Habitaren ensimmäinen päivä on takana ja minä seison ovensuussa! Ihan konkreettisesti sillä olen töissä messuilla ikkunoita ja uklo-ovia valmistavan Piklaksen osastolla. Ulko-ovet on mun intohimoasia. Tutkin ulko-ovia aina ulkomaanmatkoillani ja olen käynyt sisään tuhansista suomalaisista ovista jo työni puolesta. (Liitin tähän juttuun kolme ihanaa linkkiä ovien kuvista – katso ne!)

Monesti sanotaan, että eteinen on kodin käyntikortti, mutta eihän se niin ole. Ensimmäinen asia, jonka näytät kodistasi, on sen ovi. Ja voi mahdoton kuinka paljon rumia, ikäviä ja masentavia ovia Suomessa riittääkään! Niitä on loputtomasti. Sen sijaan kauniita, kiinnostavia ja jotenkin merkityksellisiä ovia on äärimmäisen vähän.

Meidän omassa talossakin on rumat ovet. Olen katsellut niitä vieroksuen kaikki ne parikymmentä vuotta, jotka olemme asuneet täällä. Ja siis minä olen aivan itse syypää noihin oviin, jotka eivät todellakaan sovi siihen missä ne ovat. Kun remontoimme tätä taloa aikoinaan, tein noin sata päätöstä päivässä ja välillä tuli huteja. Muun muassa ovien kohdalla…

Jos ajatellaan historiaa, niin ovillahan on ollut aina valtavasti merkitystä. Niiden pinnat ovat olleet täynnä symboliikkaa ja niitä on koristeltu suojaamaan asukkaita pahoilta hengiltä, varkailta ja vaaroilta. Ovi on voinut olla upea fasadi, jonka takana on saattanut olla vain vaatimaton asumus tai vaihtoehtoisesti sen takana on voinut seistä kartano tai linna. Ovella on haluttu kertoa sen takana asuvista ihmisistä ja kodin tärkeydestä.

Nyt ovista on tullut vähäisiä, toinen toisiaan kopioivia, kasvottomia, sieluttomia ja persoonattomia luukkuja, jotka eivät kerro kodin asukkaista mitään. Missä on persoonallinen ote oviin?

Lapsuudenkotini oli keltainen rintamamiestalo Helsingin Jollaksessa. Äitini oli merkillinen nainen, jolla oli tyylitajua ja rohkeutta. Hän maalasi keltaisen talon keltaisen siipirakennuksen valkoraidalliseksi niin, että laudoituksen rimat, olivat valkoiset. Kenelläkään muulla ei ollut sellaista taloa. Mutta ihmeellisempää oli luvassa. Pian raidoituksen jälkeen hän otti käsittelyyn oven. Hän maalasi sen kiiltävän mustaksi! Vihasin sitä! Miksikö? Koska se oli erilainen kuin muilla. Ja juuri se oli ainoa syy, minkä takia musta ovi oli huippuhieno. Tunnistettava! Meidän musta ovi kertoi tulijalle mistä tullaan sisään ja että talossa asuu Lisa – persoonallinen nainen ja hänen perheensä. Ai että!

Oven täytyy sopia talon arkkitehtuuriin, mutta se voi myös kertoa tarinaa ja sen täytyy kertoa selkeästi, mistä taloon käydään sisälle. Ja tietenkin etuovi voi olla sisäpuolelta erivärinen, kuin ulkoa. Musta ovi on hieno ulkoapäin, mutta voi olla turhan pimeä eteisessä.

Olen koko viikon Habitaressa kurkistelemassa ikkunoista ja ovista! Tule moikkaamaan!

Hanna

Tukahdutettu viha viiltää rintaa – mitä tehdä? Tänä aamuna olen miettinyt sitä fiilistä, kun on pahoittanut mielensä jostakin ja käyttäytyy kuin ei mitään olisi tapahtunut, tukahduttaa halun sanoa, että haloo – mitä täällä tapahtuu?

Monasti on niin, että haluaa näytellä coolimpaa kuin onkaan. Käyttäytyy kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka kokeekin selvästi tulleensa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti.

On fiilis, että paljastaa itsensä tai ei ole avarakatseinen tai on kateellinen, jos sanoo asiasta suoraan. Eli on pikkumainen tai vähän typerä, nolo.

Juuri nyt minua siis ihan selkeästi v******* saamani kohtelu, mutta en aio kyllä inahtaa asiasta tavuakaan (ellei näitä lasketa!!) Aamu on kuitenkin sujunut tätä tapahtumaa miettiessä ja illalla on tulossa hauskat juhlat joita peräti itse emännöin. Kun valmistelen juhlia, olen ärsyyntynyt. No ei sellainen peli vetele! Tuntuu, että huonot tunteeni saattavat siirtyä kaikkeen mihin kosken. Ja kenen on syy?

Onko syy sen tahon, joka on pahan mielen aiheuttanut vai minun, joka en osaa ohittaa asiaa viittaamalla kintaalla? (Kuten äitini opetti. Älä välitä. Ole asian yläpuolella, ole fiksumpi!) No en ole. V******* niin ettei veri tahdo kiertää. Ajattelin pistää hyvää musaa soimaan ja tajusin, että hukutan vain tunteeni meluun, enkä kuuntele sitä mitä tunnen. Ja tunne ei ole vain päässä ja ajatuksissa. Se on kehossa. Rintaa painaa paha mieli, vaikka yritän olla sitä huomaamatta.

Sitten tajuan sen. Eihän sen näin pidä mennä. Jos on paha mieli, tunne on tietenkin päästettävä ulos. Kuinka sen teen? Mikä auttaa oikeasti?

