On se hienoa, kun Helsingin rannat alkavat hitaasti ja varmasti elää. Rakennetaan saunoja ja ravintoloita, peräti palmurantoja (joissa tosin palmut ovat muovia, mutta ei haittaa – mua ne nauratti positiivisesti, hilpeitä olivat!)

Viikko sitten sain viimein luuni raahattua viimeisimpään tulokkaaseen Katajanokan merikylpylään. Onhan se nyt ihan huima juttu, että keskellä kaupunkia vastapäätä kuninkaan linnaa on uimala! (Okei okei – presidentin linnaa, mutta onhan Sauli ja Jenni ja uusi bebè meidän ihanat kuninkaalliset!)

Itse asiassa kävin kyllä Allas Sea Poolin kattoterassilla uuden vuoden aattona ja silloin harmitti, kun mukana ei ollut uimapukua. Olisi ollut hauskaa toteuttaa heidän mainoslauseensa: tee uuden vuoden pulaus 🙂

Maisemat sieltä ylhäältä olivat hienot ja asia jäi kaivelemaan mieltä. Ehkä pitäisi mennä. Sitten joulupukki toikin minulle myöhäisen lahjan. Laatikon jossa oli kylpytakki ja kaksi kuukauden voimassa olevaa ranneketta, joilla pääsee uimaan niin usein kuin tahtoo. Enää ei puutunut kuin seura. Mieheni ei astu jalallaankaan kylmään veteen. Minä sen sijaan olen joskus uinut avannossa joka aamu. Ja siis todella uinut, en vain käynyt kastautumassa kylmässä vedessä. Mutta siis siellä on myös lämminvesiallas, joka on lämmin joka säällä. (Mieheni vihaa myös kylmää ilmaa, joten hän nyt oli kerta kaikkiaan poissa laskuista)

Sain kaverin ja tammikuun viimeisenä sunnuntaina klo 10.00 olimme ystäväni kanssa odottamassa, kun ovi aukeaa. Kyllähän se vähän jännitti. En tiedä miksi. Kai kaikki uusi vähän kutkuttaa!

Oli ihan älyttömän kivaa. Eikä vain meistä, vaan kaikista niistä muistakin joita oli paikalla. Ja ihmisiähän tosiaan riitti. Pukukoppi oli aivan turvoksissa. Ne tehdään aina liian pieniksi, koska ne eivät tuota mitään. Mutta onneksi huumoria riitti ja siksi kaikki sujui mukavasti. Pois lähtiessämme kysyimme mikä on hiljaisin vierailuaika. Ei ollut vaikeaa arvata, että se on arkena kello kymmenen jälkeen ja ennen kello kolmea. Niinpä päätin mennä sinne uudelleen toisen ystävän kanssa silloin.

Menin seuraavalla viikolla uudelleen testaamaan allasta klo 11.30 ja tilaa oli paljon enemmän, mutta kyllä siellä porukkaa oli silloinkin. Tosi suosittu on paikka, enkä kyllä ihmettele sitä!

Parasta paikassa on epätodellisuus. Se on se tunne, kun uit lämpimässä vedessä pakkasessa ulkona ja laivat saapuvat ja lähtevät satamasta. Se että todella olet keskellä kaupunkia. Ihmiset eivät olleet kärttyisiä, kuten uimahalleissa, vaan leppoisa ja lievä hulluus vallitsi altaissa. Varmaan aamu-uinneilla voi olla toisenlainenkin tunnelma, kun suorittajat ovat paikalla – mutta ei se ole varmaa. Luonto laskee pulssia!

Varusteina mukaan kannattaa ottaa uimapuku, pyyhe, kylpytakki, pipo ja helposti jalkoihin laitettavat, ei liukkaat sandaalit. Lisäksi pesutarvikkeet, jos pelkkä suihku ei riitä. Ensimmäisellä kerralla minulla ei ollut pipoa, mutta kylmä viima huomautti asiasta takaraivossani ja toisella kerralla pipo oli visusti päässä. Mutta vaikka olen toisaan uinut avanossa paljonkin, niin kummallakaan kerralla en halunnut mennä kylmään merivesialtaaseen. Ei vaan huvittanut yhtään. Ensi kerralla sitten. Ehkä. Kylmäksi siellä ei kyllä jää, sillä sauna on hyvä ja ihana siinäkin mielessä, että sieltä näkee ulos merelle.

Spesiaali yllärinä kaverini oli tehnyt eväät meille! Söimme ne pienessä pukuhuoneessa tuolin toimiessa pöytänä. Tällainen mahdollisuus ihaniin juttuihin keskellä päivää, on yksi niistä asioista minkä vuoksi rakastan olla yksityisyrittäjä.

Loiskis ja molskis!

Hanna

Eilen 3.2.2018 oli kulunut 120 vuotta Alvar Aallon syntymästä. Kun aikanaan aloin tehdä sisustusohjelmia televisioon, halusin nostaa esille designklassikkoja. Olin nähnyt huonekaluliikkeessä Charles Mackintoshin v.1903 suunnitteleman Hill House –tuolin, ja rakastunut siihen sekä ajatukseen siitä, että yli satavuotias esine voi näyttää vasta eilen suunnitellulta.

Suomi elää Alvar Aallon suunnittelemien kalusteiden keskellä kehdosta hautaan. Neuvolat, päiväkodit, kirjastot ja vanhainkodit ovat onneksemme sisustettu usein Aallon kalusteilla. Ihan sataa vuotta hänen tunnetuimmat kalusteensa ole vielä eläneet, mutta ei ole syytä epäillä, etteivätkö ne olisi täysin ajassa vielä vuosikymmeniä eteenpäin.

Jaakko Lyytinen kirjoitti tämän päivän Hesarissa omasta Aalto-harrastuksestaan, joka oli alkanut Paavo Lipposen kanssa tehdyltä haastattelumatkalta. Lyytinen suree sitä, kuinka huonosti Suomi on markkinoinut Aaltoa ja kuinka muut pohjoismaat ovat senkin osanneet meitä paremmin, jopa tasoltaan vaatimattomampien arkkitehtien kohdalla. Hän totesi myös, että asiaan on näin juhlavuoden kunniaksi tullut kohennusta. Ja syytä onkin.

Kävin viime elokuussa ystäväni kanssa tutustumassa Alvar Aallon kotiin Munkkiniemessä ja tuntui, että mistään ei oikein löydy kunnollista tietoa siitä, miten paikka on auki jne. Nyt löysin kyllä tiedot ihan heti.

