Oi että mä rakastan tota Tähdet tähdet –ohjelmaa! On niin nastaa, kun kaikki on siinä hyvällä tuulella. Energiaa on niin paljon, että eilenkin kun katsoin sitä leivoin piirakan, tein järkyttävän määrän pikkelöityjä suppilovahveroita, jynssäsin keittiön lattian, tein sammiollisen tuorepuuroa ja jammailin menemään muutenkin koko illan. Se on ohjelma, jota odotan ja jonka haluan nähdä. On ihanaa katsoa jotain ohjelmaa missä mikään ei ota aivoon. Rakastan Maria Veitolan stailausta. Ne asut ja meikit ja seppeleet on niin hauskoja. Vie ajatukset pois arjesta ja ovat siis taidetta. Sehän se on taiteen tarkoitus, kuljettaa meitä muihin maailmoihin. Eilisen jakson meikki sai kyllä mulla kulmakarvat nousemaan, kun mietin että huh huh – nyt on kyllä sivellin lipsahtanut ja valot on jotenkin ihan väärin. Lähes violetit posket näyttivät melkein mustelmilta. Mutta kun tovin olin niitä siinä pähkäillyt aloin hymyillä – joo. Kreisit poskipunat, ja niinhän se oli asukin kreisi! Kiitos siitä. Kyllä me olemme niitä jakkupukuja ja t-paitoja tarpeeksi elämässä nähneet.

Sama asuilo on Marialla Enbuske-Veitola-Salminen –shöyssä. Periaatteessahan se on kuin radio-ohjelma jos siinä ei ole mitään katseltavaa, joka inspiroisi. Maria Veitola inspiroi. Ja uskaltaa. Very nice!

Mutta palataan Tähdet tähdet fiiliksiin.

Viime kuukaudet ovat olleet minusta kovin surullista aikaa. Maailmassa tapahtuu paljon vakavia asioita. Lisäksi läheiset ja etäisemmätkin ystäväni ovat kohdanneet suuria suruja, kun joku läheinen on menehtynyt. Välillä tuntuu, että kuulen vain huolia ja murheita. Ne eivät voi olla tarttumatta minuun, en voi enkä haluakaan ohittaa niitä olankohautuksella. Mutta välillä surullisiin ajatuksiin tarvitaan taukoa ja hupia, että jaksaa. Viihdettä. Ja sitä on Tähdet tähdet!

Musiikki jo itsessään on viihdyttävää ja nostaa tunnelmaa ja kun siihen lisätään show-elemenit, niin aika hyvä kakku on jo leivottu. Mikko Leppilampi on juontaja vailla vertaa. Kaikki sujuu, on tunnetta ja iloa eikä suusta lipsahtele sammakoita. Se rentous jolla hän vetää ohjelmaa, on ihanaa katsottavaa ja tuntuu että hän antaa myös palan itsestään siinä lavalla. (Varmaan välillä tekis mieli mennä vetämään joku biisikin!)

Kilpailijat ovat yllättäneet minut täysin. On huikea tunne kylmien väreiden kulkiessa ihoa pitkin, kun omat suosikki-biisit esitetään järkyttävän vakuuttavasti, vaikka ei voisi ikinä kuvitella, että joku muu, kuin alkuperäinen esittäjä edes saisi koskea niihin. Kiitos jokaiselle upeudelle siellä lavalla!

Ja sitten se kaikkein paras asia (jonka pelkään muuttuvan). Kiitos rakas ihana tuomaristo, että ette runttaa ketään. Kiitos, että kukaan ei joudu seisomaan edessänne kyynelissä. Kiitos, että jokainen on laulun arvoinen ja kaikessa on hyvää. Kiitos huumorista ja siitä, ettei mun tarvitse olla suruissani, kun joku on tehnyt parhaansa ja saa kuulla olevansa fiasko. Asiat voi sanoa niin monella tavalla. Varmasti huomautukset ja kritiikin voi tuoda julki myös positiivisesti. Ainakin se onnistuu muissa maissa erilaisissa ohjelmissa. On ihanaa saada olla hyvällä tuulella ja iloisella mielellä. Silloin viihde on juuri sitä mitä pitääkin. Ihan tarpeeksi on murheita maailmassa ja kaiken sortin vinoilua ja negaatioiden kautta nauramista.

Kiitos kaikille Tähdet tähdet –ohjelman tekijöille

 jammaillen

Hanna

Maailman ihanin ilma just nyt tuolla ulkona! Mä niin rakastan syksyä, kun se on aurinkoinen, rapea, kirkas ja värikäs! Saan niin valtavasti energiaa kauneudesta ja valosta. Se on tarpeeseenkin, koska olen kääntynyt kurkistamaan itseäni sisältäpäin ja huomaan tarvetta muutokseen. Olen liian työorientoitunut. Työ tuntuu koko ajan tulevan ensimmäisenä, mitä tahansa olenkaan tekemässä ja se määrittää ajatuksiani, aikataulujani sekä käsitystä omasta itsestäni aivan liikaa.

Sanonta ensin työ – sitten huvi on totta ja tärkeä, mutta minusta tuntuu, että ennen työtä täytyy olla oma minä itse. Ensin minä, sitten työ ja sitten huvi. Koska jos ei huolehdi itsestään, ei onnistu nuo loputkaan, se on tietysti aivan selvää.