Paras tapa olisi sanoa asiasta suoraan ja ihan rauhallisesti sille, joka on asiaan syypää. Ja olla myös valmis kuuntelemaan millä hän perustelee asian ja jos siinä on pointtia, hyväksyä asia. Joka tapauksessa siitä tulisi hyvä olo. (Vähän toki riippuu siitä, millä tasolla mennään, kuinka fiksu vastaanottaja on. Sekä tosiaankin siitä kuinka itse asiansa esittää)

Mutta en voi tehdä sitä. Amen. Ei käy. Juuri siitä syystä, että näyttäisin pikkumaiselta inisijältä. Mutta en voi purra hammastakaan, koska rintaa viiltää ja ne juhlat!

Aloin miettiä ratkaisua ja päästin tunteen ulos. Olen yksin kotona ja aloin papattaa yksin ääneen täällä, että stana kun v*******. Se auttoi hetken. Sitten huusin aika kovaa ja alkoi ihan hulluna naurattaa. (Toimii siis!!)  Mutta ei tunne silläkään nollautunut. Ei auttanut muu kuin istua alas ja ryhtyä maistelemaan, kuuntelemaan ja tutkimaan sitä tunnetta. Sen ytimestä löytyi arvottomuuden tunne. Kutistun olemattomaksi ja siitä tulee paha mieli. Olen arvoton, huono, kelpaamaton, mitätön, nolla.

No en tietenkään ole! Ehkä sen tahon mielestä olenkin, mutta oikeasti en ole. Olen arvokas, kuten jokainen ihminen on. Kaikkia tarvitaan. Ne ihmiset ja asiat, jotka todella oikeasti merkitsevät minulle jotain, ovat tukipilarini ja voimani, silloin kun oma selkäranka tutisee.

Tänään juhlitaan ja hui hai hölmöläiset ja hölmöt typerästi käyttäytyvät ajattelemattomat ihmiset. Mädäntykööt omiin myrkkyihinsä. Eikö niin? Juuri niin!

Ihanat kuvat otti Katri Mutikainen Lauttasaaren rannassa yhtenä ihanana päivänä.

Onnellista ja ihanaa lauantaita!

Hanna

Ihana viikonloppu! Perjantai oli kuin juhlapäivä. Kolme ihanaa tilaisuutta auringonpaisteessa, joista viimeisenä Satokausikalenterin puutarha- ja rapujuhlat, joista eilen kirjoitin. (Jos juhlien yhteydessä on syöty yhtään rapuja, se on aina mainittava, koska ravut on ihania ja jotenkin fiiniä ekstraa!)

Perjantai tuntui siis lauantailta ja eilinen sunnuntailta.

Heti aamulla leivoin pavlovan ja kun se oli uunissa, lähdin lenkille. Pyysin Jaria mukaan, suureksi ilokseni hän vastoin kaikkia odotuksiani, lähti mukaan. Lenkki kulki kuin unelma ja vedin ihan pohja-ajan. Sauvakävelylenkkiini on saattanut joskus mennä yli 55 min ja nyt se taittui 40 minuuttia. Aivan huippua.

Ilma oli suloisen lämmin ja söimme lounaan terassilla ja sitten leppoisasti vähän siivoilin ja hyvät musat soi. Oli sellainen hidas ja kiireetön, mutta samalla energinen viba.

Kahden aikaan lähdin ajelemaan parin mutkan kautta kohti Pyhtäätä, jossa tapsin joukon ihania naisia yhden ystäväni upeassa kodissa. Ystäväni Marjo on vahva, herkkä ja viisas nainen ja vyötäröäni ajatellen pahaksi onneksi vielä jumalainen kokki.

Kun viisi naista keskustelee luottamuksellisesti ja vapaasti, siitä jää aina mieleen kiintoisaa pohdittavaa. Rakastan naisia ja naisenergiaa.

Kun ajoin yöllä kotiin olin niin kiitollinen siitä, että lähdin. Se ei nimittäin ollut ihan itsestään selvä asia. Olen välillä äärimmäisen vastahakoinen lähtemään minnekään. Varsinkin, jos paikka tai tilaisuus on sellainen, etten pääse lähtemään pois oitis, kun haluaisin. Ajatus siitä, että olen jotenkin vangittuna tilanteeseen, on ahdistava, vaikka täysin kuvitteellinen. Outo homma. Tunne katoaa aina perillä, se riivaa ainoastaan etukäteen ja siten saattaa estää ihania kohtaamisia. Varmaan joku ihmisen mieltä tunteva osaisi vastata, mistä on kysymys.

Kun illan torkku ja aamuvirkku käy puolilta öin nukkumaan ja herää vasta seitsemän aikaan, se on pieni ihme. (Normaalisti silmät aukeavat viiden huudeilla) Ja mikä ilo se olikaan, että onkin vasta sunnuntai! Teki mieli mennä uimaan ja houkuttelin taas Jarin mukaan (hän inhoaa kylmää vettä ja kaikki mikä on alle +28 astetta on kylmää) Ajoimme pikku matkan autolla metsälammelle sumuisessa kauniissa aamussa ja uin vartin verran täysin äänettömän metsän keskellä olevassa lammessa. Tai kai se järvi on – en varsinaisesti tiedä mikä niissä on erona. Vedenpinta oli liikkumaton, vain sumu liikkui pitkin sen pintaa. Ja me. Upea aamu – luvassa myös upea päivä, jonka ilta huipentuu Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana -keikkaan Huvilateltassa.

Ihanaa syyskuuta ihmiset

Hanna

Puutarhajuhlat suloisen lämpimänä loppukesän iltana kauniissa puutarhassa oli yhtä kuin Satokausikalenterin, GreenCaren ja Rajamäen järjestämät venetsialaiset eli rapu-ja puutarhajuhlien yhdistelmä.

Torstai sattui olemaan ladattu täyteen infotilaisuuksia. Ehdin käymään peräti kolmessa hienossa tilaisuudessa, jotka alkoivat kaupungilta ja joista viimeinen oli mukavasti leppoisa puutarhajuhla lähes meidän naapurissa Espoossa.