Minusta on upeaa, että Aallon kotiin pääsee tutustumaan. Yksityiskoti ei ole materiaaleiltaan vahva ja kulutusta kestävä samalla tavalla, kuin julkiset tilat. Varmasti se on myös syynä siihen, että kotiin voi tutustua vain opastetuilla kierroksilla. Talossa ei saa hortoilla yksinään. Opaskierrokset ovat yleensä opastettu englanniksi, mikä on vahinko, mutta ymmärrettävää, koska ulkomaalaiset ovat kodista kiinnostuneempia, kuin suomalaiset.

Olen usein kritisoinut tämän päivän skandinaaviseen tyyliin sisustettuja koteja niiden kylmyydestä ja askeettisuudesta. Miljööt ovat helposti steriilejä ja kodikkuus ja oma persoonallinen ote sisustukseen puuttuu. Aallon koti on kodikas, ei valtavan suuri, ei lainkaan pröystäilevä ja erittäin toimiva. Vanhoissa kuvissa, joita olen nähnyt kirjoissa, näkyy enemmän viherkasveja, kuin mitä siellä vieraillessani oli ja mieleeni on erityisesti jäänyt seinällä runsaina köynnöstävät kasvit. Ne olivat tyypillisiä 50-60 -luvun kodeissa. Nythän viherkasvit ovat kovassa huudossa, mutta luulen etteivät ihmiset halua naputella nauloja seiniin saadakseen kasvit suikertamaan pitkin seiniä. Itse päätin tehdä sen keväällä. Köynnökset valloittakoot kotini! Ensimmäisessä omassa kodissani Lauttasaaressa niitä oli paljon, mutta välillä minulla oli vaihe, etten jaksanut muita kuin leikkokukkia ja orkkideoja.

Talon julkisivu on vaatimaton ja suljettu eikä ulko-ovessa ole kahvaa. Ovi jopa aukeaa vasemmalta oikealle, joten siitä on hiukan hankala päästä sisään. (Kahvalta näyttävä tumma alue oikealla on postiluukku) Yksityisyys on siis ollut tärkeää. Mutta vaikka julkisivu on suljettu ja jopa tyly on pihanpuolella puutarhassa sama lämpö ja kodikkuus kuin sisälläkin. Sinne myös aukeavat ikkunat ja kattoterassi, jonne emme valitettavasti päässet, koska sen olivat vallanneet loppukesän kiukkuiset mehiläiset!

Käykää siis ihmeessä vierailulla maailman kuulun arkkitehdin kotona, kun se kerran on mahdollista. Kulkiessanne sisällä miettikää, kuinka vielä paljon kodikkaampi se onkaan ollut silloin, kun siellä on asuttu. Kesäretkillä koettakaa varata mahdollisuus myös vierailuun Villa Maireassa Noormarkussa. Se on niin uskomattoman kaunis. Siellä asutaan edelleen, joten ajan varaaminen täytyy tehdä ja se on hyvä tehdä ajoissa, heti kun suunnittelee matkaa, jonka reitille pieni pysähdys sopii. Kierrokset Villa Maireassa ovat hyvin varattuja ja helposti täysiä.

Onnea siis meille Suomalaisille, koska meillä on Alvar Aalto maailman kansalainen ja näkijä, joka rakasti lenkkimakkaraa. Näin minulle on kerrottu! Liekö totta – en tiedä. Aian kertoi arkkitehti Erkki Karvinen, joka työskenteli Aallon toimistossa ja oli vanhempieni hyvä ystävä.

Hanna

Päivän polttavat aiheet ovat elämää suurempia. Kaikki alkoi aamusta tietenkin.

Kaikki jotka ovat seuranneet mun juttuja jonkin aikaa tietänevät (ihan dorka sana – tietänevät!), että olen aamuvirkku. Niinpä heräsin tänäkin aamuna kuuden aikaan, kun koti oli vielä ihan hiljainen. Tai ei se oikeastaan ollut. Jari vähän kuorsasi. Se on aika mukava ääni. Tietää että karhu on kotona. Yläkerrassa nukkui tytär ja sieltä ei kuulunut pihahdustakaan. Taas olin tilanteessa, jossa olen yhtenään. Olisi energiaa siirtää vuoria, mutta siitä tulee liian kova melu.

Istuin siis koneen äärelle ja aloin tutkia kuinka voin lähettää verkkolaskun yritykselle, jonka verkkolaskuoperaattori ei ole oman pankkini luettelossa. (Voiko kukaan kuvitella viihdyttävämpää puuhaa aamutuimaan?)

Koneen äärellä meni siinä ja muissa vastaavissa puuhissa kolme tuntia. Ja yhtäkkiä olin kärttyinen, pahantuulinen elävä perkele. Alkoi aivan suunnattomasti ärsyttää, etten voi tehdä just mitä huvittaa, vaan siitä syystä, että tollot nukkuu. Keitin kahvia, tein herkkuannoksen mysliä ja manasin mielessäni sitä, ettei ollut kauraryynejä. Laitoin marjoja sulamaan mikroon, kun lähdin hakemaan Hesaria postilootasta, hyvin tietäen, että se alkaa piipittää vaativasti ajan olevan täysi, ennen kuin olen taas sisällä. En hiippaillut. Marssin. En avannut ovea hiljaa. AVASIN oven, jos ymmärrätte mitä tarkoitan!

Tulin sisään, otin marjat mikrosta ja aloin lappaa aamupalaa sisuksiini. Siinä sitten huomasin, että olikin karmea nälkä. Alkoi naurattaa. Juuri lauantaina olin sanonut ystävälleni, etten tunne tilannetta nälkäkiukku. No nytpä tunnistin sen! Minähän rakastan aamiaisia ja syön sen aina, aina ja aina. Ei poikkeuksia. Nyt olin odottanut sitä kolme tuntia. Ei tule toistumaan. Ja varmaan arvaattekin, että Jari oli jo herännyt…

Elämää suurempiin harminaiheisiin kuuluu myös talven vaivat. Tai oikeastaan vain yksi vaiva. Auton puhdistaminen lumesta. Vihaan sitä. Lähden aina kiireessä. Suhaan eteisen, olohuoneen, vessan ja makkarin väliä edestakaisin ja kun lopulta pääsen ulos, olisi toivottavaa, että voisin hypätä kärryyni ja ajaa tieheni. Mutta ei. Ei, ensin on harjattava ja skrabattava auto. Josta seuraa märkä takin rintamus, lunta hihassa ja lunta myös penkillä, koska sitä nyt vaan menee sinne, kun avaa oven ja ottaa harjan autosta. Tämä asia kiristää jotain vaijeria päässäni äärimmäisen kireälle. Kiva lähteä siitä sitten ihan leppoisasti liikenteeseen!