Elän elämääni kuin jatkuvassa juoksupyörässä, jossa on alituiseen pikkuinen kiire, koska juoksen kohti asioita joita haluaisin tehdä, tekemällä ensin asioita jotka mielestäni on pakko tehdä. Mutta sen pakon määrittää vain oma pääni. Parempi tapa tehdä aikatauluja (tai ylipäätään tehdä niitä) auttaa asiassa. Mutta muutos on hidasta. Se saattaa kuitenkin olla hyvä juttu, sillä äkkinäiset täyskäännökset jäävät usein hetkellisiksi ja minä haluan nyt muuta.

Kuluneen viikon huippuhetkiin kuuluu sieniretki keskellä päivää. Olin sopinut Ritva-siskoni kanssa, että keskiviikkona puolilta päivin mennään Porvooseen sieniretkelle. Aikataulu näytti lupaavalta, ei mitään sovittua koko päivänä. Sitten pyydettiinkin Huomenta Suomeen keskustelemaan Me Too –kampanjasta, sen jälkeen oli Järvikylän pressi, jossa Katja Kokko kertoi yrttien terveysvaikutuksista ja vielä piti käydä hakemassa esiintymisasu työkeikalle. Kaikki oli hoidettu, kun kello oli 11.00 ja niin ajoin Vantaan Ikeaan, nappasin autosta ison kassin ja painuin vaihtamaan sienestystamineet päälleni Ikean vessaan, söin nakkisämpylän ja ostin pähkinäpussin evääksi. Sitten systeri olikin jo parkkipaikalla ja niin lähdimme kohti ihania sammalmattoja ja äänettömiä metsiä.

Torstaina ajaessani kotiin aamun palaverista sain viestin: Heip, päiväpulahdukselle? Ja toisin kuin ennen olisin tehnyt, vastasin KYLLÄ! Ja niin olin pian uimassa ystävän kanssa keskellä Espoon erämaata. Mukana oli kahvia ja pieni pala omenapiirakkaa ja aamun pannupuuroa. Tunnin reissu keskellä päivää oli ihana. Ilma oli niin kaunis ja kuinka hyvältä se kahvi maistui! Työpäivä jatkui kuitenkin pitkälle, kun illalla olin mukana YLE forumin sananvapaus illassa. Aiheena oli, onko somessa saamani palaute rajoittanut sananvaputtani. Ei se ole, mutta harkitsen sanavalintojani joskus tarkemmin. Mutta edelleenkään en vastaa ala-arvoiseen kommentointiin mitään.

Seuraava askel työn valta-aseman rajoittamisessa on pienet liikuntasessiot kotona kesken päivän. Onhan se nyt ihme, jos ei muka ole puolta tuntia aikaa venyttelemiselle keskellä päivää!

Ihanaa päivää kaikille!

♥️

Hanna

Pitkä ja surullinen lista. Niin moni nainen on kokenut erilaista seksuaalista häirintää. Niin minäkin ja siksi kirjoitin seinälleni #metoo. Koin sitä kerran lapsena ollessani 9-10 vuotias. Vanha, suuri mies kävi kimppuuni, repi vaatteitani ja tunki sormensa pikkuhousuihini ja puhui törkeitä. Pääsin irti ja pelastuin pahemmalta. En puhunut asiasta kenellekään ennen kuin olin 36-vuotias. Sanat jäivät kurkkuun silloinkin. Nyt ne eivät sinne jääneet, kun Huomenta Suomesta tuli viesti, jossa minua pyydettiin mukaan aamulähetykseen puhumaan aiheesta. Menin ja puhuin, kerroin yhden oman kokemukseni.

Illansuussa vastaanotin viestin, jossa lähettäjä kertoi olevansa pedofilian uhri. Hänestä koko MeToo kampanaja ja minun puheeni ilmeisesti aamun Huomenta Suomen –lähetyksessä oli typerä kannanotto ja sen tarkoituksena oli ainoastaan julkisuuden hakeminen.

Tyrmistyttävä viesti. Ei varmaan pitäisi välittää ollenkaan, mutta kyllä alkoi itkettää. Tuntuu siltä, ettei mikään riitä mitä tekee, sanoo tai kuinka on. Haluan tuoda esille tätä asiaa. Haluan, että miehet ymmärtävät, ettei naisia saa kohdella kuin esinettä, omaisuutta, roskaa tai tunteetonta sukupuolielintä. Haluan, että asia tulee niin julkiseksi, kuin se suinkin on mahdollista. Miksi?

Koska näen, että se on ainoa tapa saada tämä vastenmielinen alistamisen tapa loppumaan. Haluan, ettei yhdenkään lapsen tarvitse kokea sitä – siksi, hyvä viestin lähettäjä, menin televisioon puhumaan siitä. Luulisi, että juuri sinä ymmärtäisit asian hyvin, koska olet joutunut kokemaan loukkauksista pahimman. Mutta ei – minä olen kiva kohde, jonka kokemuksen voit ampua alas omalla pahemmalla kokemuksellasi. Mikä sinulle riittäisi, että saisin oikeuden avata suuni? Riittäisikö, jos henki menisi? Olisiko se helpotuksesi? En tunkenut sinne, minua pyydettiin sinne. Ja mitä sitten, vaikka olisin tunkenutkin? Pääasia en ole minä ja minun tarinani, vaan pääasia on kova ääni.