Satokausikalenterin idean ovat kehittäneet veljekset Samuli ja Johannes Karjula sekä Samulin vaimo Laura. Pyrkimyksenä on edistää satokausiajattelua ja lisätä kasvisten monipuolista käyttöä ruokapöydissä ja tietenkin juuri silloin kuin niiden sesonki on parhaimmillaan ja samalla hinnat edullisimmillaan. Helpoin tapa seurata sesonkia on heidän luomansa Satokausikalenteri, jota on julkaistu jo useina vuosina. Viime vuonna toimintaan tuli mukaan media-alan vaikuttaja Natalia Salmela ja samalla toiminta monipuolistui ja tulossa on mm. Satokausikalenteri-mobiilisovellus.

Kasvikset ovat nyt trendikkäitä ja kuuminta hottia, kun maailma lämpenee ja ilmasto-ahdistus puristaa jokaisen tietoisen ihmisen elämää. Helppo tapa tehdä jotakin asian hyväksi on syödä enemmän kasviksia. Monille siinä on haastetta. Eikä ihme, sillä ruokatottumuksia on vaikeaa muuttaa. Jos kasvisten käyttö rajoittuu alle kymmeneen kasvikseen joihin kuuluvat esimerkiksi kurkku, tomaatti ja porkkana eivät ne inspiroi runsaaseen käyttöön. Kaikkeen kyllästyy, tomaatit maistuvat ankeilta talvella ja uusien ideoiden keksiminen on haastavaa. Mutta Satokausikalenteri auttaa. Sen sivuilla on tietoa ja kiinnostavia helppoja reseptejä kokeiltavaksi. Sitä paitsi kasviksissahan se maku on. Ei liha maistu kovin hyvältä ilman kasviksia.

Juhlissa meitä hemmoteltiin ihanilla herkuilla. Samuli Karjula oli pistänyt purkkeihin upeita makuja pikkelöimällä porkkanoita, sieniä, omenoita, raitajuuria ja vaikka mitä. Kaikissa oli eritavoin maustetu liemet. Kurkkujen kera oli chiliä ja jos ilta olisi sattunut olemaan kylmä, ei siitä olisi ollut huolta… yksi kurkku suuhun ja jo lieskat olisivat lämmittäneet! Ai että tykkäsin! Kaikki herkkupöydän reseptit tulevat Satokausikalenterin sivuille lähiaikoina.

(Omenaviinietikka on muuten itsessään tällä hetkellä kovassa nousussa terveysvaikutuksiensa vuoksi. Rajamäellä onkin siihen oiva tuote: Pastöroimaton omenaviinietikka, jossa on inkivääriä ja kurkumaa. Laita sitä 2 tl lasilliseen vettä ja lisää 1 tl hunajaa. Ehkäisee mm flunssaa. Terveysvaikutuksia kerrotaan olevan paljon, mutta ne tarvitsevat kokonaan oman postauksensa.)

Saimme Samulin ja Lauran puutarhassa myös opastetun kierroksen. Oli tosi yllättävää miten pienellä alalla voi kasvattaa niin paljon kaikenlaista herkkua. Tuli oitis huono omatunto. En kasvata meidän pihalla mitään muuta syötävää kuin omenoita.

Samulin ja Lauran puutarha kukoisti! En ole koskaan ikinä nähnyt kenenkään kasvimaan tuottavan sellaisia juureksia, joita he nostivat maasta! Luoja! Porkkanathan olivat 30 senttisiä! Ja mikä oli niiden salaisuus? Kolme asiaa – lannoitus, kastelu ja sitoutuminen.

Viljelylaatikoissa oli käytetty GreenCaren Luomuruokamultaa. Uuden mullan ravinteet kestävät noin kuukauden, jonka jälkeen on aloitettava lannoitus…. Tsadaa, eipä ihme, etteivät vähäiset kokeiluni ole onnistuneet. Lannoitus on jäänyt tekemättä.

Kysyin, paljonko aikaa kaikkeen menee ja vastaus yllätti. Muutama viikonloppu jolloin huhkitaan kunnolla ja perustetaan penkit, kylvetään siemenet ja istutetaan taimet ja lisäksi joka toinen ilta puolituntia kastelua, joka käy meditaatiosta. Olin kyllä niin valmista kauraa siinä vaiheessa.

Sain inspiraation ja päätin oitis ryhtyä suunnittelemaan kasvimaata ja päätin rakentaa orangerian. (No se siis on kasvihuone, mutta ihana Juha Metsäportti, joka suunnitteli meidän pihan, käytti ainoastaan sanaa orangeria ja olen jättänyt sanan pysyvästi sanavarastooni, koska se kohottaa kasvihuoneen välittömästi arjen yläpuolelle johonkin ihanaan ja kauniiseen) Kun pääsin kotiin, kerroin suunnitelmani Jarille, joka katsoi minua hitaasti ja sanoi: jokaisella on omat juttunsa. Ei kukaan ehdi kaikkea. Ymmärsin pointin. Olin kaksi kuukautta kesällä poissa kotoa….

Juhlat jatkuivat grillattujen rapujen herkuttelulla ja tikkakisalla, jossa olin ensimmäisen kierroksen ykkössijalla mutta toisella kierroksella systeri tuli ja voitti minut. Joukon parhaat – Sumarin siskokset! Just hyvä!

Herkulliset juhlat päättyivät Annin Uunissa –blogin Annin loihtimaan ihanaan punajuuri-suklaa –kakkuun, jossa maistui myös vadelma. Se on selkeästi uusi hittileivonnainen. Siinä yhdistyi kaikki – pieni suola, kirpeys ja ihana syvä suklaan maku, sekä vihannekset. Bravo!

