Ajettiin autolla laivaan ja viereisessä jonossa oli parikymmentä prätkää matkalla jonnekin. Muistin, että minulta on pyydetty tarinaa siitä, kuinka kaikki alkoi. Eli kuinka opin ajamaan moottoripyörällä ja kuinka minusta tuli motoristi. Olenko edes motoristi? Ehkä en, sillä minähän vain ajelen prätkällä. Minusta tuntuu, että motoristin on aina oltava pyörän päällä.

Kaikki alkoi siitä, kun yllättäen sain Harrikan lahjaksi mieheltäni ollessani 46 vuotias. En ollut ajanut metriäkään millään kaksipyöräisellä, joka olisi ollut varustettu moottorilla. Olihan aika pamaus. Ajokorttini oikeutti hyppäämään siltä seisomalta moottoripyörällä liikenteeseen, mutta onneksi on jonniin verran tolkkua päässä ja harjoittelin ensin liikenneopettajan kanssa.

Siihen aikaan Harrikan ostajalle annettiin lahjakortti, jolla sai ajo-opetusta ja varmaan sen tähden opettajaksi tuli mestari Ari Parkkonen. Arin opit takataskussa ajelen edelleen. Itse asiassa minusta tuntuu, että hän edelleen istuu olkapäälläni, siinä kypärän vieressä, kun ajan. Hänen äänensä kuuluu korvissani: ”ja katse kiertää kaaauuaas” ja monta muuta tärkeää asiaa on painunut syvälle luihin ja ytimiin.

Aloitin harjoittelun Arin kanssa kevytmoottoripyörällä messukeskuksen parkkipaikalla. Kaikki alkoi aivan alusta. Ensin käytiin läpi moottoripyörän hallintalaitteet ja sitten Ari seisoi piikin etupyörä jalkojen välissä ja piti pyörää pystyssä, kun minä opettelin käyttämään kytkintä. On tärkeää oppia kytkimen tuntumakohta, ettei pyörä sammu ja että osaa ajaa hitaasti. Hidasajo on aluksi haastavaa, mutta se on äärimmäisen tärkeää. Samalla taktiikalla opettelin tuntemaan taka- ja etujarrun eron.

Seuraavalla ajokerralla olinkin sitten oman Harrikkani satulassa. Opin hitaasti. Pyörä pysyi vaivatta pystyssä ja pysähtyi, mutta pienessä tilassa kääntäminen oli haasteellista. Ari sanoikin, että ei hätää, sähän voit tulla aina tänne messukeskuksen parkkipaikalle kääntymään….

Aika äkkiä se kuitenkin onnistui ja Ari saattoi sanoa, että ok. Aja se pyöräsi nyt kotiin – olet valmis. En pelkää liikennettä ja se on tärkeä asia. Jos on liian arka, hommasta ei tule mitään. Täytyy olla liikennesilmää ja reippautta, peläten ei voi ajaa turvallisesti.

Siitä se lähti ja sitten tuli vappupäivä ja ajoin tieltä ulos niin, että lepikko vaan heilui ja helisi. Hirveä tuuri oli matkassa. Pyörä sukelsi valtavan kiven ja paksun puunrungon välistä rinnettä alas ja kellahti kumoon jonnekin voikukkien sekaan. Ryömin rinnettä ylös ja huusin että en perkele ikinä enää aja tota paskaa. Ja sitten, kun kastemadot oli kaivettu pois pakoputkesta ja peilit väännetty paikoilleen ajoin kotiin, riisuin huiman hapsutakkini ja liekkikuvioidut nahkahousuni ja vaihdoin ne Rukan ajohaarniskaan ja lähdin, minnepä muualle kuin naapuriin, Ikean parkkipaikalle ajamaan ympyrää. Sinnikkäästi ja vielä sinnikkäämmin. Koska tiesin, että jos en heti menisi, en menisi ikinä. Ja minä en luovuta helpolla.

Seuraavana päivänä sitten prätkällä takasin Arin luokse Espoosta Stadin keskustaan. Matka sinne meni hyvin, mutta perillä en pystynyt kääntymään Arin perässä ihan normaalista risteyksestä oikealle, vaan ajoin suoraan kahden kaistan yli ajoradan reunaan… Ou nou. Kun puoli päivää oli treenattu, rentous palasi osittain takaisin ja sitten ajaminen alkoi sujua.  Ehkä oli hyvä ajaa metsään. Ei tullut tunnetta, että tää on ihan peace of cake. Tuli viisas varovaisuus. Olen autonratissa ollut aikamoinen hurjapää.

Kesällä tehtiin jo monta reissua mm. Saarenmaalle. Laivaan ajo pelotti, laivassa ajo pelotti, Tallinnassa ajo pelotti, hiekkatiellä ajo pelotti. Arvostan miestäni kuuhun ja takaisin, koska hän oli loputtoman kärsivällinen. Ajoin hitaasti, mutta ajoin. Tietenkin. Ei tullut mieleenkään lopettaa.

Talvella mentiin Jenkkeihin, Floridan länsirannikolle Tampaan, josta Jari oli löytänyt amerikkalaisen prätkäpoliisin, joka antoi ajo-opetusta. Hepun nimi oli Jerry Motorman Palladino. Aaah se oli niin kreisiä! Jari oli netistä löytänyt Palladinon opetus- CD:n ja tilasi sen. Siitä löytyi yhteystiedot ja niin hän varasi meille yhden päivän opetuksen herra Motormaninlta.

Vuokrasimme Harrikat  Miamista ja ajoimme Tampaan. Sieltä, suurelta parkkialueelta löysimme Jerryn asettelemasta kierrettäviä keiloja paikoilleen. Tarkoitus oli oppia ajamaan kuten Amerikkalaiset prätkäpoliisit isoilla Harrikoillaan. Jari suoritti radan, minä en. Puolessa välissä päivää olin aivan poikki ja lopulta kaadoin pyörän. Jerry oli nähnyt että niin tulee käymään jo tunnin alussa ja sanonut Jarille, että tuo tyttö kaatuu vielä. No eihän siinä hitaassa vauhdissa mitään käynyt tosiaankaan, mutta Jerry oli huvittava. Hän kannusti minua kiivaasti huutamalla ” haluatko ajaa vai olla loppuelämäsi sidottuna tiskipaljuun?” Aivan aito ja pesunkestävä republikaani!

Videolla Jerry Motorman vähän kurvailee. Samoin teimme me. Paitsi mä en tehnyt ihan noin hyvin!

Kaikki hokivat, että ajamalla oppii ja se vähän rasitti lyhytjänteistä ja kiihkeää luonnettani, mutta niinhän se menee. Kilometrit opettavat. Katsoin kadehtien miehiä, jotka olivat kuin yhtä pyöränsä kanssa ja tunsin, ja edelleenkin tunnen vain yhden naisen, joka ajaa samalla tavalla. Hän on ikuinen ystäväni, kannustajani ja idolini Sirpa Tarkkonen.