Kaikki seksuaalinen häirintä on tuomittavaa ja välillä on syytä katsoa omia ajatuksiaan tarkkaan, sillä monet asiat juuttuvat tavoiksi ja muuntuvat hyväksyttäviksi asioiksi huomaamatta. Se on vähän kuin maan tapa. Näin se on aina mennyt – hys hys. Se nyt on sellaista. Pojat on poikia jne. On hyvin tärkeää välillä tarkastaa ajatuksiaan siitä mikä on oikeasti okei ja mikä ei.

#MeToo –kampanjassa puhutaan eniten naisista, koska naiset ovat joutuneet varmasti kokemaan tätä häirintää eniten maailmassa. Maailmassa vallitsee patriakaalinen järjestelmä ja miehet ovat fyysisesti naisia vahvempia. Miehet voivat johtajina käyttää asemaansa väärin. Ymmärrän, että naiset haluavat nyt nostaa asiansa esille, vaikka varmasti kukaan nainen ei soisi, että myöskään yhtään miestä tai poikaa häirittäisiin seksuaalisesti. Mehän olemme jokaisen heistä synnyttäneet.

Olisi hienoa, jos jokainen nainen voisi tukea toistaan tässä asiassa. Olisi todella hienoa, ettei yhdenkään ihmisen enää tarvitsisi häpeän tai pelon vuoksi olla hiljaa, kun kohtaa arvotonta kohtelua. Miksi minä vaikenin asiasta? Miksi en kertonut äidille? Koska eihän minulla edes olut sanoja siihen mitä tapahtui. Olin kuolla häpeästä. Luulen että se on yleisin syy äänettömyyteen. Toinen syy on varmasti se, että pientä puristelua ja härskejä juttuja, kuuluu sietää. Se on maan tapa. Ei nyt tarvitse pienestä suuttua – huumorilla siitä selviää. Niinhän siitä selviää, mutta onko pakko? Entäpä jos ei tarvitsisi?

Rajanvetoon siitä mikä on ok ja mikä ei, en lähde. Sen tuntee jokainen nahoissaan ja ihminen kyllä tietää missä seurassa ja tilanteessa voi huolettomasti heittää flirttiä ja huulta ja kuinka ja missä tilanteessa toiseen voi koskea. Ja pointti onkin siinä, että jos joku tuntuu epämiellyttävältä se pitäisi voida ilmaista.

Äitini on esteetikko ja isäni oli isoisäni huonekalu- ja talotehtaan johtaja. Sieltä varmaan juontaa juurensa kaipuuni kauneuteen ja kiinnostukseni sekä arkkitehtuuriin, että sisustukseen.

Lapsena leikin arkkitehtia, piirsin koteja ja sisustuksia millimetripaperille kun olin seitsemänvuotias. Minulla oli kaikki mahdolliset viivaimet ja opettelin arkkitehtipiirrosten merkit ja symbolit.

Kerran, kauan sitten minua ehdotettiin asumista käsittelevän TV-ohjelman toimittajaksi. Siitä se alkoi, konkreettinen tutustuminen asumisen maailmaan sisältäpäin.

En tiedä kuinka monessa kodissa olen vieraillut, tuhansissa kuitenkin. Alkuaikoina se tyylien kirjo, mikä kauniissa kodeissa oli nähtävissä, oli valtava. Ja niin se on nytkin, mutta ei niissä kodeissa joista näemme eniten kuvia. Miksi?

Internet toi blogit ja nettikaupat. Nettikaupasta saa minkä tahansa tuotteen, minne tahansa maailmassa. Ensimmäinen trendituote, joka levisi kulovalkean tavoin suomalaisiin koteihin, oli Gantin tähtityyny. Sen jälkeen tähdet lennähtivät kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin tuotteisiin matoista kahvikuppeihin. Minusta näytti siltä, että tähtityyny haluttiin koteihin merkiksi. Se tarkoitti: harrastan sisustamista. Se oli edullinen tapa olla mukana sisustusbuumissa.

Mukaan buumiin tulivat pian sisustusblogit. Suurin osa blogeista käsitteli hyvin subjektiivisesti sisustamista oman kodin tai sen remontin kautta. Henkilökohtaisia juttuja on kiva lukea ja on kiinnostavaa nähdä, kuinka joku ratkaisee omat sisustuspulmansa.

Blogit toivat myös ilmiön ”blogimatto” eli pian useissa blogeissa alkoi näkyä tiettyjä samoja tuotteita. Alettiin sisustaa blogikoteja. Samaan aikaan TV-katsojat protestoivat siitä kuinka paljon ”valkoisia” koteja ohjelmissa esiteltiin. Ne ärsyttivät katsojia. Kliinisyys ja tunne siitä, että niissä on mahdotonta asua, ärsytti.

Valkoisia koteja oli paljon. Yksi syy siihen on, että kokonaan valkoisella on helppoa luoda näyttävältä tuntuva sisustus. Yhden tai kahden värin paletissa ei tapahdu värivirheitä. Jos valkoisesta kodista haluaa persoonallisen tai mielenkiintoisen, se vaatii taitoa, osaamista ja rohkeutta. Sitä ei aina välttämättä löydy. Ja sisustuksessa on muitakin pointteja kuin värit. Mittasuhteet ja toimivuus tulevat ensin, sitten vasta muu.

