmiselle hyvinvointia. Minä olen aina kaivannut metsää, kun olen ollut suurkaupungeissa pitempään. Ja sen kaipuun olen näköjään myös istuttanut lapsiini. Minun metsäni on Nuuksion järviylänkö.

Tyttäreni asui ja opiskeli Lontoossa ja Los Angelesissa yhteensä neljä vuotta. Kun hän tuli takaisin Suomeen, ensimmäinen paikka jonne hän halusi, oli metsä. Mentiin Nuuksioon sieneen. Hänellä oli päällään pitkä hame ja lierihattu ja hän makasi sammalilla metsän hiljaisuudessa. Saimme jättisaaliin suuren suuria lampaankääpiä.

Jokasyksyiset sieniretket suuntautuvat aina Nuuksioon. Jos on tarkkasilmäinen minut saattaa bongata ohi liikkuvasta autosta. Paras suppilovahveropaikkani on nimittäin yhden pikkutien varressa, mutta kun kuulen auton lähestyvän piiloudun tai ainakin olen aivan paikallani, ettei paikkani paljastuisi muille.

Yhden tällaisen sieniretken jälkeen soitin ystävälleni ja sanoin: Jos sattuisi niin, että kuolisin pian, ole kiltti ja kerro perheelleni, että olen maailman onnellisin ihminen. Metsä saa minussa aikaan suuria tunteita, vie stressin ja huolet ja antaa visuaalista nautintoa, jota ilman minun on vaikeaa elää. Nuuksion lammissa ja järvissä voi uida keskellä hiljaisuutta, vaikka ollaan vain reilun kolmenkymmenen kilometrin päässä Helsingistä. Nuuksioon pääsee bussilla ja autolla, monet ajavat sinne polkupyörällä ja moottoripyörätienä Nuuksion tie on verraton mutkineen ja maisemineen.

Olen siis samoillut Nuuksion järviylängön metsissä ja teillä, mutta en ollut ennen viime sunnuntaita käynyt tutustumassa luontokeskus Haltiaan. Siinäpä vasta paikka! Yleensä ajamme Haltian ohi pidemmälle, kohti Kattilaa, mutta nyt jätimme auton parkkiin luontokeskukselle, otimme vesipullot matkaan ja lähdimme mieheni kanssa patikoimaan. Oli kuuma päivä ja teimme vain lyhyimmän merkityn lenkin ihan tutustumismielessä. Leveä hiekalla päällystetty polku nousi ylös kallioille ja polun pieliin oli laitettu infotauluja. Hauskaa ja mielenkiinoista faktaa metsistä, soiden synnystä ja eläimistä. Ja ylhäällä oli treenipaikka taivasalla! Oi että tykkäsin. Mutta vaikka lenkki oli lyhyt, olimme nälkäisiä, sillä ajoitimme reissun lounasaikaan, joten kipitimme alas luontokeskukselle ja suoraan lounaspöytään Haltian ravintolaan.

Seisovan lounaspöydän herkut ilahduttivat. Paljon kasviksia eri tavoin valmistettuna, erilaisia kalaruokia ja lihaa. Eli jokaiselle jotakin, mutta minusta parasta olivat erilaiset kasvisruoat ja lisukkeet, sillä niitä oli paljon. Tuli fiilis, että juuri tällaista ruokaa tahdon syödä liikunnan jälkeen. Ja on mainiota että luontokeskuksen ravintolassa on tajuttu ottaa listalle luonnonantimia niin paljon ja ihanalla tavalla. (Usein muuten uudet potut ovat ravintoloissa huonoja, mutta voi pojat, mitkä potut meitä odotti! Ihanat!) Jälkiruokiakin oli kolmea sorttia, mutta niihin en koskenut, koska söin ruokaa ihan liikaa enkä kerta kaikkiaan jaksanut enää yhtään mitään. Kahvia juodessani katselin ympärilleni ja ilokseni huomasin, että Haltian vieraina oli kaiken ikäisiä ihmisiä. Pikkuisista konttaajista rollaattoreilla liikkuviin vanhuksiin saakka. Eli jos ei metsään pääse huonojen jalkojen tms. tähden, niin luontokeskuksesta ja sen upeista näyttelyistä voivat nauttia kaikki. Sinne suuntasin minäkin lopulta.

Perusnäyttely oli hienosti toteutettu. Lasilattian läpi saattoi nähdä, kuinka pienet jyrsijät ja kalat elävät lumen ja jään alla talvella ja suuressa salissa oli videotekniikalla hienosti toteutettu kooste Suomen luonnosta ja vuodenajoista. Täällä ulkomaalainenkin voi tajuta lumen tunnun, vaikka ei oikeaa talvea kokisikaan. Tuli ylpeä olo, kyllä meillä osataan tehdä hienoja juttuja. Tuli myös fiilis, että kaikkien turistien pitäisi käydä Haltiassa ja tehdä vähintään pieni retki metsään. Haltiasta voi vuokrata vaikka mitä varusteita, ulkoiluvaatteista (kuinka nerokasta!) fillareihin ja kanootteihin asti. Perheille Haltia on hauska, koska se opettaa luonnosta kaikenikäisille uusia juttuja, ilman että kenenkään täytyy pitkästyä.

Infossa vinkattiin, että lapset rakastavat käydä katsomassa karhua näyttelyn karhunpesässä. Sinne minäkin halusin. Se oli ihana. Karhu nukkui pesässään ja minä silitin sen turkkia – se oli maagista.

Kaiken kaikkiaan hieno retki, enkä aio enää tyytyä metsään, vaan seuraavalla kerralla vuokraan kanootin ja lähden melomaan. Ja takuulla menen syömään…!

♡

Hanna