Niin opin pikkuhiljaa ajamaan ja lopulta sitten ajoin sitä enduroakin. Kuitenkin vasta BMW- matkaendurolla Eurooppaan tekemäni kuvausmatka lopulta opetti minut täysiveriseksi ajajaksi. En silti väitä, että osaisin tarpeeksi hyvin. Oppiminen ei lopu koskaan, eikä koskaan pidä tuudittautua siihen, että osaa täydellisesti, vaikka saavuttaakin hyvät taidot ja pärjää yllättävissäkin tilanteissa. Seitsenkertainen enduron maailmanmestari Kari Tiainen sanoi kerran, että aina kun päähän tulee ajatus, että nyt olen tosi hyvä ja tämä sujuu, kannattaa pysähtyä. Kannattaa käydä, ainakin alkuvuosina, joka kevät ”ruosteen poistossa” ja harjoitella ainakin yllättävää väistämistä, nopeaa jarrutusta ja hidasajoa. On tärkeää muistaa, että katse ohjaa pyörää ja se todella menee sinne, minne katsot, ihan samoin kuin sukset laskettelurinteessä.

Motoristin täytyy tietää mitä ympärillä tapahtuu, ei ainoastaan edessä ja takana vaan 360 astetta on oltava hallussa. Sehän siinä onkin parasta – keskittyminen. Ei tarvitse ajatella muuta, olla vaan hetkessä ja antaa tuulen puhaltaa kasvoille ja tuntea se kaiken kattava ihmeellinen vapaus.

Rohkeutta kaikille, jotka haluavat alkaa tämän kivan harrastuksen myöhemmällä iällä! Ikinä en olisi päässyt niin hauskoihin paikkoihin, kuin olen päässyt, jos en olisi alkanut ajaa. Kiitos siis Jarille, joka osti mulle sen ekan pyörän (niin ja kaikki loput pyörät myös!) Ja kiitos kaikille opettajilleni ja ajokavereilleni.

Hanna

Yllätysjuhlat ja yhteinen aika perheen kanssa on parasta. Miehelläni oli syntymäpäivät viikko sitten ja päätin yllättää hänet kivalla matkalla Tallinnaan yhdessä koko perheen kanssa, mutta perheen mukaan tulo olisi yllätys, joka paljastuisi vasta laivassa. Ehdotin siis hänelle, että matkaisimme Eckeröllä Tallinnaan ja viettäisimme siellä päivän kahdestaan. Idea oli hänestä ok, vaikka olin kyllä aavistavinani pientä haikeutta, sillä paras synttäripäivä on sellainen, jossa on koko perhe mukana. Kun lapset ovat muuttaneet kotoa, yhteisiä hetkiä on aika vähän ja perhe on kuitenkin se paras asia maailmassa. Lopulta kun kerroin, että liput on varattu, hän yritti ehdottaa, ettemme menisikään. En antanut periksi, vaan näytin todella pettyneeltä – eikö ideani ja yhteinen matka muka ole kiva juttu!?

No niinpä me sitten lähdettiin Jarin kanssa sunnuntai aamuna kohti satamaa. jännitti ihan hulluna, kuinka kaikki sujuu. Tyttäret puolisoineen menivät laivaan jalan ja me tulimme autolla. Entäs jos nähdään heidät kävelemässä laivaan? Entäs jos me päästään loungeen ensin… entäs jos entäs jos… Kaikki meni kuitenkin hienosti ja sain kuvan loungessa jossa pöydällä oli samppanjaa ja lahjoja! Jeeee!!! Ja voisinpa sanoa, että yllätys oli melkoinen, kun synttärilaulu kajahti ilmoille laivan loungessa…Mutta ei se ollut! Hahahah! Mokoma oli arvannut, että perhe on kuitenkin mukana. Mutta eihän sitä koskaan ihan varma voi olla. Ilahtui kuitenkin kovin ja se oli pääasia. Ja naurua riitti.

On siis ihan mahdottoman vaikeaa huijata ja käyttäytyä kuten normaalisti. En kuulemma stressannut tarpeeksi sitä ettei koko perhe ole mukana ja hermoillut seuraavaksi viikonlopuksi (muka) sovittuja juhlia. Mutta matkaohjelma oli yllätys kuitenkin. Idea oli rentouttava ja leppoisa päivä hyvässä seurassa. Ja näin se toteutui.

Olin varannut siis liput Eckerön Kokouskeskus & Loungeen ja siellä pääsimme omaan kabinettiin. Loungen hintaan kuuluu pieni buffet, jossa on tarjolla aamiainen ja Iltapäivällä tarjoillaan kevyttä suolaista hyvää – täytettyjä leipiä, salaattia ja juustoja. Ja tietysti kahvia, myös erikoiskahveja, viiniä, olutta ja virvokkeita. Siellä on myös omat vessat, wifi ja päivän lehdet, joten matkustamien on mukavaa, rauhallista ja hiukan privaattia myös.

Reissu oli riemukas. Pari tuntia istuimme ja juttelimme aamiaisen kera. Kun laiva rantautui  ajoimme 20 kilometrin päähän satamasta  Viimsin kylpylähotelliin, jonne olin varannut kaikille jonkun hoidon. Pientä jumppaa tarvittiin, että sain ne suunnilleen samaan aikaan, mutta hotellin loistavan palvelun ansiosta se onnistui. Kuusi erityyppistä hierontaa ja yksi kasvohoito saatiin varatuiksi niin että aikaa kului kaksi tuntia. Ulkona oli taivaallinen sää ja omaa hoitoa odotellessa istuimme auringonpaisteessa hotellin terassilla.

Minun valintani oli rentouttava pohjoisafrikkalainen hieronta, jossa käytettiin eteerisiä öljyjä. Täysin hiljaisessa hoitohuoneessa hieronta alkoi pitkästä jalkapohjien hieronnasta, joka on pieni taivas maan päällä! Jos olisn upporikas, minut herätettäisiin jalkahieronnalla joka aamu! Jalkojen  jälkeen koko keho käytiin läpi ja vaikka hieronta oli rentouttava, se oli myös tehokas. Ei siis pelkkää sivelyä, joka on minusta hiukan ärsyttävää. Lihasjumeja on kuitenkin vähän joka kulmalla, niin on kivaa, että niitä vähän saadaan auki. Ja kuin erikoislahjana nukuin käytännössä koko tunnin. Se oli luksusta. Minulle käy niin usein. Jos en voi tehdä yhtään mitään, nukahdan.

Saunakeskus Spa18 on tarkoitettu vain yli 18 vuotiaille ja siellä miellyttävässä rauhassa juhlavieraat nauttivat mm. thaimaalaisesta päähieronnasta, joka ei tapahtunut päässä, vaan yläselässä sekä niskassa ja se sisälsi myös pitkiä venytyksiä.