Hanni Koroman Avata kaappia saa mm. Lokalista

Suunnittelin aikoinaan T.i.l.a. –ohjelman rakenteen. Jokaisen palikan mikä ohjelmassa oli, ja kuinka pitkiä ne olivat. Suosikkini oli modernit klassikot –osio. Olen kirjoittanut lukemattoman määrän kahden minuutin tarinoita ja faktoja moderneista klassikoista, niiden historiasta ja tekijöistä. Rakastin kertoa noita tarinoita upeista tuotteista. Tuoli saattoi olla 1900-luvulta tai kauempaakin ja silti täysin tätä päivää. Klassikot ovat kuumaa kamaa sisustusblogien kuvakavalkadeissa, ja ne väsyttävät minua. Kuvat joissa ne esiintyvät näyttävät koteja, jotka ovat keskenään liian usein samankaltaisia, kuin myyntiesitteistä otettuja. Klassikoita voi olla, vaikka koti täynnä, mutta jos niiden esillepanosta puuttuu persoonallisuus, maku, oivallus ja idea, ne eivät sytytä vaan väsyttävät.

Onneksi trendi on muuttumassa ja uniikit esineet, puusepäntaito, historia ja käsityötaito ovat ytimessä niissä tuotteissa joita nyt halutaan. Se ei estä designklassikkojen käyttämistä, mutta toivottavasti tuo sisustuksiin ja blogeihin rohkeampaa otetta, enemmän tyylejä ja persoonaa.

Sirpa Linnanmäki ”On arvokasta antaa uusi elämä vanhalle matolle tai ryijylle. Siinä tarvitaan materiaalien ja tekniikoiden tuntemusta, taitoa ja silmää. Rakastan sitä työtä, se on kulttuuriperinnön vaalimista. On tärkeää säästää hienoja käsityöaarteita jälkipolville ja siirtää perintöä ja tarinoita eteenpäin.”

Sirpa Linnanmäki omistaa Pore Helsinki liikkeen, jonka kautta hänen työhönsä voi tutustua ja korjauttaa vaikka itämaisen maton rispaantumat tai perintöryijyn.

Elävät pinnat, roso ja jopa rumat esineet ovat nousussa. Sanalla sanoen aitous. Jos aidosti pitää jostain esineestä, kuten pahkapöydästä (Maria Veitolan pahkapöytä oli esillä Habitaressa – jesss!) se ansaitsee olla esillä. Ja sen täytyy olla osa sisustusta juuri siksi, että se on tärkeä.

”Sisustuselementti” on minulle vaikea sana. Se tuo mieleeni koristeen tai asian, joka ostetaan kaupasta ilman mitään tunnesidettä. Sillä ei ole käyttöä, eikä sisustuksellista arvoa. Minulle se merkitsee tavaraa, jonka tuottaminen tuhoaa luontoa, eikä sen arvo kestä vuosia. Sen sijaan esine, joka on tehty pieteetillä ja kestää vuosikymmeniä on tämän päivän luksushankinta. Massiivipuu, aidot materiaalit, käsityö, kestävyys ja korjattavuus ovat arvoja, joista pidän. Ja myös se, että kun tuote voidaan korjata, niin se myös tehdään.

Eläköön persoonallisuus ja oma maku!

🖤

Hanna

Hyvää näköpäivää! Tiesitkö, että näöntutkimus olisi hyvä tehdä kahden vuoden välein?

Tänä syksynä maailma on niin kaunis. Vaikka sataa ja taivas on pilvessä, auringon keltainen kirkkaus on kiinnittynyt puihin. Ne piristävät maiseman harmaudesta huolimatta ja odotan vain sitä hetkeä, kun aurinko alkaa yhtäkkiä paistaa ja puut saavat hehkua ihan täysillä. Metsässä sieniretkellä maakin loisti. Sammalissa näkyi kaikki vihreän sävyt ja pehmeää vihreää mattoa täplittivät puista jo pudonneet eriväriset lehdet (mikä häiritsi kyllä tavattomasti suppilovahverojen löytämistä). Harmaan jäkälän keskeltä nousivat terhakkaat puolukanvarvut, joissa oli vielä kiinni pulleita puolukoita. Luonnon kauneus on mykistävää – jos sen saa nähdä koko kirkkaudessaan. Mutta entä jos yhtäkkiä se mahdollisuus katoaisi ja menettäisit näkösi?

Tänään vietetään siis maailman näköpäivää. Päivän tarkoituksena on kiinnittää huomiota siihen, kuinka tärkeää laadukas näönterveyden hoito on. Meillä Suomessa asiat ovat hyvin, näöntarkastukseen pääsee helposti ja edullisesti. Jos silmistä löytyy jotain hälyttävää kaikki ovat oikeutettuja hyvään hoitoon.

Kun kävin Afrikassa Specsaversin järjestämällä hyväntekeväisyysmatkalla 2015 näin toisenlaisen maailman. Tansaniassa on yksi optikko miljoonaa asukasta kohden. Silmäsairauksia oli paljon, varsinkin siipikalvoa, jota meillä ei hyvän hoidon tähden edes juuri esiinny. Ja tietenkin, ihan kuten meilläkin, siellä oli paljon kaiken ikäisiä ihmisiä, jotka tarvitsivat silmälasit. Veimme silmälaseja ja kolme optikkoa välineineen pieneen kylään Tansaniassa ja se onni, kun ihmiset saivat jälleen nähdä, oli hyvin koskettavaa. Jono optikoillemme oli loppumaton ja lähes tuhat ihmistä sai itselleen sopivat lasit muutamien päiväien aikana. Monille heistä se antoi mahdollisuuden jatkaa työntekoa, joka olisi muuten ollut mahdotonta. Ja senhän me tiedämme, että jos ei työtä ei myöskään leipää. Marraskuun lopussa Specsaversin optikkoryhmä on jälleen suuntaamassa Tansaniaan mukanaan suomalaisten ihmisten lahjoittamia silmälaseja. Se on hyväntekeväisyyttä ja apua, joka oikeasti menee perille ja antaa konkreettista apua ja helpotusta ihmisille. Voit lukea Tansanian matkoistani täältä ja täältä