Hanna

Tallinna on Ihana! Ja parasta Tallinnassa on sen läheisyys! Niin se vaan on. On ihan mahtavaa, että voi matkustaa pikku tovin rennosti laivalla ja olla ulkomailla, muissa tunnelmissa ja fiiliksissä. Heti kun on satamassa, on jo lomafiilis ja Eckerön M/S Finlandialla leppoisasti seilatessa matkakin on jo nautinto. (Tiesitkö muuten, että Eckerö on Suomen suurin keikkajärjestäjä ja että laivalla on aina elävää musiikkia? Arttu Wiskari mm. esiintyy Finalndialla 6.9.)

Laivalla voi syödä hyvin Buffet pöydästä, jonka ruuat tehdään alusta asti laivan omassa keittiössä, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Minä matkustan yleensä laivan loungessa ja jos olen menossa Saarenmaalle, teen töitä matkan ajan. Jos kyseessä sen sijaan on päivä Tallinnassa-reissu, jätän koneen kotiin.

Loungessa on rauhallista olla ja siellä on tarjolla pientä suolaista ja makeaa naposteltavaa, aamulla aamiaista ja iltapäivällä salaattia ja muuta suolaista hyvää. Loungesta piipahdan ostoksille laivan kauppaan, josta ostan enimmäkseen kosmetiikkaa.

Menen jokaisella reissulla kerran myös ulos laivan kannelle. Tuulelta suojatulla alueella voi nauttia auringosta, mutta minun on aina kokeiltava, josko partaalla voisi seisoa ja katsella merelle lempeässä tuulessa. Ei voi. Joka kerran on hame noussut korviin ja kiharat oienneet tuulessa. Mutta jos jalassa on housut eikä kiharoista ole niin väliä, niin lämmin suositus!

Nyt lähdimme siis reissuun tyttäreni kanssa ja meillä oli kolme tavoitetta:

Käynti Fotografiskassa, koluta kaupungin parhaat kirpputorit ja vintage-kaupat sekä tietenkin halusimme syödä hyvin ja nyt halusimme käydä Koplin alueelle avatussa uudessa ravintolassa, Odeonissa.

Fotografiska!

Päätimme aloittaa Fotografiskasta, ettei vaan kävisi niin, ettemme jostain syystä ehtisi sinne. Museon aukioloajoista se ei kyllä olisi kiinni, ne ovat täysin poikkeukselliset: sunnuntaista tiistaihin klo 9.00-23.00 ja keskiviikosta lauantaihin peräti 9.00-1.00 Poikkeavaa yleisistä trendeistä on myös se, että museo on auki tosiaan myös maanantaisin. Silloinhan useat museot ovat perinteisesti kiinni. Tallinnan museo on ensimmäinen Ruotsin ulkopuolelle avattu Fotografiska. Se koostuu neljstä kerroksesta. Pohjakerroksessa on museokauppa, josta saa ostaa mm. valokuvaajien signeeraamia valokuvia, valokuvakirjoja ja upeita julisteita. Seuraavat kaksi kerrosta ovat näyttelytilaa ja katolla on ravintola, jota luotsaa virolainen huippukokki ja jonka näkymät avautuvat Tallinnan yli. (Tukholman Fotografiskan ravintolalla on yksi Michelin-tähti, koreaa tasoa ja ehkäpä tähtiäkin on odotettavissa täällä myös)

Vietimme näyttelyssä kauan aikaa. Jimmy Nelsonin Homage to Humanity (kunnianosoitus ihmiskunnalle) näyttelyn kuvat olivat pysäyttäviä, upeita, mykistävän kauniita ja koskettavia.

Nelson on viettänyt 20 vuotta maailman eri alkuperäiskansojen keskellä, hankkinut näiden luottamuksen ja kuvannut heitä. Kuvien tunnelma on vahva. Tuli hirveä hinku päästä matkustamaan näihin paikkoihin. Olen aina rakastanut alkuperäiskansojen asuja ja käsityötaitoa ja näissä pysähtyneissä kuvissa saatoin katsoa niitä niin kauan kuin halusin. Ihmisten aitous valokuvissa on myös tänä päivänä äärimmäisen virkistävää katsottavaa. Kuvassa katsoo ihminen sellaisena kuin hän on. Eikä mitään muuta. Huimaa! Jimmy Nelsonin näyttely on avoinna 8.9. asti.

Näimme myös hienon ja herkän Pentti Sammallahden näyttelyn, mutta se on jo loppunut. Muut parhaillaan auki olevat näyttelyt ovat Anna-Stina Treumund 15.9. saakka sekä Anja Niemi myös 15.9. saakka. Täältä voit tarkistaa tulevat näyttelyt ja varata pöydän ravintolasta.

Kalamajan alue on minusta Tallinnan kiinnostavin alue. Siellä tapahtuu koko ajan muutoksia ja tulee lisää kiinnostavia ravintoloita ja kauppoja. Kalamaja on vanhaa aluetta ihan Tallinnan Vanhankaupungin kupeessa. Se on entinen kalastajien ja veneentekijöiden alue 1300-luvulta. 1800-luvun lopulla sinne tuli teollisuutta. Tellsikivi on vanhaa teollisuusalueetta, jonka rakennuksiin on majoittuneena pieniä designmyymälöitä, ihania ravintoloita ja kahviloita ja rento inspiroiva tunnelma.

Vaeltelimme pienissä kaupoissa ja teimme kivoja hankintoja sekä kodin kaunistukseksi, että vaatekaappiin. Minulle uusi tuttavuus oli Ellen Richard. Suunnittelija Kristi Pärnin idea on: kuluta vähemmän mutta laadukkaampaa. Mukavia minimalistisia vaatteita. Brändi on saanut nimensä Kristin isoisän ja isoäidin mukaan. Lämmin suositus! Les Petites – Baltic Design Shop on paikka, josta ostan joka kerran jotakin. Siellä myydään kodintavaraa, vaatteita, tuoksuja, koruja ja muuta ihanaa kauniisti suunniteltua tavaraa. Sitä vastapäätä oleva Home Art myy kaikkea hyvällä maulla valittua kodin pientavaraa. Myös kahvilan leivonnaiset ovat houkuttelevia…!