Hoitojen jälkeen olikin nälkä ja matka jatkui suosikkiravintolaani. Jos olette näitä juttuja lukeneet aiemmin, niin se on jo teille tuttu. Menimme Paju Villaan, joka on minusta täydellinen. Se on täsmälleen minun makuuni sopiva paikka. Rento, kaunis, loistava ruoka, konstailematon ilmapiiri, rauhallinen. Pieniä yllätyksiä ja kivoja yksityiskohtia. Aivan napakymppi. Samaa mieltä oli koko meidän joukkue. Pidän sen sijainnista, joka on poissa keskustan hälystä ja huvila on saneerattu ja sisustettu ihanalla tavalla. Paju Villa kuuluu samaan ryppääseen Noa, Oko ja Tuljak -ravintoliden kanssa, joista Noa olisi ollut hyvin lähellä Viimsi Spata, mutta pitkään mietittyäni halusin kuitenkin tuttuun paikkaan.

Pieni takkiepisodi mahtui mukaan, kun Katri unohti nahkatakkinsa Viimsin ulkoterassille. Soitimme sinne ja takki lähetettiin meille taksilla. Hinta oli 20€ joten ihan ok. Viimsistä on Paju Villaan puolen tunnin matka.

Ihanan auringonpaisteisen herkuttelun jälkeen oli sopivasti aikaa ajaa rauhassa satamaan. Laivalla tehtiin vähän meikkiostoksia ja mutta muuten viihdyimme kabinetissamme. Ja kumma juttu – taas ruoka maistui. Yhteinen häiriötön aika koko joukolla on parasta ikinä. Se oli hieno päivä ja synttärisankari oli iloinen. Se kuultiin moneen kertaan, joten neppiin meni! Koko homma oli muutenkin tosi vaivaton. Kun on koko ajan kiire jonnekin, on mukavaa vähän rentoilla. Ainoa vaiva oli tehdä varaukset. Itse olin aika myöhässä koko projektin kanssa ja silti kaikki onnistui. Siitä suuri kiitos Eckerö Linelle ja Viimsi Spalle.

Olen kirjoittanut Tallinnan matkavinkkejä paljon mm. kuinka pääset Saarenmaalle ja mitä siellä voi tehdä. Löydät niitä hakemalla Googlesta hakusanoilla Apu blogit Hanna eckerö. Tämän kesän viimeisimpiä reissuja on esimerkiksi täällä ja täällä  

Hanna

Hei ja terkkuja Vaasasta Suomen kaunein koti-ohjeleman kuvauksista! Istun hotellin sängyllä ja katson ihanaa merimaisemaa ikkunasta ja samalla meitin, että mikä viikonpäivä mahtaa olla menossa. (Meinas muuten tulla tohon hauska kirjoitusvirhe – kirjoitin enossa. No Enossa on sama päivä kuin täällä, mutta enossa ei ehkä ole viikonpäiviä..?!)

Okei, ollaan kesäturneella, eli kuvaamassa Suomen kaunein koti –ohjelmaa ja kuulkaa nää päivät lentää kreisillä tavalla niin, että jos lääkäriin joutuisin ja joku kysyisi päivää ja ehkä jopa vuotta, niin lääkitykselle joutuisin yksin tein, koska ei mitään käryä päivästä.

Se on ihme homma, kuinka sitä eristyy kaikesta. Perheeksi muodostuu kuvausryhmä, jossa on ainoat ihmiset joihin pitää jotain yhteyttä. Rytmi on joka päivä about sama. Aamulla kuvausryhmä lähtee kuvaamaan kotia, eli kohdetta ja me tuomarit ja maskeeraaja jäädään hotelliin. Maski alkaa puolen päivän huudeilla ja minua ja Siniä tällätään tunnin verran kumpaakin. Ajatelkaa sitä! Niin kauan siihen menee. Se on vähän pitkästyttävää välillä. Ei jaksaisi istua paikallaan niin kauan! Mutta lopputulos on ihana tietysti. Onhan se nastaa. Ja meidän maskeeraaja on ihana Hanna Vähäpassi, joka mm. antaa alkuun kasvohieronnan. Hyvä Luoja se se on luksusta. Hiuksetkin vievät siitä ajasta oman siivunsa. Mun pörröpää on välillä oikukas ja Sinin kauniisiin pitkiin hiuksiin voi tehdä huimia lettikampauksia.

Maskin jälkeen me sitten ajetaan sinne kuvauskohteeseen ja siellä menee meiltä 3-4 tuntia ja sitten ajetaan jonnekin hotelliin ja syömään ja nukkumaan. Eilen oltiin hotellilla joskus yhdeksän aikaan illalla. Eipä siinä sitten paljon muuta kuin meikit pois ja unta palloon. Niin, se tunnin työ huuhtoutuu lavuaarista alas! Onneksi se on taltioituna pikseleihin ja näette sen syksyllä tellusta :D.

Aamulla sama uudelleen.

Tänä aamuna kävin aamiaisella jo seiskan aikaan ja kohta lähden joko uimaan, lenkille, fillaroimaan tai kuntosalille. Tai sitten mietin näiden äksönien välillä niin kauan, jotta mitä tehdä, etten ehdi tehdä mitään. Tukka täytyy kuitenkin pestä.

Hei ihanaa keskiviikkoa, sillä sekin on nyt selvinnyt, että keskiviikossa mennään. Ja muistakaa syödä jätskiä, koska on kesä ja käydä uimassa samasta syystä!

Hanna

Tämän hetken kaikkein trendikkäimmät sisustusideat ovat syntyneet viime vuosituhannen alussa.

Ihana Svensk Tenn tuli hetkeksi Suomeen. Sain ilon rakentaa Stockmannille, yhdessä tyttäreni Kirsikka Simbergin kanssa, esillepanon suuresti ihailemistani tuotteista, joita on myynnissä  pop up -myymälässä Stockmannin neljännessä kerroksessa syyskuun loppuun saakka.

Pieni interiöörimme on esillä vielä tämän viikonlopun ajan viidennen kerroksen portaiden edessä, oltuaan esillä kaksi viikkoa.

Svenskt Tenn on minulle ihanin muoto luoda kodikkuutta ja ajattomuutta. Siinä on pala elämän sietämätöntä keveyttä ja luksusta, joka on pintaa syvemmällä. Sen maailma edustaa minulle äärimmäisen hienostunutta muotoa hyvästä mausta. Se on koreilematonta, se ei diivaile eikä alleviivaa, se menee ihon alle ja tekee onnelliseksi.