Silmät tulisi tutkituttaa kahden vuoden välein, vaikka mitään oireita silmissä ei olisikaan, sillä esimerkiksi glaukooma eli silmänpainetauti on oireeton. Specsaversin kokonaisvaltaisessa näöntutkimuksessa, johon kuuluu aina digitaalinen silmänpohjankuvaus sekä silmänpaineen mittaus, voidaan jo varahaisessa vaiheessa löytää erilaisia sairauksia, jotka vakavimmillaan ja hoitamattomina voivat viedä näön tai heikentää sitä dramaattisesti. Siksi säännöllisesti tehty kokonaisvaltainen näöntarkastus on tärkeä asia. Silmänpohjakuvat säilyvät Specsaversin asiakasrekisterissä ja näin mahdollisia muutoksia voidaan myös seurata.

Kävin Specsaversilla sovittelemassa uusia kehyksiä ja samalla opitikko Marina Åkerlund teki minulle näöntarkastuksen, johon kuului myös digitaalinen silmänpohjankuvaus ja silmänpaineiden mittaus. Muistan, kun kaikki tuo tehtiin minulle ensimmäisen kerran. Minä pelkään kipua ja kipukynnykseni on matala. On pakko myöntää, että silloin kyllä vähän pelotti kaikki nuo laitteet, jotka tulivat niin lähelle silmiä.  Joo joo – naurakaa te vaan, mutta minkäs teet? Jänishousu mikä mikä jänishousu!

Mutta siis eihän tutkimuksessa todellakaan ole mitään, joka tuottaisi kipua tai muutakaan epämukavauutta. Kuvaus on nopea ja kivuton, helppo toimenpide asiakkaalle, mutta se saattaa paljastaa sairauksia, jotka ovat täysin oireettomia, kuten juuri glaukooma tai silmänpohjan ikärappeuma.

Kuvista voi  nähdä muutakin kuten esimerkiksi viitteitä diabeteksesta sekä verenpaineesta. Optikko ohjaa silmälääkärille aina jatkotutkimukseen ne, joiden silmistä löydetään mahdollisia muutoksia. Voit lukea täältä kolme tarinaa, kuinka silmien kuvaus on pelastanut näön.

Kokonaisvaltainen näöntutkimus maksaa Specsaversilla 29 € se on pieni summa maksettavaksi joka toinen vuosi mutta se voi pelastaa monelta tuskalta. On ihanaa nauttia luonnon kauneudesta harmainakin päivinä. Sitä vaan jäin miettimään jos voisi saada sellaiset lasit, joilla näkisi paremmin ne sienet siellä kirjavien lähtien seassa…Onkohan sellaisia sienestyslaseja olemassa?

Kauniita näkymiä ja ihania katseita

Hanna

Eilen oli kansainvälinen tyttöjen päivä. Tekisi mieleni kirjoittaa siitä, mutta aihe on liian laaja. Haluaisin sanoa, että ilahduin niistä kuudesta miespuolisesta Facebook-kaveristani, jotka olivat laittaneet profiilikuvaansa tyttöjen päivää huomioivan kehyksen. Bravo!

Erityisesti ilahduin siitä yhdestä miehestä, joka julkaisi kuvan itsestään ja tyttärestään tekstillä, joka meni suurin piirtein näin: odotan sitä päivää, kun kaikki miehet arvostavat kaikkia tyttöjä yhtä paljon kuin minä omaa tytärtäni. Hyvää tyttöjen päivää! Kaikkien ihanien äiti-tytär kuvien keskellä se oli mahtava status.

Haluaisin sanoa, että vihaan härskisti käyttäytyviä miehiä sekä härskejä naisia ja tyttöjä halventavia vitsejä. Kopelointia ja kaikkea seksuaalista häirintää, jota riittää.  Ja että kärsin moottoripyörämessujen puolipukeisista nuorista tytöistä. En tiedä minne katseeni kääntäisin, en vaan yksinkertaisesti osaa olla.

Haluaisin sanoa, että katsokaa mitä uskonnot ja kirkot tekevät tytöille. Oudot miehet ovat hallinneet kirkkoja aikojen alusta asti ja mitä ne tekevät naisille? Määrittelevät tyttöjen elämää kaikkialla ja pitävät tiukkaan kiinni vallastaan. Nainen vaietkoon seurakunnassa.

Haluaisin sanoa, että puheissa ja tyttöjen päivinä naiset pitävät yhtä, mutta todellisuus on karua. Auttaako tyttö toista oikeasti, kun sitä tarvitaan? Ja iloitseeko nainen, kun toinen nainen onnistuu? Kuten Lujasti lempeä kirjoitti, on helppoa olla apuna toiselle, kun toinen tarvitsee tukea, mutta jos toinen onnistuu upeasti, katoavat tukijat nopeasti.

Kun ajattelen koko maailman tyttöjä, ahdistun. Kaikki silpominen, lapsiavioliitot ja hyväksikäyttö.