Vintagea ja kirppiksiä

Seuraava etappi oli vintage-kaupat. Balti Jaama Turg eli Asematori on keväällä 2017 täysin remontoitu, katettu tori. Saman katon alla on ruokaa, ravintoloita, antiikkia ja designeä. Yläkerran vintage-kauppojen tarjonta kiinnosti ja wau! Olihan siellä vaikka mitä ihanaa. Tuotteet olivat hyvässä kunnossa, trendikkäitä ja ne olivat kauniisti esillä. Sieltä ostoskasiin päätyi paita. Farkkuja sovittelimme, mutta Katri, joka on asunut Tallinnassa, oli sitä mieltä, että Levisten hinnat olivat liian korkeat. Niinpä jätimme ne roikkumaan telineisiinsä. Kauniiden tavaroiden katseleminen oli kuitenkin vain silmänruokaa ja vatsa ilmoitti, että senkin on saatava jotakin. Niinpä lähdimme etsimään Koplin alueelta ravintola Odeonia.

Syömään!

Kopliin pääsee Telliskivestä raitiovaunuilla 1 ja 2 matka kestää noin 10 minuuttia. Matka on noin 2 km ja sen kävelee Google Mapsin mukaan parissa kymmenessä minuutissa. Me olimme liikkeellä omalla autolla, joten no problemas. Osoite navigaattoriin ja menoksi.

Odeonin retrohenkinen mutta moderni tyyli viehätti. Hyvä meininki! Baaritiski on upea ja jos olisin iltaihminen, joka nauttii baarissa hengailusta, menisin tänne. Mutta me olimme nauttimassa lounasta ja tilasimme useita pieniä herkullisia annoksia. Jotenkin tuntuu, että ravintola-asioissa tallinna on jo valovuosien päässä Helsingistä. Mutta syy voi olla sekin, että jumiudun täällä samoihin paikkoihin ja Tallinnassa etsin koko ajan uusia paikkoja. Mutta yhdessä asiassa ero on selkeästi Tallinnan puolella – ravintolahinnat ovat huomattavasti edullisemmat Virossa. Jo pelkästään yhden ravintolan tähden kannattaa hypätä M/S Finlandiaan ja seilata syömään naapuriin. Onhan se hauska tapa viettää yksi päivä. Lähteä matkaan mukavasti yhdeksältä aamulla ja palata yhdeksältä illalla. Se on ihan täydellistä!

Vielä yhdelle kirpputorille

Syötyämme päätimme käydä tarkistamassa Katrin suosikki kirpparin, koska Levikset oli vielä hankkimatta. Ja niinhän se meni, että Humana vei taas voiton. Siinä missä Levikset maksoivat Balti Jaama Turgin yläkerran vintage-kaupoissa 35-45 € maksoivat ne Humanassa 8 € Housut hankittiin! Jeee!

Sitten olikin aika jo ajella satamaan ja laivaan. Ihana reissu päättyi rentoiluun M/S Finaldian loungessa höpisten. Äiti – tytär –matkan parasta antia on puhe ja vaatekaupoissa tyttären makutuomarointi. Ihana reissu – lähde sinäkin. Päivä Tallinnassa -risteily tai Miniristeily -20 % edullisemmin tuotekoodilla HANNAS. Voimassa 31.12.2019 saakka. Max. 4 hlö/varaus. Varaa matka täältä!

Ihania reissuja ja iloa matkaan!

Hanna

Tämä sää! Mua vähän pelottaa mun omat ajatukset, mutta se fiilis mulla kuitenkin on, että jos täällä pohjoisella pallonpuoliskolla sataa poikkeuksellisen paljon, niin se on sellainen pieni luonnonkatastrofi. Ja jos on katastrofi, niin sitten on.

Eivät vanhat putket ja viemäröinnit, jos eivät kaikki uudemmatkaan, ole suunniteltu kestämään, imemään ja nielemään sisuksiinsa epätavallista määrää vettä, joka syöksyy taivalta järkyttävänä ryöppynä. Kaatosateena.

Vettä on kaikkialla – kaduilla, kellareissa, ja tunneleissa. Sitä on kerta kaikkiaan liikaa, että siitä voisi mitenkään selvitä.

Junat ja metrot lakkaavat kulkemasta ja tulee jos jonkin sortin ongelmaa ja haittaa. Kaikki paikat tulvivat. Elämästä tulee hankalaa. Kiireisille tulee vieläkin kiireempi ja tapahtuu myöhästymisiä. On erikoistilanne. Ja kova poru. Miksi mikään ei toimi. Ikinä.

Sama koskee niitä muutamaa päivää talvella, kun tulee tolkuttomasti lunta tai on jäätävän kylmää. Junat kulkevat myöhässä, jos ollenkaan. Taas ollaan myöhässä. Ja vaikerrus on kova. Riepoo, kun asiat eivät toimi. Ja auraus sitten! Miksi katuja ei aurata tarpeeksi nopeasti ja miksi katujen varsille lykätään lunta, eikä sitä viedä pois? Ei löydy parkkipaikkoja. Aivan karmeaa. Pakko ajaa ylinopeutta, että ehtii. Eikä ehdi sittenkään. Ja miksi KAIKKI MUUT ajavat niin HITAASTI! Minulla on tässä kiire!

Satoi taivaalta sitten vettä, lunta tai räntää on vikinä korvia raastavaa. Jos aurinko paistaa tulisesti useita päiviä tai on pirullisen kylmää, kaikuu silloinkin kaikkialla kova poru ja tuska.

Ilmastointi ei toimi tai sitä ei ole lainkaan! Lämmitys ei toimi ja jos toimiikin, niin se toimii liian hitaasti ja sisäilma on raivostuttavan kuivaa.