Mikä on Svenskt Tenn? Hiukan kuin Artek Suomessa. Vahvan, näkemyksellisen naisen perustama yritys. Lyhyesti se on Estrid Ericsonin kolmekymmentä vuotiaana Tukholmaan perustama liike, jonka oli tarkoitus keskittyä valmistamaan ja myymään moderneja tinaesineitä. Pian siitä kuitenkin kasvoi perustajansa pettämättömän tyylitajun myötä sisustusliike, jonka tuotevalikoima laajeni kattamaan koko kodin sisustuksen. Jokainen esine edusti korkeaa laatua, kodikkuutta ja hyvää makua ja vain vuosi perustamisen jälkeen, vuonna 1925, Svenkt Tenn palkittiin kultamitalilla Pariisin maailmannäyttelyssä. Pian pienestä tinapajasta alkanut liike muutti suurempiin tiloihin, osoitteeseen Stranvägen 5, jossa se sijaitsee yhä edelleen.

Svenskt Tennin ydin perustuu paitsi Estrid Ericsonin makuun ja pitkin maailmaa löytämiin tuotteisiin myös vahvasti itävaltalaisen arkkitehdin Josef Frankin kynän jälkeen. Frank oli naimissa ruotsalaisen Anna Sebeniuksen kanssa ja he muuttivat Ruotsiin, kun elämä Itävallassa muodostui hankalaksi juutalaista syntyperää olevalle Frankille. Ruotsissa hän tutustui Estrid Ericsoniin ja heidän yhteistyönsä tuloksena Svenskt Tennin arkistoissa on 2000 piirrosta huonekaluista ja 160 kangasmallia.

Josef Frankin kankaat, mitä voin edes sanoa niistä! Niiden maailmoihin hukkuu, ne ovat iloisia olematta typeriä. Luin jostain, että Frank halusi, että kankaista löytyisi aina uutta katsottavaa.

Muistan hyvin kun tuijotin pienenä lapsuudenkotimme tauluja ja näin ne aina eri tavalla. Sain erilaisia tunnelmia ja ajatuksia. Minulle siinä on taiteen ydin, viedä ajatukset pois arjesta ja arkisesta, toisiin maailmoihin ja tunnelmiin, se rentouttaa ja poistaa stressiä. Frankin kankaat ovat taidetta ja niitä katsoessa inspiroituu. Hän loi suurimman osan kankaistaan ollessaan toisen maailmansodan aikana viisi vuotta sotaa paossa New Yorkissa.

Svenskt Tenn on tänä päivänä yhtä moderni, kuin taipaleensa alussa. Frankin perinnöstä riittää ammennettavaa loputtomasti, eikä sen muotokieli vanhene. Juuri tällä hetkellä Frankin rakastama kalusteiden keveys, sirot ja korkeat kalusteiden jalat, ja llmavuus ovat vahvassa trendissä sisustusmaailmassa, samoin kuin kasvi- ja luontoaiheet tekstiileissä. Jos valkoiseen ja hyvin yksiväriseen ja ehkä hivenen mielikuvituksettomaan skandinaaviseen sisustukseen tuo, ei vain ripausta vaan oikein isona pintana, Frankin Araliaa tai muita kankaita, saa sisustuksen kokonaan toiselle tasolle. Osa Frankin kankaista jatkaa kuviotaan myös sivusuunnassa, joten niistä saa upeita kokonaisuuksia. Kankaita, tyynyjä ja kiinnostava valikoima muita ihanuuksia on siis ostettavissa ja ihailtavissa Stockmannilla syyskuuhun saakka.

Stockmannin lisäksi Svenskt Tennin maailmoihin voi tutustua Didrichsenin taidemuseossa syyskuun alkuun asti ja Hanasaaren galleriassa 26.8. asti Menkää ja nauttikaa!

💚

Hanna

Huomenna perjantaina 8.6. on prätkällä töihin päivä ja mulla on suuri kunnia olla päivän kummi! Pärinääää! Tähän muuten sopii kaikkein parhaiten se Jorma Uotisen hokema – törinää pyttyyn! Olen juttelemassa aiheesta Huomenta Suomessa humenna aamulla klo 8.37 ja tietenkin ajan sinne prätkällä. Mun mootoristihistoriaan kuuluu kaikenlaisia tapahtumia ja monen sorttisia pyöriä.

Näin se kaikki alkoi

Sain Harrikan mieheltäni lahjaksi syksyllä 2004 ja ensimmäiset kilometrit ajoin keväällä 2005. Ja pian ajoinkin sitten tyylikkäästi pusikkoon. Kun kömmin sieltä ylös, huusin etten perkele ikinä aja enää metriäkään! Vaan toisin kävi. Olen ajanut siitä pitäen, vaikka välillä prätkäni varastanut pitkäkyntinen murtomies ehti ajaa pyörälläni enemmän kuin minä.

Pyörä vaihtui joka vuosi Harrikasta toiseen. En edes muista kaikkia malleja, jotka allani tärisivät. Sitten alkoi tehdä mieli juuri mulle maalattua pyörää, mutta en keksinyt aihetta ja ideaa. En ole niin innoissani perinteisistä Harley Davidson –tyyleistä, vaikka ostinkin U.S.A:sta pilvin pimein merkin vaatteita ja varusteita. Se oli jonkinlainen vimma. Ne olivat siellä niin paljon edullisempia ja malleja oli hurjat määrät. Niihin tuli himo.

Jenkeissä olaan ajettu mieheni kanssa ristiin rastiin. Kiinnostavin paikka prätkän selästä on ollut Las Vegas, koska se muuttui pyörän selästä koettuna enemmän kuin mikään muu paikka. Olin käynyt siellä pari kertaa ihan normaalisti lentäen ja ajellut siellä autolla, enkä syttynyt koko Vegasista silloin ollenkaan.

Kun sitten päristelimme sinne Los Angelesista, rakastuin siihen hulluun erämaakeitaaseen, jossa mikään ei ole siltä miltä näyttää. Totisinta totta oli vain ajomatka sinne yli 40°C asteen kuumuudessa. Ja jos mutkateistä nauttii, niin hei – tie sinne on kyllä suora kuin spagetti paketissa.

Daytona Beachllä, joka sijaitsee 420 km pohjoiseen Miamista, vietetään keväisin Daytona Bike week -tapahtumaa. Tapahtumaan osallistuu kymmenen päivän aikana puoli miljoonaa ihmistä ja prätkiä siellä on parisataa tuhatta. Se on hurjaa menoa ja vieläkin saan korviini sen Harrikoiden moottoreiden jylinän. Harrikassahan yksi tärkeä asia on sen ääni, joka saa parkissa olevien autojen hälytyslaitteet soimaan. Se tuntuu luissa ja ytimissä asti ja onhan siinä oma hohtonsa. Vaikka nykyään pidän kyllä enemmän hiljaisuudesta. Kerran, kun olimme siellä, näin pyörän, johon rakastuin silmittömästi. Haahuilimme taas kerran HD-kaupassa ja yhtäkkiä se pyörä oli edessäni. Oranssinpunainen kaunotar. Screaming Eagle Dyna. Luoja, että se oli kaunis. Halusin sen. Himosin sitä. Se oli pyörien jumalatar.