Mutta ei kahta ilman kolmatta. Kaikki varmaan tuntevat ilmiön, jossa nälkäinen pesukone syö sukkia? No koneemme on ollut todella nälissään ja sukkatilanne on very bad. Olen tyyppiä – kertarysäyksellä. Niinpä osti Espanjasta itselleni 20 paria hienoja, simppeleitä mustia sukkia. Oi että on kivaa ottaa niitä kaapista, kun ne ovat siinä somasti otettavissa ja parit yhdessä. Ja oi että on kivaa, kun ne kaikki 20 paria on samaa sorttia ja vähän liian lyhytvartisia niin, että kävellessä ne ovat viimeistään sadan metrin matkan päästä valuneet kantapään yli puoleen väliin jalkapohjaa. Se on sellainen raikas tunne, kun kantapää hinkkaa nahkasaapasta ja on ihan jäässä. Onneksi niitä on tosiaan se 20 paria…

Iloa hetkiin ystävät – elämä on lyhyt ja hauska!

😂

Hanna

Elämää kuplassa. Mun kuplassa ihmiset vastustavat rasismia. Se on hienoa ja oikein, mutta välillä väsyn oman intohimoni uuvuttamana.

Jo lapsena aina hoettiin, että seura tekee kaltaisekseen. Silloin sillä tarkoitettiin nimenomaan sitä, että on syytä valita tarkkaan kenen kanssa viettää aikaansa, ettei ajaudu huomaamattaan huonoon seuraan ja sitä myötä huonoille teille. Vanhemmat ja isovanhemmatkin tiesivät tarkkaan kenen kanssa lapset ja nuoret viettivät aikaansa ja se tarkoitti nimenomaan sitä, että he tiesivät paitsi lapsen kaverit, myös heidän vanhempansa ja mitä nämä tekivät elääkseen. Piirit olivat pienempiä, miljoonasti pienempiä kuin sosiaalisen median aikakaudella.

Heräsin miettimään omaa kuplaani, kun yhtäkkiä huomasin värähtäväni joka kerran, kun kuulin tietynlaisia puheita. Aiheet olivat toistensa kaltaisia ja ne voisi määritellä yhdellä sanalla rasismiksi. Kategoriaan kuuluu ikärasismi, ulkonäkörasismi, sukupuolirasismi ja seksuaalisiin vähemmistöihin liittyvä syrjintä. Välillä kuunnellessani ihmisten puheita seurassa, radiossa tai TV:ssä käsi lennähti suuni eteen hämästyksestä. Kuinka joku saattaa puhua siten, kun juuri kuulin. Hämmästyin, kun kukaan muu ei reagoinut. Ihmettelin, eikö kukaan muu kuullut.

Lopulta aloin miettiä mistä johtuu, että ihmiset ovat aivan rauhassa ympärilläni, vaikka joku juuri sanoi suositussa TV-ohjelmassa, että ”mutta sä nyt olet niin vanha, ettet ymmärrä tätä”. Tuijotin TV-ruutua silmät selällään ja suu auki. Ja kyllä, otti päähän. Siis vitutti. Raivostutti. Se niin riipii, kun ihmiset ylipäätään lokeroidaan ja lisäksi lausunto oli loukkaava. Ikää pitäisi kunnioittaa. Kuta enemmän on elänyt, sen enempi tietää. Mutta senhän tietää vasta kun on elänyt pitkään. Vanhana tietää enemmän oikeista asioista. Ehkä ei tiedä miten Snapchat toimii, mutta Luoja paratkoon, sillä ei kyllä ole mitään väliä, jos oikeasta elämästä puhutaan. Pikemminkin päinvastoin.

Alkoi kuitenkin tutua siltä, että olin tulossa yliherkäksi koskien vastaavia lausuntoja. Ymmärsin että seura tekee kaltaisekseen. Suuri joukko ystävistäni sekä some- että elävässä-elämässä ovat hyvin valveutuneita kaiken rasismin suhteen. Aihe tulee jatkuvasti eteeni ihan kaikkialla. Sietokykyni on madaltunut pohjalukemiin ja tuntuu, että olen jatkuvasti hälytystilassa. Kello päässäni pirahtaa heti, kun kuulen jotain rasistista. No sehän on tietysti hyvä – vai onko se? Voin sanoa, että se on aika raskasta. On uuvuttavaa nähdä koko ajan ympäristössä raivostuttavaa kategorisointia. Virheitä. Haluan lomaa hälytystilasta. Suhtaudun asioihin intohimoisesti ja se alkaa käydä voimilleni.

Hierojani sanoi, että ”kuuluisit New Yorkin sykkeeseen, sut täytyy aina panna tähän Suomen aikaan takaisin” ja että ”sun käyttövoima on kiire” aika kiinnostava. Ja tavallaan totta. Kiireeseen mulla on viha-rakkaus –suhde. Saan siitä tosiaan energiaa ja jos olen kauhean rauhassa, väsähdän. New Yorkin sykkeessä tuntuu väkevä elämä. Samalla voimalla olen jotain mieltä. Olen tietysti sitä mieltä, että kaikki rasismi on raivostuttavaa, typerää ja tyhmää. Siis nimenomaan tyhmää. Se kertoo tyhmyydestä. Mutta tarvitsen korviini suodattimet tai ohjaimet, jotka vievät osan kuulemastani minusta poispäin. En jaksa kaikkea. Maailma muuttuu kuitenkin vain pala kerrallaan, ja muurahaisten askeleet ovat liian pieniä. Tykkään mennä lujaa. Onneksi voin välillä tehdä ruokaa ja leipoa, käydä Fustrassa ja lukea dekkareita. Muuten seisoisin jossain Rautatieasemalla huutamassa, että ETTEKÖ YMMÄRRÄ MITÄÄN!?!

Hanna

Viime viikko vierähti siis Espanjassa, pitikin poikin Aurinkorannikkoa. Oli ihana matka, jonka piti olla työtä ja jumppaa ja kas kummaa siitä tulikin hupia ja hauskaa. Sain myös vähän tukkapöllyä ja se huvittaa kyllä.