Onneksi on toisenlaisiakin kokemuksia ja ihania tyttöjä sekä upeita miehiä ja kaikkia sukupuolia, jotka tietävät mikä on oikein ja kaunista. Tytöt ansaitsevat parempaa kohtelua kaikkialla maailmassa ja meidän olisi itsekin nähtävä se mikä aitoa ja oikeaa ja mikä on miellyttämistä ja miksi ja kenelle sitä teemme.

Hanna

Heipparallaa!
Mitä on tapahtunut, kun en ole kirjoittanut mitään melkein viikkoon? Vaikka mitä!

Ensin hajosi auto. Se oli kiinnostava keissi. Olin liikennevaloissa tässä aivan lähellä kotia ja odotin, että valot vaihtuvat vihreiksi. Sitten ne vaihtuivat. Ja sitten ei tapahtunut mitään. Tai itse asiassa tapahtui. Kaikki auton valot alkoivat hulluna vilkkua, etenkin STOP ja jakoavaimen kuva. Lisäksi näyttöön ilmestyi teksti: Vaihdelaatikko on vaarassa rikkoontua.

A vot – siinäpä hauska tilanne kerrassaan. Mietin tovin. Koetin käynnistää auton. Nada! Ei mitään. Mietin uudelleen torvien soittaessa vaativaa konserttiaan takanani. Laiton sitten hätävilkut päälle, nousin autosta ja viittilöin muita ajamaan ohitseni samalla kun etsin käsiini varoituskolmion, jonka vein ihan asiallisesti jonnekin kauas. Satoi vettä ja oli sikamaisen kylmä.

Ajan usein kauppaan aamuisin pyjamassa, jos vaikka kahvi on loppu ja lapset vein kouluun aina pyjama päälläni. (Esikuvani oli omassa lapsuudessani, jolloin yhden Niinan äiti ajoi Niinan ja joskus minutkin kouluun pikkuisella kirkkaanpunaisella Minillä päällään yöpaita ja minkkiturkki! Se oli minusta tavattoman tyylikästä ja rebeliä!) Mutta periaatteessa otan aina autoon mukaan vaatteet, joissa tarkenee vallitsevassa säässä, koska ikinä ei voi tietää. Tällä kertaa en ollut kuitenkaan tehnyt niin. Tietenkään.

No menin autoon, jota en siis saanut käyntiin, joten se oli nopeasti aika viileä, olematta pätkääkään cool. Soitin 24h palveluun ja sain hinauksen, joka luvattiin tulevaksi tunnin päästä. Ei vetele! Sanoin etten voi odottaa, koska jäädyn kuoliaaksi tuota pikaa. Ja ajatelkaa kuinka ihanaa – hinauspalvelu lupasi tulla hakemaan autonavaimen kotoani, joka oli kahden kilometrin päässä. Soitin armaalleni, joka haki minut pois palelemasta.

Kaikki siis järjestyi mainiosti, mutta merkillepantavaa oli, että kolme ihmistä, kaksi nuorta miestä ja yksi nuori nainen, pysähtyivät ja tulivat kysymään, tarvitsenko apua. Se tuntui hienolta ja ihanalta. Typerää oli se, että keskustellessani autopalvelun kanssa puhelimessa, en voinut vastata avun tarjoajille kunnolla. Puistelin vain tarmokkaasti päätäni ja kumartelin kiitokseksi.

Mutta siis – avuliaisuus ei ole kuollut, vaikka autoni kuolikin siihen toviksi. Nyt se on jo taas hyvässä hapessa ja eilen ajoin sillä asioilleni. Matkalla näin autoilijan, joka tarvitsi apua. Auttamassa oli neljä paloautoa, poliisi ja ambulanssi. Kaikkien autojen vauhti rauhoittui.

Aina kun näen onnettomuuden, sydämeni kutistuu rusinaksi. En voi olla ajattelematta, miten joidenkin ihmisten elämä on juuri muuttunut. Vaikka onnettomuus olisi aivan pienikin, kuljettaja pelästyy, autot hajoavat, tulee kustannuksia ja vaivaa, se kaikki on vielä pientä. Mutta sitten kun tulee vammoja ja vielä pahempaa. Nytkin palomies käveli pitkäteräinen moottorisaha kädessään. Auto oli ylösalaisin pientareella kehätien liittymän kaarteessa.

En voi tietää mitä on tapahtunut, mutta sen tiedän, kuinka hulluina ihmiset liikenteessä ajavat. Röyhkeitä kuljettajia, perässä roikkujia, kiilaajia, minä minä minä –ajajia. Kuljettajilla on mahtava osaamisen tunne, joka kuitenkin voi pirstaloitua tuhansiksi palasiksi muutamassa sekunnissa.

Moottoriteiden ja muidenkin teiden työmaiden kohdalla nopeuksia on rajoitettu tuntuvasti, mutta ani harva piittaa niistä pätkääkään. Minusta se on härskiä ja itsekästä. Rajoituksiin on aina syy. Itsekäs kuljettaja on kuitenkin sitä mieltä, ettei se koske häntä. Ällöä.

Kaikki myös tunnistavat kiilaajat, jotka ajavat täytä vauhtia jonojen ohi ja kiilaavat viime hetkellä jonoon sivusta. Miksi? Koska heillä on kiire. Ei jaksa jonottaa. Aha.

Ajakaa varovasti ystävät, pysähtykää tarjoamaan apua ja toivotaan, ettei eilinen onnettomuus tuottanut mitään peruuttamatonta ihmisille.