Olen todella itsepäinen ihminen, jos haluan jotakin, mutta niin kävi, ettei minulla ollut mitään mahdollisuutta millään rahalla tai tavalla saada sitä Dynaa, koska ainuttakaan sellaista ei oltu tuotu koko Eurooppaan ja niin jouduin tyytymään vastaukseen, joka oli ehdoton ei.

Sain siitä potkua ja aloin taas miettiä millaiseksi sen hetkisen pyöräni voisi maalata ja tuunata. Mutta en edelleenkään löytänyt sitä omaa juttuani. Ehkä en vain tiedä kuka oikeastaan olen. Pyörän maalauksessa täytyy olla jotain itse henkilöstä.

Mieheni sanoi lopulta, että tehdään niin, että hän yllättää minut ja suunnittelee koko homman. Suostuin siihen ilomielin, sillä olin jo lopen uupunut pähkäilemään asiaa. Ja niinhän hän sitten yllätikin!

Kun seuraavana keväänä täytin 50 seisoi Daytonassa näkemäni pyörien jumalatar  pihallamme ja sain alkaa rakastaa sitä. Sen oranssi väri sai hehkua hienonhienosta kultapölystä maalin seassa ja kulkihan se kovempaa kuin edes uskalsin ajaa. Lisäsin siihen kaikkea pientä kuten mm. punaiset yössä hehkuvat (kielletyt) ledivalot kiertämään sen tulista runkoa. Siinä oli myös jenkeistä tilattu geelisatula, joka oli hellä pepulleni ja jaksoin istua ja ajaa helposti satoja kilometrejä yhteen menoon. Samanlaisia pyöriä oli Suomessa vain yksi, mutta sekin oli sininen. Olin niin onnellinen!

Sitten aloin hullun sattuman kautta ajaa enduroa. Siitä, kuten Harrikoilla ajetuista jenkkireissuistakin, tehtiin TV-sarja. Endurosta seuraava etappi oli ohjelmasarja siitä, kuinka ajoimme BMW-matkaenduroilla Saksaan ja opetimme Antti Reiniä ajamaan enduroa. Hän oli vannoutunut Harrikka-kuski kuten minäkin. (No siis, en minä kyllä mitään opettanut, mutta olin mukana ohjelmassa.)

Kun palasin tuolta Saksan reissulta meidän piti lähteä muutaman päivän kuluttua Latviaan ja Liettuaan Harrikoilla yhdessä ystäviemme kanssa. Mieheni kehotti minua tekemään pienen lenkin omalla Harrikallani ennen matkaa, koska sitä on niin erilaista ajaa, kuin niitä Bemareita, joilla oltiin Saksassa. Ja voi itku mitä taphatui. Kaunis Dyna oli enää vain kaunis. Fiilis oli kadonnut. Olin tottunut sporttiseen ja sulavasti ajettavaan BMW 800 GS:ään eli Gessuun. Se oli outo fiilis. Gessu meni minne vain, taipui kaarteisiin kuin enkeli ja sen ajoasento oli kevyt ja hyvä.

Jälleen oli syntymäpäivä ja pihaan ilmestyi iso paketti. Kolmen vuoden Dyna-rakkauden jälkeen sen viereen talliin tuli Bemari. Ja lopulta myin sen oranssin rakkauteni pois haikein mielin. Mutta vaikka olin vannonut, etten koskaan luovu siitä, ei ollut järkeä pitää kahta pyörää, kun yhdellääkään ei ehdi ajaa niin paljon kuin haluasi.

Mutta hei – perjantaina prätkällä töihin! Oli merkki tai tyyli mikä tahansa niin kaksi pyörää alla, on ihana juttu. Huomenna siis haistellaan miltä tuuli tuoksuu ja aloitetaan työpäivä hymyillen.

Minä ja Mikko Summa ollaan siis juttelemassa moottoripyöräilystä Huomenta Suomessa aamulla klo 8.37 Joten tellut auki!

Ja sinä, joka olet auton vankina, ole kiltti ja kurkkaa taustapeiliin ennen kuin peset tuulilasin. Pesuneste maistuu pahalta.

Törinää pyttyyn!

Hanna

Olin maanantaina leffassa Nordisk Filmin ja U.S. Embassyn kutsumana katsomassa hulvatonta Book Club – väreileviä lukunautintoja –elokuvaa. Leffa kertoo 60-70 vuotiaista rouvista joilla on kirjakerho. Vivian (Jane Fonda) valitsee vuorollaan kirjan luettavaksi. Valinta on eroottinen Fifty Shades of Grey. Kirja tempaa rouvat mukaansa ja saa aikaan hulvattomia tilanteita. Harmiton ja hauska elokuva viihdytti ja nauratti.

Komedian alla kulkee samalla viesti siitä, että seksi, romantiikka ja rakastuminen eivät kysy ikää. Elokuva sopii hyvin tähän aikaan, jossa Isabella Rossellini ja muut jo iäkkäät kaunottaret ovat kiinnostavia, inspiroivia ja ihania.

Varmalla otteella tehty elokuva ei yllätä, loppuratkaisukin on arvattavissa, mutta se on hyvä niin. Riemastuttavan elokuvan ihanuutta on myös tarkastella Jane Fondan näyttelijäntyön lisäksi hänen upen kirurginsa kätten (veitsen) jälkeä. Ja Luoja sitä kroppaa – onhan se upea, vaikka tarina sen takana syömishäiriöineen onkin surullinen. Iloa tuottaa myös puvustus. Jane Fondan näyttelemän Vivianin asut ovat silkkaa rautaa! Jos ikinä löydän sellaisen kultanahkaisen kynähameen ja sen pariksi sen kultaisen camouflage –kuosisen paidan, ostan ne heti.

Muissa roleissa nähdään Diane Keaton, Candice Bergen, Mary Steenburgen, Craig T. Nelson, Andy Garcia ja Don Johnson, joka jossain vaiheessa ottaa pois loaferinsa, jotka olivat jalassa ilman sukkia, kuten aikanaan Miami Vicessa! Hahaahaa! Niin riemastuttavaa!

Kutsu elokuviin tuli siis paitsi sitä levittävältä Nordisk Filmiltä, myös Yhdysvaltojen suurlähetystöltä. Syy tähän on se, että Yhdysvallat on toinen ensi syksyn kirjamessujen teemamaista.

Ennen elokuvan alkua meille esiteltiin kolme amerikkalaista kirjaa ja kirjailijaa, jotka tullaan näkemään messuilla. Vaikutuin teoksista ja niiden tekijöistä syvästi ja toivon hartaasti, että pääsen messuille kuulemaan heitä. Klikkaa kirjailija nimeä ja voit lukea kirjasta lisää. Kaikki kolme kirjaa ilmestyvät syksyllä.

Masha Gessen  Venäjä vailla tulevaisuutta – yksinvaltiuden paluu (Docendo)

”Teos osoittaa, miten vanha Venäjän järjestelmä tekee esteettömän paluun karmean ja ilmeisen väistämättömän mafiavaltion muodossa.”