Sattumalta kävi niin, että laitettuani Instagramiin kuvan aamukahvipaikastani sain äkkiä viestin puhelimeeni – Oletko täällä? Viestin lähetti vanha ystäväni, joka oli samalla seudulla. No tietenkin tapasimme ja niinhän siinä kävi, että vietimme yhdessä monta upeaa hetkeä.

Tuntuu, että elän jonkinlaista muutoksen aikaa. Tuntuu että oma kehitys ihmisenä tapahtuu sykäyksittäin ja jossain vaiheessa uusia ovia ajatuksille avaavat joko toiset ihmiset tai yllättävät tapahtumat.

On tilanteita, jossa ihmisen on pakko muuttua. Tapahtuu jotain, joka repii perustuksia. Se on raakaa ja voimakasta ja tekee kipeää. Mutta kun tyrskyt tasoittuvat, kaikki on paremmin kuin ennen tai on ainakin oppinut jotain tärkeää elämästä.

Hidas muutos on toisenlaista. Teen niin paljon, että kaikki asiat elämässäni tuntuvat tapahtuvan enemmän ryöppyinä ja räjähdyksinä, kuin hitaasti kypsyen.

Hidas muutos pelottaa enemmän. Kun jotain tapahtuu kertarysäyksellä, se on otettava vastaan, kuten se tulee. Kun muuttuu hitaasti, on tieten tahtoen avattava ovia, joiden taakse ei välttämättä halua katsoa, vaikka jollain tasolla tietää, mitä siellä on. Avaaminen vaatii rohkeutta ja päättäväisyyttä. Mutta samallahan se on tietysti lempeää – otat vain sellaisen palan vastaan, jonka pystyt sillä hetkellä pureskelemaan. Raotat ovea vähitllen.

Asioiden oivaltaminen ei ole tietenkään pelottavaa ja ylipäätään rakastan muutoksia. Toimet ovat pelottavia. Ne askeleet, jotka oivallusten kautta on otettava. Kun näen ja ymmärrän mitkä asiat vaativat korjausta, ja sitten tulee se hetki, jolloin joko otat sen askeleen tai jämähdät paikallesi, kivi edelleenkin kengässäsi.

Vaikeinta askeleen ottaminen on silloin, kun se koskee muita ihmisiä. Ystäviä tai ihmisiä joita olet luullut ystäviksi. On hankalaa sanoa ikäviä ja vaikeita asioita suoraan. Ei se kaikille sitä ole, mutta minulle se on oppimisen paikka. Haluan olla kiva. Kivat tyypit eivät sano, että kuule, noin ei voi tehdä, et kuulu minun joukkueeseeni. Sori. Ei ole terveellistä olla väärällä tavalla kiva.

Tuntuu niin hienolta, kun saa puhua ihmisen kanssa, joka ehkä aluksi tietämättään potkii auki minun suljettuja oviani. Olen aina uskonut siihen, että asioilla ja kohtaamisilla on tarkoitus. Usein luulen määrääväni itse askeleeni ja myöhemmin huomaankin, että jaaha – niin minua vietiin kuin pässiä narussa. Nyt juuri tuntuu siltä. Kahden ihmisen kanssa vietetyt hauskat hetket ovat kuin lautasella ojennettu ateria. Ole hyvä, pureskele tämä ja tiskaa sitten lautanen. On aika puhdistaa jotain asioita elämässä.

Mutta koska elämä on pääsääntöisesti hauskaa hupia, niin tässä syvällisten asioiden rinnalla kulki myös varsin kevyt ja hauska juttu. Näkyvä muutos.

En pidä käsilukuista. Käsilaukut ovat aina tiellä. En pidä näkyvistä logoista, enkä laukku-brassailusta. Kuljen mieluiten niin, että kädessäni on lompakko ja puhelin, avaimet ja rillit ovat taskussa. Matkoilla kuljetan mukanani myös pientä kameraa ja jotain muita pieniä juttuja. Laukku on siis pakollinen. Marimekon Cash & Carry –laukku on ollut mainio. Sinne menee kivasti myös passi ja laukku on mielestäni huomaamaton. Laukku kätkee sisäänsä lompakkoni, joka on pehmeää kulunutta nahkaa. Sinne  mahtuvat kaikki kortit ja kuukauden käteiskuitit.

Ystäväni avasi paitsi muutoksen tuulet päässäni, myös laukkukaupan oven ja pakotti minut ostamaan käsilaukun ja uuden salonkikelpoisen lompakon. Kulunut ei ollutkaan charmikas… Diggailen uuden lompakon ”väärän” väristä tupsua. Se on ministatement – teen mitä huvittaa. Olen nyt pakotettu ostamaan myös toisen käsilaukun, joka on astetta rennompi ja sopii paksun toppatakin kanssa. Laukkukaupan oven avaus on vain aavistuksen vähemmän piinaava ajatus, kuin tuon toisen oven avaaminen. Sen jonka takana on pari mörköä.

Onnen päivää!

Hanna

Kuvat: Riitta Sourander

On onni, että kävelyä on alettu kovaan ääneen arvostaa liikuntamuotona, koska se on helppoa, sitä voi harrastaa missä vaan (myös ostoskeskuksissa ja kauppakaduilla) se ei yleensä satu eikä tarvitse olla mitään ihmeellisiä välineitä. Itselleni siitä on vielä se ilo, että tykkään kävellä. Voin kävellä erittäin kovaa vauhtia, reipasta vauhtia ja melko reipasta vauhtia, mutta maleksiminen ei oikein maistu, siitä tulee jalat kipeiksi. Kävelyssä voi olla mukana sauvat, tykkään niistä ja osaan siis myös käyttää niitä. (Niin, kaikki eivät osaa. Eikä tietysti tarvitsekaan, mutta kyllähän mun tekis mieli perustaa sauvakävelykoulu…Kun niiden sauvojen oikeanlaisesta käytöstä saa niin paljon irti. Että jospa se ojennus siellä takana tulis mukaan siihen työntöön, niin a vot! Se olis niin hyvä homma.)

En tykkää kävellä jonnekin ja takaisin, jos voin valita, että kävelen lenkin. Poikkeuksen tekevät rantakävelyt ja kävelyt muuten upeissa maisemissa, kuten vuorilla.