Mutta minä tiedän! Näistä kaikista ongelmistahan selviää rahalla. Kaivetaan kaikkialle uudet putket ja viemärit! Nyt heti! Mutta arvatkaa mitä? Vaikka olisikin rahaa, jota saisi ihan helposti veroja korottamalla, alkaisi hirveä poru, kun kaikki kadut kaivettaisiin auki! Katutöitä kaikkialla! Miksi miksi miksi oi miksi? Nytkin Helsingin katutyöt ovat saaneet ihmiset raivon valtaan. Ja myöhästymään! Ei mitään järkeä moisissa töissä. Ne tehdään väärin, väärään aikaan ja varsinkin, jos ne sattuvat minun reiteilleni. Ai että lähtisin aiemmin ja ottaisin katutyöt huomioon? Törkeää!

Samaan aikaan jossain nainen kävelee 40 asteen lämmössä 20 litran kanisteri vettä päänsä päällä 25 kilometrin matkan, saadakseen perheelleen puhdasta juomavettä. Ja samaan aikaan Amazonilla palavat maailman keuhkot.

Mua kyllä rasittaa tämä valituksen määrä. Kun oikeasti kaikki on todella hyvin. Ja kun ei niitä maanalaisia putkia voi korjata, jos katua ei avata. Eikä voi varautua harvinaisiin kaatosateisiin ilman, että siihen kuluu miljardeja euroja. Ja kun sataa niin valitettavasti ei sada rahaa.

Missään muualla asiat eivät ole niin hyvin kuin meillä pohjoismaissa, korjattavaa on monessa asiassa, mutta sään yllättäville vaihteluille me ei kyllä voida mitään. Turha valittaminen on rasittavaa. Monta harmia ja ikävää asiaa on mahtunut tähän päivään sateen vuoksi, mutta kohtuus valituksessakin. Ja tseppiä kaikille, joiden tavarat kelluvat kellareissa. Toivottavasti kenelläkään ei ole sään vuoksi hengenvaaraa.

Iloa syksyyn ja hymyä huuliin. Nyt hyggeillään! Ja saattapa tulla hyvä sienisatokin – sittenkin!

Hanna

Tänään oli Suomen kaunein koti –ohjelman viimeinen kuvauspäivä, kuvasimme sarjan viimeisen mökin ja sen jälkeen hyppäsimme junaan ja puolilta öin olen kotona. Aamulla herään omasta sängystäni ja muut duunit jatkuvat.

Yksi kausi kuvausta on jälleen takana, sen jälkeen koittaa hetken haikeus työporukkaa kohtaan, jonka kanssa ollaan vietetty tiivistä eloa pari kuukautta.

Tässä reissatessa ollaan nähty huikean upeita paikkoja ja ihanaa kaunista kotimaata, vaikka miltä kantilta, mutta yksi paikka oli ylitse muiden. Ehdottomasti jännittävin vierailukohde. Sinne ei tullut koko kuvausryhmä, eikä se kyllä liity ohjelmaankaan millään tavalla. Se oli matkan varrella ja ajoin sinne Teron kanssa erikseen.

En tiedä kuinka moni on kuullut perheeni historiasta sitä, että isoisälläni oli talo- ja huonekalutehdas Kylmäkoskella, jota isoisäni kuoltua luotsasi myös oma isäni. Osa tehtaasta paloi vuonna 1963 ja jälkeenpäin tehdas ja sahat myytiin Otto Wuorio Oy:lle.

Vanhempani ja kaikki kolme sisartani Ritva, Helena ja Sikke, ovat asuneet Kylmäkoskella tehtaan vierellä, samassa pihapiirissä, jossa isoisäni ja isoäitinikin asuivat. Minä olen perheen kuopus ja syntynyt ja elänyt Helsingissä ja olen vain kerran kauan kauan sitten, käynyt pikaisesti hämmästelemässä tehdasrakennuksia ja isovanhempieni sekä vanhempieni taloa. Mutta nyt paikka oli niin likellä kuvauspaikkoja, että oli tietenkin pakko käydä katsomassa miltä siellä näyttää. Ja tietenkin ottamassa valokuva, jossa seison ylpeänä Sumarintien kyltin vieressä!

Sumarintie avattiin 19.8.2006 jolloin joukko sukulaisiani oli paikalla, mutta minä en silloin ehtinyt mukaan ja kohtasin tämän tienviitaan siis ensikertaa nyt.

Olihan se kunniakasta seisoa siinä tolpan vieressä, vaikka ei se keskeltä nurmettunut parinsadan metrin väylä ihan Mannerheimintie olekaan. Silti seison tiellä, joka nimetty isoisäni mukaan, hänen ansioidensa johdosta alueen kehitykselle.

Pienenä kuulin tietenkin kiintoisia tarinoista tehtaasta, sen työntekijöistä ja vanhoista ajoista. Tehdas oli perustettu v. 1918 ja se toimi aina kuusikymmentä luvulle saakka, jolloin isäni ollessa sen johdossa, tehdas paloi. Isä kuvasi rajua paloa kaitafilmikameralla, jota lapsena katselin ja koetin kysyä isältä kuinka kamalalta se tuntui. Ei hän koskaan kysymykseen vastannut.

Isovanhepien talo oli jäljellä ja näytti hyväkuntoiselta ja hienolta tehtaan patruunan pytingiltä. En tiennyt mikä läheisistä rakennuksista oli vanhempieni vanha talo ja se jäi vaivaamaan, samoin kuin se, miksi talojen annetaan rapistua ja autioitua.

Käynti oli jännittävä ja herätti suuren uteliaisuuden. Olen selannut vanhoja kuvia ja lukenut lehtijuttuja tehtaasta, jotka Kylmäkoski-seura on kerännyt ja jotka löytyvät netistä. monenlaiset tunteen liikuttavat minua. Minun on palattava Kylmäkoskelle.