Kun kuuntelin teoksen taustoja, kylmät väreet kiipesivät pitkin selkääni.

Tara Westover  Opintiellä (Tammi)

”Opintiellä kertoo huikean tarinan rakkaudesta ja julmuudesta perheen sisällä, suuresta lahjakkuudesta ja sisäisestä palosta, jotka johdattavat nuoren tytön kohti mahdottomalta tuntuvaa päämäärää.”

”Tara Westover (s. 1986) kasvoi Idahossa eikä saanut lainkaan opetusta ennen yliopistoa. Hän valmistui Brigham Young Universitysta vuonna 2008 ja sai stipendin Cambridgeen. Jatko-opintojensa aikana hän vietti vuoden vierailevana tutkijana Harvardissa ja väitteli Cambridgessa tohtoriksi historian oppiaineesta vuonna 2014. Opintiellä on hänen ensimmäinen kirjansa.”

Jennifer Clement  Rakkaudesta aseisiin (Like)

”Kun aseet puhuvat, on tragedia väistämätön.”

Kirja on kannanotto Yhdysvaltojen aselakiin ja ehdottihan Donald Trumpi tosiaan, että kouluampumisia ehkäistäisiin antamalla opettajille aseet…

Hauskan elokuvan voi siis käydä katsomassa perjantaista lähtien ja syksyllä saamme ajattelemisen arvoista luettavaa sekä vahvan syyn mennä kirjamessuille.

Menkää elokuviin!

Hanna

Valkoinen valkoisena – vitivalkoisena! Kuinka valkoiset T-paidat pysyvät valkoisina  ja uudenveroisina kaksi vuotta ja ylikin.

Mun vaatekaapissa täytyy aina olla valkoisia T-paitoja ja paitapuseroita. Olen niistä tosi tarkka. Muoto, leikkaukset, materiaali, laatu ylipäätään ja sitten se väri. Valkoisen on oltava puhtaan valkoista ja lisäksi paitojen, myös T-paitojen, on oltava täysin sileitä. Kuinka valkoiset T-paidat pysyvät valkoisina? Siihen hommaan on omat yksinkertaiset konstinsa. (Niihin konsteihin ei kuuluu yhden punaisen/harmaan/mustan jne sukan lisääminen epähuomiossa koneeseen valkoisten sekaan, jolloin koneesta tulee vaaleanpunaista/ likaisen väristä/harmaata pyykkiä ulos… tämän konstin me kaikki osaamme!)

Toissakesänä tyttäreni sanoi minut nähdessään: ihana uusi valkoinen T-paita! Ja mutisi perään jotain sellaista että – mutta kun sen kerran pesee, se ei kyllä näytä enää samalta, se on niin tylsää.

Ja niinhän se helposti menee. Päätin tehdä testin ja katsoa kauanko paidat kestävät uudenveroisina. Kaapissani on mm. valkoinen paitapusero, jonka olen ostanut Münchenistä vuonna 2001 se on edelleen puhtaan valkoinen ja käytän sitä säännöllisesti. Mutta T-paidat on vähän eri juttu. Ja usein niitä kohdellaan kaltoin. Ne pestään helposti väärin tai huolimattomasti ja viikataan kaappiin. Siinä koko homman ydin onkin.

Kuinka valkoiset T-paidat pysyvät valkoisina

Kuinka niitä sitten täytyy hoitaa?

Juju on siinä, että koneeseen ei saa työntää valkoisten T-paitojen kanssa mitään muuta. Vain vitivalkoisia T-paitoja tai muuta vitivalkoista trikoota. Samaan aikaan pestävässä pyykissä ei saa olla mitään muuta väriä, edes vaivaisena ohuena raitana, eikä kone saa olla tupaten täynnä.

Pesuveden lämpötila voi olla 40 tai 60 astetta, mutta linkouksen kierrosnopeus ei saa ylittää 1000/min. Pesuaineen täytyy olla tarkoitettu valkopyykille. En ole huomannut eroa siinä, käytänkö nestemäistä pesuainetta, joka sisältää optisia kirkasteita vai pulveria, joka sisältää valkaisuainetta. Huuhteluaineita en käytä koskaan. Ne tekevät vaatteet veltoiksi. Ja kaikki pesuaineeni ovat tuoksuttomia.

Kun kone on pyörinyt, pyykki täytyy poistaa heti ja laittaa kuivausrumpuun n. 5 minuutiksi. Juuri siksi aikaa, että rypyt oikenevat ja paidat tulevat kuumiksi. Sen jälkeen T-paidat ripustetaan henkareille tai narulle/kuivaustelineelle kuivumaan. Jos ne ripustetaan kuivaustelineelle, paras tapa on laittaa ne narun yli kainaloiden kohdalta. Ei helmasta pyykkipojilla, koska ne venyttävät paidan pois omasta muodostaan.

Kuivat T-paidat silitetään ja ripustetaan henkarille. Jos on sitä tyyppiä, että silittää kaiken pyykin valmiiksi, täytyy toivoa, että kaapissa on niin paljon tilaa, että paidat mahtuvat roikkumaan ilmavasti, tai niihin tulee litistymisen jälkiä. Jos on sitä tyyppiä, joka silittää paidan, kun sitä tarvitsee, täytyy paidan saada jäähtyä ja kuivua silityksen jälkeen kunnolla tai se rypistyy heti päälle puettua ikävän näköiseksi.

Minä piilotan rakkaat valkoiset paitani kotona, ettei kukaan muu pääse niitä pesemään. Koska kukaan muu ei käsittele niitä, kuten itse teen! Minulle valkoinen T-paita on pusero, eikä rötkäle, joka heitetään päälle ajattelematta. Se ansaitsee hyvän kohtelun. Puhdas valkoinen paita on aarre, joka raikastaa ulkonäön, vaikka olisi väsynyt ja kurja.

Testissäni oli kuusi valkoista T-paitaa, jotka ostin COS:ilta ja yksi Hunkydoryn paita sekä Leviksen paita, jossa on kultainen painatus. Se kelpaa mukaan valkoiseen pyykkiin, koska painatus on muovia eikä kulta värjää. Leviksen paita on aika uusi, mutta muut siis vähintään kaksi vuotta vanhoja. Ja niin se on, että näillä systeemeillä paidat ovat pysyneet kuin uusina. Eli vielä ABC

• Älä pese valkoisten paitojen kanssa mitään missä on mitään väriä
• Käytä valkopyykille tarkoitettua pesuainetta
• Älä linkoa kuin max 1000 kierrosta minuutissa
• Laita paidat kuivausrumpuun viideksi minuutiksi
• Silitä T-paidat aina

Jihuu! Näillä spekseillä se homma toimii!
Iloa pyykkipäivään!