Fuengirolassa käydessäni tapasin siellä ihanan ystäväni Riitta Souranderin, joka on myös kova kävelemään. Nimeomaan patikoimaan luonnossa ja nauttimaan luonnonkauneudesta ja kaikesta siitä hyvästä mitä luonnolla on annetavanaan. Niinpä lähdimme yhdessä ylös Mijakseen patikoimaan Sierra de Mijaksen rinteille. Riitta on valokuvaaja ja ilokseni hän otti kameran mukaan, sain siis keekoilla kameralle vähintäänkin jylhissä maisemissa. Ja ne maisemat olivat kyllä ihan huippua! Minullahan ei tietenkään ole ainuttakaan kuvaa Riitasta…Hiukan noloa, mutta siinä mielessä kiva asia, että ammattilaisen kuvien rinnalla omat kuvani näyttävät vähintäänkin vaatimattomilta.

Mijakseen pääsee Fuengirolasta bussilla, mutta me saimme autokyydin ylös. Vuorella on turisteille merkittyjä reittejä ja karttoja saa turistipisteistä, mutta me emme niitä tarvinneet, sillä paikka oli Riitalle tuttu. Minulla oli siis yksityinen opas. Kävelimme 7,5 kilometrin reitin Ruta de la Crutz de la Misión puoleenväliin ja käännyimme samaa reittiä takaisin. Reitti alkaa Mijas Pueblon yläpuolelta näköalapaikalta. Polku on helppoa, kivistä tietä. Se on osittain vuoren reunaan kalliohyllylle kivettyä eikä vaadi mitään huippukuntoa.

Ensimmäinen etappi on karmeliittaluostari Ermita del Calvario, pieni ja soma valkoinen pyhättö, jota karmeliittamunkit ovat käyttäneet hiljentymispaikkanaan. Siitä jatkoimme matkaa ja pian olimme entisellä marmorikaivoiksella. Huikean valkoista kiveä. Itse asiassa koko Fuengirola on täynnä marmoria kaikissa mahdollisissa väreissä. Nyt kun se on todella trendikästä sisustuksien yksityiskohdissa, on hauskaa nähdä sitä erilaisissa vanhoissakin  hotelleissa joissa sitä on käytetty pilvin pimein. Marmoria on kaikkialla, lattiat ja seinät on päällystetty vihreällä, valkoisella, punaisella ja hiekanvärisellä marmorilla. Mutta eihän sen louhiminen kaunista jälkeä vuoriin tee. Mijaksessa louhinta lopetettiin 80-luvulla.

Kiivetessä kivisiä polkuja ylös oli pakko välillä pysähtyä ja vain katsoa hiljaisuudessa, kuinka kaunis maailma on. Eikä siinä voi välttyä ajattelemasta sitä, kuinka dorkia me ihmiset olemme, juostessamme onnen perässä. Milloin puuttuu mitäkin: rahaa, tavaraa, aikaa ja niiden moninaisia variaatioita. Mitä enemmän haluamme, sitä enemmän kulutamme ja samalla vaurioitamme luontoa mikä antaisi niin valtavan paljon, jos vain ottaisimme sen vastaan ja hengittäisimme rauhassa sisään ja ulos.

Ystävän kanssa patikointi antaa paljon. Maisemien ja liikunnan lisäksi tulee puhuttua monenlaisia juttuja ja kuten todistettua on, liikkuessa ajatuskin juoksee paremmin. Tulee siis puhuttua asioita tuoreista näkökulmista. Patikointi on onnellista liikuntaa.

On tietysti upeaa kävellä pitkin rosoreunaista vuorenrinnettä Espanjassa, mutta yhtä hienoja elämyksiä on mahdollista kokea kotonakin. Olen tavannut etsiä lahjoja, kun kävelen kodin läheisyydessä omaa tuttua lenkkiäni. Tiedän jo missä kohdassa lenkkiäni voin odottaa endorfiini ryöpsähdystä, joka tuntuu ristiselässä ja tuo valtavan onnentunteen, mutta saan muitakin lahjoja. Outoon aikaan kukkivia kukkia, koiria, oudon värisiä oksia, hyönteisiä kaikenlaista kauneutta. Kun astun kotiin kävelylenkin jälkeen, voin henkisesti ja fyysisesti hyvin. Mutta ihan superia on tietysti kävellä erikoishienoissa maisemissa hyvän ystävän kanssa. Kiitos Riitta kuvista ja ihanasta retkestä!

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille – kävelkää ihmiset!

Hanna

Olen aamuvirkku ja rakastan aamuja. Rakastan omaa aikaa, hiljaisuutta, auringon nousuja ja olen aamuisin täynnä energiaa. Saan paljon aikaan aamuvarhaisella ja teen silloin kaikkein vaikeimmat ja ikävimmät työni.

Viime viikolla olin puhumassa ravitsemusasiantuntija Patrik Borgin kanssa aamiaisen tärkeydestä. Lejoksen järjestämässä tilaisuudessa sain vahvistuksen sille, minkä olen itse omassa elämässäni huomannut: Kun syö aamupalan ja lounaan, eli aamupäiväpainotteisesti, ei ravaa iltaisin jääkaapilla.  Makustamon POP-UP aamiasbaari on auki Elisa Kulmassa vielä torsaina ja perjantaina 18.1-19.1. klo 7.30-9.45 Käy syömässä siellä ilmainen aamiainen ja kuuntelemassa luento. (Sadalla ensimmäiselle tarjolla tuorepuuro, smoothie, focaccia, suklainen suupala, Vitamin Well –juoma, kahvi, tee)

Luennoitsijoina torstaina klo 8.15 ja 9.15 valmentaja Kirsti Vaulamo, aiheena aamupalan, ravinnon ja liikunnan merkitys hyvinvointiin. Perjantaina 8.15 ruokakirjailija Prisca Leclerc opettaa valmistaman täydellistä granolaa ja klo 9.15 lääkäri Emilia Vuorisalmi opastaa, miten rakkaushormonit saa käyntiin heti aamiaisella. Lisätietoja saat täältä.

Omassa elämässäni osa aamiaisen ihanuudesta liittyy siihen tunnelmaan, jossa sen nautin. Hiljaisuus ja kiireettömyys – minulla on harvoin kiire aamulla, koska herään niin varhain. Enkä jätä aamiaista syömättä mistään hinnasta. Voin valmistaa aamiaisen myös koko perheelleni ja syödä sen vasta, kun kaikki ovat heränneet ja niin se usein onkin. Meillä yhteinen ateria on harvoin päivällinen, mutta aamiaisen syömme joka aamu yhdessä. Se on ihanaa. Päivää alkaa niin hyvin yhteisestä hetkestä.