Hanna Sumari

Mistä saada taiottua mielenrauha ja energisyys? Järkyttävä väsymys, ahdistus ja synkkyys olivat mun kavereita eilen. Tarvitsin totaalinollausta keholle ja mielelle ja mietin, kuinka sen saan. Haastavin pointti oli ehkä se, mitä teen kropalleni, joka on vain istunut autossa ja seisoskellut kuvauksissa. Ja toisaalta pää kärsii, kun ei saa kunnon liikuntaa. Mutta univajettakin oli sen verran, ettei mikään –nyt hiki roiskumaan –liikunta tullut kysymykseenkään.

Kysyin Instassa Storyn puolella mitä seuraajani tekevät, kun täytyy nollata pää ja keho. Sain jättiläismäärän ihania, pitkiä vastauksia. Kiitos kaikille, niitä oli mahtavaa lukea siksikin, että niistä kuulsi välittäminen. Myötätunto ja osallistuminen tuntui eilen erityisen hyvältä. Kun on ihan poikki ja pieni itsesääli nostelee päätään, hento sympatia on tosi jees. Mutta vain pieni. Ei mitään liian juustoista!

Vastauksissa näkyi selvästi Suomen paras valtti, nimittäin metsät. Kun elämä rassaa suomalainen menee metsään ammentamaan voimaa, hakemaan rauhaa ja löytämään itsensä. Tuli oitis mieleen suomalaisen kansanlaulun sanat, jossa lauletaan kuinka metsä ja taivas vain yksin saa kuulla laulajan huolet.

…Enkä mä muille ilmoita

mun sydänsurujani;

synkkä metsä, kirkas taivas

tuntee mun huoliani…

Taivas on sininen ja valkoinen –laulu, on merkitty muistiin Liperissä vuonna 1854, joten metsän voima ei tosiaankaan ole mikään uusi tieto, eikä sen ainoa merkitys ole vihreän kullan arvo paperitehtaan massana.

No mulla ei ollut onneksi sydänsuruja, mutta tieto metsän parantavasta energiasta on jo tieteellisestikin tutkittu fakta. Siellä verenpaine laskee ja stressi katoaa.

Moni kertoi myös makaavansa sohvalla lukemassa ja useat purkivat stressiä kutomalla ja leipomalla (minäkin!!!) Tärkeää monelle on myös päivät, joissa ei ole mitään ohjelmaa, vaan voi kellua mitään tekemättömässä tilassa.

Kuinka se eilinen sitten kohdallani sujui?

Aamulla kävelin läheiseen Marketanpuistoon kannustamaan tytärtäni ja tämän koiraa, ihanaa ruskeaa labbista Tacoa, koiranäyttelyyn. (Sekin on muuten tieteellistä faktaa, että koiran silittäminen laskee verenpainetta ja sykettä sekä lievittää stressiä. Koiran läsnäolo nostaa mielihyvähormoni serotoniinin sekä dopamiinin tuotantoa.)

Valitsin kävelyn fillarin ja auton sijaan, jotta saan vähän liikuntaa ja ilmahan oli ihana ja oikein kutsui ulos heti aamusta. Sain rutkasti hyvää fiilistä tapahtumasta.

Puolilta päivin olin taas kotona ja päätin seuraajiltani saamien vinkkien mukaisesti lukea kirjaa.

Puin bikinit päälle ja tälläydyin terassin sohvalle auringonpaisteeseen. Luin kaksi aukeamaa ja oli pakko sulkea silmät. Heräsin reilun tunnin kuluttua siitä kahden hengen sohvalta jalat rottingin kuvia täynnä. Ihanaa! Olin jo siinä vaiheessa ihan toinen ihminen. Uni! Very good medicine! Tuntiin en tehnyt mitään, mutta sitten huiskin haiskin olevat tavarat alkoivat ahdistaa ja siivosin huushollin kasoista. Siivous on äärimmäisen terapeuttista, mutta sitä ei kukaan seuraajistani kyllä ehdottanut. Ja siisteys on fantastista. Siistissä ja kauniissa tilassa voin paremmin, sotkut sen sijaan stressaavat.

Pian terassilla seisoi tyttäreni, joka tuli hakemaan tyhjiä hillopurkkeja ja raparperin varsia. Hänellä on alkamassa hillotakoot!

Putsasimme pihan jättimäiset raparperikasvustot, joka tuotti minulle suurta mielihyvää. Yksi kulma pihasta lakkasi muistuttamasta tunkiota ja minua tekemättömistä töistä. Mahtavaa.

Vein tyttären kotiinsa taakkoineen autolla ja kurvasin kotimatkalla kauppaan. Pakollisten ostosten lisäksi kassiin päätyi joogalehti. Tai paremminkin se on kirja. Syy hankintaan oli yksinkertaisesti erittäin kaunis kansi. Olenhan minä joogannut monilla saleilla ja se tekee äärimmäisen hyvää, mutta viime aikoina jooga kotona, on houkuttanut. Ryhmässä joogaaminen on ärsyttävää, koska en voi tehdä aina kaikkia liikeitä hiukan sökönä olevan toisen polveni tähden. En halua touhuta omiani salilla, jossa kaikki muut tekevät kuten ohjaaja. (Heikkoutta! Pointti on se, etten halua herättää huomiota. Liikunnassa on kivempaa sulautua massaan)

Tässä vaiheessa olin ottanut 7.500 askelta. Ajatus siitä 10.000 tuntui kutsuvalta eikä Jaria tarvinnut paljon houkutella kävelylle.

Iltaoli lämmin. Kahdeksaan aikaan pärjäsi vielä T-paidassa. Kuljimme metsässä pitkät pätkät.

Vastapäätä kotiamme alkaa Träskändän luonnonsuojelualue, joka on ihanista ihanin paikka. Se on aarniometsää, jossa kaatuneisiin puihin ei kosketa, vaan niissä saavat elää hyönteiset ja vanhojen onttojen puiden onkaloissa majailevat lepakot. Alueen reunalla virtaa Myllykylänjoki, joka on jännittävää ylittä sen yli kaatuneita puunrunkoja pitkin. Kävelimme reippaasti mutta rennosti ja lopulta kotiin tullessa iholla tuntui pieni hiki.