Hanna

Eilinen päivä oli ihana. Se alkoi aamiasella auringossa ja jatkui kalevalaisella jäsenhieronnalla, jonka jälkeen oli pakko ottaa nokoset auringossa kirjan seurassa. Sen jälkeen en enää kestänyt katsoa yhtä kukkapenkkiä ja sen hiljaista tuhoa, joten pieni puutarhanhoitotuokio auringossa jatkoi päivää. Siitä tuli hiki, ja suihkun jälkeen nautin jääkylmästä Amandan kylmäsumusuihkusta, joka on ihan huippu juttu. Kirjoitin siitä täällä. Se on siis ikään kuin avanto omassa kylppärissä, paitsi sata kertaa miellyttävämpi.

Seuraavaksi ylioppilasjuhliin ja sitten tuli tämä leipomisen pakko ja nyt tuossa pöydällä nököttää jumalainen raparperikakku, jota en saa syödä, koska laihari menossa. Sitten soitti siskon tyttö ja päätettiin lähteä uimaan. Metsälammella täytyi visiteerata kahteen otteeseen, koska vaatteita vaihtaessa hänen aurinkolasinsa jäivät sinne. Matkalla kuunneltiin Elvistä ihan täysillä.

En sitten muuta ehtinyt, oli pakko mennä nukkumaan.

En Siis en ole koskaan käynyt Kalevalaisessa jäsenkorjauksessa aikaisemmin. Hoito oli tosi kiinnostava ja nyt odotan jännityksellä mitä kropassa tapahtuu. Kristiina Hampaala teki hoidon, joka kesti lhes kaksi tuntia. En tiennyt yhtään mitä odottaa. Käyn säännöllisesti naprapaatti Merja Avolan hoidoissa, koska jalkani tahtoo kääntyä väkisin väärään asentoon ja tässä kirjoittaessani saan itseni Fustrasta huolimatta välillä kamalaan jumiin. Merja toipuu nyt olkapääleikkauksesta, joten oli kivaa päästä testaamaan jäsenkorjausta.

Hoito oli tavattoman lempeää mobilisointia, rauhallista painelua ja jäsenten liikuttelua, johon itsekin osallistuin. Kristiina sanoi, että kotona sitten lepoa, koska hoito vastaa kymmenen kilometrin lenkkiä. Ajattelin että whaaat? Ei ole mahdollista. No nyt kun istun tässä tuolilla ja kohta vuorokausi on kulunut, voin vain todeta, että joo, varmaan vastaa, koska jalat ovat ihan poikki. (Siis väsyneet, on ne edelleen yhdessä kappaleessa.)

Hoito on ikivanhaa suomalaista kansanperinnettä, jotka tutkitaan mm. Kuopion yliopistossa. Se perustuu kineettisen ketjun ja nestekierron tasapainottamiseen asiakkaan omia liikeratoja hyödyntäen. Hoito alkaa jaloista, ja koko keho käydään läpi. Kristiina suositteli seuraavaa käyntiä kolmen viikon päästä, kun tämän ensimmäisen hoidon hyödyt on saavutettu. On kiinnostavaa, että jotain on laitettu kropassa käyntiin, joka jatkuu hitaasti itsekseen. Hoito tehoaa monenlaisiin virheasentoihin ja kiputiloihin kuten iskias, jäätynyt olkapää, tennis- ja golfkyynärpää, skolioosi, nivelrikko, noidannuoli, penikkatauti, päänsärky, huimaus, tinnitus, fibromyalgia ja esim. yläselän nikamien virheasennosta johtuva hengenahdistus. Hoito maksaa 90€ ja ensimmäisestä hoidosta on nyt kahdenkymmenen euron alennus.

Hoidon jälkeen olin väsynyt ja raukea. Menin terassille lukemaan Marja Aarnipuron uutta dekkaria – Ikäneidon testamentti, jonka sain häneltä lahjaksi torstaina omistuskirjoituksella varustettuna. Siinä lukee: Hannalle, rakkaalle höpsölle ystävälleni, lukuiloa! Hehehe! Mua naurattaa olla höpsö, mikä liittynee höpsöyteen.

Kirja on itsenäinen jatko edelliselle Marjan dekkarille, Maakellarin salaisuus. Kummassakin seikkailee toimittaja Kaarina Riikonen. Kirjan alku on lupaava. Se vie heti mennessään ja siinä on jotain samaa, kuin komisario Palmu –elokuvissa. En osaa selittää miksi. Ehkä syynä on se, että tapahtumat ovat minulle tutuissa paikoissa.

Sitten makeaksi lopuksi reseptiin. Meillä siis kasvaa raparperiviidakko. Varsia on enemmän kuin mitenkään kykenen käyttämään hyödyksi, mutta onhan raparperiherkut alkukesän ihanimpia sulostuttajia. Piirakat ja kakut on kaikki aika samanlaisia ja olen leiponut niitä jo triljoona elämäni aikana, joten etsin kokoajan uusia ideoita. Nyt uunista tuli ulos ihan erilainen herkku. Pohjana on mehukas kakku ja sen päälle mantelimarenkiin sekoitetut raparperin palat. Jos haluat pökertyä raparperionnesta – tee tämä!

Raparperikakku

Pohja

120g huoneenlämpöistä voita

100g (1,2 dl) sokeria

3 kanamunan keltuaista

150g (2,3 dl) vehnäjauhoja

50g (0,7 dl) perunajauhoja

1 tl leivinjauhetta

1,5 dl maitoa

Raparperimarenki

3 kananmunan valkuaista

150g (2,5dl) tomusokeria

50g (1dl) mantelijauhoja (jauhettuja manteleita)

400g pieniä raparperinpaloja

20 cm halkaisijaltaan oleva irtopohjavuoka

Uuni 170°C

Valmistele kakkuvuoka laittamalla sen pohjalle ja reunoille leivinpaperia. Saat paperisuikaleet pysymään vuoan reunoilla sipaisemalla vuokaan muutaman pyyhkäisyn voita. Paperi tarttuu siihen mukavasti.

Erottele keltuaiset valkuaisista varoen, ettei pisaraakaan keltuaista tule valkuaisten joukkoon, tai marenki ei onnistu.

Vatkaa voi ja sokeri vaaleaksi vaahdoksi ja lisää keltuaiset taikinaan yksi kerrallaan hyvin sekoittaen. Sekoita keskenään kuivat aineet, vehnä- ja perunajauhot ja leivinjauhe. Lisää sitten taikinaan vuorotellen jauhoseosta ja maitoa ja sekoita taikina tasaiseksi.

Levitä taikina vuokaan ja tasoita pinta lastalla. Paista 170° asteisessa uunissa noin 20 min. Pohja saa tulla lähes kypsäksi.

Lasku uunin lämpö 160 asteeseen.

Pilko raparperit noin sentin paloiksi. Paksut varret tulee halkaista ensin neljään osaan, ohuemmat käyvät sellaisinaan. Palojen tulee olla vain pikkusormen pään kokoisia, tai ne eivät kypsy marengin seassa.