Minun syömiseni historia on monen moinen ja kovin kirjava. Olen laihduttanut ja tuskaillut painoni kanssa aina. Sain sen huolen lahjaksi äidiltäni. Mutta vain kerran olen erehtynyt jojoilemaan painoni kanssa. Loukkasin tapaturmaisesti polveni, enkä voinut harrastaa pitkään aikaan liikuntaa ja lohduttelin itseäni ruualla. Sitten tuli se päivä, kun vedin ylleni yhden ihanan mekon kaapistani. Peilistä katsoi berliininmakkara nakin kuoressa. Laihdutin itseni nopeasti hiilarittomalla dieetillä. Se oli tosi helppoa ja todella nopeaa. Söin vain lihaa, kanaa tai kalaa ja kasviksia ja niitäkin vain joka toinen päivä. Loputtomastihan sellaista ei jaksa kukaan ja tietysti lihoin takaisin. Mahtavaa. Siinähän käy niin, että lihakset lähtevät laihduttaessa ja lihoessa vähäistenkin lihasten sijaan kroppaan liimaantuu roppakaupalla rasvaa.

Kun olin lihonut takaisin, tutustuin muutamien sattumusten kautta treenimuotoon nimeltä Fustra. Treeniohjelman lisäksi sain ruokaohjelman. Ohjaaja pyysi minua kirjoittamaan kahden viikon ajan ruokapäiväkirjaa. Aamiaisen lisäksi se sisälsi joka ikinen päivä jonkun herkkuleivonnaisen, monesti lounas jäi syömättä mutta illalla ruoka maistui.

Personal trainer sanoi, että syöt aivan liian vähän. Olin hämmentynyt ja vielä enemmän hämmennyin, kun sain uuden ruokaohjelman. Ensinnäkin siinä oli aamiainen, joka oli niin iso, että tehtyäni sen ensikerran, otin siitä kuvan, lähetin sen PT:lle ja kysyin, luuletko tosiaan, että kykenen syömään tämän kaiken? Vastaus oli simppelisti – kyllä.

Aamiainen sisälsi 2 dl kaurapuuroa marjojen kanssa, saman verran raejuustoa ja mansikoita, kaksi näkkäriä, joiden päällä oli kalkkunaa ja paprikaa. Lisäksi kupillinen kahvia ja vettä.

Se on ollut nyt perusaamiaiseni vuodesta 2013 enkä ole kyllästynyt. Voin olla teistä hullu ja ehkä olenkin, mutta energinen hullu (joka on ehkä vielä pahempaa!)

Mitä tämä aamiainen sitten sai aikaan?

Se ja säännöllinen ruokarytmi, joka tapauksessani tarkoittaa ruokailua 3-4 tunnin välein on vienyt makeanhimon kokonaan. En myöskään ravaa iltaisin jääkaapilla ja syö kaikkea minkä saan kiinni. Ruokavalioon kuuluu myös roppakaupalla herkullisia vihanneksia joka ikisellä aterialla. Mutta parasta on aamiainen. Välillä varioin sitä nykyään, mutta se sisältää yleensä samat ainekset, ainoastaan eri tavalla yhteen nivottuina, kuten pannupuurossa on tehty. Syön myös mielelläni kaurabanaanilettuja jugurtin ja marjojen kanssa. Pannupuuroon ihastui myös suloinen Kriselda, joka oli vieraana tilaisuudessa.

Kuinka aamupalan syöminen voisi onnistua niiltä, jotka vihaavat ajatustakin aamulla syömisestä? No minusta se menee niin, että alkaa ensin noudattaa säännöllistä ruokarytmiä. Sitten siinä vaan käy niin, että aamulla onkin yhtäkkiä nälkä. Aamiaista voi alkaa myös syödä pikkuhiljaa ja aloittaa vaikka laihalla smoothiella ja ottaa sen täyden aamiaisen mukaan töihin ja syödä sen siellä, kun on ensin kunnolla herännyt.

Monilla on aamuisin kiire. Silloin toimii ennakointi. Tee tuorepuuro valmiiksi jääkaappiin. Sen voi syödä, vaikka metrossa. Kaurahiutaleisiin sekoitetaan omenamehua, pähkinöitä, rusinoita ja raastettua omenaa ja sekaan vielä jugurttia – siinä se on. Tosi helppoa ja todella hyvää.

Hyviä huomenia kaikille

❤️

Hanna

Olen lukenut nyt sata ja yksi kirjoitusta, jotka ovat lohdutonta tuskaa täynnä, koska Stockan herkku on myyty S-ryhmälle. Olen myös lukenut sata ja yksi kirjoitusta siitä, kuinka huono Stockmann on nykyään siinä, tässä ja tuossa. Onhan tämä nyt aika hupaisaa kaiken kaikkiaan.

En käy juurikaan Stockan Herkussa, koska se on kaukana kodistani, mutta olen käyttänyt sitä muutamissa kriisitilanteissa vuosien varrella ja saanut aina ensiluokkaista palvelua. Kuten myös äitini, joka tarjosi kerran syntymäpäivillään huhtikuussa vain samppanjaa ja mansikoita. Mansikoista osa oli homeessa, äiti soitti Stockalle ja valitti. Alta aikayksikön uudet mansikat toimitettiin äidille Lauttasaareen. Tämä on palvelua viimeisen päälle, vaikka miinuksen kautta.

Mutta mistä johtuu tämä itku ja poru? Miksi ihmiset valittavat jo valmiiksi, ennen kuin ollaan edes nähty kuinka uusi omistaja ottaa homman haltuunsa?

Kun myynti varmistui, ihmiset olivat tyrmistyneitä. valitettiin että hyllystä puuttui jotakin. Voin hyvin kuvitella, että omistajan vaihtuessa niin saattaa käydä. Onko se todella kriisin paikka? Kerran taksikuljettaja kertoi minulle keksihyllyindeksistä. Hänestä kaikki oli varmasti hyvin niin kauan, kun keksejä riittää kymmenen metrin hyllyn verran.

Rakastan sanaparia ’entäs jos’. Entäs jos siitä tuleekin parempi! Entäs jos siitä tuleekin yhtä hyvä? Entäs jos annettaisiin mahdollisuus?