Istahdin sohvalle katselemaan ostamaani joogalehteä ja kas kas – siinähän oli neljä liikettä kehon ja mielen rauhoittamiseen. Hain siis joogamattoni ja bolsterin (joogatyyny joka on pitkä pötkylä) ja tein liikkeet.

Taakse taivutus tyynyn päällä oli aivan kamalaa. Mutta annoin kehon rentoutua. Hengitin ja hengitin. Ja lopulta viisi minuuttinen siinä tuntui oikein hyvältä. Keuhkot saivat lisää tilaa. Tässä yhdistyi meditaatio ja jooga. Yhtä aikaa tehokasta ja rauhoittavaa. Aikamoinen paradoksi!

Monet seuraajista suosittelivat rentoutumiseen saunaa. Sinne sitten lauteelle nukahdin toviksi, kunnes hipsuttelin omaan ihanaan sänkyyn ja nukahdin. Täydellisten yöunien jälkeen heräsin aamulla kuin uudesti syntyneenä.

Jotenkin naurattaa löysäillen suoritettu (!!!) rauhoittuminen ja voimien kerääminen. Mutta me olemme kaikki niin erilaisia. Mun päivän touhut voivat kuulostaa siltä, että rääkkäsin itseäni, mutta mun maailmassa päivä oli rennoista rennoin ja erityisen iloinen olen kävelylenkeistä ja joogasta sekä päiväunista.

Bonusilo oli seuraajien vinkit, joista tosi montaa toteutin. Vuorovaikutus tuntuu hyvältä. Mähän pidän kaikkia mun seuraajiani ystävinäni. Nastaa!

Onnen päivää kaikille ja kiitos kaikista ihanista viesteistä!

Hanna

Kesä on lipunut ohi kuvauksissa ja ristiin rastiin Suomea reissatessa. Olen saanut nyt nähdä 27 erilaista Suomalaista kesäparatiisia. Ensiviikolla kuvaamme vielä kolme Suomen kauneimman tittelistä kilpailevaa mökkiä. Läpileikkaus on varmasti aika kattava esitys siitä, millainen mökki on Suomessa ihanin ikinä.

Suomen kauneimpien mökkien kuvaaminen on työryhmälle raskaampaa, kuin Suomen kauneimpien kotien kuvaaminen, koska kodit sijaitsevat yleensä kaupungeissa, mutta mökeille on pidemmät matkat. Minusta tuntuukin, että takapuoleni on kasvanut kiinni auton penkkiin enkä ole varma, kuinka se siitä ikinä irtoaa! Osittain se on oma syyni, koska haluan nukkua mieluummin kotona omassa ihanassa sängyssäni, kuin hotellien persoonattomissa huoneissa haistelemassa hotellikuoleman kalman hajua. Jos ajomatkaa on kolme tuntia tai vähemmän, ajan kotiin. Sehän tarkoittaa sitten kuutta tuntia päivässä autossa, mutta tuskan korvaa oman rakkaan vieressä nukkuminen, siitä herääminen ja yhteinen aamiainen jalat oman ruokapöydän alla, rauhassa.

Yhdestä asiasta tässä hommassa on joutunut luopumaan – liikunnasta. Ja se kyllä tuntuu kropassa. Mutta aikaa ei oikeasti ole. Viime viikonloppuna kävin salilla ja se tuntuu edelleen takalistossani lihaskireytenä.

Onni on myös se kun kuvausten pian loppuessa saan jälleen syödä itse tehtyä ruokaa ja pitää ruokarytmin itselleni sopivimpana.

Sitä ihmettelen, miksi maakunnissa ja pienissä kaupungeissa on niin vaikeaa saada hyvää, maistuvaa ja terveellistä ruokaa. Aika yhdentekevää tuntuu olevan se, millaista mättöä ihmisille tarjotaan. (Inhoan sanaa mättö, mutta mättöä se tässä tapauksessa nimenomaan on) Kunnianhimoa ei ole ollenkaan. Luulisi että ananaspaloilla höystetty porkkanaraaste olisi enää vain kipeä ja tuskainen muisto kouluajoista, mutta ei, kyllä se on ihan tätä päivää. Ruuan raikkaus, laadukkaat raaka-aineet ja ravintolan raikas ilma on haalistunut toive paksun ja tunkkaisen rasvakerroksen alla. Parhaimpaan marja-aikaan vain yksi hotelli on kyennyt tarjoamaan tuoreita marjoja aamiaisellaan. Lounaat tarjoillaan buffet-pöydistä, joiden lämpimät ruuat ovat rasvaisia, liian kauan kypsyneitä ja mauttomia. Paljon Virossa reissanneena Suomi häviää tämän ravintola maaottelun aivan kuusi-nolla. Pienissä (kesä)kaupungeissa Virossa saa raikasta, trendikästä ruokaa kauniisti lautasille aseteltuna ja paikalliset raaka-aineet ovat siellä kunniassaan. Paljon ihania vihanneksia ja vähemmän rasvankäryä.

Mökit ovat kuitenkin ilahduttaneet, hämmästyttäneet ja tehneet mökkien tehtävän eli vieneet ajatukset pois työstä, vaikka työtä teenkin. Veneretkiä upeassa saaristossa on ollut useita ja monissa paikoissa on saanut uittaa varpaitaan lämpimissä järvivesissä. Aika selviä linjanvetoja voin tehdä siitä, mistä Suomalaiset mökeillään pitävät ja kuinka siellä elävät, mutta en paljasta mitään! Kaikki voivat itse todeta parhaat mökkifiilikset, kun ohjelma alkaa pyöriä Maikkarilla keväällä.

Nyt alan nauttia viikonlopusta omassa kodissani. Valmistan itse hyvää ruokaa, saunon ja laahustan kotoisissa vaatteissa hiukset sinne tänne hapsottaen.

Toivottavasti sulla on edessä ihana viikonloppu!

Hanna