Vatkaa valkuaiset puhtaassa metalli tai lasikulhossa kovaksi vaahdoksi. Lisää joukkoon sokeri vähitellen reippaasti vatkaten, kunnes saat kovan ja jämäkän vaahdon. Sekoita joukkoon mantelijauho ja sitten raparperin palat ja levitä seos kakun päälle. Paista kakkua 160 asteessa n. 20 minuuttia kunnes pinta on saanut vähän väriä.

Anna kakun jäätyä hetki ja poista sitten varovasti vuoan reuna ja paperit. Anna jäähtyä kokonaan, siirrä tarjoiluvadille ja siivilöi pinnalle tomusokeria.

Ai ai että se on hyvää!

Ihanaa sunnuntaita!

Hanna

Leipä miehen tiellä pitää. Ja naisen. Ja ylipäätään ihmisen. Ja siis ei tarvitse syödä leipää, mutta ruokaa täytyy syödä monta kertaa päivässä. Haluan olla viisi kiloa kevyempi. Haluan laihtua.

Kun aloitin Fustra-harjoittelun vuonna 2013, eli viisi vuotta sitten, minulla oli kaksi päämäärää, terve, toimiva vartalo ja hoikempi olemus. Sain molemmat, enkä ole ollut koskaan niin onnellinen, kuin nähdessäni vaa’an lukeman ihannepainossani ja kun otin eräitä kuuluisia juoksuaskelia, kun itkin ilosta ja juoksin.  (No oon varmaan ollut onnellisempikin, mutta olin TOOOSI onnellinen!) Siitä on nyt siis tosiaan viisi vuotta, ja Fustra on edelleen jokaviikkoinen iloni. Liikun kyllä muuten ihan liian vähän ja istun aivan liian paljon nykyään ja kilojakin on tullut takaisin, mistä en ole ollenkaan iloinen. Haluan laihtua. Juttu on varmaan niin, että jokaisella on joku paino, jossa pysyy suurempia yrittämättä. Nyt olen yrittänyt saada painon pudotuksen vauhtiin, mutta itsekuri ei ole yltänyt niin pitkälle, että olisin päässyt siihen ihanaan flowhun, jossa kaikki sujuu kuin tanssi. Tänään kuitenkin päätin, että tapahtuu mitä tahansa, en lipsu – amen. Niin paljon ärsyttää nimenomaan vatsamakkarat. Täällä kerron treeneistä ja siitä kuinka kipu on ihanaa! Ja siis – liikuntahan ei laihduta, tärkeintä on se, mitä pistää suuhunsa.

Tiedän täsmälleen, kuinka painon pudotus tehdään niin, että se onnistuu ja että hyvä syömisen rytmi pysyy arjessa hyvin mukana. Opin sen, kun aloitin Fustra-treenit ja sain ruokavalion. Osaan sen ulkoa, vaikka unissani. Mutta sen tärkein pointti on syödä kokoajan. Koska rakastan ruokaa ja vihaan nälkää, mulle paras on kolmen tunnin ateriavälit. Jollekin toiselle sopii neljä tuntia. Mutta pidempää aikaa ei ole hyvä olla syömättä.

Tänään tein töitä niin, että en ehtinyt syödä lounasta ja sitten tulikin kiire kuvauksiin ja siellä ei voinut syödä. Olin kotona viiden aikaan ja olin syönyt vain aamupuuron. Aivan karmea nälkä. Ja tolkuton väsymys. Ja äreä ihminen, joka ei oikeastaan kuule mitään. Mutta voin olla tyytyväinen itseeni. Tein täysin oikeaoppisen salaatin ja söin vain sen. Pointtihan on siinä, että kun nälkä tulee liian suureksi, syöt ensin sen mitä oli tarkoituskin ja sen jälkeen kaiken minkä saat käsiisi. Mutta nälästä johtuva väsymys väistyy todella hitaasti, kun ateriaväli kasvaa noin pitkäksi. Nukuttaa ja tekee mieli sokeria ja silloin ihmiset usein nappaavat kouraansa sen suklaapatukan – tai viisi tai sata patukkaa.

Moni valittaa, ettei voi syödä niin paljon ja usein, kuin kehotetaan. Ei sitä heti pystykään. Täytyy treenata. Ja ensin paino voi jopa nousta, mutta sen jälkeen se alkaa laskea hitaasti. H-i-t-a-a-s-t-i. Se voi rassata, mutta sitkeys palkitaan ja rasva palaa. Nimenomaan rasva, eikä lihakset.

On niin outoa, että tämä asia ei mahdu ihmisten päähän. Sitä vedetään kaiken maailman ihmeellisiä dieettejä, joilla laihtuu nopeasti ja booom, lihakset lähtevät ja jäljelle jää laiha läski. Hetken kuluttua palataan entiseen tapaan syödä ja boooom vyötärö on jälleen kadonnut. Se on jojoilua ja hyvin epäterveellistä. Seuraavaksi sitten kerrotaan, kuinka on oltava itselleen armollinen ja kuunneltava itseään. Se on aivan fine, mutta osataanko kuunnella oikeaa omaa ääntä? Vai kuunnellaanko sitä ääntä, jonka takana on mieliteko, eikä sitä jossa puhuu hyvinvointi?

Jokainen saa ehdottomasti olla sellainen ja sen kokoinen kuin on. Ehdottomasti. Meitä mahtuu tänne kaiken kokoisia, näköisiä ja värisiä todellakin. Mutta on monia, jotka eivät ole tyytyväisiä itseensä ja haluavat muutosta. Se muutoksen tekeminen on ihan älyttömän vaikeaa. Oikea ruokarytmi helpottaa sitä vaikeaa tehtävää, jos sitä haluaa. Minä haluan.

Minulla vaikeinta on olla syömättä voita ja leivonnaisia ja mun annoskoot voi kasvaa vaivihkaa. Karkeista en piittaa ja olen huomannut, että jos niitä tekee mieli kannattaa ostaa viiisi irtokarkkia. Kolme maistuu ihanalta, neljäs ja viides enää pelkältä sokerilta. Himo on tyydytetty ja kun enempää ei ole ei useampia voi syödä. Siitäkin tulee hyvä mieli! Sain hyvällä omallatunnolla syödä vähän karkkia, mutta en vetänyt övereitä – jippiii!

Nyt en siis saa syödä leivonnaisia. Olen totaalikieltäytyjä. Kun aikaa on kulunut ja painoa pudonnut voin alkaa syödä jotain kerran viikossa. Mutta se ei ole minulle helppoa, helpompaa on olla kokonaan ilman. Pitäkää peukkuja että onnistun, tulisin siitä tosi hyvälle mielelle. Farkut kiristää ihan infernaalisesti ja vihaan sitä. Tykkään kevyestä olosta. Mua kiinnostais tietää mikä on sun tapa syödä niin, että sulla on hyvä olo. Kerro! Ja kerro jos haluat että laitan tänne mun ruokavalion.

Ihanaa onnen päivää ja aurinkoa!

Hanna