Katsoin dokumenttia Englannin hovista ja arvatkaa mitä? Buckingham Palacessa kuningatar Elisabet tarjoaa vierailleen Tescon samppanjaa. Ja S-ryhmä tuo Suomeen Tescon gourmet-herkkuja. Entäs jos Stockan herkusta tulee suorastaan kuninkaallinen ruokakauppa.

S-ryhmän niskaan kaatuu murhe asiasta, jos toisestakin. Kun tavaratalon katutasossa ei enää myydä leipää, ovat maailman kirjat sekaisin. S-ryhmä mokoma ei ostanut myyntipaikkoja muualta kuin varsinaisen Herkun asuinsijoilta. On mentävä -2 kerrokseen jonottelemaan. Entäs jos Stockmann ei myynyt S-ryhmälle muuta, kuin varsinaisen Herkun?

Kaikki haluavat, että Stockmann pysyy ja säilyy, koska se on aina ollut ja meillä kaikilla on sieltä hyviä muistoja ja hienoja kokemuksia. Kuinka tärkeää on ollut antaa joululahjat juuri Stockan paperiin käärittynä, vaikka se ei juuri joulupaperia ole muistuttanutkaan, koska se oli hienoa. Kuinka muinaiset hissitytöt valkeissa hansikkaissaan pyörittivät hissien vipuja ja kuinka Stockalla sai vaihdettua kaikki virheostokset, vaikka ne olisi oikeasti ostettu mistä hyvänsä. Kuinka Stockan jouluikkunan alla värjöteltiin jokaisena lapsuuden jouluna ja ihmeteltiin liikkuvia hahmoja. Ja kuinka Stockalla sai otettua kuvan, jossa lapsi istui joulupukin sylissä. Kuinka Stockan kosmetiikkamyyjät ovat kuin missikilpailuista ja näitä kaunokaisia käytiin ihailemassa ympäri Suomen. Stockan mainoksessa laulettiin: Stockmann, täältä saa mitä tahansa, Stockmann täällä riittämään saa myös rahansa.

Sitten Stockalla alkoi mennä huonommin ja ylistyslaulut muuttuivat. Ainakin minä kuulin ja näin somessa paljon arvostelua. Välillä tuntui, että siellä ei voinut tehdä mitään, ilman älämölöä. Jos myyjä ei suostunut vaihtamaan tuotetta, jota missään muussakaan liikkeessä ei olisi vaihdettu, siitä nousi mekkala. Vaatteet olivat rumasti esillä, se tämä ja tuo oli huonosti. Mistään ei enää kuulunut hyvää. Minusta alkoi tuntua siltä, että negatiivisuus nosti päätään ja ruokki negatiivisuutta. Minä sain edelleen sieltä kaiken ja bonuksena aina ystävällisen palvelun. Olen varma, että monet muutkin ovat saaneet sieltä paljon hyvää palvelua ja voivat olla tyytyväisiä. Entäs jos nostettaisiin esille kaikki hyvä ja annettaisiin Helsingin legendaariselle tavaratalolle sekä sen herkkuosastolle mahdollisuus?

Kävin lauantaina Tapiolan Stockalla ja olin pyörtyä, kun siellä oli niin paljon ihania vaatteita. Olisin halunnut ostaa kaiken. Kun kävelin kosmetiikkaosaston läpi ja katselin lähemmin muutamia juttuja, sain super hyvää palvelua. Jos joku paikka on rakas ja sen haluaisi säilyvän, ei varmaan auta, jos rummuttaa jatkuvasti kuinka huono se on. Jospa kerrottaisiin onnistuneista hetkistä, joita varmasti myös löytyy. Jos olisikin muodikkaampaa kertoa kaikesta hyvästä, eikä märistä etukäteen asioista joista ei voi oikeasti tietää. On se vähän hassua, että tavaratalo myy kriisissään herkkuosaston pysyäkseen pystyssä ja saa siitäkin moitteet. En voi uskoa, että yhden herkkumyymälän myyminen voi oikeasti olla elämää suurempi kriisi, vaikka asiakas joutuisikin laskutumaan -2 tasolle leivän vuoksi. Mua oikeasti väsyttää kohu yhden ruokakaupan myynnistä. Jos halutaan, että instituutio säilyy, käykää ostoksilla siellä, älkääkä vain katselemassa tavaroita, jotka tilaatte sitten netistä. Ei myöskään kannata päättää etukäteen, että joku on ihan peetä. Kannattaa katso ensin. Vaikka johan äitini opetti minulle suomalaisen perusasenteen: Emmehän me tiennehet – vaan vastahan me pantihin!

Pidän Stockalle peukkuja ja Herkulle myös!

❤️

Hanna

Gaala, suomeksi kaala, on takana ja elämä edessä! Hauskat oli pippalot, vaikka ne olivat vähällä jäädä multa kokonaan väliin. Siis ne juhlat, ei palkintojen jako.

Moni on onnitellut voitosta, siitä erityinen kiitos kuuluu väärinkäsitysten jumalattarelle, jonka edessä kumarran syvään. En ole nyt voittanut mitään, vaan ollut jakamassa Jorma Piisisen alias Remontti Reiskan kanssa kaalassa parhaan lifestyle-ohjelman palkinnon, jonka sai Jenny+. Palkintojen jako kesti osaltamme alle minuutin suorassa lähetyksessä ja se meni hyvin. Kun Jenny tuli lavalle, hän hoki: ”älä halaa älä koske muhun, mulla on angiina!” Arvostan. Onnea Jenny, toivottavasti olet jo tervehtymässä, pysti varmaan auttaa ainakin pitämään mielen iloisena!

Palkinnon jakamisen hetki on kuin pisara valtameressä verrattuna kaikkeen siihen mitä ennen tilaisuutta on tehtävä. Lisäksi perjantaina minulla oli toinen työ, joten päivästä muodostui pitkä ja siksi kirjoitankin tätä vasta nyt sunnuntaina. Eilen väsytti too much.

Gaalaan, siis kaalaan, valmistautuminen on aloitettava ajoissa. Täytyy varata kynsihuolto, kampaaja sekä värjäykseen että juhlapäivän kampaukseen ja maskiin ja mahdollisesti stylisti, joka auttaa suunnittelemaan koko systeemin, eli sen miltä rouva kaalassa näyttää. Soitin yhdelle stylistille, joka ei koskaan palannut asiaan, vaikka lupasi. En pidä sellaisesta. Täytyy olla munaa sanoa ei. Senhän voi sanoa monella muullakin tavalla, kuin lakata olemasta olemassa. Se on heikkoutta. Mutta mikä parasta, asia kääntyi onnekseni!