Suukkoja

Hanna

Helsingin Kaupunginteatteri kuuluu eniten rakastamiini rakennuksiin Suomessa. Rakastan sen kiiltäviä valkoisia marmorilattioita, messinkikaiteita joissa on nahkapäällys, puupintoja ja naulakoiden rimaseiniä, ovenkahvoja, näköaloja ja sitä kuinka se muotoutuu tontilleen – kuinka se on salaa suuri.

Suuren näyttämön katsomo on ihmeellinen. Istuimet ovat hyvät, jaloille on tilaa, kaikkialta näkee, värit ovat oudot ja epäsovinnaiset ja siksi ihanat. Penkkien punainen väri on jotenkin sammutettu samoin kuin paksun kokolattiamaton väri. Sammuneet värit ovat kodikkaat ja kodin tunnelmaan liittyy myös sammuneet äänet. Tilassa ei kuulu häly, se vaimenee ja tuo sen tunteen, että olet teatterissa. Ja kaiken kruunaa hämmentävä, kultainen esirippu, jossa ei ole modernismin häivääkään. Se on juuri niin glamöröösi, kuin teatterin esiripun kuuluukin olla. Sen takana odottavat salaisuudet, tarinat, ihmiskohtalot ja ajatuksen aiheet.

Teatteri on käynyt läpimittavan remontin, joka maksoi miljoonia. Sain käydä tutustumassa uusittuun teatteriin pienessä ryhmässä. Kulkiessani hivelin paksuilla kaakeleilla päällystettyjä seiniä. Kaakelit näyttävät jotenkin rouheilta, vaikka eivät ole sitä. Ehkä se johtuu paksuudesta ja väristä, joka ei ole vitivalkoinen sekä paksusta lasitteesta.

Valtavat puistoon antavat ikkunat ovat yksinkertaiset ja ne päästävät sisään sekä kylmän, että lämpimän. Rakenteet eivät kestä ikkunoiden muuttamista nykyaikaisiksi lämpölaseiksi ja siksi remontin yhteydessä lämmitys sekä jäähdytys nykyaikaistettiin. Olen häpeämättömän onnellinen siitä, että niin toimittiin. Rakastan niitä ohuita valtavia ikkunoita, joista näkyy nyt syksyn väreissä kylpevä puisto ja Kari Juvan veistos Thalia ja Pegassos.

Kaupunginteatterin WC:t ovat kuin puuterihuoneita, vai miten voi kutsua vessaa, jossa on valkoinen, paksuista makkaroista muotoiltu nahkasohva?

Pohjoismaiden suurimman teatterilavan tekniikka on huippuluokkaa ja äänentoisto on uusittu kokonaan, se maksoi 19 miljoonaa euroa. Kiitän siitä. On ihanaa, ettei korviin satu tai ettei kuuluu. Joka paikassa kuuluu nyt yhtä hyvin.

Muutama päivä hienon kierroksen jälkeen minulla kävi uskomaton tuuri. Suunnitelmieni yhtäkkiä muututtua olin tekemistä vailla keskellä kaupunkia lauantaina klo 18.00. Mieleeni tuli soittaa Kaupunginteatteriin ja kysyä sattuisiko heillä olemaan yksi lippu illan Myrskyluodon Maija –näytökseen. Mikä ilmiömäinen tuuri! Oli. Yksi lippu! Ja mikä paikka!!! Neljäs rivi, keskimmäinen paikka.

Musikaali oli ihana. Juuri niin ihana kuin se voi olla. Onneksi käsilaukussani oli jostain ravintolasta sinne työntämäni musta paperinen lautasliina. Kyyneleet virtasivat, kun Maijan ja Jannen elämän myrskyjä seurasi. Kun Maija nosti päänsä kaikkien traagisten tapahtumien jälkeen ja päätti selvitä, nousi omassakin rinnassa tunne siitä, että tapahtuu mitä tapahtuu, kaikesta selviää. Ei pidä luovuttaa koskaan ja aina nousee uusi onni. Laura Alajääskin ääni soi kirkkaasti ja hänen kauniit kasvonsa olivat mukana tarinassa. Hän todella kertoi tarinaa sydämestään saakka.

Kun lähdin kotiin, jäin kuitenkin miettimään teatteria ja sen esitystapaa. Tarkoitan lavasteita. Kun elokuvamaailmassa on käytettävissä kaikki mahdollinen mitä tietokoneet voivat tarjota efekteineen, haluaisin nähdä, että osa siitä tuotaisiin tyylikkäästi myös teatteriin. Oikean oloinen, puusta tehty laiva pyörivällä lavalla on massiivinen ja sillä tavoin hieno, mutta mielikuvitukseni voisi keksiä jotain jännittävämpääkin. Kuinka tuoda liikkuvaa kuvaa mukaan ilman, että se syö upeiden näyttelijöiden osuutta. Tai viitteellisiä efektejä. Onhan sellaista nähty, mutta olisi se sopinut Myrskyluodon elävöittämiseenkin. Minun mielestäni.

Mietin myös, kuinka elämä ei muutu miksikään ollaan sitten Ahvenanmaan saaristossa 1800-luvulla tai Helsingissä, keskellä kaupunkia 2000-luvulla. Ihmisen murheet ja taistelut eivät muutu ja toivottavasti eivät muutu rohkeus eikä taistelutahtokaan. Välillä mennään myötäisessä, valillä tyynessä ja välillä myrskyssä.

J.K. pieni jälkikirjoitus. On huimaa, että arkkitehti Timo Penttilä oli vain 29 vuotias, kun hän piirsi Helsingin Kaupunginteatterin. Kun olin 29 osasin juuri ja juuri säilöä kurkkuja ja hoivata lasta.