Miksi stailisti? Koska on äärimmäisen stressaavaa hakea kaikki asun palaset jostain ja suunnitella ja miettiä ja keksiä, jos homman voi hoitaa joku muu, jää itselle aikaa tehdä töitä ja lisäksi voi nukkua rauhassa, kun ei tarvitse miettiä sukan väriä.

Perjantai aamuna lähdin kotoa klo 6.45 viiden tunnin yöunien jälkeen. Auton takapenkillä oli kolme kassia. Yhdessä oli aamun tilausuuden asukokonaisuus. Olin menossa puhumaan aamiaisen syömisen tärkeydestä Elisan kulmaan. Toisessa oli gaalasysteemit ja kolmannessa tietokone ja liikkuvan toimistoni paperit. Naama oli tällingissä ja kädessä oli kuppi kahvia.

Klo 10.15 kävelen ulos Elisan kulmasta ja suunnistan kohti maskia ja kampaajaa. Aloitamme pesemällä aamun esiintymismeikit pois, sitten pestään hiukset ja alkaa maskeeraus ja kampaaminen. Kun kammataan, teen töitä läppärillä. Olen valmis kolmen aikaan ja kävelen pitkin Bulevardia täydellä kaala-tällingissä. Se tuntuu hassulta. On kauhea nälkä ja käyn nopeasti syömässä sushi-buffetissa. Ilta vähän jännittää, enkä pysty syömään paljoa.

Kultaiset Venlat jaetaan Kansallisoopperassa. Saapastelen sinne farkuissa ja villapaidassa. Talossa on kova säpinä. Suurella näyttämöllä esitetään La Traviata ja Alminsalissa jaetaan Venlat.

Ohjelma alkaa tellussa vasta klo 20.00 mutta harjoitukset alkavat aiemmin. Osa esiintyjistä maskeerataan oopperassa. Ihmiset pukevat ja juttelevat. Ihana Eija Vilpas odottaa maskivuoroa rauhassa ratkomalla ristisanaa. Kenraaliharjoituksissa opetellaan odottamaan viisi sekuntia ennen kuin voittaja paljastetaan ja koko ohjelma käydään kerran läpi.

On aika pukea juhla-asu päälle. Olen onnellinen Annette Tammisen valinnoista. Asuni on mukava, helppo, tilaisuuteen ja juuri minun rooliini sopiva, musta Katri Niskasen haalari. Rakastan haalareita. Superkorkeat näyttävät kengät sopivat haalarin kanssa just nappiin. Olen totellut kiltisti Annetten ohjeita, kynsissä ranskalainen lakkaus, varpaankynsissä musta lakka. Ranteeseen pujotin ihanan puna-, valko- ja keltakultaisen rannekorun ja korviin pitkät puikot joiden päässä riippuu pisaran muotoon hiotut timantit. Korut oli lainassa Atelier Torbjörn Tillanderilta ja olin pitänyt ne välittömässä läheisyydessäni koko päivän. Mutta parasta kaikesta oli tukka! En ole ikinä anatanut kenenkään kammata hiuksiani. Luonnonkihara tukkani on arvaamaton ja jos sitä ei osaa käsitellä, se muuttuu katastrofiksi. Annette suunnitteli minulle irokeesikampauksen ja rakastuin ideaan. Krista Stenberg taiteili sen minulle kuin myös sumusilmäni ja että mä rakastin sitä tukkaa! (Näin juhlassa Maria Veitolan, joka ehdotti että ajaisin toisen puolen päätä sileäksi, mutta ehkä en kuitenkaan.)

Vielä käteen pieni huomaamaton musta Comme des Garçons laukku ja siinä se oli koko setti.

Musta asu #me too –hengessä. Näyttävä mutta ei näkyvä. Vähän rock.

Hiippailin pitkin opperraa ja juttelin henkilökunnan kanssa ja joku ihana nuori nainen otti minusta kuvia La Traviatan lavasteissa. Sitten tuli nälkä ja söin meidän odotustilojen cateringissä kaksi nakkia (ooh kuinka rakastankaan nakkeja!) ja banaanin. Sitten käyttiin Joren kanssa vähän kuvattavana lehdistön luona ja kun tulin sieltä pois korkokengät oli tehdä minut hulluksi. Rakastan korkkareita, mutta jalkani vihaavat niitä. Sattui helvetillisesti. Kävelin lavasteissa paljain jaloin.

Gaala tuli ja meni, palkinnot jaettiin ja oli aika mennä illalliselle Crown Plazaan. Päätin lähteä kotiin. Laitoin jalkaan farkut ja villapaidan. Autolle kävellessäni törmäsin illalliselle menijöihin, jotka houkuttelivat mukaan. Pudistelin päätäni. Autossa aloin miettiä, että mitä hittoa! Mullahan on kamala nälkä. Jospa menisin kuitenkin…?

Menin. Otin gaalalaukkuni ja kysyin respasta missä voisin vaihtaa vaatteet. Juhlakerros oli täynnä tuttuja, mutta olin yksin ja oli jotenkin typerä olo. Pyörin siellä hetken ja päätin sittenkin lähteä kotiin…Ala-aulassa törmäsin ihanista ihanimpaan valokuvaajaan, Janita Autioon joka oli myös yksin. Päätimme olla kaksin. Ja niin palasin juhlaan. Lopulta tapasin monta ihanuutta, juttelin ihanien ihmisten kanssa, sain ajattelemisen aihetta ja bonuksena tolkuutoman hyvää ruokaa! Viimein seuraavan vuorokauden puolella pois lähtiessäni eräs ihanuus olisi halunnut polttaa salaa tupakan, mutta ei tohtinut, kun paparazzit olivat viime vuonna vaanineet tupakkapaikalla ja ottaneet kurjia kuvia. Toivotin onnea salaisiin savuihin ja menin hotellin takaovesta ulos autoni luo. Sielläpä olikin eräs kuuluisa kaunotar ihan rauhassa tupakalla ja niin minäkin vetäsin savut vanhojen aikojen muistoksi, vielä se sujui yskimättä, vaikka lopetin jo kymmeniä vuosia sitten.

Gaala eli kaala terveisin

Hanna

P.S. hiukan ärsyttää se, kun ei lausuta G-kirjainta…