Tänään ulkona myrskyää – mutta sisällä on lämmin

Love

Hanna

🖤

Kaupallinen yhteistyö: Innolux

Aurinko on kyllä ihmeellinen asia. Ja niin paljon kuin Suomea rakastankin, niin yksi ongelma minulla täällä kyllä on – valon vähyys, jota kestää puoli vuotta.

Ilman valoa elämäni on ankeaa ja vire on matala. Rintaa painaa, kuin norsu seisoisi yhdellä jalalla rintakehän päällä. Mutta ei hätää – valoa saa kaupasta ja samalla norsu saa kyytiä!

Miten tuleekaan mieleen hölmöläiset, jotka sadussa kantavat valoa sisään säkeillä! Onneksi nyt on toimivammat konstit.

En tiedä sairastanko kaamosmasennusta, jota sairastaa 12% suomalaisista vai onko kysymyksessä kaamosrasitus, josta kärsii 27% suomalaisista. Lähes puolet meistä on siis alavireisiä pitkän pimeän kauden vuodesta, joten jos kaupungilla ei juuri hymyt irtoa, niin siihen voi olla ihan hyvä syy. Kun vielä kesä oli aika surkea, jos sitä mitataan auringon paisteella, niin vähempikin väsyttää ja ankeuttaa mieltä.

Energiatasoni nousevat hyvin nopeasti, kun alan työskennellä valossa. Huomasin sen juuri, kun yritin Fustra-teernieni lisäksi käydä lenkillä, eikä se vain onnistunut. En saanut niin sanotusti peppuani irti penkistä millään. Olin kuin täi tervassa. Syitä kyllä löytyi miksi en päässyt liikkeelle. Mutta nyt kun taas annan valon loistaa niin ulkoilu ja jooga ovat palanneet ohjelmaan ilman vaikeutta. Liikunta onkin toinen asia, joka auttaa pitämään mielen iloisena hämärästä huolimatta. Sittenhän on tietysti suklaa, mutta kohdallani se siirtyy suoraan ja lyhentämättömänä suoraan vyötärölleni, mistä en oikein ilahdu. Parempi siis viettää aikaa liikunnan parissa.

(Kun tässä nyt valosta ja liikunnasta puhun, niin että osaan inhota liikuntasalien valaistusta! Usien niiden katoissa on valtavan kirkkaita spotteja, jotka häikäisevät pirullisesti, kun tekee liikkeitä selällään lattialla. Siinä on migreenit lähellä. Epäsuora valaistus olisi toivottavaa!)

Kadehdin kyllä heitä, joille valo ei ole tärkeää. Onhan se ihana ajatus sytyttää kynttilät ja kääriytyä pehmeisiin villoihin sohvan nurkkaan nautiskelemaan.

Minä olen jo tottunut vuosien varrella tähän toistuvaan ilmiöön ja kirkasvalolamppu otetaan käyttöön aina viimeistään lokakuussa. Olen valon suurkuluttaja, eikä puolituntia tai tuntikaan ole riittävää, vaan valo saa loistaa läheisyydessäni ihan koko päivän. Se ei vaikuta yöuniini sitä eikä tätä. Mutta kyllä minä sen valon himmennän pari tuntia ennen kuin käyn nukkumaan.

Suurimmassa osassa kirkasvalolaitteita on himmennin, joten niitä voi käyttää myös tavallisina valaisimina ja jopa tunnelmavalaisimina. Ja mikä ihaninta valaisinten kauneuteen on myös panostettu.

Kuvasin kolme erilaista kotimaista Innoluxin kirkasvalolaitetta eli valaisinta, joiden valotehoa voidaan muuttaa kirkasvalolaitteesta tunnelmavalaisimeen joko himmentimellä tai keinukytkintä napsauttamalla.

Candeo Air –katovalaisin on aikamoinen kattolamppu. Kun asensin sen yläkerran vierashuoneen  kattoon ja nappasin päälle, tuntui kuin olisin kylpenyt valossa. Toimisi varmaan ruokapöydän yllä mainiosti, koska siinä oleskellaan yleensä paljon ja kirkasvaloa tulisi saada mieluusti heti aamulla. Aamiainen auringossa ympäri vuoden.

Harri Koskisen suunnittelema lattiavalaisin Valovoima on moderni upeus, jonka pitkänomaista kupua voi käännellä. Valovoima istuu kauniisti moderniin sisustukseen ja siitä on tehty myös pöytä- ja kattovalaisimet. Himmentimen avulla se muuntuu tavalliseksi tyylikkääksi valaisimeksi.

Tubo on moderni valoputki, jonka kirkasta valoa pehmentää saarnipuusta tehty yksityiskohta. Tuboa on helppo siirtää paikasta toiseen ja siinäkin on siis himmennin. Tubon voi laittaa myös lattialle.

Olen miettinyt, että kuinkahan paljon vanhukset oleilevat turhan hämärissä huoneissa, kun näkökin heikkenee. Kirkasvalossa on hyvä ratkoa ristisanatehtäviä, katsella telkkaria ja tehdä käsitöitä. Ja ajatelkaa että sokeakin silmä aistii valon, vaikka ei näe. Joten näkövammaisenkin ihmisen ympäristön tulisi olla valoisa. Ja koska he eivät näe valoa, lampuissa tulisi olla liiketunnistimet.

Valoa ja iloa päivään!

Hanna

💛